Vaarallinen vuodenvaihde

Vuoden vaihtuminen panee ihmisen miettimään. Tekemään itselleen tiliä menneestä, suunnittelemaan kiivaasti muutosta rai jatkumoa elämälle tai molempia. Iso osa hyvistä päätöksistä tehdään elämän rajapyykeissä, joihin vuoden vaihtuminenkin kuuluu esimerkiksi syntymäpäivien, ammattiin valmistumisen, lasten aikuistumisen ja eläkkeelle jäämisen ohella. Kirjojen perusteella myös rikoksia tehdään vuoden vaihtuessa ajatuksella nyt tai ei koskaan tai sitten vain tilaisuus tekee varkaan. 

Tove Janssonin mainio essee Klisee vuodelta 1935 (kirjassa Bulevardi ja muita kirjoituksia) panee miettimään itseään. Jos toinen muistuttaa minua, sanoo seurassa samoja sanoja joita itsekin sanoisin ja vaikuttaa luonnolliselta, niin matkiiko hän minua vai voiko olla sittenkin niin, että minä matkin häntä? 

Taivas laulaa kuin etäinen lennätin pylväs. 

Tähän on tultava muutos

Claire Mackintosh Tummat vedet kirjassa vuosi vaihtuu pohjoiswalesilaisen pikkukylän luksuslomakylässä. Samppanja virtasi ja ilo oli ylimmillään, mutta jotain siinä varmasti oli muutakin... Keskiyöllä isäntä on vainaa.

Mielenkiintoisia käänteitä tuo vuoden vaihteen viimeinen työpäivä Lääkärikeskuksessa Matti Almilan kirjassa Kuolema pyrkii vastaanotolle. Kaikkia asia ei häiritse ja tapahtumista huolimatta yksi tohtorin rouva järjestää kosteat uudenvuoden pirskeet aattoiltana. Ilotulitusta ei ollut tarjolla, vaikka itse nautin rakettien räiskeestä täysin rinnoin, mutta muuten ilo oli ylimmillään.

Asian tutkiminen ei ole helppoa. Ennen kuin tapaus on ratkennut, ehtii tapahtua yhtä ja toista. Kirja taisi olla neljäs Almila jonka olen lukenut ja tulen lukemaan jatkossakin.

Hyvää Uutta vuotta 2024

Olkoon tienne myötäinen, 

tuuli seläntakana

ja lukupinossa kiehtovia kirjoja! 

Muistoja Pariisista 6 : Eiffel-Tornin luona

Tämä päivitys päättää toistaiseksi Pariisi-kirjojen sarjan. Luettua tuli 1.8.jälkeen 66 kirjaa jonka pääosissa oli Pariisi. Monet siitä kirjoittavat! 

Eiffel-tornin varjo on tässä päivityksessä otettu sangen ylimalkaisesti. Torni on sen verran matala, että ihan koko Pariisiin se ei näy... Mutta onhan Eiffel-torni Pariisin keulakuva, vaikka tehtiinkin vain yhtä maailmannäyttelyä varten ja sitten purettavaksi. Tornia rakennettiin 1887-1889 Pariisissa 1889 pidettyä maailmannäyttelyä varten. 

Olihan se vaikuttava näky. Olimme Pariisissa viettämässä vuodenvaihdetta 2015. Väkeä oli kuin pipoa, säätila selkeä, 2-4 astetta plussan puolella, mutta lunta ei ollut. 

Emme lähteneet jonottamaan hissiin, vaan ihailimme tornia alhaalta käsin ja ihmettelimme matkamuistomyyjien määrää. 

Poikkeuksellisesti en ehtinyt valmistautumaan tuohon matkaan lukemalla tai tekemällä etukäteen matkakirjaa, vaan matkatoveri hoiti suunnittelun, joten etukäteistiedot Pariisista oli aiemmin lukemieni kirjojen (lähinnä Dumasia) ja lehtien varassa.

Nyt, kun olen lueskellut Pariisi-kirjoja, niin Juhani Ahon Yksin-kirjassa on paljon samaa Pariisia, mitä itsekin näin, vaikka matkoillamme on aikaeroa reilu sata vuotta:

"Ja kun olen olen itsensä Eiffel-tornin alla, tämän rautaisen jättiläisen säärien välissä, niin enhän sillä hetkellä muista muuta kuin katsella ja ihmetellä. Antautuessani sitten kulkemaan tuon ihmekaupungin katuja ja käytäviä palatsista sisään ja palatsista ulos, joiden päädyt ovat taideteoksia, portit veistokuvia, seinät maalauksia ja sisus rouhellaan kaiken maailman kalleuksia, niin haihdutan kokonaan omasta itsestäni, enkä osaa uskoa että minä, minähän täällä kuljen ja siirryn joka askeleella maan osasta toiseen."

Itse en ollut Pariisissa yksinäisenä, rukkaset saaneena, vaan ystävän kanssa ja välillä jopa ilman ohuita villasormikkaita. 

Kuva kun vuosi 2015 on juuri vaihtunut. Ilotulitusta ei ollut, mutta tornin värit vaihteli. 

Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä Paavolainen suosittelee Palaice de Trokadéroa. Siellä kävi poseeraamassa myös Anna Kortelaisen isä Reino Peltonen ja myöhemmin Hitlerkin, kertoo Anna Kortelainen isästään kertovassa kirjassaan Huonon matkailijan päiväkirja Viipuri, Tampere, Helsinki, Pariisi, Tukholma, Wien, Leningrad, Moskova. Hitler ei päässyt Wikipedian mukaan Eiffel-tornin, sillä pariisilaiset olivat katkoneet hissin köydet. 

Huonon matkailijan päiväkirja osoittautui mielenkiintoiseksi aikalaiskertomukseksi. Suosittelen. 

Saksa miehitti osan Ranskaa, mukaan lukien Pariisin kesäkuussa 1940 ja määräsi ulkonaliikkumiskiellon klo 22-05. 

29.5.1942 tuli saksalaisten 8.määräys koskien juutalaisia: keltainen davidintähti, kämmenen kokoinen, mustareunainen, keskellä teksti JUDE, on kiinnitettävä pysyvästi ommeltuna vasemman rinnan päälle. 

Hélène Berrin kirjassa Päiväkirja 1942-1944 päiväkirjan kirjoittajan isä jäi kiinni siitä, että oli kiinnittänyt tähtensä hakaneuloilla, jotta voisi siirtää tähden helposti toiseen takkiin. Se ei ollut sallittua. 

Päiväkirjan kirjoittaja on opiskelija, eli ei enää lapsi, joten mukana on myös opiskelijaelämää ja juhlia. 

Hélène Grémillon kertoo kirjassaan Uskottuni mm. siitä, miltä tuntui olla sijaiskohtuna 16.5.1940 syntyneelle lapselle. 

Oltuaan täysin salattuna katseilta viisi viimeistä raskauskuukauttaan lapsen tulevan äidin ja hänen palvelijansa kanssa Pariisissa ja sen jälkeen muutamia viikkoja toipuakseen vaikeasta synnytyksestä, johon tuleva lapsen äiti olisi mieluummin antanut synnyttäjän kuolla, kuin olisi kutsunut lääkärin, jotta salaisuus siitä, että synnyttäjä olikin joku muu kuin lapsen isän puoliso, synnyttäjä ajetaan ulos talosta ja mitä hän saakaan kokea:

"Kävelin muutaman metrin, sen verran, että pääsin pois talon luota, että hän ei näkisi minua katsoessaan ikkunasta, etten provosoisi häntä, että hän rauhoittuisi. Kadun kulmassa käännyin, kävin penkille istumaan ja yritin selvitä järkytyksestä, mutta silloin näin ihan nenäni edessä sotilaita, joilla oli mustat saappaat ja vihreät käsineet. Se tuntui mahdottomalta. Eivät he voineet olla Pariisissa. Seurasin heitä ja päädyin Champs Élysées'lle. Ihan kuin painajainen olisi yhä jatkunut. Joka puolella panssarivaunuja, kuorma-autoja ja Wehrmahtin panssariautoja. Kadunkulmiin pystytettiin konekiväärejä, kadulle tunki ratsuväkeä, jalkaväkeä. Eivät nämä millään voineet olla niitä. Lehdissä puhuttiin rintatautisista, huonokuntoisusta ryysyläisistä, nämä miehet olivat komeita ja ylväitä, heillä oli kiiltävät aseet ja uudet nahkavarusteet. Tunnistin kuitenkin metallisesti kalahtelevan kielen. Saksalaiset olivat tulleet."

Kirjassa kustannustoimittaja alkaa saada nimettömiä kirjeitä, joissa kerrotaan tarinaa 1930-luvulta lähtien. Kirjeiden saaja alkaa miettiä onko se hänen oma tarinansa. 

Kuunneltuna kirjan aika tasot eivät oikein toimineet, mutta kaikenkaikkiaan jännä lukukokemus. Sotaa, rakkautta, jännitystä.... 

Francoise Mallet-Jorisin Avasin taloni kaikille kertoo 1960-lukulaisesta elämästä taiteilijan perheessä. 

