Tapaus jäätelökesä

       Palasin normaalia pidemmältä kesälomaltani elokuun kallistuessa kohti loppuaan. Ennen kesälomaani kädestäni oli leikattu pieni kasvain ja olin joutunut pitämään sairauslomaa pari viikkoa. Heti ala-aulassa puhelinvaihteen luona havaitsin ilmassa outoa kihelmöintiä. Tuntui kuin koko talo olisi sykkinyt toisenlaista elämää kuin ennen lomaani. 

       Tapani mukaan vei kassini työpöydälle ja suunnistin kahvihuoneeseen. Aamupuuron keittäminen ei ole minun juttuni, mutta töihin saavuttuani tapaan ladata kahvinkeittimen ja jäädä lukemaan päivän lehdet kahvia odotellessani. Kahvin tuoksun levitessä toimistoon, alkoi yleinen liikehdintä kohti kahvihuonetta ja minua. 

       Hasse tuli ensimmäisenä. Halasimme kuten aina loman jälkeen. Siitä on muodostunut tapa samalla tapaa kuin joulukorttien lähettämisestä tai siivoamisesta viikonlopuksi. Sen jälkeen Hasse kaivoi taskustaan sikarin. Katsoi sitä pitkään ja rakastavasti, asetti sen huolella pöydälle huokaisten kaipaavasti. 

       - Tupakkalaki vei nautinnon kahvista - mitä muuten olet henkilöstöpäällikkönä ajatellut tehdä tapaus jäätelökesälle?

       - Tapaus jäätelökesälle?

       Ymmärsin kommentin ensimmäisen osan, mutta jälkimmäinen ei oikein uponnut ennen aamukahvia. Olin juuri alkamassa udella mitä Hasse tarkoitti, kun käännöstoimiston tytöt astuivat hälisten sisään sujuvasti molempia kotimaisia kieliä käyttäen. Samalla ovenavauksella saapuivat lähes kaikki muutkin. Vain Pomo ja kesätyttö Sanna puuttuivat. 

       Pomo tosin käy yleensä aamukahvilla naapuritoimistojen isojen pomojen kanssa, mutta Sannaa kummastelin, koska hän oli avoimen karjalaisen luonteessa vuoksi alkukesästä aina ensimmäisenä kahvihuoneessa ja lähti sieltä aina viimeisenä. Kummastukseni kasvoi puheensorinan kasvamisen myötä. Kun Sannaa ei näkynyt ensimmäisten kiireisten pois lähtiessä, aloin kysellä.

       - Missä ihmeessä Sanna on? Onko se meillä vielä töissä?

       En saanut vastausta, vaan ainoastaan outoja katseita. Samassa Sanna astui varovasti sivuovesta sisään ja meni hakemaan keittosyvennyksestä teetä. Olin aistivinani, että iloiseen puheensorinaan tuli uusi, aavistuksen varovaisempi sävy. Kummastukseni kasvoi, kun Sanna otti teemukinsa ja palasi takaisin huoneeseensa. Mielessäni kävi ajatus, että jo on aikoihin eletty, että kesätytöllä teetetään töitä niin, ettei kahville ehdi muiden mukana. Sannan lähdettyä lähtivät muutkin ja jäin kahden yhä sikariaan tuijottavan Hassen kanssa.

       - Tapaus jäätelökesälle?

       - Niin. Se on ollut tämän kesän puheenaihe. Koko juttu alkoi juhannuksen jälkeen, kun toimistossa ei ollut muita kuin minä, Pomo, kesätytöt ja kenttätyöntekijät, ja jälkimmäisethän eivät tänäkään kesänä paljon toimistossa istuneet. Mutta en minä sitä huomannut heti. Juhannuksen jälkeen alkoi helteet, eikä töihinkään tarvinnut kovasti panostaa, kun kaikki toimistot ovat kesällä kiinni. Liimailin joutessani leikekirjoja ja kuuntelin gregoriaanista kirkkolaulua.

       - Siis mitä? Gregoriaanista kirkkolaulua?

       - Niin. Se rauhoittaa. Ja luulenpa, että rauhoitti liikaa. Käännöstoimiston tytöt alkoivat palailla lomalta heinäkuun puolen välin jälkeen ja silloin kuulin asiasta ensimmäisen kerran. Ellen olisi omin silmin nähnyt, en olisi uskonut sitä todeksi. Pomo otti kesällä tavakseen tulla aikaisin, syödä varhaisen lounaan ja liukua ulos talosta iltapäiväkahvien aikaan. Lounaan jälkeen hän soitti joka päivä Sannalle, joka lähti ulos syömään ja palattuaan meni jäätelötötterö kädessä suoraan Pomon toimistoon. Sen jälkeen ovenpieleen syttyi punainen valo, ja sinähän tiedät mitä se tarkoittaa.

       - Niin isoa asiaa ei olekaan, että Pomoa häiritsisi kun punainen valo palaa! Mutta mitä siellä tapahtui?

       - Hyvä kysymys. Kukaan ei tiedä, mutta tunnethan sinä työkaverisi. Puhetta on ollut sen jälkeen paljonkin Bill Clintonista ja hänen edesottamuksistaan. 

       - Ei voi olla totta!!! Siksikö Sanna ei tule enää kahville?

