"Kun minä olin lapsi, meillä oli jotain, jota kutsuttiin sunnuntaiaamuksi." Sitaatti jostain Van Veeteren dekkaristia.
Kun minä olin lapsi, meilläkin oli jotain, mitä kutsuttiin sunnuntaiaamuiksi: aamukahvi, pyhäkoulu, perunamuusin ja riisipuuron tuoksu, kun palattiin sieltä kotiin. On lohdullista, kun kirjoissa törmää nostalgiaa tuottaviin lauseisiin.
Aloitin sattumalta kirjavuoden 2021 Håkan Nesserin Van Veeteren putkella 2.1. Sattumalta siksi, että valitsin lukumaratonia varten kotityön ajan kuuntelemiseksi ekan kirjan kivan lukijaäänen vuoksi. Tarkoitus oli lukea 24 tunnin aikana muutama paperikirja, mutta niin vain Toden ja ilveen verkko tempaisi mukaansa, ja miksi pyristellä vastaan? Loppujen lopuksi lukumaratonin aikana selätin kolme ensimmäistä kirjaa, ne olivatkin sarjan ohuimmat.
Sinänsä Nesser-putki tuli hyvään saumaan, sillä Perkeet-haasteeseen tarvitaan 10 kirjan lukuputki samalta kirjailijalta. Nesser tuntui hyvältä valinnalta siihen, sillä olen aiemmin lukenut Nesseriltä vain Pikku Burman teurastajan ja kirjailija on niitä harvoja skandinaavisia dekkaristeja, joihin en ole kyllästynyt. Kirjojakin on sen verran paljon, että valinnanvaraa olisi ollut, jos Van Veeteren olisi puuduttanut päätä liikaa, mutta vaihtelun sijaan luin koko sarjan putkeen, eli luettua tuli sitten yksi ylimääräinenkin kirja.
Alunperin oli tarkoitus lukea alkuvuodesta Nesserin Taivas Lontoon yllä kirja (en enää tosin muista miksi), mutta eipä ollut eka kerta, kun eksyin sivupoluille, tuskin viimeinenkään kerta. Lontoon seikkailu on nyt aloitettuna, mutta se ei kuulu tähän sarjaan ja hyvä niin, sillä pakko myöntää, että kyllästyin hieman tähän sarjaan noiden 11 kirjan aikana.
En sano, että koko sarja olisi ollut huono, päin vastoin, mutta epätasainen se mielestäni oli. Muutamalle kirjalle annoin täydet 5 tähteä ja kolmelle vain kolmosen. Tarinat niissäkin oli hyviä, mutta... näitä sanoja käytän kirjoista puhuessani harvoin: "mutta muutamat kirjoista olisivat voineet olla paljon lyhyempiä".
Sitten oli vielä se determinantta. Ensimmäisessä kirjassa, missä törmäsin termiin, ohitin sen epämääräisenä sanana. Toisessa googlasin. Normaali googlailu ei antanut minkäänlaista vastausta siitä mistä puhuttiin. Kolmannella kertaa käytin sanakirjaa, mutta se ei tyydyttänyt. Neljännellä kertaa ärsyynnyin....
Parissa kirjassa termiä ei mainittu, mutta sitten viimeisssä kirjassa, missä punottiin muitakin asioita näkyvästi yhteen, termiä käytettiin useita kertoja ja vihdoin mainittiin lähdekin, puolalainen matemaatikko Leon Rappaport.
Kyselin tässä vaiheessa myös Dekkariryhmältä apuja, mutta sana käännöstä ja Rappaport linkkiä kummempaa sieltäkään ei herunut. Luultavasti termiin liittyvät teoriakehitelmät eivöt ole ärsyttänyt muita. Ehkä täytyy lukea se Rappaportin kirja, ruotsiksi.
Luulen, että jos kääntäjä olisi tyytynyt sanan käännökseen, hän olisi kääntänyt sanan 'määrääväksi tekijäksi' , eikä olisi ärsyttänyt asialla kaltaisijani lukijoita sen enempää.
