4.12. Joulupukin unelma

Joulukirjojen kaivelu kirjahyllyssä näemmä yllättää todella. Ilmeisesti oli vain hyväksi tehdä pientä kirjainventaariota hyllyssä ja etenkin hyllyn ulkopuolella, kun ei enää muista, mitä tai millaisia joulukirjoja omistaa. 

André Noël Chakerin Joulupukin unelman sentään tiesin omistavani, mutta yllätyksenä tuli selkeästi täysin lukematonta kirjaa avatessa, että kirjasta löytyi kirjailijan tussilla tehty nimikirjoitus. Liekö kuinkakin arvokas nimmari nykypäivänä...

Nimmarista viis. Avasin siis uutukaisen kirjan ja ryhdyin lukupuuhiin. Lukiessa tuli selkeästi mieleen se, kun Johtamistaidon opiston kurssilla 1990-luvulla luettiin yhtenä valinnaisena kurssikirjana Ruohometsän kansaa, josta ammennettiin johtamistaidon oppeja. 

Joulupukin unelma -kirjasta voi ammentaa jokainen unelmoiva vinkkejä siitä, miten unelmista voi tehdä totta. Kirjassa Niklas Pukilla on unelma, jota koetellaan Niklaksen "yritysideaa" eri tavoin. Ensimmäisenä kokeena on unelmasta puhuminen julkisesti isolle joukolle. Muut koetinkivet jääkööt kertomatta, sillä edelleenkään en tykkää liiasta spoilaamisesta juonen suhteen. Seikkailuhan siitä syntyy, ja tarina etenee kuin sankaritarinan otteilla. Vaikka aina ei itse usko itseensä, niin aina löytyy joku, joka puskee sankaria eteenpäin.  

Niklaksen ei tarvitsekaan lähteä matkaan Unelmakuruun yksin, vaan hänellä on apunaan viisas ja kaikkitietävä Urho-tonttu. 

Kirja tosiaan sopii hyvin unelmiaan kehittäville, sillä jokaisen luvun lopussa on kirjailijan kirjoittamat pistokokeet. Veikkaisin, että valmiit kysymykset auttavat lapsia tarkkaavaisuuteen silloin, kun vanhemmat lukevat kirjaa ääneen. 

Mukavaa, että elämäntaidon oppaina käytetyt Pikku-Prinssi, Nalle Puh, Ruohometsän kansa ym. lasten kirjat ovat saaneet täydennystä joukkoonsa tämän joulusadun myötä. Sellaisia ei ole koskaan liikaa. 

3.12. Martan joulukirja

Tässä vaiheessa joulukuuta on aika kaivaa vähitellen esiin parhaat joulureseptit. Itse preferoin (se taitaakin olla ainoa sana, joka jäi käyttöön kansantaloustieteen opinnoista) perinteitä, mutta jotain uutta on aina kiva kokeilla, olipa se uusi sitten oikeasti uutta tai tosi wanhaa. Jouluruuat jätän itse jouluun, mutta taatelikakku ja Pauligin joulukahvi maistuu vaikka ympäri vuoden. Joulussa onkin mielestäni parasta se, että jokainen voi valita sellaiset rusinat pullasta, jotka itse haluaa… tai syödä pullansa kokonaan ilman rusinoita. 

Näin koronavuonna ei saa äidin tekemiä pipareita ennen joulua, joten harkinnassa on itse tekeminen. Siirappileipiä tekisi mieli, ja jos niihin päädyn, niin kokeilen tänä vuonna Martan joulukirjan ruispipareita.

Pakko kuitenkin myöntää, että kauliminen ei ole minun juttuni, joten luultavasti teen itsenäisyyspäiväksi hannatädinkakkuja italialaisella reseptillä. Hannatätejä, niin kuin meillä sanotaan, ei tarvitse kaulita, pelkkä pyörittely riittää.

Martan joulukirjaan minulla on lämpimät suhteet. Olen myynyt sen sinikantisia painoksia useita satoja kappaleita. Uutta punakantista en omista, tai ainakin luulen niin.

