Kissa vieköön mitä kissakirjoja!

Helmet haasteessa on tänä vuonna kohtana 32 kirja, jossa on kissa kansikuvassa tai takakannen tekstissä. Aihe kuulosti sen verran hauskalta, että päätin suorittaa kunnolla ainakin tämän kohdan.  

Kirjasammon kirjankansien etsintäominaisuudella löytyikin monta kivaa kissakirjaa, joiden kanssa on mennyt mukavasti alkuvuoden luppoajat ja muutama kiinnostava kissakirja on vielä varastossakin.

Alunperin suunnittelin lukevani tekstin lopussa olevassa kuvassa olevia kissakannellisia kirjoja, mutta kolmen ensimmäisen kuukauden aikana noista tuli luettua vain yksi: Aapelin Kissa, kissa, kissa ja kuunneltua pari Ryhmy ja Romppainen kirjaa, joista kumpikaan ei sattunut olemaan tuo kuvassa oleva, sillä aloitin sarjan alusta. Kuunnellut Armas J. Pullan kirjat olivat "Ja Pöh", sanoi sotamies Ryhmy ja "Jees, punamultaa!", sanoi kersantti Ryhmy. Molempien kirjailijoiden kirjoja olen lukenut ennenkin, mutta en mitään näistä. Ryhmy ja Romppainen kirjat olivat entuudestaan vain nimeltä tuttuja. Kirjassa seikkaileen sotamiesten ohella Romppaisen sipuliviinasta pitävä Mörökölli-kissa. Omasta kirjahyllystäni löytyy "Iltaa, Häspyyttäri!" sanoi vääpeli Ryhmy, se on kuitenkin vasta sarjan 10. kirja ja ensimmäinen selkeästi sotien jälkeen kirjoitettu (1950) joten jätän sen vielä lepäämään. 

Ruotsalainen Katarina Mazettin Seikkailuserkut on nuorisosarja lomalle tulevista serkuksista (Julia, Pörri (Daniela), Jori, Alex ja kissa Katinryökäle) on vähän kuin ruotsalainen viisikko. Ruoka vain on parempaa, sillä yksi serkuksista on melkein Masterchef tasoa. Alkuvuodesta lukemani kirjat olivat Varjoja ja vakoojia sekä Voroja ja vompatteja. Serkukset kokoontuvat lomiensa aikana Frida-tätinsä asumalle Uikkusaarelle, jossa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Suomennettuja kirjoja on tätä kirjoittaessa seitsemän, joten vielä riittää mukavia hetkiä serkkujen seurassa. 

Sven Rordqvistin Viirua ja Pesosta on tullut luettua aiemminkin. Tämä Viiru kateissa ei ollut ehkä paras kirja luettuna, mutta mietiskelin että olikohan se sama tarina, jonka olen nähnyt Porin teatterissa noin10 vuotta sitten. Siinäkin Viiru piilotteli jossain ja Vesa Haltsonen oli oivallinen Pesonen. Teatterissa olin kummipojan päiväkodin mukana ja lasten kanssa teatterissa olo oli iloinen kokemus sinänsä. Sääli, että lapset kasvavat niin nopeasti! 

Saksalainen David Safierin Huono karma oli kutkuttavan loistava kirja. Varmasti yksi vuoden parhaistani. Kirjassa eteenpäin pyrkivä, pinnallinen televisiotähti kuolee ja jälleensyntyy sen mukaan, mitä karma antaa myöden. Jotkut eläimet elävät lyhyen elämän, jotkut pidemmän. Uusi syntymä tapahtuu aina entisen perheen läheisyydessä, joten kirjassa seurataan päähenkilön ohella myös hänen leskensä ja lastensa elämää. Vähitellen hyvä karma muuttuu paremmaksi ja kirja etenee jouhevasti eteenpäin kohti maalia. 

Tapani Immosen kirjassa Kissat ovat pimeässä harmaita ei sitten ollut kissaa kannessa muuta kuin nimenä, mutta vahingossa tuo tuli kuvaan pantua. Hyvä kirja josta toisaalla enemmän. Kirjan tapahtumapaikkana on Itävalta. 

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia tempaisi mukaansa matkalle Kosovoon ja Suomeen. Kosijamiehestä uskoin pahaa, mutta häät tulivat ja ilokseni mies oli ihan hyvä aviomies aikansa. Loistava kirja!

 Aiemmin olen lukenut Tiranan sydämen, ja tämän esikoiskirjan innostamana tartuin oitis myös Bollaan. Se olisi ehkä saanut jäädä tekemättä, sillä kaksi loistavaa kirjaa ei mielestäni tällä kertaa tarkoittanut sitä, että kolmaskin olisi loistava. Vähän harmittaa, että innostuin Bollaan, sillä vankka ja erityisen ennakkoluuloinen käsitykseni on, etten yleensä tykkää Finlandia voittajista ja se ennakkoluuloni osoittautui nyt toteen. Ei kyllä ollut ensimmäinen kerta, sillä pikaisesti laskien olen jättänyt kesken aiemmin neljä voittajaa, ja noista kolme olivat sentään aikaan, jolloin en jättänyt kesken edes kirjaa/vuosi. Pitänee joskus kirjoittaa noista Finlandia-palkituistakin 😉 

Mutta mukavia kissakirjoja. Kiitokset Helmet haasteelle tästä mukavasta haastekohdasta! Veikkaan, että loppuvuoden aikana tulee luettua vielä muutama kissakirja, sillä paljon niitä on olemassa, kissoja. 