       - Luultavasti. Jonkinlainen salaisuus Sannalla ja Pomolla on, mutta nyt minun on mentävä. Työpöytä kutsuu.

       - Leikekirja ja gregoriaaninen kirkkomusiikkiko?

       - Ei kun pitäisi tehdä vähän virtauslaskelmia. Mutta suosittelisin kyllä, että henkilöstöpäällikkönä vähän katsoisit, mitä toimistossa tapahtuu. 

       Seuraavat päivät menivät postin, sähköpostin, juoksevien asioiden, kesätyöntekijöiden työtodistusten ja uuden atk-gurun palkkaukseen liittyvissä asioissa. Kiertelin toimistossa ja haistelin ilmapiiriä. Sannasta ja tapaus jäätelökesästä ei puhuttu minun kuulteni, mutta omin silmin näin, että se, mitä Hasse kertoi, piti paikkansa. Pomo lähti syömään 10.30 ja palasin 11.00 täsmällisesti kuin kello. Sen jälkeen ovivalot ja puhelimen ääni kertoivat, että Pomo nosti puhelimen ja Sanna vastasi siihen. Sanna lähti syömään, palasi yhden pallon kokoinen vaniljajäätelötötterö kädessään 11.35 ja meni suoraan Pomon huoneeseen. Punainen valo syttyi oven pieleen, eikä edes minun, henkilöstöpäällikön, tullut mieleeni, että olisin uskaltanut koputtaa ovelle. Kun palasimme iltapäiväkahvilta, oli punainen valo sammunut ja Pomo lähtenyt kotiin. 

       Olimme sopineet ennen lomaani toimiston tyttöjen ja kesätyttöjen kanssa lähtevämme naisissa pizzalle perjantai-iltana. Iltapäiväkahvin jälkeen pöydälläni oli muistilappu, johon oli kirjoitettu: En pääse tulemaan illalla, pitäkää hauskaa, Sanna. Kun etsin Sannaa, kuulin, että hän oli lähtenyt kahvitauon jälkeen kenttätyöntekijöiden mukana maastoon. 

       Illan aikana kuulin kaikenlaisia spekulaatioita Sannasta, jäätelöstä ja Pomosta. Joukossa oli asiallisiakin veikkauksia, mutta suurin osa arvailuista liikkui eroottisten tarinoiden lähimaastossa. Tuntui, että Sanna oli selvästi kesän puheen aihe; työpaikkamme oma Ruokolahden leijona vuosimallia 2006. Illasta jäi jotenkin paha ja tunkkainen maku, eikä ollut pizzakaan italialaisen pizzan veroista: liikaa täytettä ja liian paksu pohja minun makuuni. 

       Taksijonossa elokuisen tummaa tähtitaivasta ihaillessani satuin näkemään Sannan kävelevän ohi. Tiesin hänen asuvan samalla suunnalla ja tarjosin kyytiä. Yllätyksekseni Sanna suostui ja vaikutti vapautuneemmalta, mitä töissä koko viikkona. Matka kaupungin toiselle laidalle sujui mukavasti niitä näitä rupatellen. Jäimme pois samalla ovenavauksella, ja jatkoimme jutustelua minkään häiritsemättä. Poislähdettyään Sanna vielä kääntyi ja jatkoi puhumista. 

       - Ihanaa, kun kerrankin joku jonka kanssa puhua. Töissä on niin kummallista, kun kukaan ei enää keskustele vaan kaikki pälyilevät oudosti. Tiedätkö sinä, mitä siellä oikein on menossa? Ilmapiiri on ollut jotenkin niin outo juhannuksen jälkeen. 

       Mitäpä minä siihen olisin vastannut. Sanoin, että palasin juuri lomalta, enkä ole ehtinyt ajatella asiaa. Lupasin tarkkailla tilannetta. Viikonloppu meni miettiessä. Muilla oli tapaus jäätelökesän suhteen minuun etumatkaa useita viikkoja, joten minun oli otettava muut kiinni, jos aioin päästä tasoihin ja ratkaista tämänkin henkilöstöpulman. Ratkaisua ei löytynyt yhtenä viikonloppuna. Ei edes rantasaunani lauteilla. Sunnuntai-illalla totesin itselleni: uusi viikko ja uudet kujeet, ja painoin pääni tyynyyn. 

       - Ongelma on visainen, mutta ratkaisua vaille valmis. 

Niin ainakin olisi isäni todennut, jos olisi tiennyt asiasta. 

       Maanantaiaamuna vein Pomolle kesätyöntekijöiden työtodistukset allekirjoitettavaksi. Keskiviikkona sain takaisin kuoren, jossa oli allekirjoitettuna muut todistukset paitsi Sannan. Todistusehdotelmaani liimattu neonkeltainen muistilappu vaati, että todistukseen lisätään maininta Sannan kyvystä opettaa asioita kansantajuisesti ja kylliksi yksinkertaistaen. 

       Koska Pomo on pomo, eikä häneltä kerta kaikkiaan voi kysyä miksi, kävin kysymässä asiaa Sannalta, joka ei suostunut kommentoimaan asiaa mitenkään. Aloin itsekin kallistua siihen suuntaan, että käytäväjuoruissa voisi olla kaikesta huolimatta jotain perää. Kirjoitin Sannalle uuden työtodistuksen, joka kelpasi myös Pomolle. 