Kirjassa kerrotaan lyhyinä pätkinä perheen arkea, joka tuntuu samalta, kuin kenen tahansa perheen arki. Lapset tuovat kavereita kotiin, vaihtavat vaatteita keskenään, syövät jääkaapin tyhjäksi... Mutta samalla kirjailija kiteyttää tapahtumia yhteiskunnallisiin tapahtumiin, kirjoittaa vsivihkaista kasvatusopasta, jossa pohditaan, että lapset kasvavat ja ovat fiksuja, ehkä fiksumpia kuin me aikanaan. 

Saman kaltaisesti käsitellään tuttavien visiitit ja muu kotielämä. Pariisista puhutaan, mutta yhtälailla melkeinpä voitaisiin olla porilaisessa lähiössä tänä päivänä. 

Kirja on ilmestynyt 1974, mutta yllättävää kyllä, se on kestänyt hyvin aikaa. 

Eric-Emmanuel Schmittin kirjaa Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset on kirja, jota minun on pitänyt lukea jo pitkään. 

Herra Ibrahim on kauppias, jonka kauppa on auki joka päivä. Momo on 11-vuotias juutalaispoika, joka asuu isänsä kanssa. Heidän välilleen muodostuu ystävyys. 🌟

Ranskalaisia dekkareita oli vaikea löytää. Leo Maletin löysin sattumalta, kun googletin Pikku Burman teurasrajaa, jonka olen joskus lukenut. Lienen googlettanut liikaa pariisilaisia kirjoja, koska Google tarjosi ystävällisesti Nestori Burma ja rottaliiga kirjaa. 

Kirjan tapahtumapaikka on Pariisin 14.kaupunginosa, Observatorie, johon kuuluu mm. Montparnasse. Nestori Burma tuntuu sellaiselta hahmolta, johon tutustuminen. Vaatii toisenkin kirjan lukemisen. 

Tatiana de Rosnayn Avain kirja kertoo perheestä, joka oli yksi niistä juutalaisista perheestä, jotka pidätettiin 16.-17.7.1942. Pariisissa pidätettiin yli 13.000 ihmistä, joista suurin osa oli naisia ja lapsia. Kokoontumispaikalta heidät siirrettiin ensin leireille Pariisin lähelle ja sieltä Auschwitziin. 

Kirjassa eletään 1942 vuotta ja nykyaikaa, jolloin etsitään tietoa sota-ajalta. Pikkutyttö pelastuu sodasta, mutta kuinka käy kaikkien muiden.🌟

Luin sattumalta toisenkin Rosnay kirjan Viimeinen kesä. Siinä sisarukset joutuvat kolariin. Autoa ajanut sisar loukkaantuu vakavasti juuri, kun on kertomassa jotain mitä on saanut selville. 

Vähemmän loukkaantunut veli alkaa etsimään mitä sisar olisi paljastanut heidän menneisyydestään. Se oli jotain, jota sisar oli yhtäkkiä muistanut lapsuudestaan. 

Niin kuin kaikissa perheissä yksi muistaa yhden asian, toinen jotain muuta. Harvoin koko perhe on paikalla yhtä aikaa ja kokee samoja asioita, ja jos kaikki onkin paikalla, harvoin kaikki muodostavat samanlaisia muistikuvia. 

Tässäkin perheessä toinen sisarus muistaa kuinka vanhemmat ei koskaan riidelleet, toinen muistaa yhden riidan. Ja minne hävisivät äidin kuoltua kaikki perheen vanhat valokuvat, jotka molemmat olivat unohtaneet?

Jonain päivänä sisko jälleen muistaa ja kertoo veljelleen. Mutta se ei ole tarinan päätös vaan toinen alku. 

Sinä päivänä kun kävimme Eiffel-tornin luona, kävelimme muistomerkille, jonka New Yorkin kaupunki on lahjoittanut Pariisisille - eli vapauden patsaan soihtutulen kopiolle Seinien rannalla lähellä paikkaa, jossa prinsessa Diana ja Dodi Al Fayed menehtyivät kolarissa. 

En ollut aikanaan mikään Diana-fani. Katselin kyllä häät ja ihailin pukua, mutta ihmettelin miten hän valitsi Charlesin kun nuorempi Andrew olisi ollut paljon komeampi. Lööppejä oli tietty mahdoton olla huomaamatta, mutta tuolloin niitä näki vain kaupassa. Maalla niitä ei nähnyt päiväkausiin. 

Nyt luin Rene Delormin Diana & Dodi : rakkauskertomus -kirjan ja kauhistelin, miten järjettömiä kuvaajat voivat olla. Rene kuvaa Dodi ja Dianan liiton kauniisti. Elän toivossa, että heidän viimeiset päivänsä olivat niin onnellisia kuin Rene kertoi. Tiedä sitten mikä on totuus, mutta kirja loi toiveekkaan kuvan. 

Se toi myös mieleeni lehtijutun ajalta, kun prinssi Willjam oli pieni. Siinä kerrottiin, että Diana pitää yksinkertaisista jälkiruuista kuten Tarte Tatin. Vielä kun vatsa kesti vehnää ja sokeria ei tullut kokeiltua, vaikka Dianan resepti olikin silloin tallennettuna reseptikansiossani. 

Anna Gavaldan Kunpa joku rakastaisi minua jossain on ensimmäisiä ranskalaisia kirjoja, joita olen lukenut sitten Dumasin ja Anqueliga-kirjojen. Se oli myös toinen novellikirjaan josta tykkäsin, ensimmäinen oli Joni Skiftesvikin Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja. 

Nyt luin Anna Gavaldan Lempi ei ole leikin asia. Se on eräänlainen rakkaustarina köyhästä, huonon alun saaneesta tytöstä ja homopojasta, joiden ystävyys kasvaa yhteenkuuluvaisuudeksi. 

Tämänkin kirjan kieli oli kiehtovaa, ja jotkut ajatukset mielenkiintoisen oivaltavia. Itse tarina olisi ehkä ollut antoisampi luettuna kuin kuunneltuna, koska jotkut aika tasot jäi vähän hämäriksi. Esimerkiksi kesti jonkin aikaa, ennen kun oivalsin, mikä oli Pikku-tähti. Mutta Gavaldan lukeminen kannattaa aina.

Kirjan Pariisi on Pariisissa asuvan Pariisi, tavallisen köyhän ihmisen Pariisi ilman pasteeraamista Luxemburgin puistossa, Eiffel-Tornin maisemia, Louvren taidetta tai iloista ravintolaelämää. Ei riemukaaria vaan enemmänkin kaukaisten lähiöiden pikkukouluja ja elinpiirejä. Hyvä lukea sellaisestakin. 

Sokerina pohjalla ainoat hymyilyttävär patiisilaiskirjat, jotka syksyn aikana luin: Ludovic Roubaudin 112 : palomiesromaani, joka kertoo hieman humoristisin ottein mitä tapahtuu kun 38 miehen paloasemalle saadaan ensimmäinen naispuolinen päällikkö. Lasikaton rikkominen ei ole aina helppoa.

Kirjassa kerrotaan kevyesti myös erilaisista pelastamistehtävistä. Yksi niistä oli vessanpöntöstä sisään kesken naisen aamutoimien luikerrellut käärme, joka toi mieleen omassa lähiössä I viime kesänä tapahtuneet käärme-episodit. Yksi käärme löytyi pyyheliinan alta vessan lattialta, ja sitten huomattiin, että samassa talossa oli lähtenyt karkuun samaan aikaan toinenkin käärme... Eli herää kysymys, kuinka paljon käärmeitä putkistossa vaelteleekaan ja miten voi aamu toimilla varautua siihen, että pöntöstä voi uiskennella käärme lattialle. Palomiesromaani käärme söi pikku hauvan ennen kuin se löydettiin, mutta sellaista tuskin oikeasti tapahtuu.🌟

Toinen huvittava kirja oli Jo Nesbøn Tohtori Proktorin aika-amme, missä seikkaillaan ajassa ammeen ja aikasaippuavaahdon avulla ja tavataan mm. Gustav Eiffel, joka oli rakentanut sillan ja jonka rakenteilla olevalle metallitornille keksi nimellä Eiffel-tornin norjalainen tyttö tästä ajasta. 

Mukana aikamatkalla Pariisissa oli myös aiemmin lukemastani kirjasta tuttu pierupulverille. Kirja on tarkoitettu nuorille lukijoille, mutta sujuvasti sen lukee aikuinenkin.

Näemmä en ole tallentanut tänne mitään joistain kirjoista kuten mm. 

Boris Vian Päivien kuohu

J. M. G. Le Clécion Alkusoitto (Nobel-kirjailija)

Åke Holmberg Totte Svensson Pariisissa

Janet Skeslien Charles Pariisin sydämessä

Milan Kundela Merkityksettömyyden juhla

Patrick Modiano Jotta en eksyisi näillä kulmilla (oli muuten Alkusoittoa mielenkiintoisempi) ja 

Tove Jansson Bulevardi ja muita kirjoituksia. 

Satakunnan lukuhaaste 2023

Vuoden 2023 lukuhaaste tuli täytettyä kolmeen kertaan, mikä onkin ihan sopiva määrä, sillä enempää lomakkeita ei ollutkaan jemmassa. Kaiken kaikkiaan luin 430 kirjaa. Niistä kirkkaimmat Helmet on tässä kuvassa. 