Tarkoituksena olisi lukea alla olevassa kuvassa olevista kirjoista ainakin uudestaan aiemmin lukemani David Eddingsin Althalus. Myös Doris Lessingiä ja Robert van Gulikia olisi kiva lukea pitkästä aikaa. Noita kirjoja en ole heiltä lukenut, mutta muuta kyllä. Lessingiä tosin vain yhden, mutta van Gulikia sitten jo enemmän.

Juha Mäntylän Älä ryhdy vieraan leikkiin lienee ihan pakko lukea nyt kun kerran olen huomannut tarinan alkavan porilaisesta vaatekaupasta.  

Petroskoin keltainen kissa kiinnostaisi kovasti, sillä jostain syystä Viipuri, Terijoki ja Äänislinna kiehtovat juuri nyt. Taigan Yhdeksänhäntäinen kissa kiinnostaa sekä kirjan nimen että kirjoittajan vuoksi. Sokalin Rasputinin merkin kuvittelin jo tilanneenikin lähikirjastoon, mutta näemmä olin varannut toisen Sokalin. Hyvä lienee sekin. 

 

Täysikuu, Bach ja Lepakkoarvoitus

Hopeinen kuu ei luo ikkunani lähellä merelle siltaa ja muutenkin meri taitaa vielä olla jäässä vaikka ilma lämpiää nopeasti. Vielä viikko sitten retkeilijät kävivät Meri-Porin pikkusaarissa, mutta nyt ilma on selkeästi plussan puolella.

Matti Hällin Lepakkoarvoituksen ja melkein vielä täyden kuu innostamana kuuntelen Shunske Saton soittamaa Bachin Sonata 1 in D minoria. Koskahan viimeksi olen kuunnellut Bachia...

Minulla on Bachin suhteen vähän samanlaiset ajatukset kuin Hällin kirjan kertojalla. Bach on hyvä, mutta se sopii kirkkoon paremmin kuin kuun paisteeseen. 

... Ja kuitenkin Saton soittama Sonata tuottaa saman tapaisia iloisen onnellisia tuntemuksia kuin Dmitri Shostakovichin Ensimmäinen valssi.

Kirjassa eletään kesäiltaa, viulisti soittaa Bachia avoimen ikkunan äärellä. Kuutamo paistaa niin, että "taivas on suopea kultasepille", kuten kirjassa kerrotaan, eli kuutamo on kaunis ja aiheuttaa kihlautumisia.

Mietin, koska viimeksi olen oikein innostunut kirjassa esitetystä klassisesta musiikista ja ensimmäisenä tulee mieleen Keplerin dekkari jonka myötä kuuntelin muutaman kerran Paganinia ja olin aivan haltioissani. Syytäkin oli, sillä ihan yhtäkkiä en muista koska olisin hirveästi viulumusiikkia ihastellut, ellei kyse sitten ole ollut israelilaisista tai irlantilaisista Euroviisuista. 

Ja juuri silloin tajuan, että Sato soittaa kuuntelemallani levyllä Bachin G eikä D minoria. Geetä en löydä YouTubesta, mutta hymyilen tyytyväisenä, satunnainen kirjailija teki sen taas - sai minut kiinnostumaan hetkeksi musiikista. 

Tässä dekkarissa musiikki on keskeisessä roolissa. Etsivä selvittää tarkoin missä kukakin oli kuin tuo itselleni vielä oudoksi jäänyt kappale kuului huvilan avoimista ikkunoista. 

Suojassa epäilyiltä on vain veneellä saapunut kaksikko, joista kirjailija on kirjannut tarinan kansien väliin. Molemmat olivat juuri tulleet veneellä, eivätkä olisi kyenneet ehtimään Murha työhön. 

Mutta mikä rooli olikaan lepakolla? Se jokaisen pitää lukea kirjasta. Itse hämmästyin. 

Luin kirjan isotekstisenä, mutta kuvan kirjassa präntti on ihan normaali. 

Book Voyage 2021 - 2 February

 Helmikuu/February- Länsi-Eurooppa (West-Europe)

Länsi-Euroopan valloitus on tuttua puuhaa. Skandinavia, Englanti, Ranska, Saksa eteni helposti, mutta monta pienempää maata toki jäi lukematta. Jos oikein muistan, niin koko Länsi-Eurooppa on kokomaailma haasteessani jo suoritettuna lukuun otamatta lilliputteja. Niihinkin on kirjat hankittuna San Marinoa ja Maltaa lukuun ottamatta, jälkimmäinen menee kyllä tässä haasteessa kesäkuun saariin. 
West-Europa is quite easy, because a lot of books aren translated in Finnish from there. 

1. Jacky Durand Sydämeni reseptit kertoo kokkipojan mietteitä hänen kokki-isänsä ollessa kuolinvuoteella. Samalla tulee kerrottua koko perheen tarina. Isä on kotoisin Algeriasta, mutta hänen ravintolansa on Ranskassa, maalaiskylässä Dijonin lähellä. 

Jacky Durand Recipe book. French son (cook) tells his and his fathers memoirs while father, the chef, is living his last days. This is book of food and how to make it and family and how to love it. I liked. 

2. Selma van de Perre Nimeni on Selma on Selman oma tarina Alankomaiden maanalaisen armeijan toiminnasta ja joutumisesta keskitysleirille. Kirjan lopussa on myös lyhyt kertomus siitä, Selman loppuelämästä Englannissa, missä hän mm. työskenteli BBC:llä. Vastarinnassa toimiessaan ja keskitysleirillä Selma esiintyi toisella nimellä. 

My name is Selma is Selma's own history from Netherlands during Word War II. 