       Perjantai-iltapäivällä Hasse toi kahville ison jäätelökakun ja kesätytöt saivat todistuksensa ja lahjansa. Seuraavana päivänä oli syyskuun ensimmäinen päivä ja alkoi syksy. Kesä unohtui yhtä nopeasti kuin oli mennytkin, mutta tapaus Sanna ja jäätelökesä säilyivät kaikkien huulilla ainakin silloin, kun Pomo ei ollut paikalla. 

       Iltapäiväkahvilla ensilumen sadettua 13. lokakuuta Pomo katsoi haikeasti huoahtaen ulos. 

- Olisipa jo kesä ja lämmintä ja saisi kunnon jäätelötötterön. Se Sanna oli muuten näppärä tyttö! Se osasi niin yksinkertaisesti ja kärsivällisesti opettaa tietokoneen käyttöä, etten ole parempaa nähnyt. Eiköhän kysytä Sannaa töihin meille joululomaksikin. 

*  *  *

Tarina on kirjoitettu 11.10.2006 dialogiharjoittelua silmällä pitäen, joskin itse aihe nousi esille kirjoittajatuttavani kertomasta pikkujutusta, jonka tiimoilta pohdimme, mitä pomon suljetun oven takana tapahtui. Suunnittelimme leikillämme kirjoittavamme molemmat jutusta oman tarinansa. Tällainen tuli omastani. Tuttavan tarinasta ei ole tietoa, veikkaan että hän ei edes muista koko juttua, sillä itsekin olin tyystin unohtanut tämän kirjoittaneeni. 

MInne sinä menet, sinne minäkin menen

On ollut ilahduttavaa seurata, kuinka monet naiset ovat löytäneet harjoitusten aikana vanhan ystävän, jonka kanssa on koettu kenties useitakin harjoituksia. Tavatessa on halattu ja kyselty kuulumiset ja ennen kaikkea iloittu jälleennäkemisestä. Kenties jo edellisessä harjoituksessa on sovittu, että Mikkelissä tavataan. Ja kun jälleen on tavattu, niin juttu luistaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.


Raamatusta löytyy kaunis kuvaus naisten välisetä ystävyydestä. Ensilukemalla sitä ei ehkä huomaa. Ei varsinkaan, jos ajattelee, ettei anoppi voisi olla ystävä. Tarkoitan tässä kertomusta Ruutista. Ruut meni naimisiin maahanmuuttajan kanssa. Appi kuoli ja kymmenen vuotta myöhemmin Ruutin mies ja lanko. Molemmat miniät jäivät asumaan anopin luokse. Anoppi kuuli, että hänen entisessä kotimaassaan oli ollut hyviä viljavuosia ja päätti palata takaisin entiseen kotimaahansa. Hän kehotti miniöitään palaamaan vanhempiensa luokse ja menemään uudelleen naimisiin, mutta miniät kieltäytyivät. Anopin jättäminen ei ollut tapana. Anoppi selitti asian uudelleen ja toinen miniöistä lähtikin vanhempiensa luo.

Mutta Ruut sanoi: "Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta!" (Ruutin kirja 1:16-17).

Ruut oli siis valmis ystävyyden nimissä jättämään kaiken taakseen, oman maansa ja kansansakin. Hän oli valmis tekemään sen, mitä oli oikein siitä huolimatta mitä se häneltä vaati. Sellainen on oikeaa ystävyyttä. Sellaista on syytä vaalia. Vaalitaan siis harjoituksen aikana tulleita ystävyyksiä mekin. 

*  *  *
Teksti on kirjoitettu alun perin Lokki kutsuu -Nasta-harjoitusten sunnuntain tiedotuslehteen toukokuussa 2005. Ruutin päivän teksti luetaan kirkossa 14.sunnuntaina helluntaista.

Aika on suhteellinen käsite

Eri lehdissä julkaistu uutinen. Tämä pätkä oli
Maaseudun tulevaisuus lehdessä 17.3.1928.

Joskus aika matelee, mutta useimmiten on ainakin itselläni päinvastoin. Aina välillä sitä ihmettelee oikein, miten aika kuluu kuin siivillä. Julian kamarissa juhlistetaan tänään uutta aikaa.

    

Tuo viereinen, maaliskuussa bongaamani lehtileike ja siitä nousseet mietteeni tulivat mieleeni, kun lueskelin Tuvalusta kertovaa kirjaa. Sen sivulla 91 on kirjattu muisto hurrikaani Bebestä: 

Onnistuin tarrautumaan kookospalmuun, ja katsoin rannekelloani, joka näytti 2:10, mutta seuraavassa hetkessä pyörteilevä merivesi raastoikellon ranteestani. Pelkäsi erittäin paljon sinä yönä.

kertoi Melaene Pese (joka pelasti äidin ja tämän pikkuvauvan hengen pitämällä heitä vieressään palmua vasten).

Voin vain kuvitella, kuinka hitaasti aika matoi tuolloin.

Muistan lukeneeni muutama vuosi sitten jonkun Anne Ollilan julkaiseman tekstin aikakäsityksestä. Ei siitä ole hirveän pitkä aika, kun aika oli hyvinkin paikallista. Vasta maan laajuinen kehitys kuten rautatiet toivat mukanaan pakon käyttää samanlaista aikaa. 