Kirjastani löytyy vinkkejä jouluruokien ohella myös tuiki-tärkeään joulukukkien hoitoon. Myönnän olevani erinomainen tappamaan kukkia, etenkin kukkivia. Vain perhosorkideat menestyvät hoidossani, sillä nehän kukkivatkin aina, kun luulevat kuolevansa.

Siivousvinkkejäkin kirjasta löytyy niitä kaipaaville. Tosin kirjan etuaukeamalla on paljon mediassakin siteerattu lause, joka antaa synninpäästön niille, jotka eivät koe täydellistä joulusiivousta välttämättömäksi: 

Siivoa komero, jos aiot viettää siellä joulun. 

Lauseen on kehitellyt jo 1990-luvun lopussa Marttaliitossa työssä olleessaan Ritva Otva. 

Huomenna sitten pitäisi päättää, leivonko lauantaina joulun makuisia ruispipareita vai tyydynkö italialaisiin hannatäteihin. 

Jouluinen piparkakkutalokin olisi kiva. Yksissä myyjäisissä näin jollain marttayhdistyksellä myynnissä tennispallon kokoista piparkakkutaloa. Se olisi kiva, kun sen voisi syödä kokonaan. Piparitalon valmistusintoani latistaa se, että en pysty käyttämään normaalia sokeria enkä vehnää, joten jouluiset siirappileivät leviävät liikaa, eikä talon valmistaminen oikein ota onnistuakseen. Talon voisi tietysti rakentaa kaupan taikinasta, mutta siinä jäisi syömisen ilo kokonaan pois. 

Vaikeita päätöksiä. Taidan lähteä keittämään kardemumman ja kanelin tuoksuista joulukahvia. Se sopii aina joulun odotukseen. 

Kohtaamisia koirapuistossa

Kotini lähellä on pieni koirapuisto, mutta kesti pitkän aikaa, ennen kuin huomasin sen olemassaolon. Kun ei ole koiraa, ei tuollaisiin asioihin kiinnitä huomiota. Se koirapuisto ei omaa houkuttelevia penkkejä eikä reipasotteista koirapuisto-ohjaajaa. Harmi sinänsä, sillä romaaneista päätellen sellaisissa koirapuistoissa sattuu ja tapahtuu. 

Kuva: Kävin koirapuistossa.

Ensimmäinen koirapuistokohtaamiseni tapahtui Markku Ropposen opastamana. Kirjassa Koirapuistoromaani päähenkilö saa uuden työpaikan koirapuisto-ohjaajana. Päähenkilön koira Vauhkonen pääsee tietysti töihin mukaan tämän unelmaduunin pelipaikalle. 

Pian alkaa sattua ja tapahtua. Monenlaisia käänteitä tapahtuu kirjan aikana, niin päähenkilölle kuin Vauhkosellekin. 

Kirja on aito veijariromaani ja sellaisena hauska lisä suomalaiseen kirjallisuuteen. Olen lukenut lähes kaikki Markku Ropposen kirjat ja niissä oleva viipyilevä huumori ja Hippu-koira ovat antaneet pohjaa tähän teokseen.  

Täydet 10 pistettä genressään. Tykkäsin. Ja tykkään edelleen. Aina koirapuiston ohi kulkiessa tulee mieleen tämä kirja. 

Kun olin saanut luettua Koirapuistoromaanin, pomppasi kirjaston esittelyhyllyllä silmään Sofi Oksasen Koirapuisto. Vaikka olen vältellyt Oksasta vuosikaudet (koska kaikkien lukupöydällä olevat myyntimagneetit eivät nyt vain kiinnosta), päätin tarttua härkää sarvista. Tämä satunnainen kohtaaminen oli ilmiselvästi tähtiin kirjoitettu kohtalon sormen osoitus --> LUE MINUT, joten olihan kirjaan pakko tarttua. Lisäinnostusta toi se, että en ollut käynyt soffamatkalla vielä Ukrainassa ja sekin asia tietty piti korjata. 