3. Mahhew Costello & Neil Richards Lumisokea dekkari on Cherringhamin mysteeri numero 8 ja sen tapahtuma paikkana on vanhusten hoitolaitos. Olen lukenut sarjaa osan silloin toisen tällöin tyylillä ja tykkään Costellon ja Richardsin tavasta tiivistää tarinat lyhyiksi, vaikka itse tapahtumissa olisi ainesta paksummallekin romaanille. Tapahtumapaikka Englantilainen Cherringhamin pikkukaupunki. 

In English this book is Snowblind and it is written by Mahhew Costello & Neil Richards. I like those short stories. This book tells mystery in retirement home. Place England. 

4. Pekka Pirin Avoveneellä Islantiin - Saagojen kutsu imaisi mukaan merimatkalle avoveneellä Suomesta Islantiin. Nautin matkasta.... jolle en ikimaailmassa lähtisi livenä mukaan vapaaehtoisesti. En vaikka pläkää keliä luvattaisiin takuuvarmasti koko matkalle. Mutta upea kirja, joka kertoi niin matkan hyviä kuin huonojakin puolia. Kirjassa poikettiin Suomen ja Islannin ohella Ruotsissa, Englannissa ja Tanskassa. Norja taidettiin jättää väliin.

Pekka Piri has written a book about how he and his friend drove in an open motor boat from Finland to Iceland. They visited Sweden, Danmark and a isle in England while that trip. Unfortunately this is not translated in English. I think that was amazing trip, but I never ever would like to do it by myself. Little boat in big ocean! Book is in Finnish Avoveneellä Islantiin - Saagojen kutsu. 

5. David Safier on kirjoittanut kirjan Huono karma, joka kertoo saksalaisesta televisiotoimittakuuluisuudesta ja hänen kuolemansa jälkeisestä elämästä. Aika monta jälleen syntymää tarvitaan ennen nirvanaa. Luin kirjan koska sen kansikuvassa oli kissa, jota tarvittiin johonkin lukuhaasteeseen, mutta tykästyin kirjaan ja sen ajatukseen kovasti. 

David Safier's Bad Karma was amazing good book. I read it because there is cat in front cover (I needed that in one reading challenge), but I enjoyed the book and I am sure, I read more David Safier in future. Book tell's about television presenter in Germany. 

6. Sven Rodqvistin Viiru kateissa kirja ei tehnyt suurta vaikutusta. Luin kirjan siksi, että kannessa oli kissa (Helmet haaste, mutta kissa oli kyllä suoritettu jo edellisessä kirjassa). Hauskinta kirjassa oli muistella, kuinka hauskaa oli Porin teatterissa, kun kävin katsomassa jonkun Viiru ja Pesonen tarinan joskus noin 10 vuotta sitten. Viiru ja Pesonen asustavat Ruotsissa. 

When Findus was Little and Disappeared is children's book of Sven Rodqvist. I think this was not his best book, but I like a lot Findus and his owner Pettson. I have seen Pettson and Findus also in the theater, and it was marvelous to see it with kids. Findus comes from Sweden. 

7. Katarina Mazetti Voroja ja vompatteja - Seikkailuserkut sarjan toinen osa. Serkukset palaavat Uikkusaarelle tätinsä luo viettämään pääsiäistä. Täti on tilannut Australiasta vompatteja ja ne saapuvatkin sopivasti serkusten ollessa saarella. Jännitystä saaren elämään tuo prätkäjengi. Serkukset tapaavat toisensa Öölannin lähistöllä Ruotsissa.

This Katarina Mazetti's book is not jet translated in English, but her book Benny & Shrimp is. This book is part of adventure cousins (four cousins and the cat  = five like Enid Blyton's Five). Book for children. Adventure happens in Sweden. 

8. Jenny Erpenbeck Päivien loppu kirjassa maalataan yhdelle ihmiselle useampi erilainen elämäntarina riippuen pienistä tapahtumista elämän varrella. Kirjasin kirjan Itävaltaan, josta tarina alkaa. Kirjailija itse on saksalainen. Tykkäsin kirjasta kovasti. Joskus reilu 10 vuotta sitten mietin, että omastakin elämästäni saisi tuollaisen kirjan. Mitä jos olisinkin mennyt kouluun vuotta aiemmin ja päässyt oppikouluun, entä jos olisin päässyt oikeustieteelliseen, entä jos olisin viettänyt välivuoden ruotsinkieliesessä käsityökoulussa enkä emäntäkoulussa... Näemmä juuri nyt on trendikästä pohtia erilaisia loppuja. Matt Haigin Keskiyön kirjastossakin sellaista pohditaan. 

The End of Days was quite of pleasant book by Jenny Erpenbeck. Book tell's how a little thing may change of our life. Book begins from Austria and last story is from Germany.  

9. Elizabeth Adler Talo Amalfissa on kirja, jonka nimeä olen haikaillut useasti. Luin syksyllä Adlerin Monte Carlosta kertovan dekkarin ja dekkariksi kuvittelin tätäkin, mutta aika köykäiseksi tutkimiseksi jäi isän kuolema tässä ja pääasiaksi nousi rakkaustarina. Maisemat oli kuitenkin huikaisevia ja paikat todella tuttuja lukuisilta Italian matkoiltani, joten kirja oli kuin olikin kiva kirja. Italia ja Amalfin rannikko ovat sydäntäni lähellä, kuin toinen kotimaa. 

Elizabeth Adler's The House in Amalfi was too much love for me, but Amalfi and Rome is my favourite places in Italy... so that was quite journey now, when we may not travell because of corona-virus. 