1. Itsellesi epätyypillistä luettavaa

Kirsti Simonsuuri Eläintarha huvila yhdeksän. Ilman viime vuoden kirja joulukalenteria en olisi tarttunut tähän, ja olin oikeassa. 

2. Kannessa violettia 

Sirpa Tabet, Kissan vuosi. Taisi olla eka Tabet, jonka luin Tiikerin vuoden kunniaksi. Lukenen myöhemminkin Tabetia.

3. Bookface-kelpoinen

Georges Simenon Maigret ja viinikauppias. Simenonit on mielestäni melko epätasaisia. Tämä oli keskimääräistä parempi. 

4. Sukutarina

Ulla-Leena Lundberg Liekinkantajat. Vaasan palosta alkanut sukutarina. Seuraavaa osaa en lukenut. Jää teki paremman vaikutuksen minuun, mutta kelpo tarina tämäkin. 

5. Kirjasta useita suomennoksia

Agatha Christie Idän pikajunan arvoitus. Teatterissa käynnin jälkeen luin taas kirjankin. Oli sekin edelleen hyvä. 🌟

6. Henkilöllä on arpi

Marja Aarnipuron kirjoissa Kaarinalla on arpi rintaleikkauksen jälkeen. Luin tänävuonna neljä uusinta Aarnipuroa mm. Luolamiehen mysteeri.  🌟🌟

7. Selvitetään sotkua

Jussi Marttila Pimeä kuilu tuntui tätä kirjoittaessa olleen niin pimeää sotkua, ettei jäänyt mieleen, mutta sitten muistin, että olen kirjannut tämän tulevaan Turku-päivityksen. Poliisi pidättelee köykäisesti ja yksityisetsivä selvittää poliisienkin sotkut. 🌟

8. Nimessä / kannessa lempieläimesi

Liisa Nevalainen Kultainen riikinkukko. Ei mulla juuri ole lempieläimiä, mutta vanhana lintubongarina (elämäpinnoja noin 120) valitsin linnut. Olen lukenut Nevalaisen joskus 1990-luvulla ja nyt luin ne uusiksi. Edelleen tykkäsin. 🌟🌟

9. Aloitat lukemista jo kirjastossa /kirjakaupassa /vaihtohyllyllä tms. 

Arto Seppälä Paraatimorsian, saksalaissotilaiden aika 1940-luvun Porissa. Museon Pori sodassa näyttelyn jälkimaininkeina löysin kyseisen teoksen, joka tuli luettua lähes loppuun ennen kotia. Enämpi tähtiä olis tullut, jos kirja olis ollut paksumpi. 🌟

10. Luet muulla kuin äidinkielelläsi

Ronald Reitmair Servus in Bhutan Reisebericht eines Zivildieners. Kehitysyhteistyöharjoittelua Bhutanissa. Kirja oli toinen tänä vuonna lukemani, sillä se poistui suoratoistopalvelustani tammikuun alkupuolella. Taisi olla eka kokonainen kirja saksaksi sitten gradua varten lukemani Schumpeterin teoksen. Mielenkiintoinen kirja. Eikä edes harmittanut, kun vasta kirjan luettuani tajusin, että luin sen "turhaan" sillä mulla olikin Bhutan jo luettuna. 🌟🌟

11. Mainitaan musiikkikappale, jonka sitten kuuntelet

Jari Salosen Ristilukissa mainittiin useampikin vanha lavatanssiajoiltani tuttu biisi. Zetterman on loistava hahmo. 🌟🌟🌟

12. Googlaat jotakin kirjan takia

Rauni Virtanen "Ryssäkesä" 1808 -kirja oli hyvä, mutta suppea. Googlasin monessa kohdin lisätietoja, vaikka ei aihe täysin uusi ollutkaan. Pitkästä aikaa tuli luettua kirja Karviasta.🌟

13. Onnellinen loppu

Jari Veijalaisen Airiston murha - kadonneen lakimiehen tapaus -kirjan olisi voinut kirjata moneen muuhunkin kohtaan, mutta omaisten epätietoisuuden päättyminen oli syy miksi ajattelin, että ruumiin löytyminen oli onnellinen loppu. Se löytyi vihdoinkin... 🌟

14. Löydät jonkin intertekstuaalisen viittauksen. 

Yllättäen heti alkuvuodesta tuli vastaan kaksi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisestä tuttua sitaattia ja vähän myöhemmin löytyi vielä kolmas. Koskaan ennen en muista bonganneeni tätä tuttua viittausta kirjoissa, ja nyt peräti kolme! 

Terttu Autere Huhtikuun morsian: "Ester Holmin liiketoiminta on kuin kärpäsen surinaa Apteekkari Holmin korvissa" .🌟

Tuomas Kyrö Kerjäläinen ja jänis: Sanna teki koulussa epäonnistuneen taikatemput, Pertti ilkkui ja "Pertti sai jälki-istuntoa, mutta mitä se oli verrattuna Sannan tuntemaan nöyrytykseen vain kärpäsen surinaa korvissa" .🌟🌟

Lauriina Vilkkosen Ensi-ilta huvit "Puheesi on kuin hyttysen surinaa korvissani." Ja maininta Sinuhensa lukemisesta. 

15. Enemmän sivuja kuin edellisessä lukemassasi

Simon Brett Varsin tasokas vainaja seurasi lukupinossa ohutta Arto Seppäsen Selkeemmille vesille -kirjaa. Monet ovat hehkuttaneet Torstain murha kerhoa, mutta mielestäni tämä voittaa sen mennen tullen. 🌟🌟

16. Jokin kirjan ulkoasussa harmittaa sinua

Doris Gercke Snapsia lapsille. Nimen lisäksi kansikin oli huono. Tai päin vastoin. Gercke tarinat sen sijaan on kelpo dekkareita. 

17. Sarjaa, jota olet lukenut ennenkin

Johanna Hulkko Geoetsivät ja Megakätkö -kirja julkaistiin Helsingin megatapahtuma edellä. Kaikki muutkin sarjan kirjat on tullut luettua. Raparperi ja sen perhe&ystävät on ihana poppoo 🌟🌟🌟

18. Kirjassa äänestetään

Pertti Hemanuksen dekkarissa Kuka halusi murhata olympiavoittajan - Romaani epäonnistujista ja myös rikoksista oli presidentinvaalit tulossa. Olen tykännyt Hemanuksen dekkareista, tästäkin. 

19. Kirjassa on jotakin outoa

John Maddox Roberto Murha Tarsiksessa. Kyllä niin Kirsi lankesi vipuun kun tarttui tähän kirjaan. Ei oltu Raamatun ajan Kreikassa, ei, vaan Draconlancessa. Olis kannattanut ehkä tuijottaa vähän enemmän kansikuvaa 🙃. Tästä kirjasta ei tullut minulle edes Draconlancen Kaksoset-sarjan voittajaa.se olikin hyvä sarja. Pitäisköhän lukea uudestaan. 

20. Peli olennainen osa

Fred Vargas Sinisten ympyröiden mies. Ympyrät on murhaajalle peli, jota rikospoliisi ratkoo mietiskelen. Melkein kuin shakkia. Luin kaikki Vargasin tänä vuonna. Mielestäni olivat kovin epätasalaatuisia. Tämä oli ehkä sieltä loppupäästä päin. 

21. Kirjassa lasketaan

Patricia Mayers Murha Alpeilla kirjassa lasketaan mäkeäkin. Kirjassa myös syödään sulatettua juustoa, mitä en ole koskaan kokeillut, mutta ruokia löytyi muistakin kirjoista. 🌟

22. Matkakirja

Toim. Mathew Prichard Agatha Christie Grand Tour - matkalla maailman ympäri. Ja taas vannon, että seuraavan maailmanympärikirjan luen karttapallon vieressä.... 🌟

23. Kuunnellaan radiota (radiolähetykset Suomessa 100 vuotta)

🎶Kuinka paljon rakkautta mulle suotkin... 🎶 lauletaan radiossa kun Raakel tulee verstaalleen. Eppu Nuotio Hopeamedaljonki. 🌟

24. Kannessa tai nimessä jokin keittiöväline

Eila Palmgren Verenpunaiset ravut - kirjan kannesta löytyy puukko. 

25. Pienkustantamon julkaisema

Pertti Hemanus Kuka halusi murhata luokkatoverinsa? (Saga) Mielenkiintoinen dekkarisarjasta, josta ei juuri puhuta. Harvoin sitä filosofit dekkareita tekee. 🌟🌟

26. Tartut kirjaan jonkun suosituksesta

Merita Hietanen Diakoni Elli Korpelan toiminta marginalisoituneiden parissa vuosien 1971-1989 aikana. Taisi olla vuoden ainoa gradu. Mielenkiintoinen aihe lähihistoriasta. 

27. Haluaisit keskustella kirjasta jonkun kanssa

Pauli Kuusirannan ja JP Koskisen kirjasta Ulvilan murha halusin keskustella paikallisten kanssa ja keskustelinkin. Itse asuin tuolloin Mikkelissä, ja havahduin seuraamaan tapahtumia vasta kun eräs näyttelijä pidätettiin kuulusteluja varten. 