Pakko todeta, että Oksasen Koirapuisto oli täysin erilainen kuuntelukokemus, mitä Ropposen Koirapuistoromaani. Itse tarina oli loistava ja sijaissynnyttäjät melko ajankohtainen aihekin. Tosin ajankohtaiset yhteiskunnalliset aiheet nostavat yleensä olemattomat käsivarsikarvani pystyyn. Vaikka karvoja ei juuri ole koskaan ollut, niin geeneissäni on ilmeisesti kuitenkin anturit karvojen pystyyn noston tuntemiselle. 

Sen sijaan en pitänyt tavasta, jolla tarina kerrottiin. En tiedä, olisiko romaani toiminut paremmin luettuna kuin kuunneltuna, mutta kuunneltuna tuntui siltä, että kertoja panttaa koko ajan lukijalta tietoja. Yleensäkään minua ei puhuttele se, että salailutarkoituksissa palataan koko ajan menneisyyteen. Oma ajatukseni on, että jos sipulia pitää kuoria, kuoritaan se reilusti, kuten Joël Dickerin romaanissa Totuus Harry Quebertin tapauksesta. 

Mutta palataan Koirapuiston reunalle. Tykkäsin siis tarinasta. Kaksi naista istuu koirapuiston laidalla ja keskustelee menneestä. Menneisyydessä on paljon. Lapsuus. Kansainvälinen ura. Työ, joka on pakko hoitaa. Perhe. Lapset, joita ei saatu ja saatiin kuitenkin. 

En ole lukenut muita Oksasen kirjoja, joten siinä suhteessa minulla ei ole vertailupohjaa. Kevään aikana katselin useamman kerran hänen videolähetyksiään. Niistä tykkäsin kovasti. Koska tapanani on antaa toinen mahdollisuus, on sangen luultavaa, että Oksanenkin sen saa. 

Kuva: Eväsretkellä erään turkulaisen koirapuiston
tuntumassa Kakolanmäellä, huhtikuu 2019

Lukiessani mietin, että kuinka vähän Suomessakin kirjoitetaan koirapuistoista, vaikka nykyään koiria on "melkein joka kodissa" ja puistoissa vieraillaan tämän tästä. 

Kirjoissa kirjoitetaan ylipäätään harvoin arjen askareista. Jos päähenkilö vie koiran lenkille, tiedetään heti, että lenkillä tapahtuu jotain, usein pahaa, tai sitten romanttinen kohtaaminen nilkan nyrjähtäessä tai ainakin naapuri tulee juoruilemaan jostain. Joten jään odottelemaan kirjaa, jossa talutetaan koiraa tai käydään koirapuistossa, mutta kuitenkaan ei tapahdu mitään pahaa. 

2.12. Joulu ainainen

Joulu on hyväntekeväisyyden kulta-aikaa. Siksi ei ole ihme, että myös joulukirjoja tehdään hyväntekeväisyystarkoituksissa.

En tiedä, mistä kotiini on tullut Bradley Trevevor Greiven Joulu ainainen kirja. Sen tekijä on suuri eläinten ystävä ja tukee australialaista Taronga-säätiötä. Kirja taitaakin olla kotini ainoa australialaiskirja, jos oikein muistan, vaikka toisaalta, en vielä marraskuussa tiennyt, että omistin tämän kirjan.

Kirjassa on 111 hauskan hellyyttävää mustavalkoista eläinkuvaa. Valokuvatähdeksi on päässyt koirien ja kissojenohella mm. kana, pöllö, siili, norsu ja sammakko. Jokaisen valokuvan alla on pari riviä tekstiä, joka etenee positiivisena joulun mieltä suitsuttavana tarinana läpi koko kirjan.

Kirja on keveä lukea, mutta ajatuksia voi makustella pidempäänkin. Miltä kuulostaa esimerkiksi ajatus:

Jotta joulusta saisi kaiken irti, meidän on pakko ylittää itsekeskeisyyden muuri.