10. Meksikolaisen kirjailijan Jorge Zepeda Pattersonin kirja Kuolema kelloa vastaan yllätti täysin. Dekkari kertoo ranskalaisen kilpapyöräilijän silmin Tour de Francen kulisseissa tapahtuvista murhista. Pyöräilijä joka on kirjan kertojana joutuu avustamaan poliisia, sillä hän on koulutettu armeija-aikana sotapoliiksiksi ja kilpailuun osallistuvana on aina paikalla. Kirjan tapahtumapaikkana on Ranska, Kolumbiassakin käydään, sillä päähenkilö on elänyt siellä lapsuuttaan äitinsä kanssa. Ihastuin pyöräilykilpailuun niin, että harkitsen vakavasti katseluoikeuden ostoa Italian ympäriajoon toukokuussa. En olisi itsestäni uskonut. 

Jorge Zepeda Patterson book The black Jersey is crime book from Tour de France. I loved it. I think, I have to pay Eurosport channel in next Tour de France... I... usually I don't like sport. 

11. Norjassa tuli vierailtua helmikuussa vain yhden kirjan verran. Kirjan Myrskypilvi, on kirjoittanut kaksikko Jørn Lier Horst ja Hans Jørgen Sandnes, ja siinä etsitään hiivaa, joka on hävinnyt koko kaupungista. Pakko myöntää, että ruotsalainen LasseMaijan etsivätoimisto tuntuu paremmalta kuin tämä, mutta lapset tykännevät tästäkin. 

I visited in February in Norway only with one childrens book: Operasjon Tordensky (not translated in English, but Jørn Horst's detective stories are translated, the first one is Key Witness. Hans Jørgen Sandnes is illustrator, who has illustrated Horst's childrenbooks). 

12. Toinen tänne kirjaamani kotimainen kirja on Tim Walkerin kirja Lost in Suomi. Tim Walker on amerikkalainen, joka rakastui suomalaiseen vaihto-oppilaaseen ja asuu nyt Suomessa.

From my own country - Finland i have chosen not so typical Finnish book.  An American Tim Walker found a girl from Finland, and now they live in Finland. His book Lost in Finland tells what is living and working in Finland. 

13. Skotlannista kertoi sarjakuva Asterix ja Piktit. Se olikin ainoa sarjakuva helmikuussa. 

Asterix and the Pikts tell's how Asterix travels to the North Scotland. 

14. Enid Blyton Viisikko ja salakuljettajat ei ehkä ollut ihan paras Viisikko, mutta kelpo kirja uutena käännöksenä. Olen kuunnellut nyt näitä uusittuja käännöksiä uudelleen kirjan silloin toisen tällöin. Seikkailusarja on suosikkini nykyisin. Lapsena tykkäsin Viisikoista, yläasteenpuolella oli luettavana myös Sos, jota ei löytynyt pikkukouluni kirjastosta. 

I have reread Enid Blyton's books during some years. Five go To Smuggler's Top was ok, but not the best one. I read those books seven times when I was at school (we had very little library in the little country school, so I had to read and reread all. Five was my favourite, so I read those seven times. This is eight time. 

15. Maria Langia olen lukenut niin ikään muutaman kirjan vuositahdilla pari vuotta. Nyt oli vuorossa Aavejuna, joka puksutteli vakaasti kohti loppuaan. Kiinnostava kertomus. Sanoisin jopa että mielestäni yksi parhaista näistä loppupään dekkareista joissa ei ole enää Puckia. 

Maria Lang was Swedish crime writer. Ånglok 16 på fel spår is not translated in English. Maria Lang is kind of Swedish Agatha Christie. She wrote crime books from different parts of Sweden. 

16. Kolmas luettu kirja helmikuussa Englannista oli Edgar Wallacen Mies joka tiesi. En olekaan hetkiin lukenut Wallacea, joten mikäs sen mukavampaa, tai niin kuvittelin, kunnes muistin lukeneeni viime vuonna Punaisen ympyrän. Timanttibisneksistä on tässä kyse ja ympyrät on hieman suuret omaan makuuni. Maria Lang uppoaa paremmin. 

Edgar Wallace is not my favourite, but I read The Man Who Knew (written in 1918). Diamond business is not familiar with me, but this was quite nice book. 

17. Maeve Binchyn Seitsemän talvista päivää kirja oli luultavasti ensimmäinen irlantilainen kirja, jonka olen lukenut kokonaan. Mukaan ei lasketa Patricia Moyesin Musta tyttö, valkoinen tyttö -kirjaa, jonka luin muutama vuosi sitten maahaasteen aloitettuani kuvitellen sen olevan jostain tietystä maasta Karibialla, mutta ei sitten ollutkaan vaan maa oli kuviteltu. Kirjailija Moyes on kyllä irlantilainen ja sieltä itse tarinakin alkaa. James Joycen Odysseusta olen selaillut niin monta kertaa, että senkin melkein voisi jo laskea luetuiksi, mutta ei nyt kuitenkaan vielä.
Binchy oli sellainen kuin kuvittelinkin. Hyvä tai jopa todella hyvä genressään, mutta Adlerin ja Binchyn lukeminen melkein peräkkäin oli ihan tarpeeksi ainakin hetkeksi aikaa. Jos sieluni janosi Amalfille, niin kyllä olisin mielelläni minäkin voittanut matkan tuohon irlantilaiseen hotelliin! 

Maeve Binchy's A Week in Winter was my first Irish book ever. It was very good in it's own genre, but maybe too much for me after that Adlers book :) Book was written with care, and I liked the way that Binchy write stories of so different guest in hotel. Usually I don't like that people in books try to remember their lifes before, but Binchy did it well. I think, I may read more Binchy in future - book in year or so.