Kuuntelun yhteydessä epämääräiseksi jääneestä determinanttasta ja joidenkin kirjojen pitkäpiimäisyydestä huolimatta putki oli nautinnollinen.
Alkuun kirjaamani sitaatin kaltaisia helmiä oli monia ja Nesser vaikuttaakin mieheltä, joka käyttää kulttuuria yhtä monipuolisesti kuin Van Veeteren, jonka aiemmin omen mieltänyt jostain syystä Raidin tyyppiseksi oman tiensä kulkijaksi.
Van Veeteren lukee paljon ja monipuolisesti, pelaa shakkia, käy vaimojensa kanssa elokuvissa, teatterissa sekä kaupunkilomilla, ja tietysti kuuntelee klassista musiikkia kuten Edward Elgardin sellokonserttoa ja Sibeliuksen levytyksiäkin useamman kerran.
Viittauksia musiikkiin oli itse asiassa niin paljon, että jossain vaiheessa ajattelin, että olisi ollut kiva tehdä Van Veeterenin kuuntelemista levytyksistä soittolista.
Myös rikolliset ovat kultturellejä ihmisiä. Esimerkiksi kirjassa Pääsky, kissa, ruusu, kuolema juoneen liittyi englantilaisia vanhoja rikoskirjoja ja maalaukset olivat esillä Tapaus G Murha menneisyydestä - kirjassa.
Tykkäsin siitä, että tässä kirjasarjassa rikosten taso pysyi samana läpi koko sarjan. Vaikka kirjoissa esiintyi myös hyväksikäyttöä ja joitain ruumiita paloiteltiin hävittämisen helpotamiseksi, ei skandinavisille nykydekkareille yleistä tapaa pahentaa rikoksia kirja kirjalta ilmennyt. En osaa sanoa johtuuko se sarjan varhaisuudesta (sehän on aloitettu jo 1990-luvulla), vai siitä että kirjailija osaa rakentaa juonen uudestaan ja uudestaan jännittäväksi ilman, että rikokset rankentuisivat, mutta yhtä kaikki, pidin siitä, että tasaisuus säilyi.
Vaikka vietin talvisen lomaviikon kaikki hereilläolotunnit Nesserin kanssa en kyllästynyt hänen tyyliinsä, vaan voin jatkaa hänen kirjojensa parissa edelleen. Samaa en ole voinut sanoa viime aikoina kaikesta lukemastani.
Kirjoissa oli mielenkiintoista, että pääosan esittäjät vaihtuivat. Intendentti Munsterin (Munsterin juttu), rikospoliisi Morenon (Ewa Morenon juttu) ja komisario Reinhartin (Carambole) ohella pääosan saa Van Veeterenin puoliso ja toisen Nesserin kirjoittaman sarjan ruotsalainen rikospoliisi Barbarotti (Vasenkätisten seura). Van Veeteren häälyy näissäkin kirjoissa vähintäänkin takaa-alalla antikvariaatissaan.
Maailma on täynnä ymmärtäväisiä poliisin vaimoja.
Kirjan hahmot tuntuivat yllättävän 'normaaleilta' . Tosin viiniä kului omaa tuttavapiiriäni enemmän (lähipiiristäni ei ole ketään, kuka ostaisi laatikollisen samaa viiniä kerralla, tai aikakaan kukaan ei kerro ääneen niin tekevänsä). Rikoksiakin tietysti tehtiin, mutta osa niistä tapahtui sattumalta, eli kaikki rikolliset eivät ole psykopaatteja. Rikoksia ratkottiin ajan kanssa, joten poliiseilla oli myös normaalia arkea ja lomaakin sai kun tahtoi. Kotona oltiin usein jo silloin kun peiteltiin lapsia nukkumaan. Ainakin kahdessa kirjassa toistui itselleni ennestään outo hyvä yön toivotus, johon tämä kirjoitus onkin hyvä päättää:
Laulakoon enkelit sinut unen rauhaan.