28. Kirjassa syödään / juodaan jotakin itsellesi tuntematonta

Rene Delorm Diana & Dodi -kirjassa Diana syö Dodin luona alkupaloiksi kaviaaria harva se ilta. Rakastan itsekin mätiä ja sain kummisedältä lahjaksi joskus kullatun kaviaarilusikankin, mutta aitoa sammen mätiä ei kukaan ole vielä tarjonnut. Kirjan tyylistäkin tykkäsin. 🌟🌟

29. Joku on yksin

Naomi Jones Yksin maailman merillä. Vaikea kuvitella, missä ihminen olisi enemmän yksin kuin pienellä pastillia kiertämässä maailmaa ympäri. Luin tänä vuonna useammankin vastaavan kirjan. Jonesin reissu oli ihan käsittämätön, koska hän oli aloittanut purjehtimisen vain muutama vuosi aiemmin. 

30. Kertoo nuoruudesta tai vanhuudesta

Eric-Emmanuel Schmitt Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset -kirjasta löytyy sekä nuori että vanha ja niistä tulee ystäviä. Kehuttu kirja oli kaiken kehumisen arvoinen 🌟🌟🌟

31. Nimessä sata

Marjut Brunila Immu ja SATAman sankarit. Jälleen yksi kiva turkulaiskirja.🌟

Versio 2

1. Itsellesi epätyypillistä luettavaa

Jukka Takalo Kuoleman nimi on Saab 96. Ilman blogiani en olisi tarttunut tähän, ja olin oikeassa. 

2. Kannessa violettia 

Leena Paasio Bengtskär Itä 8. Loistava jatko-osa Harmajalle. Yksi vuoden parhaista kirjoistani. 🌟🌟🌟🌟

3. Bookface-kelpoinen

Ingrid Noll Apteekkari. Noll yllätti positiivisesti. 🌟

4. Sukutarina

Fiona Valpy Rue Cardinalen ompelijattaret. Pariisi-Amerikan Manner-Pariisi. Luin ainakin kolme vastaavaa ompelija/muotitalokirjaa Pariisista. Tästä tykkäsin eniten. 🌟🌟

5. Kirjasta useita suomennoksia

Gaston Leroux Oopperan kummitus. Olen nähnyt musikaalin Helsingissä 1990-luvun alussa Claude Ne Villen loistavien valojen kera. Halusin nyt kerrata tarinan kirjana, mutta edes uusi suomennos ei kiehtonut. 

6. Henkilöllä on arpi

Nina Niskanen Yönpunainen höyhen Arpi... Siinä ei parta kasvanut. 🌟

7. Selvitetään sotkua

Matthew Cambell/Kit Chellel Meren armoilla -kirjan vakuutussotkujen selvittelyyn kuluu romaanin verran. True crime parhaimmillaan, eikä muistaakseni kukaan hukkunut. 🌟🌟

8. Nimessä / kannessa lempieläimesi

Hui, kuka päästi lätäkön? Tänä vuonna tuli luettua tosi vähän lastenkirjoja, joten kirjataan tämä hauskuus tähän. Tykkäsin myös kuvituksesta. 🌟

9. Aloitat lukemista jo kirjastossa /kirjakaupassa /vaihtohyllyllä tms.

Rami Nummen ja Max Ryynäsen Epäkirjailija Armas J Pulla, tietokirjailija, gastronomia ja Suomen Umberto Eco. Aurinko paisteli niin lämpimästi, että jäin kirjaston eteen lukemaan kirjaa. Ihan koko kirjaa en siinä ehtinyt lukemaan. Hyvin tietokirjailijat kiteytti Pullan syvimmän olemuksen. 🌟🌟

10. Luet muulla kuin äidinkielelläsi

Juri Signorini, Taste of... St. Kitts and Nevis, A food travel guide. Sisältö oli pienoinen pettymys, sillä lähinnä kirjan avulla osaa tilata mieleistänsä ruokaa kyseisessä maassa. Mutta tulipa luettua. Siinä ja siinä riittääkö tämä itselleni kuittaamaan St. Kitts and Nevisin haasteessa, jossa luen kaikki maailman valtiot. 

11. Mainitaan musiikkikappale, jonka sitten kuuntelet

Karoliina Timosen Laina-kirjan Hawaiji-valssi oli entuudestaan ihan outo. Kirjakin oli hyvä. 🌟

12. Googlaat jotakin kirjan takia

Lucky Luke Sarah Bernhard. Sarjakuviakin tuli luettua tänä vuonna niukalti. Tätä Lucky Lukea en ollutkaan lukenut aiemmin. Sarah Bernhard on jotenkin tuttu, mutta ihan outo juttu oli hänen Amerikan kiertue. Googlata piti. Myöhemmin syksyllä jossain Pariisista kertovassa kirjassa oli maininta kiertueesta. Kirja on joku niistä jonka mainitsen Kirsinkonttuuri jossain kuudesta Pariisi-päivityksessä. 

13. Onnellinen loppu

Nicolas Borreau Rakkauskirjeitä Montmartrelle. Olihan kirja niin arvattavissa, mutta kauniisti kirjoitettu. 🌟

14. Löydät jonkin intertekstuaalisen viittauksen

"Jos sulla on hyvää kantoapuun tarvetta, niin tässä on sulle sellainen", totesi ex poliisin vaimo, poliisipäällikkö, Kari Levola dekkarissa Iltatuulen viesti. Lauseen esikuva on Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa. 

15. Enemmän sivuja kuin edellisessä lukemassasi

Jan Mårtenson Demonit -kirjan luin Tikun ja Takun koskenlaskun jälkeen. Mårtensonin antiikkiliikedekkarisarja on osoittautunut sangen kivaksi. 🌟

16. Jokin kirjan ulkoasussa harmittaa sinua

Lucy Foleyn Avain oli dekkarityyppinen kirja minun mieleeni, mutta kannen mukaan en olisi sitä avannut. Onneksi on Google ja Kirjasampo, joille kansikuvista ei ole haittaa, vaikka nekin löytyy. 🌟🌟🌟

17. Sarjaa, jota olet lukenut ennenkin

Marja-Sisko Aaltoa luin syksyllä taas ajan tasalle. Tsaarittaren rubiinit on tuorein. Tarinat on dekkareiksi mukavia ja poliisit vaan paranee vanhetessaan. 🌟

18. Kirjassa äänestetään

Niina Niskasen Hatuntekijän kuolema kirjassa on puhetta eduskuntavaaleista, vaalimainoksia on katujen varsilla, mutta kukaan ei ole äänestänyt, jolta sitä kysytään. 🌟

19. Kirjassa on jotakin outoa

John Steinbeckin Punainen Poni kirjaa en ymmärtänyt 1978 kun se luettiin koulussa, enkä vieläkään ymmärrä, mitä hyvää tuossa surullisessa kirjassa on. Oudointa on, että joku siikaislainen äidinkielenopettaja on tuhansista kirjoista valinnut juuri tuon kirjan jota on ostanut koko luokalle luettavaksi. Noh... luettiin me kyllä ala-asteen kolmannella luokalla H. J. Nortamon Raumalaisia jaarituksiakin. Onneksi sentään ääneen, että edes kuulijat ymmärsi (ehkä) mistä kirjassa puhuttiin 🤣. 

20. Peli olennainen osa

J. S. Meresmaa Kunnes tapa(a)mme taas.   Kirjan päähenkilö on e-urheilija, ja jos asuisi Porissa pelaisi Ässien E-joukkueessa. Ihana kotimainen vampyyrisarja. 🌟🌟🌟🌟🌟

21. Kirjassa lasketaan

Sylvia Beach Shakespeare and Company -kirjassa kirjakauppias laskee rahoja ja taisi niitä rahoja tässäkin kirjassa laskeamyösv Hemingwaykin. Tämä ei ollut paras lukemani kirja kyseisestä kirjakaupasta Kirsinkonttuuriin keräsin niitä useampia.🌟

22. Matkakirja

Seppo Häyrinen Savolainen odysseija. Kirjoitin Kirsinkonttuuriin maailmanympäripurjehduksista. Tämä taisi olla ainoa ei-kilpapurjehdus lähivuosikymmeniltä. Mielenkiintoinen kuvaus purjehdus matkasta, jonka miehistö vaihtui monta kertaa matkan aikana. Jäin kuitenkin kaipaamaan tässäkin kunnon arjen kuvausta. 🌟

23. Kuunnellaan radiota (radiolähetykset Suomessa 100 vuotta) 

Elina Karjalainen Murha C-mollissa. 🌟

24. Kannessa tai nimessä jokin keittiöväline

Eva Frantzin Sininen huvila -kirjan kannesta löytyy seinältä roikkumasta muutama pannu ja kasari ja työpöydältä iso kattila. Kirjastakin tykkäsin 🌟

25. Pienkustantamon julkaisema

Petri Kangas Harhautus (Atena), mukavaa kun saadaan lisää satakuntalaisia kirjailijoita. 🌟

26. Tartut kirjaan jonkun suosituksesta

Anders de la Motte ja Måns Nilssonin Kesäparatiisin murhat Kuolema asuntonäytössä. Parikin tuttua suositteli tätä sarjaa. Hyvä suositus. Sääli ettei näitä löytynyt kuin kaksi. 🌟🌟