18. Jyrki Erran Lyijyvalkoinen oli mielestäni erinomaisen mukavasti kirjoitettu kirja. Rooman ja Vatikaanin tuntevalle siitä löytyi paljon tuttuja paikkoja niin, että välillä tuntui, että itsekin voisi olla porukoissa. Jännitystäkin piisasi loppumetreille saakka. Tykkäsin. Ensi kuussa sitten Kaunasin sivut ja Liettua; menee kyllä väärässä järjestyksessä, mutta kestänen senkin. Tämä kirja käsitteli Vatikaania ja Italiaa. 
(Jyrki Erra's book Lead white is crime novel from Vatican and Italy. It is quite new and is not translated in English (yet). I liked this book lot and I will read Erra¨s ohter book in next month.)

19. Aloitin tammikuussa lukemaan Anu Patrakan Rui Santos dekkareita. Helmikuussa luin kirjat Totuuden portaat ja Huomenna sinä kuolet. Häpeän aukio jäi maaliskuun alkuun, mutta tätä kirjoittaessa on sekin luettuna. Olen tykännyt Patrakan tyylistä kirjoittaa ja odotan innolla että sarja jatkuu pitkään. Hienoa työtä!  Patrakalta olikin ensimmäiset portugalilaiset kirjat, joita olen luultavasti koskaan lukenut.
(I also read two detectivestories written by Finnish novellist Anu Patrakka. Those tell about police Rui Santos and his colleagues in Portugal. Anu Patrakka lives in Portugal. I really hope, that Patrakka's books will be translated in English. Those books are not like "Nordic Noir" -books but more like Agatha Christie. Something, that would happen in our village.)

20 Sain vihdoin luettua myös Fernando Pessoan Anarkistipankkiirin, joka on ollut lukupinossa makuuhuoneessa jo useamman kuukauden ajan. Pessoa on niitä Keski-Euroopassa kuuluisia kirjailijoita, joista en olisi ilman Twitterin Roomassa tänään päivityksiäni koskaan kuullut. Kiitokset tämän upea kirjan löytämisestä kuuluvat siis koronabreikille ja sen aikana löytämälleni Twitterin suositeltua minulle Roomassa tänään ehdotuksia, joihin olen jäänyt koukkuun. 

My 12th land in Fabruary was Portugal. I read Fernando Pessoa The anarchist banker and enjoyed a lot. I faund it via Twitter in last autumn, but now I really took book in my hands and read it. 

21. Toinen Itävaltaan sijoittuva kirja tässä kuussa oli itselleni yllätyksenä Tapani Immosen Kissat ovat pimeässä harmaita, jossa tapahtuu suomalaisten silmien alla murha suolakaivoksessa. Tästä kirjoitan oman tekstin myöhemmin, sillä ihastuin Immosen kirjoihin. 

I actually read one finnish book from Austria too. It was book of Tapani Immonen: Kissat ovat pimeässä harmaita (The cats are grey in the dark, not translated in English). In that book there is a murder in the salt main. 

22. James Joycen Kamarimusiikkia ei oikein vakuuttanut. En tiedä, olivatko runot vain huonoja vai oliko käännös huono, mutta ei iskenyt. Nyt olen kuitenkin ensimmäisen Joyceni lukenut, joten kaiketi pian sitten pääteosten kimppuun. 

I actually read also James Joyce's poems Chamber music, but I did not like it, maybe poems was not anymore best after translation in Finnish. But I am very happy, that at least I have managed to read a book (two books) from Ireland.

Counties that I visited by reading: 12
Austria
England and Scotland too
Finland
France
Germany
Ireland
Italy
Neatherlands
Norway
Portucal
Sweden
Vatican

Hyviä lukukokemuksia Etelä-Amerikasta

Eteläamerikkalainen kirjallisuus ei ole oikein auennut minulle, mutta yritän sitkeästi. En tiedä, luenko vääriä kirjoja (luen niitä, mitä saan käsiini) vai olenko vain eri aaltopituudella. Kerta toisensa jälkeen yritän antaa Etelä-Amerikalle ja sen kirjailijoille uuden mahdollisuuden ja onneksi lukeminen on palkitsevaa silloinkin, kun kirja ei osu ihan omimmalle mukavuusalueelle. 

Harvakseltaan löytyy eteläamerikkalaisia kirjoja, jotka tekevät ison vaikutuksen. Aiemmista romaanilöytöistäni vain vuosi sitten lukemani kolumbialainen Gabriel Garcia Marquezin Kuulutetun kuoleman kronikka, ja triniradilainen V.S.Naipaulin Täysinoppinut hieroja ovat nousseet itselleni sellaisiksi, joihin tarttuisi hyvin mielellään uudestaan.  

Myös Agustina Bazterrican Rotukarja oli loistava teos, mutta siinä kuvattu maailma oli niin raskas, että kirjaa piti sulatella pitkään, ja sen vuoksi sitä ei varmaan tule luettuua uudestaan. 

Nyt, koronan myötä, olen jälleen tajunnut, kuinka pienestä asiasta kaikki voi muuttua. Kirjassa tulee eläimiin sairaus, joka tekee eläimen lihan ihmiselle vaaralliseksi. Kirja on fiktiota, mutta mistä tulevaisuutta tietää. Muutos voi lähteä hauraasta perhosen siiven iskusta ja levitä hetkessä globaaliin maailmaan, kuten näimme viime vuoden alussa koronan kanssa tapahtuvan. 