Erästä muuta juttua varten tutkailin vanhoja sanomalehtiä (kiitos ja ylistys Digi-aineistoille) ja törmäsin tietoon, että 15.toukokuuta on merkittävä päivä. Tasan 90 vuotta sitten nimittäin rautateillämme otettiin käyttöön 24-tuntinen aikajako. 

Muualla Euroopassa (Saksa, Englanti, Hollanti, Skandinavia) uudistusta tehtiin monissa maissa jo vuotta aiemmin, mutta Suomessa päädyttiin tähän myöhempään ajankohtaan siksi, ettei tarvitsisi painaa turhaan uudestaan rautateiden aikatauluja. Sellainen säästäväisyys olisi hyvästä nykyaikanakin, sillä liian usein kuulee, että on juuri painettu uudet kirjekuoret ja käyntikortit ja sitten tehdään uusi logo ja kaikki painotuotteet pitää laittaa roskiin, kun niissä on vanhentunut logo. 

Sos Tuvalu, Hätähuuto paratiisista,
Pirkko Lindberg, 2004.

Uudistus toteutettiin silloinkin niin, että vanha järjestelmä oli vielä käytössä jonkin aikaa, jotta kaikki ehtisivät tottua tähän uuteen. Sama uudistus koski rautatien ohella myös postilaitosta. Postikin lieni säästölinjoilla, sillä uudet leimasimet hankittiin vähitellen. 

Riihimäen Marttahistoriaa tutkiessani törmäsin tietoon, että Riihimäen asemalle oli saatu uusi kello jokin aika ennen yhdistyksen perustamista, mikä tapahtui 1938 tammikuussa. Nyt jään pohtimaan, kestikö silloinen aseman kello vain vajaa 10 vuotta. Jos niin oli, niin se oli selkeä huononnus sitten Könnin tekemien kellojen. Nehän käyvät laadukkaasti edelleenkin.
 

On se vaan hienoa, että meillä ei tarvitse aina täsmentää aikaa.
- Niinpä tämäkin juttu on kirjoitettu yksinkertaisesti vain kello 0.45, eikä kuten monissa muissa maissa, ja Suomessakin vielä reilu 90 vuotta sitten, kello 0.45 ennen puolta päivää.

 Kirjaa lukiessa sitä todellakin toivoo, että aika mataisi niin hitaasti, että ehdimme tehdä jotain merkittävää ennen kuin Tuvalun pienet saaret vaipuvat vesimassojen alle kuin Atlantis ikään. 

Suomi 100

Itselläni oli jotenkin suuremmatkin odotukset tästä juhlavuodesta. Kuvittelin, että monia ainutlaatuisia ja kerrassaan uusia näkökulmia avaavia tapahtumia olisi ihan vaivoiksi asti. Ilmeisesti olen onnistunut välttämään kaikki ylimaalliset tapahtumat samaan tapaan, kuin onnistuin sivuuttamaan SuomiAreenankin jota vietin tiiviisti työpaikallani.

Satakunnassa Suomi100 –logoa on nähnyt harvakseltaan, mutta tuttavani muissa maakunnissa ovat kertoneet, että heillä teema on esillä heinäpeltoja myöden. Maanviljelijät ovat kuulemani mukaan paalanneet heinäänsä tänä vuonna sinisiin ja valkoisiin paaleihin ja tehneet niistä sangen näkyvää taidetta maanteiden tuntumaan. Itsekin olen nähnyt tuollaisia teoksia valokuvissa.

    

Muutaman kerran olen toki bongannut Satakunnassakin Suomi100 –logon, mutta näkemissäni tapauksissa kyseessä on ollut SuomiAreenan tapaan toistuva tapahtuma.

    

Sellainen oli Porin kirjastossa järjestetty Kirjojen yökin. Itselleni käynti Kirjoen yössä oli aivan uusi kokemus, sillä aiempina vuosina en ole kyennyt muiden menojen vuoksi siihen osallistumaan. Tänä vuonna olin viisaampi ja pistin tapahtuman visusti kalenteriin jo hyvissä ajoin.

    

Kirjastoon olikin saatu edustava joukko mielenkiintoisia satakuntalaiskirjailijoita. Tässä tapauksessa satakuntalaisuus oli kerrankin käsitetty savolaisten tapaan laajasti eikä sillä tapaa suppeasti kuin siikaislaisuus Siikaisten Wikipedia sivuilla, missä Sammissa nuoruutensa asunutta, lukuisia suomenmestaruuksia saavuttanutta ja kaksi kertaa olympialaisissakin juossutta Ilmari Taipaletta ei vieläkään suostuta tunnustamaan siikaislaiseksi, koska toisaalla Wikipediassa Taipaleen kerrotaan syntyneen Tampereella.

    

Paikalla olleista kirjailijoista olin tavannut muutamia aiemminkin Helsingin kirjamessuilla tai kirjailijoiden omissa tilaisuuksissa. Paljon ehdin, kuunnella, mutta surkuttelin silti itsekseni, etten ehtinyt kuuntelemaan Heli Laaksosta. Tosin häntä olen kuullut useammankin kerran. Eräässä Mikkelissä järjestetyssä tilaisuudessa hän kertoi kovasti jännittäneensä esiintymistä savolaisyleisölle, jonka murre on himpun verran erilaista kuin kotoisat länsimurteemme. Porissa hänellä oli varmasti kotoisampi olo, vaikka hyvin otti savolaisyleisö hänet vastaan.