27. Haluaisit keskustella kirjasta jonkun kanssa

Kerri Maherin Pariisin kirjakauppias -kirja kertoo Shakespeare and Company kirjakaupasta, jota seuranneessa saman nimisessä kirjakaupassa olen käynyt itsekin. Keskusteltiin silloisen matkaseurana kanssa muistoistamme. Harmi, että kaupassa ei saanut valokuvata. 🌟🌟🌟

28. Kirjassa syödään / juodaan jotakin itsellesi tuntematonta

Armas J. Pullan Vatsan muistelmissa syötiin ja juotiin kokonaisuus, joka pani pääni pyörälle ja sai muistamaan kuinka kaveri kokeili 1990-luvun alussa 5 ruokalajin päivällisiä ja söi itsensä suppokuntoon. Pulla kertoo, kuinka Porvoossa muutaman hengen seurue söi koko päivän kestävillä päivällisillä ensin herkkua jos jonkinlaista. Sitä seurasi 1000 rapua jotka syötiin kaikki ja sitten siirryttiin jälkiruokiin.... Ei ole tullut vastaavat ruokamäärät vastaan edes keskiajan hovikirjoissa. 🌟🌟

29. Joku on yksin

Milla Peltonen Erakot. Kirjassa tutustutaan useampaan kotimaiseen erakkoon. Niistä yhden, ikonimaalari-(osa-aika)erakkomunkin, kanssa olen joskus 1990-luvulla jutellutkin. Tykkään olla yksin, mutta tuskin viihtyisin ihan noin yksin. 🌟🌟🌟

30. Kertoo nuoruudesta tai vanhuudesta

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola Tappajatohtori. Vuoden viimeisiä kirjojani. Luin putkeen heidän kolme dekkariaan ja yllättävää kyllä eka oli mielestäni paras. Vanhainkoti ja muitakin vanhuksia tässä kirjassa vilisee. 

31. Nimessä sata

Enid Blyton Salaisen SATAman arvoitus. Joku "uusi" Blyton sarja, ei herättänyt innostustani. 

Versio 3

1. Itsellesi epätyypillistä luettavaa 

Bo Carpelan Kulkeva varjo. Itsellä on ollut ennakkoluuloja Carpelania kohtaan. Ei tämä nyt ihan buuattava kirja ollut, mutta tuskin kuuntelen muita. Äitikään ei tykännyt. Joku toistuva ilmaus sentään nauratti. 

2. Kannessa violettia 

Heini Airaksinen Vierge Moderne. Mukava uusi tuttavuus. 🌟🌟

3. Bookface-kelpoinen

Kalle Kanaoja Kahlitut - orjuuden historia Amerikan mantereella. Kirjan lukemiseen meni aikaa lähes 2 vuotta, mutta selätin sen. 

4. Sukutarina

Enni Mustonen Syrjästäkatsojat eteni tänä vuonna Pukijaan saakka. Tämä jos mikä on sukutarina. Tähti sarjalle, tämä ei ehkä ollut paras osa. 🌟

5. Kirjasta useita suomennoksia

Enid Blyton Viisikko kuiskausten saarella. Viisikon uudet suomennokset on ollut mieleeni. Nostalgisia kirjoja, menossa ehkä noin kymmenes lukukertaa, mutta nyt kieli on joustavampaa. 🌟

6. Henkilöllä on arpi

Svetlana Aleksijevitšin Sinkkipojat. Voi että kun kävi surku noita poikia. Ne, jotka ei ollut sinkkiarkussa oli vammoissa. Muitakin sota(vamma)kirjoja tuli luettua. 🌟🌟

7. Selvitetään sotkua

Ludovic Roubaudi 112 palomiesromaani. Voi mikä sotku syntyy, kun paloaseman päälliköksi tulee   n a i n e n. Kepeällä kynällä kirjoitettu romaani miesvaltaiselta työpaikalta. 🌟🌟

8. Nimessä / kannessa lempieläimesi

Tuire Malmstedtin Lasilintu. Ei ole juuri Lempieläimiä, joten valitsin linnut. Malmstedt yllätti positiivisesti. Luin koko sarjan, eli myös  Lyijysydämen, jonka kannessa niinikään on lintu. 🌟

9. Aloitat lukemista jo kirjastossa /kirjakaupassa /vaihtohyllyllä tms.

Tikun ja Takun koskenlasku -kirjan aloitin (ja lopetin) Bookcrossing miitissä kirjaston kahvilassa. 

10. Luet muulla kuin äidinkielelläsi

Nilima Rao A Disappearance in Fiji, A charming debut historical Mystery setin in 1914 Fiji. Kuuntelin tämän lähes kokonaan kahdesti ja paikoitellen neljäkin kertaa, mutta enpä voi sanoa että olisin selvittänyt tarinan kaikki salat. Englannin kuuntelu on sangen raskasta, vaikka sitä luenkin ihan mielelläni. 

11. Mainitaan musiikkikappale, jonka sitten kuuntelet

Elina Backmanin kirjassa Kuningas kuolee kuunnellaan Dvořákin Laulu kuulle. Hieno kipale piti kuunnella samalla. 🌟

12. Googlaat jotakin kirjan takia

Antti Järven Minne katosi Antti Järvi -kirja oli yksi parhaista tänä vuonna lukemistani. Ei ihme, että voitti Tietofinlandian. Googletin mm. Jaakkimaa ja Rovaniemen karttaa, koska kuuntelin kirjan enkä ole katsonut vielä lähteitä ja mahdollisia kuvia. Ne katson kun kaveri saa kirjan kirjastosta. Ps. Jaakkiman kirkon raunioissa olevasta puutaideteosten näyttelystä kannattaa katsoa kuvia. 🌟🌟🌟🌟🌟

13. Onnellinen loppu

Tatiana de Rosnay Avain. Jos keskitysleirejä sivuavissa kirjoissa nyt Onnellista loppua voi olla, niin tässä mielestäni oli. Monellakin tapaa.🌟🌟

14. Löydät jonkin intertekstuaalisen viittauksen

"Raha on raha on raha on raha" Lasse Honkasen Murha ei ole taidetta kirjassa matkitaan Gertrude Steinin runollista lausetta: "Ruusu on ruusu on ruusu on ruusu." Olisin tunnistanut lauseen, mutten tekijää aiemminkin, mutta elokuussa luin useammastakin kirjasta Gertrud Steinistä ja Shakespeare and Co kirjakaupasta. Käsittääkseni Steiniä innosti Emily- runonsa tekoon Shakespearen Romeo ja Julia näytelmästä, jossa Julia toteaa: "A Rose be anyother name would smell as sweet." 

15. Enemmän sivuja kuin edellisessä lukemassasi

Mikaela Nykvistin Savuna taivaalle -kirjan luin yhden sarjakuvakirjan jälkeen. Kirja kertoo Vaasan palosta. Tykkäsin tästä enämpi kuin Lundbergin samasta aiheesta. 

16. Jokin kirjan ulkoasussa harmittaa sinua

Dino Buzzati Tataariaro-tarina oli ok, mutta se kansi! 🌟🌟

17. Sarjaa, jota olet lukenut ennenkin

Tuula Sariolan Murha Sammatissa -kirjan luin Sammattipäivitystä varten. Joskus sekin ilmaantuu Kirsinkonttuuriin. Kirjan oikea kirjoittaja on Ritva Sarkola, jonka olen nähnytkin kerran Mäntyharjulla.🌟

18. Kirjassa äänestetään

Ellis Petersin Vaarallinen pyhimys -kirjassa munkit äänestävät mitä pyhimyksen luilla tehdään. Meinasin lukea pitkästä aikaa kaikki käännetyt Petersin Luostari-dekkarit uusiksi, mutta ehdin lukea vasta tämän, kun jo löytyi uutta luostsrisarjaa luettavaksi, siitä lisää Kirsinkonttuurissa.🌟🌟

19. Kirjassa on jotakin outoa

Mikko Metsähonkala Talleyrand sotaa silkkisukissa, sanoi Napoleon, sarjakuvaelma valtiomiehen ja elostelijan elämästä. Oi että, kun oli outo kirja, mutta ah, niin positiivisellä tavalla🌟🌟🌟

20. Peli olennainen osa

Kai Vaijärvi Kolmikko ullakkojahdissa. Kolmikko pelaa jalkapalloa. Ja tutkii yhden pelaajan isän perimää taloa siinä sivussa. 

21. Kirjassa lasketaan

Göran Schildt Nuoren sotilaan päiväkirja 1939-1945. Kirjan nimi oli mielestäni harhaanjohtava, sillä Schildt soti vain talvisodassa, missä haavoittui ja jatkoi opiskelua ja teki ahkerasti töitä ja laski rahoja jotta ne riittäisi purjehdukseen sodan jälkeen. Jotenkin kuitenkin odotin, että nuori sotilas olisi sotinut kolme sotaa, mihin kirjan nimi viittaa. Ehkä nimi oli käännösvirhe. 