Viime vuonna annoin mahdollisuuden Karina Sainz Borgon Caracasissa on vielä yö -kirjalle, joka olikin yllättäen hyvä. Caracas on Venezuelan pääkaupunki. Vuoden 2013 presidentin vaalien jälkeen öljymaana tunnetun Venezuelan taloudessa on ollut ongelmia ja väkivaltaa, joka näkyy kirjassakin. Äitinsä syöpähoidoista köyhtynyt Adelaidekin joutuu tuon armottoman väkivallan uhriksi, mutta ei uhriudu, vaan ottaa sen, mihin kykenee ja aloittaa uuden elämän. Kirja päättyy niin, että ainakin itse odotan sille jatkoa. Saas nähdä tuleeko. 

Marraskuun alussa sain pahasta lukujumista huolimatta kuunneltua kolumbialainen dekkari Melba Escobarin Kauneussalonki - manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia. Etukannen vihreiden lehtien kauneus ja sana murha saivat tarttumaan tähän kirjaan. Alku vaikutti lupaavalta ja olikin. Keskikohtakin oli hyvä, mutta loppu... Kuuntelin lopun kolme kertaa, kun minusta vain tuntui, että loppu tuli liian äkkiä ja vähän oudosti. Mutta outo loppu ei vaikuttanut siihen, että kirja oli enemmänkin kuin kelpo lukukokemus. 

Outo loppu ei ollut sinänsä yllätys, kun ajattelee niitä kaikkia eteläamerikkalaisia kirjoja, joita olen lukenut aiemmin - minä ja eteläamerikkalainen kirjallisuus vain emme ole aina samalla aaltopituudella. "Mielenkiintoisista" lukukokemuksista muistuu mieleeni mm.
paljon palkittu, brasilialaisen Luiz Ruffaton Rutosti hevosia,
kolumbialaisen Andrés Caicedon Eläköön Rumba! ja
bolivialaisen Hasbún Rodrigon Kiintymyksiä.
Näihin kirjoihin en juurikaan kiintynyt. 

Runouden kanssa ei ole ollut samanlaisia ongelmia. Esimerkiksi chileläisen Pablo Nerudan Kysymysten kirja ja venetsuelalaisen Rafael Cadenasin Ilman aikomusta osua kolahtivat kerrasta. 

Jotenkin minusta tuntuu, että olen löytänyt monesti "liian erilaisia" eteläamerikkalaisia kirjoja, jotta ne olisivat itseäni kiinnostavia. Palkittu kirja ei usein ole se, mitä tavallinen lukija lukee intohimoisesti. Siinä valossa katsoen on loistava asia, että esimerkiksi dekkareita on alettu kääntää myös maista, jotka eivät ensimmäisenä tulisi mieleen dekkarimaana.

Valitettavasti näyttää olevan niin, että vain tietyt maat saavat kirjansa etenemään suomalaisille käännösmarkkinoille saakka. Syynä tähän lienee agentuurit. Kaikilla mailla tuskin on varaa suureelliseen kirjavientiin pienille kielialueille. Oman huomioni mukaan Etelä-Amerikasta Kolumbia näyttäisi olevan vahvoilla samaan tapaan kuin Afrikasta Nigeria. 

Onneksi helmiä löytyy myös kääntäjien työpöydälle vähän oudommistakin kirjamaista. Ja kun kirja on hyvä, lukijatkin sen löytävät. Ainakin omassa tuttavapiirissäni moni on kauhistellut Rotukarjaa tai käynyt kolumbialaisessa kauneussalongissa ja kirjoista on puhuttu niin marttailloissa kuin työpaikkojeni kahvihuoneissakin. 

Liukasta laskiaista

Maailmalla laskiainen on karnevaaliaikaa. Meille tunnetuimpia tapahtumia on tietysti Venetsian ja Rion karnevaalit sekä New Orleansin Mardi Gras. Jälkimmäiseen olen tutustunut ensi kertaa vampyyrikirjallisuuden parissa.

Minulla on mielikuva, että olen lukenut dekkarin, jossa murha tapahtui Venetsian karnevaalien aikaan, mutta juuri nyt sellainen ei tule mieleen. Ehkä muistikuva on peräisin Hannu Raittilan Canal Grande kirjasta, jota en ole lukenut vaan pelkästään selaillut; niin on käynyt monille muillekin Finlandia-palkituille teoksille.

Oli miten oli, päätin laskiaisen ja lomaviikon kunniaksi kaivaa esille muutamia Donna Leon kirjoja kirjahyllystä. Pikaisella etsimisellä löysin kolme. Kuolema vieraalla maalla ja Kuolema tekee tiliä ovat Leonin kirjoittajauran alkupään kirjoja 1990-luvulta ja Falling in love eli suomeksi Tuntematon ihailija muutaman vuoden takaa. Se, että kirjoja löytyi vain kolme ei tarkoita, etteikö niitä voisi olla enemmänkin. Juuri nyt tsundokutanvahvasti, eikä löytäminen aina ole helppoa. Sen siitä saa, kun vaihtelee kirjojen paikkoja.

Pidän Donna Leonin kirjoittamista dekkareista tietysti Venetsian ja italialaisen ruuan vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi, että Brunettin pariskunta lukee koko ajan. Eivätkä he lue mitään sanomattomia dekkareita, vaan kirjoja, joiden varaan eurooppalainen kulttuuri on vähitellen rakentunut. Enkä tarkoita nyt Raamattua, sillä en muista heidän sitä koskaan lukeneen, mutta jossain kirjassa Paola luki italialaista katekismusta, jotta ymmärtäisi.