    

Kirjojen julkaisutilaisuuksissa on aina oma hohtonsa. Niinpä illan kohokohta oli tietysti Arttu Tuomisen Silmittömän julkaisutilaisuus. Olen toppuutellut itseäni kovasti ja ainakin toistaiseksi olen onnistunut olemaan lukematta sarjaa ennen kuin sen viimeinenkin osa ensi vuonna ilmestyy.

Olen tainnut aiemminkin jo mainta, että rakastan pitkiä tarinoita ja siksi haluan lukea sarjat kokonaisuudessaan kerralla. Siitä huolimatta oli taas hienoa kuulla kirjailijan itsensä kertovan pieniä makupaloja kirjasta jo etukäteen.

Silmitöntä en siis ole lukenut ja pakko myöntää, että Petri Tammisen Suomen historiaa lukuun ottamatta myös kaikkien muiden Kirjojen yössä olleiden kirjailijoiden uutuus teokset ovat vielä lukematta.

Suomen historiakin olisi varmasti lukematta, ellei se olisi niin oivallisesti sopinut Porin kirjaston kirjahaasteen kohtaan Suomen historiasta kertova kirja.

Pakko todeta, että kirja – ohuudestaan huolimatta – kolahti. Heti kohta aloin miettiä, millaisen kirjan saisi vastaavina ”makupaloina” kirjoitettuna omasta suvustani.

Vuoteen 1983 kirjoittaisin, että kävin silloin ensimmäisen tietokonekurssin Pomarkun lukiossa. Opetusvälineenä oli rehtorin uusi tietokone, joka oli niin hieno, että me oppilaat emme saaneet laittaa siihen itse virtaa päälle. Syksyn aikana opettelimme ohjelmoimaan Basicilla mm. lottorivin. Mainittakoon, että rivi ei tuottanut yhtään lottovoittoa ennen kuin onnistuin hukkaamaan rivin yliopistoaikana.

Sata aurinkoista päivää enemmän

Hain taannoin geokätkön jonka aiheena oli sata aurinkoista päivää enemmän ja mieleni siirtyi Vaasaan, joka Merikarvian ohella on mainostanut itseään tällä mainoslauseella.
    

Vietin Vaasassa yhden kesätyörupeaman ajan joskus 1980-luvulla. Kaupunki viehätti silloinkin, mutta ei niin paljoa, että olisin uskaltanut jättää opinnot kesken ja jäädä talveksi töihin. Sittemmin useampia lamakausia kokeneena olen monesti katunut, että en jäänyt. Pelko siitä, ettei koskaan valmistuisi, oli suurempi, kuin halu saada työkokemusta – etenkin, kun 1980-luvulla riitti kaikille töitä.

Sata aurinkoista päivää enemmän tekee kymmenessä vuodessa tuhat auringon näkemistä enemmän. Näkemisestähän tässä mainoslauseessa on kyse, sillä aurinkoiseksi päiväksi riittänee, että aurinko vilahtaa edes hetken ajan taivaalla.

    

Kymmenen vuotta kuluu loppujen lopuksi nopeasti, joten ihmettelen, miksi mikään kunta ei ole vielä keksinyt mainostaa tuhannella aurinkoisella päivällä.

    

Lukevaisempi lukija aavistaa jo tässä vaiheessa, mihin suuntaan teksti on etenemässä. Aivan oikein: Afganistanin suuntaanhan sitä tuli nojatuolimatkattua tällä kerralla.

    

Olen ladannut iPodilleni Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa joskus Mikkelissä asuessani, eli ainakin yli 5,5 vuotta sitten. Olen pääsääntöisesti pitänyt kaikista lukemistani naisten elämää hunnun takana valottavista kirjoista, mutta jostain käsittämättömästä syystä tämä miehen kirjoittama tarina ei vaan ole aiemmin tuntunut aloittamisen arvoiselta.

    

Kesän aikana olen taas kuunnellut äänikirjoina useampia pohjoismaisia dekkareita ja jossain vaiheessa tuli sellainen tunne, että nyt voisi kokeilla jotain aivan muuta.

Loppujen lopuksi työmatkojen iloksi tarkoittama kirja oli pakko kuunnella muutaman päivän aikana lähes yhteen soittoon sillä tarina vei kummasti mukanaan.

    

Ihan en kuitenkaan allekirjoittaisi Suomi24 keskustelupalstalla esitettyä kysymystä ”Suositelkaa keveitä eri kulttuureista kertovia tyyliin … Tuhat loistavaa aurinkoa.” Itse en kokenut kirjaa millään muotoa keveäksi, vaikka kirjailija oli saanut taiturimaisesti liitettyä kirjaan sekä ilon että surun niin, että päähenkilöiden arjesta näytti pääasiassa muodostuvan kaikesta huolimatta vähintäänkin siedettävä.