Osa yhdestä kirjan sivusta. 

Kirjassa kehotetaan viettämään joulumieltä 365 päivää vuodessa. Itse virittäydyn joulun tunnelmaan vähitellen marraskuun lopusta laskiaiseen, mutta tiedän niitäkin, jotka aloittavat aiemmin ja lopettavat vasta pääsiäisenä. Tänä vuonna päätin edetä päivä kerrallaan koristeita lisäten. Katsotaan sitten, onnistuuko se.

Parhaita kansainvälisiä joululauluja voin kuunnella milloin vain, mutta kotimaiset tonttulaulut jätän kotona jouluviikolle. Juuri nyt soi Mario Lanzan Joy to the World (1954) italialaisesta jouluradiosta.

Eilen kaivoin työpöydälle Italiasta ostetut jouluiset soittorasiani. Joulukuusirasia soi O tannenbaum -laulua, mutta toinen esiin ottamani soittorasia on näemmä lakannut soittamasta kesän aikana. 

- Kukahan on vienyt jääkarhulta ja pakkaukolta kielen (tai tässä tapauksessa soittorasian vieterin)?

1.12. Joulukalenterikirjat

Mikä ihana ajatus lukijalle – lukea joka päivä ennen joulua tarina, joka vie vähitellen kohti joulua!

Törmäsin ensi kertaa joulukelenterikirjaan joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla, jolloin luin aiemmin hankkimani Jostein Gaardenin Joulumysteerio kirjan. Kirjassa tehdään jouluinen vaellus Norjasta Euroopan halki Betlehemiin. 

Muutama vuosi sitten löysin Lottamuseon myymälästä Lusijan tarinoita -joulukalenterikirjan, ja sen jälkeen olen lueskellut aina joulukuussa joulunovelleja.

Tänä vuonna lainasin sarjan ensimmäisen kirjan vuodelta 2014. Siinä kirjoittajat ovat itselleni oudoimmasta päästä tässä sarjassa. Veikkaan kuitenkin, että tänäkin vuonna käy, kuten aiempinakin, että jonain iltana kalenteri unohtuu ja sitten onkin paljon luettavaa joulupäiviksi.

Tänä vuonna on mahdollisuus myös kuunnella Joulukalenteri Specialia. Äänikirjan novellit on poimittu kolmesta ensimmäisestä kirjasta.

Henkilökohtaisesti uskon enemmän siihen, että äänikirjaa tulee kuunneltua päivittäin. Ehkä näin etätöissä voi ottaa tavoitteeksi kuunnella päivän novelli työpäivän päätteeksi lenkillä.

Merikarvialla syntyneen (Satakuntalaisena sitä muistaa mainita aina tällaiset asiat) kirjailija Juha Mäntylän Joulukalenterikirjoilla on ollut vuosittainen teema. Ensimmäisen kirjan novellit pohjautuvat kulloiseenkin päivään, toisessa kirjoitettiin eri paikoista ympärimaailman, kolmannessa esillä oli aina joku joululaulu jne.

Kirjan tuotto on mennyt aina, ja menee tänäkin vuonna äänikirjasta, hyväntekeväisyyteen. Tänä vuonna kertyvä potti menee kokonaisuudessaan Veikko ja Lahja Hurstin säätiölle, missä ne ohjautuvat vähäosaisten joulunviettoon.

Ensimmäinen luukku avattuna. 
Tämän vuoden kalenterina kaapista löytynyt vanha SPR:n joulukalenteri Lars Carslssonin jouluisin kuvin. 

Me Rosvolat

Kesän ja syksyn paras lastenkirjasarja on ollut Me Rosvolat. Ensimmäiset kirjat luin alkukesästä ja viimeiset kaksi lokakuussa. Jotenkin sarjan henkilöt ja letkeä huumori kolahtivat heti.