Brunetti on vuosien saatossa lukenut paljon antiikin kirjoituksia ja Paola luonnollisesti jo oman opetusaineensa vuoksikin paljon englantilaista klassikkokirjallisuutta. Olen aina salaa ihaillut Brunettien tapaa elää kirjallisuuden ja klassisen musiikin kanssa. Ihan yhtäkkiä ei tulisi mieleen, kenelle voisin sanoa kuten Paola sanoo Tuntemattomassa ihailijassa Guidolle (käännös omani): 

”Entäs Dante? Sinä olet parempi Danten kanssa kuin minä.” 

En sano, että hirveästi muistaisin Jumalaisesta näytelmästä, jonka olen lukenut viimeksi kokonaan noin 30 vuotta sitten, mutta enpä juuri tunne ketään, joka tietäisi sen paremmin, ja se tekee minut joskus surulliseksi, sillä sen vuoksi minun itsenikään ei tarvitse ponnistella muistamisen kanssa. 

Aina silloin tällöin olen miettinyt, miten eri tavalla eri maissa harrastetaan kirjallisuutta. Italian osalta mietteeni saivat vahvistusta, kun taannoin luin, että italialaiset lukioikäiset lukevat koulussa paljon klassikkoteoksia ja tuntevat niiden juonen, kun suomalaiset eivät välttämättä ole kuulleet edes kirjailijasta. Lukemassani artikkelissa mainittiin esimerkiksi Tomasso Campenellan utopiakirja Aurinkokaupunki, joka on kirjoitettu 1602. Se kuuluu italialaisten lukiolaisten lukuvaatimuksiin. Itse olin lukioaikanani (kirjoitin 1984) kiinnostunut tulevaisuuden tutkimuksesta ja senkin jälkeen olen erilaisia utopiakirjoja lukenut, mutta Aurinkokaupungista ei ole minkäänlaista muistijälkeä edes nimenä.

Laskiaistiistain kunniaksi poistin viimeisetkin jouluvalot parvekkeelta ja kaivoin esiin välikauden koristeet. Niihin kuuluu olennaisena osana karnevaaliasuun pukeutuneet miekkoset, jotka viettävät aikaansa mieluummin kyljellään kuin missään roikkuen. Joulukuusen oksille he eivät ole vielä koskaan päätyneet. Jonain vuonna kuusessani on kyllä ollut kaulanauhojani, mitä voisi ajatella olevan sama asia, sillä Mardi Gras -perinteeseen kuuluu ainakin varastonmetsästäjäohjelmien kertoman mukaan helminauhat.

Tieteiskirjallisuutta parhaimmillaan

Jules Vernen syntymästä tuli tänään kuluneeksi 193 vuotta. Ranskalainen Verne ja nykyisen Italian alueella elänyt Leonardo da Vinci olivat aikanaan ajan hermolla tai aikaansa edellä, miten sitten tieteiskirjallisuutta ja keksintöjen kehittelyä näin jälkikäteen kuvailisikaan. Hattua pitää nostaa heidän näkijän kyvyistään – ja siitä, kuinka vähän heidän ajatuksistaan on mennyt vikaan.

Kirjan kansikuvat johdattaa
mielikuvitusta kohti erilaisia seikkailuja

Jules Vernen kirjoista tunnetuin lienee Matka maailman ympäri 80 päivässä, jonka olen lukenut joskus nuoruudessani ja katsellut myös tarinan televisiosta sekä elokuvana että piirrettynä. Vernen Salaperäinen saari kirjaan perustuvat Kapteeni Nemon sukellusvenetarinat ja pääosan esittäjä Omar Sharif saivat pääni pyörälle teini-iässä.

Muutama muukin Vernen kirja tuli luettua sen jälkeen, kun sain Kahden vuoden loma-aika -kirjan lahjaksi. Kävin kirjojen mukana ainakin kuussa ja syvällä maan kuoren sisällä.

Vernen laajasta tuotannosta on kuitenkin useampia kirjoja, joita en ole lukenut. Esimerkiksi Tsaarin kuriiri taisi tulla aikanaan televisiosta, mutta sitä en ole lukenut kirjana. Vuoden vaihteessa minun piti korjata tämä huutava vääryys, mutta jostain syystä tartuinkin sen sijaan Robinson-kouluun.

Robinson-koulu kertoo nuoren Godfrey Morganin ja hänen tanssin opettajansa ihmeellisestä seikkailusta autiolla saarella heidän kokemansa haaksirikon jälkeen. Merionnettomuuteen Godfrey joutuu melko pian lähdettyään kiertämään enonsa höyrylaivalla maapallon ympäri ennen avioitumistaan. Maapallon kiertäminen oli Godfreyn haave, jota hän piti ilmeisesti jonkinlaisena aikuisuusriittinä: kun reissu on tehty, voisi hyvällä syyllä vakiintua ja ryhtyä aikuisten töihin.

Saaren ilmasto on suotuisa ja ympäristö turvallisen oloinen. Vähillä varusteilla kaksikko, eli Robinson-koululaiset asettuvat lokoisan oloiseen saarelaiselämän viettoon. Kun vertaa kirjaa Robinson Crusoen kuvitteelliseen tai Tom Nealen todelliseen yksinäisen miehen saari -elämään, niin miesten elo saarella tuntuu turhan sinisilmäiseltä. Miesten arki saarella on helppoa. Ruokaa riittää eikä sairaudet vaivaa.

Vähitellen alkaa kuitenkin seikkailut toden teolla ja kirja saakin sangen yllätyksellisen lopun.