    

Kirjassa koettiin sotaa ja kapinaa ja siinä tehtiin perheväkivallan ohella yksi murhakin. Päähenkilöt, Mariam ja Laila onnistuivat kuitenkin löytämään hyviä hetkiä kuten päivittäisen hetken, jolloin naiset istuivat juomassa kuumaa kahvia ja syömässä tähteeksi jäänteitä halvan murusia.
    

Hassua kyllä, vahva, kardemummalla maustettu kahvi ja halva kuuluivat itsellänikin talvisten sunnuntai-iltojen nautintoihin silloin, kun vielä kykenin syömään sokeria. Tosin wikipedian mukaan halvaa saisi myös taatelisiirapilla makeutettuna, joten ensi talvea ajatellen pitänee ryhtyä tarkkailemaan halvojen ainesosia.

Kirsin kardemummakahvi ( = kaksi kupillista turkkilaistyylistä kahvia yhdelle juojalle)

Mittaa perinteiseen kahvipannuun

3 dl vettä         

2 kahvimitallista mieluistasi kahvijauhetta

½ tl kardemummaa mieluiten itse jauhettuna.

Laita pannu liedelle ja kiehauta perinteiseen tapaan, eli kun kahvi meinaa kuohua pannusta, nosta pannu liedeltä. Sekoita lusikalla.

Kun kuohunta on laantunut, laske pannu takaisin liedelle ja anna kuohahtaa vielä toisen ja sitten kolmannenkin kerran. Anna purujen laskeutua jonkin aikaa. Kaada juoma perinteiseen mokkakahvikuppiin tai itämaisittain lasiin niin, että nostat ja lasket kahvipannua ylös alas. Tällöin kahvin pinnalle tulee kauniita kuplia.

Nautiskellaan halvan murusten tai minkä vaan makean kera mieluiten hyvän kirjan kanssa mukavassa nojatuolissa istuen. Ellei satu omaamaan lukuhaluja, toisen kupillisen voi jakaa hyvän kaverin kanssa, joka osaa kertoa tarinoita kuin kirjoissa ikään.

Heinäpaaleja ja oliiviöljyä

Italialaisia oliivilehtoja ja kankaanpääläisiä heiniä.

Satuin sattumalta lauantaina Kankaanpään kesätorille, minkä tuntumassa vietettiin MTK Kankaanpään 100-vuotisjuhlapäivää.
Paikalle oli tuotu erikokoisia traktoreita, heinäpaaleja ja kananpoikia. Kilpailla sai mm. pöllin suoraan sahaamisesta ja siitä mihin ruutuun vasikka tekee isommat tarpeensa puolen päivän jälkeen.

    

Innokkaimmat saivat kokeilla lypsämistä kahden utareen lypsyasemalla. Itsekin kokeilin vieläkö maitoa tai tässä tapauksessa vettä, utareista irti saisin. Emäntäkoulusta kun sentään on aikaa, ei reilu kaksikymmentä, vaan reilu kolmekymmentä vuotta, kuten serkkuni taannoin vuosipäivänä laskelmiani korjasi.   

Niin se aika rientää.

    

En tiedä, oliko vuosien saatossa ruostunut taito vaiko muisti, sillä sain herutettua ämpäriin vain muutaman pisaran, kun vieressä istunut pikkupoika sai pelkällä rutistuksella aikaan melkoisen tuloksen. Joku mielikuva on, että lehmän utareet olisivat himpun verran pehmeämmät kuin tämän leikkimielisen lypsyaseman muoviviritelmä. Hauska juttu joka tapauksessa.

Ihmettelin jälleen kerran nykytraktorien julman näköistä nokkaa. Itselleni siitä tulee mieleen aina julma, jättimäinen hämähäkki. Lieko mielikuva perua fantasiakirjallisuudesta: R.A. Salvatoren Musta haltia – ja J. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta –saagoista.

    

Suomalaiseen juhlaan kuuluu luonnollisena osana kahvit. Torilla tuttavat sumppia kovasti kehuivat, joten eikun jonottamaan. Seuralaiseni kehuivat kahvia ja pullaa maukkaaksi. Vehnä- ja sokeriallergisena jätin pullat väliin, mutta kerma olisi kahvin kanssa maistunut. Jotenkin olisin kuvitellut, että maaseudun ammattilaisia edustavan järjestön juhlakaffeilla pöydässä olisi kermaakin, mutta nykyään sitä näemmä saa vain siellä, missä on espressokone tai marttojen tilaisuuksissa, jos sielläkään. No. Menihän ne kahvit alas ilman kermaakin ja siinä sivussa kuuntelin venesjärveläisten nuorten 4H-yrittäjien herkkupyörän esittelyä. Täytyy todeta, että nämä erilaiset nuorisoyritykset ovat kyllä mainio keksintö.

    

Luin joku aika sitten Malva Nevan kirjoittaman dekkarin, joka kertoo italialaiseen maataloon vapaaehtoistyöhön lähteneestä suomalaisesta Leasta. Kirja italialaisine maataloustöineen toi oitis mieleeni kymmenisen vuotta sitten lukemani suomalaisten maastamuuttajien kirjoittamat kirjat Italiasta ja Unkarista. Siinä missä suomalaisella maatilalla tehdään heinää, puidaan viljaa ja säilötään mansikoita, poimitaan italiassa oliiveita ja säilötään erilaisia vihanneksia.