Siri Kolun Me Rosvolat -kirjasarja alkaa siitä, kun kesälomamatkailuun ja siskoonsa kyllästynyt kymmenvuotias Vilja-tyttö ryöstetään maantierosvojen toimesta auton takapenkiltä Rosvoloiden perheeseen ja opetetaan maantierosvojen tavoille. 

Nämä maantierosvot eivät ryövää autoja tai matkustajien koruja vaan karamellejä ja herkkuruokaa ja joskus siinä sivussa nuortenlehtiäkin tai mitä nyt rosvot kulloinkin sattuvat tarvitsemaan, mutta ei rikkauksia. Vilja merkitsee kaikki muistiin muistikirjansa sivuille ja myöhemmin kirjoittaa tarinat kirjoiksi. 

Kirjasarjan myötä havaitaan, että vaikka Viljan ryöstö oli Hurja-Kaarlo Rosvolalta pelkkä päähänpisto, niin se oli selkeästi myös Viljan ja hänen perheensä kohtalo. Vilja onkin enemmän, mitä kirjan alkumetreillä voisi kuvitella. Selkeästi sankariainesta. 

Romantiikkaakin on vähän ilmassa, sillä eräs pörssikursseja tutkiva salarikas rosvo saa Viljan, jos ei kuumaksi, niin ainakin älyllisesti ihastumaan. Myös Viljan sisko ihastuu, mutta jätettäköön kertomatta keneen, jotta tulee yllätyksenä. Häätkin yhdessä kirjassa on ja se olikin ensimmäinen kirja, jonka sarjasta luin, sillä tarvitsin lukuhaasteeseen kirjan, jossa on häät ja Ryöväriliitto oli ensimmäinen sellainen, joka osui Google-haulla silmiini ja jota en ollut lukenut aiemmin. 

Nyt on sitten kaikki kuusi kirjaa luettuna, ja todellakin toivon, että rosvosukujen tarinat jatkuisivat tulevina vuosina. Taisin jäädä vähän koukkuun minäkin. 

Lukiessani mietin, että kirjasarja on mainio sinnäkin mielessä, että sen tarinan voi lukea niin monien silmälasien läpi. Aikuinen löytänee sanallisista vitseistä paljon enemmän kuin lapsi, mutta ei lapsetkaan osattomiksi jää. Vanhemmilta vaatii ehkä rohkeutta hankkia kotiin kirja, jossa kannustetaan rosvoukseen, mutta voittaa se aina kirjat, joissa opetetaan tappamaan tai ainakin tönimään kavereita pois tieltä. Toisaalta Vilja jatkaa koulun käyntiä ja viulun soiton opettelua. 

Ekasta kirjasta on tehty elokuva vuonna 2015, ja sattumalta se täytyi sitten katsastaa samoin tein. Kaarlo Rosvolana elokuvassa on Kari Väänänen, joka kieltämättä sopi hyvin rooliin samoin Rosvoloiden äiti Lotta Lehtikari, sen sijaan Jussi Vatanen Kulta-Kallena tuntui oudolta, kun olin mieltänyt Kallen tukevammaksi mieheksi ja likimain saman ikäiseksi kuin Hurja-Kaarlon. Hyvät näkyi olevan sapuskat elokuvassakin. Nälkäkin tuli. 

Saamelaisen kirjallisuuden haaste osa 1 Pedar Jalvi

Vuoden alussa intouduin saamelaisen kirjallisuuden haasteesta. Kyselin vinkkejä kirjoihin henkilökohtaiselta saamelaisuusasiantuntijani ja sain paluupostissa valmiin lukulistan, jonka jokaisessa kohdassa oli muutama vaihtoehto.

Sitten iski koronabreikki, eikä yhtään listan kirjaa ollut saatavilla äänikirjana. Pian huomasin puurtavani 366 kirjaa vuodessa haasteen parissa.

Marraskuun loppupuolella oli selvää, että nyt pitäisi aloittaa, joten tilasin repullisen kirjoja. 

Mistä muusta saamelaisen kirjallisuuden haastetta voisi aloittaa kuin Pedar Jalvin lyhyeksi jääneestä tuotannosta. 