Harmi sinänsä, että en löytänyt tätä kirjaa Sammin kyläkoulun kirjastosta. Olisi tuo aikanaankin ollut kiintoisaa luettavaa. Näin aikuisen silmin miesten elämä saarella oli huoletonta vailla pelkoa huomisesta. Toisaalta heitä oli kaksi ja saari oli turvallinen.

Huoleton mies on karjaton mies…

Tuo vanha sananparsi tuli mieleeni siitä, että jollain yksinäisen miehen saarella päähenkilön täytyi metsästää saarelta siat, jotka kävivät tuhoamassa ruokaa. Niin taisi käydä Nealen Yksinäisen miehen saarella.

Robinson-koulu on julkaistu suomeksi vuosikymmenten saatossa useina eri painoksina. Kirjan kansikuvia katsellessani pohdiskeliin, että kovin erilaiseen lukukokemukseen kannet ovat lukijota johdatelleet. Jotkut kansista kosiskelivat selvästi aikanaa lukijakunnaksi seikkailun janoisia poikia. Lukemani kirjan kansikuva on kollaasissa keskimmäisenä ja se kansikuva johdattaa enemmänkin ajatukset Godfreyn ja hänen kihlattunsa Phinan tarinaan. Kaikki nämä kansikuvien elementit löytyvät itse tarinasta. Kannatti lukea. 

Voihan metsäveljet minkäs teit!

Hengailin Olev Roosin kanssa tammi-helmikuun vaihteessa. Tunnelma on nyt kieltämättä hieman ristiriitainen. Voiko heti vuoden alussa sanoa, että on lukenut yhden vuoden parhaista kirjoista? Kas, siinä pulmaa kerrakseen. 

Luin sattumalta tammikuussa Sampo Terhon haastattelun hänen uutuuskirjastaan, ja tulin vakuuttuneeksi siitä, että minun kannattaa lukea tämä kirja. Olin kyllä jo aiemmin merkinnyt kirjan kiinnostavien listalle, mutta pelkkä listallani olo ei ole tae siitä, että kirja tulisi myös luettua. Jotkut kirjat ovat olleet listalla pitkään, kuten Alastalon salissa, ja jotkut jääneet kirjatungoksen jalkoihin ja pudonneet koko listalta. 

Pidän kirjoista, joiden historiallinen tausta on kyllin toden tuntuinen. Ehkä juuri siksi Niklas Natt och dagin kirja 1793 ei saanut minua hyvälle tuulelle. Vaikea kuvitella sen kirjan tapahtumia Tukholmaan, jonka olen kuvitellut mielessäni hyvinkin valistuneeksi kaupungiksi. 

Olev Roosin kyynelten kanssa tätä ongelmaa ei ollut. En ole kovin syvällisesti paneutunut Viron historiaan, mutta kirja vaikutti todenmukaiselta ja itselleni se riittää. 

Sampo Terho taisi sanoa kirjahaastattelussa, että hän halusi esikoisteoksensa olevan sellainen, että sitä ei voi mieltää hänen omaksi elämäkerrakseen. Veikkaanpa, että hän onnistui siinä hyvin. 

Olev Roos on lukenut mies, paljon lukenut, mutta enemmänkin kirjaviisas kuin käytännön ihminen. Nerouden ja yksinkertaisuuden eroja väitetään joskus sellaisiksi, että aina ei tiedä, kummasta on kyse. Itsekin olen pari kertaa törmännyt ihmiseen, joka on hieman liian viisas, jotta hänet voisi tuntematta ihmistä tarkemmin luokitella täysin viisaaksi. Olevin kohdalla ei taida kuitenkaan olla kyse edes tästä. 

Olev on onnellinen, kun saa lukea ja auttaa; olla hyödyksi. Pitääkö sitä ihmisen sitten vaatiakaan paljon enempää. Ystäviä, pullo viiniä ja riittävästi lukemista... Vaikea sanoa. Ilman viiniäkin voisin itse olla. Olevkin otti hörpyn silloin toisen tällöin eikä juuri muuta. 

Metsäveljet nimittivät Olevin metsäveljeksi, ja sellainen hän olikin auttaessaan metsäveljiä äitinsä kanssa, vaikka ei itse asiaan osallistunutkaan. 

Wikipedian mukaan Neuvostoliiton vastaisiin metsäveljiin kuului 1945-52 vuosina Virossa 30.000-40.000 miestä, joista osa oli aseettomia, aktiivisia taistelijoita oli kerrallaan 5.000-6.000 henkeä, mikä pienessä maassa on sekin merkittävä määrä. Virossa metsäveljet toimivat paljolti robinhoodmaisesti, jos olen oikein käsittänyt. 

Kirjan metsäveljistä mieleeni tuli pari vuotta sitten lukemani kirja, jossa kerrottiin Liettuan vastaavasta toiminnasta. Kirja oli Dalia Kuodyte Rokas Tracevskis'in Tuntematon sota - Liettuan neuvostovastainen aseistettu vastarinta vuosina 1944-1953. Liettuan vastarintaliikkeen koko oli Viroa suurempi ja toiminta oli järjestäytyneempää. 

Tuo Tuntematon sota oli silloin ainoa kirja, jonka keksin olevan Liettuasta. Latvialaisen kirjan löytäminen oli helpompaa. Mainittakoon, että siksi valikoitui sillä kertaa Bellsin kirjoittama Häkki, joka jo lukioaikana teki ison vaikutuksen, kun luin sotakirjojen ohella kaikki Pomarkusta käsiini saamat vihreäkantiset Neuvostoliittolaiset silloista nykykirjallisiuutta edustaneet kirjat.