22. Matkakirja

Joel Lehtonen Puolikuun alla. Jösses kuinka vähän tuli luettua runokirjoja. Muistaakseni kokonaiset kolme kappaletta. Lehtosen matkakertomuksen oloiset runot Tunisian matkalta oli ehdottomasti parhaita. 🌟

23. Kuunnellaan radiota (radiolähetykset Suomessa 100 vuotta)

Enni Mustosen Sotaleski-kirjassa kuunnellaan radiosta uutisia lähes joka päivä.🌟

24. Kannessa tai nimessä jokin keittiöväline

S. J. Bennetin Mitä majesteettisin murha -kirjan kannessa on kalkkunapaistivadilla olevassa paistossa lihanleikkuuseen sangen sopiva veitsi. Monipuolisempia välineitä (mm. espressokeitin) olisi ollut Epäkirjailija Armas J. Pulla -kirjassa, mutta sen kirjan käytin toisaalla. 🌟

25. Pienkustantamon julkaisema

Arto Seppälä Selkeemmille vesille (Sanasatu). Kankaan Harhautuksen jälkeen tuli halu lukea toinenkin Eurajoesta kertova kirja. Kirjan sisältö on tuttu Eurajoki susta tarinoista ja kirjaan perustuvasta radiokuunnelmasarjasta 1990-luvulta. Jostain syystä tämä oli parempi uutena. 

26. Tartut kirjaan jonkun suosituksesta

Ranskaa taitava tuttava suositteli Porissa käydessään Fred Vargasia. Luin kaikki suomennetut tänä vuonna. Eniten tykkäsin kolme evankelistaa -sarjasta, kuten Muistoksi käynnistäsi -kirjasta. 🌟🌟

27. Haluaisit keskustella kirjasta jonkun kanssa

Vuoden parhaimmistooni kuuluvasta kirjasta olisin halunnut keskustella jonkun kanssa, joka oli lukenut kirjan, mutta en löytänyt ketään joka sen oli lukenut. Kirja oli Mark Haddon Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Ja olin ihan myyty. 🌟🌟🌟🌟🌟

28. Kirjassa syödään / juodaan jotakin itsellesi tuntematonta

Iida Turpeisen Elolliset-kirjassa syödään merilehmän. Tuo 1700-luvun lopulla sukupuuttoon metsästetty merieläin on itselleni (kuten kaikille muillekin) maultaan ja koostumukseltaan tuntematonta ruokaa. Hyvää sen on täytynyt olla, kun hyljettä pidettiin pahan makuisena, vaikka Anni Blumqvistin Myrskyluodon Maijakin siitä unelmoi. Elollisille: 🌟🌟🌟🌟

29. Joku on yksin

Reijo Ruokanen Tahdolla maailman ympäri Ari Huuselan tarina. Yksin purjehti Huuselakin maailman merillä. 🌟

30. Kertoo nuoruudesta tai vanhuudesta

Nina Gimishanova Tatkossa aikuinen tyttö kertoo vanhasta isästään. Vuoden ainoa Bulgariastakin kertova kirja, jonka läpikahlaamiseen meni pari vuotta. 

31. Nimessä sata

Donna Leone TurvaSATAma. Guido Brunetti on ollut suosikkipoliisini jo vuosia. Hänen vaimonsa Paola on ollut mainio tapaus, mutta muutamassa uudessa kirjassa Paola on selkeästi vaisuuntunut. Sääli. Liekö vanhuus tulossa, vaikka lapset kasvavatkin perin hitaasti. 🌟

Kolme kertaa Helanen

Vilho Helanen kirjoitti seitsemän dekkaria, joissa murhaa selvittelee varatuomari Kaarlo Rauta, mukana kuvioissa on myös hänen vaimonsa Inkeri. Jälkikasvuakin on siunaantunut yhden lapsen verran ja huvitti, kun Inkeri puhuu kirjoissa lapsestaan kuin tämän päivän vanhemmat somessa: keksityllä nimellä.

Helanen jukkaisi Rauta-dekkarinsa vuosina 1941-1952, ensimmäinen salanimellä Heikki Aksila. Tuohon aikaan hänellä ei ollut juuri kilpailijoita. Seuraava rikoksiin erikoistunut kirjailija, Mauri Sariola aloitti vasta 1956.

Paula Arvas tutkimuksessaan Rauta ja Ristilukki Vilho Helanen salapoliisiromaanisarja (2009 väitöskirja Helsingin yliopisto), kertoo, että Vilho Helanen itse kuvaili dekareitaan esikoissalapoliisiromaaneiksi. 

Nimitys sijoittuu ajallisesti 1920-1930-luvun anglosaksisten palapelisalapoliisiromaanien ja amerikkalaisten kovaksikeitettyjen rikosromaanien väliin, mutta koska kilpailua Suomessa ei juuri ollut, nimityskin unohtui. 

Helasen dekkarit eivät ole kirjoitettu täysin järjestyksessä. Niinpä itsekin tuli luettua niitä vähän väärässä järjestyksessä, mutta eipä se juuri haitannut. Mukavampi tietty olisi ollut aikajärjestys, kuten tähän kirjoitan. 

Vuoteen 1943 sijoittuu viimeiseksi lukemani kirja, josta tykkäsin eniten. Kolme laukausta -kirjassa Rauta kutsutaan jatkosodan rintamalta ratkomaan murhaa. Ratkaisu löytyy Tukholmasta, missä sielläkin on  käytössä ostokortit, mutta elo on muutoin vauraampaa mitä Helsingissä. 

Ongelma osoittautuu monitahoiseksi, mutta ratkesi tämäkin rikos. Inkeri Rauta on kyllä aika etsivä! 

Rauhaton rannikko kirjassa eletään Lapin sodan aikaa lokakuussa 1944. Raudat matkaavat Vaasan tienoille tutkimaan Raudan opiskelutoveri, nimismies Vaaran Elisabet-vaimon surmaa. Jälleen kerran on vietetty rapukestit, jonka päätteeksi Elisabeth katoaa. 

Ratkeaahan sekin asia kun oikein tutkitaan. 

Kohtalon sillan luin ensimmäisenä. Siinä Raudat lähtevät pariskuntana lepoloman varjolla tutkimaan Vaasan lähettyvillä maaseudulla tapahtuvaa murhaa, jossa tässäkin yhtenä osallisena on Raudan luokkatoveri. Tapahtuma-aikana 1950-luvun alku. 

Muistoja Pariisista 5 : Muotitalot

Kuulemani makaan Pariisia ei voi ajatella ilman muotia. Muotikuteet eivät ole koskaan juuri puhutelleet, kun olen pukeutunut joko omiin malleihin tai siihen, mitä kivijalkakaupasta päälle mahtuu. Aiempi tietämykseni haute couturesta on lähinnä peräisin vampyyrikirjojen lukemisesta ja uusien termien googlailusta lukiessani niitä. Niinpä nyt olikin vihdoin aika sukeltaa muotitalojen käsinompelijoiden maailmaan. 

Emile Zolan Naisten aarreaitta kertoo Pariisiin muuttaneesta nuoresta naisesta, joka pääsee töihin isoon muodin tavarataloon, jonka aikomuksena on laajeta entuudestaan. Tyttö työskentelee valmisvaateosastolla, mutta kaupasta löytyy omat osastot kankaille, pitseille, solmioille.... Kauppa on niin iso, että pienet kangas kaupat, sateenvarjo- tai viuhkaverstaat eivät enää kykene menestymään. 

Hiljaisempaan aikaan vuotta nainen saa ilmoituksen mennä kassan kautta, mikä on monien muidenkin naisten kohtalo. Muille naisille potkut eivät ole katastrofi, sillä heillä on rakastaja, jonka avulla vuokrarahat riittävät, vaikka töitä ei ole. 

Nuorella myyjättärellä on periaatteensa, ei heilastelua, ja kahta veljeä pitää auttaa. Toinen on pieni ja tarvitsee vain hoivaa, toinen on yksi noista naisia ylläpitävistä miehistä ja aina käsi ojossa. 

Potkuista huolimatta nainen on uuden ajan puolella. Naisten aarreaitta edustaa tätä uutta tulevaisuutta....

Nobel kirjailija J. M. G. Le Clézion Alkusoitto kirjassa nuori tyttö päätyy Pariisiin. On 1930-luku. Ksenjan on köyhä, Ethel varakas. 

"Hän otti villatakkinsa taskusta muotipiirroksen. 

-Tässä on paljettityö siniseen leninkiin ja musta satiinihame, ja ylempänä violetti tunika ja kultalameepusero, pitsitunika. Tai katso tätä, tässä on musta satiinipusero jossa on koristeena tylliä. 

Ksenja katseli piirroksia. 

-Mitä mieltä olet? Ja ennen kuin Ksenja ehti vastata Ethel jatkoi, kultakengät, ei, vähän räikeät, vähän silmiinpistävät. 

Ethel nojautui taaksepäin ikään kuin näkisi mallit Ksenja yllä. 

-Kuule, Ksenja, olet niin kaunis, minusta olisi mukava, jos nämä olisivat sinun vaatteitasi. Minä piirtäisi leninkejä ja sinä pukeutuisit niihin. 

Ethel kuvitteli Ksenjan sähkönsiniseen pukuun. Ksenjan pitkät kullanvaaleat hiukset ulottuisivat hänen paljaille hartioilleen, hänen pienissä siroissa käsissään olisi mustat hansikkaat kyynärtaipeeseen asti. Hänellä olisi jalassa nahkasandaalit, remmisannikkaat, kiiltonahkakengät kuin pikkutytöillä."