Jalvi kuoli nuorena miehenä, pian opettajaksi valmistumisen jälkeen. Hänen omakustanteen painettu ohut runokirja Muottacalmit (suomeksi Lumihiutaleita, Huom. c:n päällä kuuluisi olla pikku v väkänen), oli kuitenkin Suomen ensimmäinen saamenkielellä kirjoitettu teos, joka loi pohjan tuleville. 

Kirjassa Lumihiutaleita ja pieniä pakinoita, on koottu yhteen suomennettuna Jalvin runot sekä hänen eri nimimerkeillä ja nimillä lehtiin kirjoittamat tarinat. Kirjassa myös esitellään Jalvin lyhyt elämä. 

Kirja on ohut, mutta lukemisen välissä piti keskustella myös hyvän ystäväni Googlen kanssa. Ensimmäinen tarkistettava asia oli Koutokeinon kansannousu, jonka enteistä kertoi pakina Näky. Uudenvuoden aamuna 1852 taivaan ranta oli kirkkaan punainen ja sitä pidettiin huonona enteenä. Jälkeenpäin muistettiin, että tuo näky enteili Koutokeinon kapinaa, missä sai surmansa viinakauppias ja nimismies sekä pari kapinallista. Aiheesta on tehty näemmä myös elokuva, jossa viinakauppias esittää Mikael Persbrandt (koskahan tuo sukunimi menee kerrasta oikein?) Pitänee kaivaa leffa esiin... Tästä lukemisesta tulee näemmä pitkällinen prosessi, jos kaikkea pitää Googlettaa! Onneksi kirjoja on vain 12. Toisaalta, kun joutuuu Googlettamaan, se vain osoittaa, että haaste tuli tarpeeseen. 

Toinen tutustumista vaativa asia oli Jalvin sukunimi, joka muuttui vuosi vuodelta. Kirkonkirjoissa hän oli syntyjään Piera Klemetinpoika Helander. Eihän sen pitäisi minua sukututkijana kummastuttaa, mutta kummastutti silti. Papithan kirjoittivat kirkonkirjat yleensä ruotsiksi ja jos ei suvulla ollut nimeä, keksittiin rippikirjan ruotsinkielinen nimi. Niin taisi olla pohjoisessakin. 

Jotenkaan sitä ei vain ollut tajunnut, koska oma käsitys on, että pohjoisessa oli aiemmin samanlainen käytäntö, kuin kotikylälläni Pohjois-Satakunnassakin. Taloilla oli kansan suussa oma nimensä ja sen asukkailla omansa. Itse asuin talossa, jota kutsuttiin Tuomaalaksi. Vasta sukututkimusta tehdessäni tajusin, että nimitys tuli siitä, että talon ensimmäinen asukas on ollut Tuomas, joka perusti torpan 1770-luvulla. Vieläkään en muista, mikä oli erään kyläisen sukunimi, kun häntä kutsuttiin aina äitinsä poikana tyyliin Liisan Matti. 

Haastekohdat:

1. Kirja, jota saamelainen suosittelee
2. Kirje, jonka saamelainen on haukkunut
3. Kirja, jossa yhtenä hahmona on Áillohaš
4. Kirja, jonka kannessa on poro, taimen tai muu saamelaisille tärkeä eliö
5. Saamenkielinen kirja — tai kirja, joka on käännetty saamesta, jos et osaa saamea
6. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen perinteiselle saamelaisalueelle
7. Kirja, jonka nimessä on sana ”perinne”
8. Jonkun saamelaisen muistelmat tai elämänkerta
9. Pedar Jalvin tai Áillohašin kirjoittama kirja
10. Kirja, joka käsittelee Pedar Jalvia tai Áillohašta
11. Kirja joka kertoo saamelaisen/saamelaisten asuntolaelämästä
12. Kirja joka kertoo etelään muuttamisesta

Eli ensimmäinen luettuna. Vielä on aikaa kuukausi.