    

Valheiden pastoraalissa Lea tutustuu italailaisen maaseudun arjen ongelmiin, jotka näyttävät olevan samanlaisia kuin Suomessakin: pelkkä maanviljelys ei tahdo kannattaa eikä raskas puurtaminen maanviljelyksen parissa tahdo kiinnostaa nopean rikastumisen toiveita elättelevää nuorisoa.

    

Kirjan keskeisenä teemana murhan ohella on ihmiskauppa. Raskaasta aiheesta kerrotaan kuitenkin sen verran kepeällä otteella, että ainakaan itselleni ei kirjasta kauhukuvia jäänyt. Toisaalta, pakko myöntää, italialaiset ihmiskauppaongelmat eivät olleet minulle uusi asia vaan niistä on tullut luettua useampaankin otteeseen Repubblica –lehdestä. Myös Venetsiassa asuvan Donna Leonin on parissa dekkarissaan kuvannut ihmiskauppaa.

    

Romantiikan nälkäisille kerrottakoon, että kirjasta löytyy myös sitäkin.  

    

Taitelijanimen Malva Neva takana on kahden Italiassa asuvan suomalaisen kirjailijan, Marjatta Helisten ja Varja Lahdenperän yhteistyö ja sen vuoksikin sopii erinomaisesti Porin kirjaston lukuhaasteessa luettavaksi. Haasteen yksi kohta on nimittäin ”kirja, jossa on kaksi kirjoittajaa”. Itse kirjasin haasteeseen kuitenkin valitemani italialaisen kirjan kohtaan ”kirja, josta voi tehdä kirjanaaman”. Se oli Gianrico Carofiglion Silmät ummessa, joka sekin oli kelpo dekkari ja mukava poikkeus pitkästä aikaa, sillä päähenkilö oli asianajaja.

    

Italia on itselleni se maa, jonne voisin muuttaa eläkepäiviksi. Kesät voisi asua Suomessa, sillä Suomen kuumuus on riittänyt minulle aina loistavasti – myös tänäkin kesänä. Olen opiskellut italiaa muutamia vuosia, mutta romaanien lukemiseen ei kielitaitoni vielä riitä vaikka aina silloin tällöin tulee kokeiltua. Viimeksi kokeilin lukea tuttua Harry Potteria italiaksi. Tarpeeksi monta kertaa kun yrittää, niin joku kerta lukeminen onnistuukin, uskon minä.

    

Olen tätä ennenkin harrastanut mielenkiintoisia lukuprojekteja. Yhtenä vuonna luin viitisen kymmentä Italiaan sijoittuvaa kirjaa ja kirjoitin osasta kirjallisuusjutun Martat-lehteen. Tuon lukuprojektin aikana tutustuin soffalla ja parvekkeen lepotuolilla moniin italialaisiin kaupunkeihin, mutta maaseudun elämää kirjat eivät juuri avanneet. Siksi Valheiden pastoraali oli mukava täydennys aiemmin lukemiini kirjoihin ja antoi näkökulmaa vaikkapa siihen, miten niitä oliiveita loppujen lopuksi oikein poimitaan.

Geokätköilypitoista jännitystä

Kankaanpään Santaskylässä järjestettiin viime viikonloppuna peräti kahdet kisat: Aamupäivällä pidettiin Geokätköilyn avoimen luokan SM-kilpailut ja iltapäivällä oli Pesupallon heiton MM-kilpailujen vuoro.

    

Aktiivisena geokätköilijänä osallistuin luonnollisesti SM-kilpailuihin. Tanakalla täti-ihmisellä ei ole mahdollisuutta osallistua voittoa tavoitellen ihan kaikkiin SM-kilpailuihin, joten tässä oli meikäläisellekin oiva tilaisuus kokeilla miltä tuntuu kilpailla.

    

Hienoltahan se tuntui. Kilpailla. 

Viimeksi, kun olen ollut SM-kilpailuissa, olin yhtenä järjestävistä tahoista. Kyseessä oli Mikkelissä järjestetyt Sukankudonnan epäviralliset SM-kilpailut. Niissä kudottiin sukkaa kävellessä ja lopputuloksen ratkaisi kudotut kerrokset ja kävelty matka. Nopeimmat kutoivat osan sukan kantapäästä ja kävelivät nelisen kilometriä. Lisäpisteitä sai jos osasi ryystää kierrosten välissä kahvia oikeaoppisesti tassilta.

    

Santaskylän kisoissa siis geokätköiltiin. Tai oikeammin kierrettiin metsäpolku, jonka varrella oli kysymyksiä geokätköilystä.

    

Nimimerkillä Muija geokätköilevä merikarvialaiskätköilijä voitti ykköspalkinnon, johon pokaalin ja tittelin lisäksi kuului optio järjestää ensi vuonna vastaava kilpailu omalla paikkakunnalla.

- Kuvaskankaan urheilukenttä olisi luonnollinen valinta kisojen pitopaikaksi, kertoi voitostaan tyytyväinen Muija.

    

Vähältä oli, että kilpailut eivät menneet muihin maakuntiin. Toiseksi tuli nimittäin Kippa Etelä-Karjalasta ja kolmanneksi Hämytin Pirkanmaalta. Itse sijoituin hienosti pistesijoille, ollen kahdeksas.