Henri de Toulouse-Lautrec odotteli naisystäväänsä Paganin edessä vaunuissa. Pierre La Mure kuvailee tilannetta kirjassa Punainen mylly - romaani Henri Toulouse-Lautrecin elämästä:

"Ensimmäisenä tuli midinetit, myyjättäret ja opoitytöt, kaikki Pariisin kasvattamat. He virtasivat ulos lukuisista eteisistä kuin koulutytöt, meluisina ja nauravia ryhminä, tähyilivät katukäytäville nähdäkseen ystävänsä, ryntäsivät heidän luokseen, kohottautuivat varpaisilleen ylettyäkseen suutelemaan heitä, tarttuivat heitä käsipuolesta ja katosivat ihmisvilinään.

Sitten tulivat vanhemmat työntekijät: ompelijattaret, sovittajat, leikkaajat, viimeistelijä, kukaan ei odottanut heitä. He pytähtivät huomaamattomasti ulos kietoutuneina huonosti sopiviin takkeihinsa, kiituhtivat katua alas lähimmälle bussipysäkille tai hevosraitiovaunupysäkille päästäkseen kaukana esikaupungeissa sijaitseviin koteihinsa illallisten äärelle.

Vihdoin ilmestyivät mannekiinit, jotka aistikkaine pukuinensa ja siron kävelytyylinsä takia erosivat muista. He pysähtyivät ovelle, loivat silmäyksen ympärilleen tyylikkäinä ja ylväinä napittaessaan käsineitään tai pöyhötellessään puuhiaan. Sitten he astelivat katukäytävän poikki, sukelsivat odottaviin vaunuihin hansikoitujen mies käsien auttamina."

Henri Toulousen naisystävä oli aloittanut uransa muotibisneksessä jo pienenä tyttönä ommellessaan kotona äitinsä apuna nappeja käsineisiin. 13-vuotiaana hän siirtyi kodin ulkopuoliseen työhön ompelijan apulaiseksi ja yleni siitä malliksi.

Malliksi yleni myös Chanellille jahkaantunut, Pariisissa ollut Enni Mustosen Taiteilijan tytär Kirsti, joka vietti Pariisissa kieliharjoittelussa pari vuotta hankkien siinä sivussa itselleen uuden ammatin, tai kenties kolme, muotiliikkeyrittäjän, mallipiirtäjän ja ompelijan ammatit.

Chanellin malli Kirstistä tuli kuin vahingossa. Elettiin 1930-lukua ja Pariisissa oli opiskelemassa lukuisia suomalaisia taiteilijoita. Kirsti tutustui siellä Mika Waltarin ja hengaili Chanellin työntekijöiden ohella aiemmin tuntemiensa Tulenkantajien kanssa.

Muutaman kerran Kirstillä tai hänen työtovereillaankin oli joku odottamassa Chanellin työntekijöiden oven luona töiden päättymistä. Kirjassa tavataan myös Virginie, joka on ollut Kirstin isän malli. 

Kirsti palaa takaisin Suomeen sulhasensa kanssa, mutta ei vielä itse tiedä, kenen tytär hän on. 

Fiona Valpyn Rue Cardinalen ompelijattaret kirjan pääosissa on sama rakennus kahdessa eri ajassa: vuonna 1940 ja nykyaikana. 

Sodan aikaan tiloissa oli ateljee, joka lopetti toimintansa natsihallinnon aikana, mutta loput työntekijät siirtyivät Diorille töihin. 

Nykyaikana rakennuksessa toimii pr-toimisto joka organisoi Pariisin muotiviikkoja ym. pariisilaisia muotitapahtumia. Tarinat nivoutuu yhteen sukututkimusta tehden. 

Otetaan lopuksi vielä pari kirjaa. Ensimmäinen liittyy siinä mielessä muotitaloihin, että kirjan päähenkilö, jonka esikuvana on todellinen henkilö, amerikkalainen Lee Miller, joka aloitti uransa Voguen mallina, opiskeli valokuvausta Ranskassa ja toimi naispuolisen sotakirjeenvaihtajana (ainutlaatuinen juttu tuolloin). 

Miller valokuvasi sotaa erilaisin silmälasein, mitä miespuoliset kollegat. Hän osasi löytää ihmisten väliset tunteet. Kuvia kertyi noin 60.000 ja ne jäivät sodan jälkeen osaksi unholaan, vaikka kuvien joukossa oli ajatuksia herättäviä kuvia mm. elämästä sodan keskellä ja natsien oikeudenkäynnistä.

Natasha Lester ei puhu kirjassaan Ranskalainen valokuvaaja Milleristä, vaan Jessica Maysta. Kirjassa on mukana sivuhenkilöinä Ernst Hemingwayn kolmas puoliso Martha Gellhorn. Ernst itsekin vierailee kirjassa pariin kertaa ja ainakin Pablo Picasso on mukana Jessican juhlissa kun Pariisi on vallattu, ja Jessica pukeutuu iltapukuun. Todelliset henkilöt, Miller mukaan lukien ovat kirjassa sota-aikana likimain oikeilla paikoilla.

Yhdet iltapukujuhlat vietetään sotilaidenkin kanssa juuri ennen joulua 1944.  Niissä on muotinäytös jossa esimerkiksi Jennings oli pukeutunut linnan vintiltä löytämäänsä pukuun, johon Jessica oli kiinnittänyt armeijan mustavalkoisia suklaakääreitä, erään sotamiehen vaatteet oli tehty sidetarpeista jne. 

Jokainen tarvitsi välissä tälläiset kekkerit, joissa saattoi nauraa ja unohtaa sodan kauhut edes hetkeksi.

Suurin osa kirjasta tapahtuu muualla kuin Pariisissa, mutta en malttanut olla lisäämättä kirjaa tähän, sillä innostuin itse kovasti Milleristä, ja myös Martha Gellhornista.

Kuten monissa kirjoissa nykyään, mukana oli sivujuoni tälle vuosituhannelle, joka nivoi sodanaikaiset tapahtumat tähän päivään. 

En aina ole pitänyt tavasta, jolla kirjailijat kertovat oikeasti eläneen ihmisen tarinaa fiktiivisesti, mutta tässä se tuntui toimivan ihan hyvin. Tiedä sitten, johtuiko se siitä, että en tunnistanut Milleriä nimeltä, vaikka googlettamisen jälkeen pari natsioikeudenkäyntikuvaa olivat entuudestaan tuttuja.

Koska innostuin tästä, jatkoin sujuvasti Natasha Lesterin Pariisin ompelijatar -kirjaan.

Kirja alkaa kullanvärisen silkkipakan avaamisesta Pariisissa 2.6.1940. Pakasta 36 metriä tarvitaan yhteen juhlapukuun, jossa on satoja pieniä ruusunnuppuja. Lopusta neljästä metristä tulee puku ruusujen tekijälle ja paita hänen äidilleen. 

Kirjassa kerrotaan, että 1930-luvulla Ranskassa ei naiset voineet omistaa pankkitiliä. Mielenkiintoinen tieto. 

Onneksi Suomessa tuo vaihe oli ohitettu jo 1920-luvulla, tai niin kuvittelin, kunnes luin Enni Mustosen Taiteilijan vaimosta, että Suomessakin naimisissa oleva nainen tarvitsi miehensä suostumuksen, vaikka naimattomat naiset saivat tehdä päätökset itsenäisesti. Niinpä Kirstikin tarvitsi puolisonsa kirjallisen suostumuksen lunastaessaan muotihuoneensa yhtiökumppanilta, mutta yhtiökumppani ei tarvinnut muiden suostumusta myymiseen, koska ei ollut vielä naimisissa. 

Mainittakoon, että Taiteilijan vaimossakin käydään nappikaupoilla Pariisissa ja myös shoppaillaan Katri Valan kanssa muotivaatteita. 

Mutta palatakseni Pariisin ompelijattareen, tuolloin ajateltiin vielä, että Ranska kestää Saksan armeijan paineet. Kirja jatkuu maanpaossa Amerikassa ja nykyaikana Australiassa.

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että molemmissa kirjoissa syödään jänispataa, joka onkin erittäin herkullinen ruoka, jota valitettavasti en ole syönyt kuin kerran, en kuitenkaan Pariisissa. Omien muistiinpanojen mukaan söin sen sijaan uudenvuoden aattona ankkaa, mitä en muistanut, vaikka herkullisen ruuan muistinkin. Olin mieltänyt sen jälkeenpäin broileriksi. 

Molemmissa kirjoissa mainittiin myös Montmartren ja Picallen ravintolat. 

Puolessa välin kirjaa aloin katua, että tartuin kirjaan heti edellisen perään. 

Tykkäsin kirjan kielestä, mutta aikatasot olivat sekavampia kuin ensimmäisessä kirjassa ja toisen päähenkilön ajatusmaailma alkoi saada kliseisen rakkausromaanin piirteitä... Oli ääretöntä rakkautta ja sen vastapainona ihan järjettömiä, pinnallisiin tuntein tehtyjä, kauaskantoisia päätöksiä, jotka eivät oikein kolahtaneet tällaiselle täti-ihmiselle, joka ei juuri innostu romantiikasta. Sen sijaan Harlequin-kirjoista kiinnostuneille tämä olisi toiveiden täyttymys. (Noh, Kirja olisi voinut tuntua paljon paremmalta, jos en olisi lukenut juuri aiemmin valokuvaaja kirjaa, jonka rakenne oli melkolailla saman tyylinen kuin tässä).