Geokätköilypainotteisen viikonlopun täydensi upea ilma ja sen suomat lukuhetket ulkona. Lukemiseksi olin valinnut mm. Hanna Kökkön kirjoittama kirja Kätkö. Se on ensimmäinen osa 13-vuotiaan Manun geokätköilyharrastuksesta kertovasta kirjasarjasta. Sarja oli itselleni entuudestaan ihan outo ja törmäsinkin kirjaan vahingossa kirjaston nuorten osastolla. Siellä tekee aina silloin tällöin mielenkiintoisia löytöjä. Ensimmäisen kirjan tapahtumat sijoittuvat Hämeenlinnaan. 

    

Geokätköilyn ja rikoksen selvittämisen ohella kirjassa tutustutaan Manun ja Helmin rakkaustarinan ensi metreille. Tätä kirjoittaessa sarjasta on ilmestynyt kuusi kirjaa, joista uusin, Megamysteeri, kertoo Sastamalassa pidettävästä geokätköilyn Mega tapahtumasta. Sekin olisi ollut oivallista luettavaa viime viikonloppuna, sillä Porvoossa pidettiin tuolloin Suomen 8. Mega tapahtuma, johon päivän aikana osallistui noin 1300 kätköilijänimimerkkiä.

    

Kätkö ei suinkaan ollut ensimmäinen geokätköilyaiheinen rikoskirja, jonka olen lukenut. Jo pari vuotta sitten tutustuin Johanna Hulkkon Geoetsivät sarjaan, jossa päähenkilöt ovat Manua nuorempia. Suosikkini on kirjan päähenkilön, Raparperin, isä joka viherintoilee ja tarjoilee perheelleen mm. punajuurimehua. Se on viimeaikoina tullutkin usein mieleeni, sillä eräs sokeriton mehujää maistuu juurikin mielestäni punajuurimehulta. Geoetsiväsarjasta lukemista odottaa enää uusin, viimevuonna ilmestynyt Geoetsivät ja yksikätinen madonna, jota en ole onnistunut näkemään vielä vapaana kirjaston hyllyssä. Tämä onkin ilmeisen suosittu sarja siis!

    

Näiden pitkien aasinsiltojen kautta päästiinkin sitten vihdoin tämänpäiväisen aiheeni pääkirjaan eli Ursula Poznanskin kirjaan Vii5i, jonka luin talvella. Tämä itävaltalainen dekkari/thrilleri ei sitten enää olekaan mikään lastenkirja. Kirjan alkumetreillä löytyy nimittäin ruumis, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Geokätköilyn tapaan koordinaateista löytyy rasia, mutta siinä rasiassa on jotain aivan muuta kuin puhtoinen logivihko…

    

Jos pitää valita otanko luettavaksi perinteisen dekkarin vai thrillerin, niin normaalisti valinta ei kestä kauaa. Jätän yleensä psykologisen kauhun lukematta jos valittavana on perinteisempääkin salapoliisityötä. Niinpä luulen, että Vii5i ei olisi kulkenut repussani kirjastosta kotiin, ellei siitä olisi tehty geokätköä, joka piti ratkaista.

    

On aina hauskaa huomata, kuinka sattumalta, lähes vastoin tahtoa valikoitu kirja voi loppujen lopuksi olla kuukauden tai jopa vuoden lukupinon helmi. Näin kävi Viidellekin, sillä tuskin maltoin lopettaa sitä kesken. Toinenkin Poznanski tuli kokeiltua heti putkeen, mikä ainakin itselleni on merkki siitä, että kirjailijan tuotanto on lukemisen arvoinen.

    

Pienoinen pettymys kirjassa oli se, että kirjan poliisit eivätkä sen puoleen pahiksetkaan, tuntuneet erityisesti itävaltalaisilta. Tämä lukuprojektini on nimittäin osoittanut, kuinka virkistävää on huomata kirjailijan tekevän päähenkilöistä oman maansa edustajan ja välittävän lukijalle kuvaa rikostarinan ohella maansa arjesta. Poznanskin teoksessa tämä toiveeni ei mielestäni täyttynyt. Kirjan lukemisesta on nyt muutama kuukausi, mutta ilman Wikipediaa en olisi keksinyt, tapahtuiko kirjan salapoliisityö Saksassa, Itävallassa vai Sveitsissä. Oikea vastaus oli siis Itävalta.

*  *  *  *  *

Tämä päivitys jatkaa löyhästi kirjallisuuteen liittyvää blogiani ollen sarjan numero 2. Itävalta.

Blogini ensi vieraille kerrottakoon, että päätin viime vuonna, että osallistun 2017 Porin lukuhaasteeseen. Koska 30 kirjaa on perin niukasti joka päivä jotain lukevalle, ja koska pidän erilaisiin kulttuureihin tutustumisesta, haastoin itseni lukemaan kirjan jokaisesta maailman maasta. Ja koska normaalistikin luen pääasiassa rikoskirjallisuutta ja fantasiaa, pyrin siihen, että jokaisesta kirjasta löytyisi rikos, vampyyreitä tai keskiaikaisia ritareita. Aina parempi, jos kaikki kolme ovat edustettuna samassa kirjassa.