Lukemani jälkeen nostan hattua ompelijattarille, missä lienevätkään ja hieman karehdin niitä, joiden vartalo sujahtaa vuosikymmenestä toiseen samaan mekkoon. 

Itse olen kolmesti elämässäni ollut hääpukupainossani. Toisella kertaa sovitin pukua lihomisen ja laihtumisen jälkeen ennen kuin myin sen (n. 6 v häistä). Minulta oli laihtuessa hävinnyt tissit. Kolmannella kerralla lihomisen ja laihtumisen jälkeen ei ollut enää hääpukua, jota sovittaa, mutta selkeästi minulta oli hävinnyt myös vyötärö ( n. 13 v häistä).

Niille, jotka pysyvät mitoissaan ja jotka ovat samaa kokoa kuin naiset aiempina vuosikymmeninä, on haute couturesta iloa pitkään, sillä klassinen vaate säilyy käyttökelpoisena vuosikymmenestä toiseen ja kunnon kangasta voi aina muokata uuteen uskoon, kuten olemme nähneet esimerkiksi Ruotsin hovissa tapahtuvan. Victoria pukeutuu usein Silvian juhlapukuihin. 

Muistoja Pariisista 4 : Versailles ja vallankumous

Jos kuvittelee käyvänsä Pariisissa vain kerran, on pakko käydä myös Versaillesissa. Mekin kävimme. Oli uudenvuoden aaton aatto ja jono sisäänpääsyn edessä kiemurteli kuin matopelin matopelin loppuvaiheilla. Jono oli pitkä kuin nälkävuosi, mutta yllättävän paljon ihmisiä mahtuisisään ja kierros tuli taaperrettua jonossa sangen nopeasti. 

Nancy Mitfordin kirja Aurinkokuningas alkaa Versaillesin rakentamisesta. Nancy kumoaa sen kummemmin perustelematta ajatuksen että linnan muutto Versailesiin olisi johtunut Ludvigin aateliston pelosta. 

Kouluajoilta muistan, että syynä pidettiin sitä, että Aurinkokuningas halusi pitää hovin poissa Pariisin keskustasta. 

Versailles oli alunperin Ludvigin isän metsästysmaja. Mikään pieni tönö se ei ollut, sillä siinä oli 20 huonetta. Kun linnaa alettiin rakentaa, Ludvig vaati, että metsästysmaja säilytetään. 

Metsästysmaja oli nuoren Ludvigin mieleen sillä hän rakasti metsästystä ja päivän harrastaminen vaati ilta huviksi juhlia, joita ei haluttu pitää vanhusten silmien alla Louvressa. 

Ludvig XIVn puoliso toi myötä jäisinä lukuisia appeldiinipuita, joista kirjan kirjoittamisen aikaan oli jäljellä 8. Puita kasvoi mm. makuuhuoneissa. 

1665 Ludvig  vietti Versaillesissa päivän viikossa. Paikka muistutti tuolloin enemmän kylää kuin palatsia. Hän osallistui itse rakennusvaiheiden suunnitteluun.

Aiemminkin olen lukenut, kuinka myrkyt ja vastamyrkyt olivat melkeinpä arkipäiväisiä Versaillesissa. Nancy Mitford kertoo tuosta ajasta mukavasti sanaillen:

"Muotimyrkkyjä oli arsenikki ja antimoni. Niitä annettiin usein peräruiskeissa, joita käytettiin jättimäisten päivällisen vastapainona."

"Yhä useammat kertoivat rippituolissa myrkytysmurhista." 

Joku kertoi siitä jopa päivällispöydässä:

"Mikä ihana ammatti! Millaisia asiakkaita, herttuattaria ja prinssejä. Vielä kolme myrkytystä ja olen niin rikas, että voin vetäytyä syrjään." 

...ja tämä paljastus johti moniin kiinnijäämisiin ja tuomioihin, ja tilanne rauhottui. 

Nancy Mitford suosittelee kirjassa luettavaksi Aurinkokuninkaan toisen puolison, Madame de Maintenonin, kirjeitä, joiden eloisaa kieltä hän ihailee. Esimerkkinä kirje eräältä toukokuulta:

"Herneiden aikakausi jatkuu. Viimeisenä neljänä päivänä ei ole puhuttu muusta kuin odotuksesta, että saisi syödä niitä, nautinnosta että on saanut syödä niitä ja iloisesta toivosta saada pian syödä lisää. Eräät naiset, jotka ovat illastaneet kuninkaan kanssa löytävät huoneestaan herneitä joita he syövät ennen nukkumaan menoaan."🌟

Ursula Pohjolan-Pirjonnen oli yksi nuoruuteni suosikkikirjailijoista historiallisen fiktion vuoksi. Versaillesin valtiatar sijoittuu Ranskan Ludvig XIV:n, Aurinkokuninkaan aikaan, eli ennen vallankumousta, mutta sieltähän osaksi vallankumous kumpusi. Halusin kirjata tämän lemmenseikkailun myös tähän päivitykseen, sillä historiallinen fiktio ei juuri vanhene. 

Mikko Metsähonkalan piirrostyyliä verrattiin jossain tekstissä australialaisen..... tyyliin. Lainasin tuosta syystä, täysin ummikkona sarjakuvan Talleyrand - Sontaa silkkisukissa, sanoi Napoleon, sarja kuvaelma valtiomiehen ja elostelijan elämästä. En pitänyt mitään turhaa kiirettä lukemisen kanssa, vaan kirja oli lainassa kahdeksan tai kenties jopa kuusitoista kuukautta, ennen kuin sain tartuttua siihen. Sen verran olin selannut kirjaa aiemmin että se todella näytti lukemisen arvoiselta.

Olihan se! Talleyrand oli itselleni entuudestaan ihan outo tyyppi, joten lukeminen oli senkin vuoksi palkitsevaa, mutta erityisesti tykkäsin siitä, että kirjan lukeminen oli kuin olisi katsonut näytelmän. Ihan huippu kokemus.

"Pää 4: Kaikenlaista tule sanottua, kun tekee pitkää päivää ja nukkuu huonosti.

Pää 3: Oi vapaus! Niin paljon rikoksia on nimessäsi tehty, niin paljon on verta."🌟

Sen verran Talleyrand alkoi kiinnostaa, että luin perään englantilaisen parlamentikon, amiraalilordi Duff Cooperin Talleyrand kirjan, jonka hän kirjoitti 1932, jolloin ei ollut tullut valituksi parlamenttiin. Kirja oli mielenkiintoinen, mutta tykkäsin kyllä enemmän hieman aiemmin lukemastani Mitfirdin Aurinkokuninkaasta.

Martti Sinerman Armas J. Pullan elämäkerrasta "Jees" , sanoi Armas J. Pulla bongasin, että Talleyrandin lempijuusto oli brie, ja itse asiassa hän ei muuta juustoa syönytkään. Myös Pullan Vatsan muistelmissa kerrotaan tästä lempijuustosta ja siitä, että Talleyrandin vuoksi Wienin kongressin jälkeen brie valtasi eurooppalaisia hoveja. 

Armas J. Pulla teki myös lukuisia radio-ohjelmia Pariisista, yksi niistä oli Ontuva paholainen, joka kertoi Talleyrandista.

Eric Vuillard on tehnyt kirjan 14. heinäkuuta, jossa Ranskan vallankumousta käsitellään tavallisten ihmisten muistin. Kirjan historiallinen osuus on totta. Luin kirjan Joulukalenteriani varten viime vuonna hieman liian nopeasti, joten varmasti palaan sen äärelle uudestaan.

Otetaan tähän yksi hieman vanhempikin kirja Ranskan kuninkaallisista piireistä. Alexander Dumasin Pariisin verihäät kirjassa kerrotaan vuoden 1572 kohuhäistä, jotka johtivat verisiin tekoihin.

Mitfordin tytöt ja murhamysteerit

Oikeisiin tapahtumiin perustuvat tarinat ovat kiehtovia. On kuin tekisi sukututkimusta, mutta ei omasta vaan vieraasta suvusta. Vähitellen perheenjäsenet ja niiden elämä tulee tutuksi. Hahmotellaan mielessä pohjapiirrokset taloille ja tilusten kartat. Ja kun kuvittelee kaiken olevan tuttua, eteen tupsahtaa tarkoin varjeltu salaisuus. 

Perheen isä, paroni, pitää metsästyksestä ja maastossa samoilusta ja on lukenut ennen ensimmäistä masilmansotaa yhden kirjan, joka riittää hänelle. Kirjastoa hän kuitenkin kartuttaa lastensa iloksi. Isä raivoaa helposti, mutta on myös perheen vitsiniekka. Isä on myös edistyksellinen isä ja on mukana lastensa synnytyksessä 

Äiti ei koskaan voisi hellien suukotella lastaan, mutta opettaa heitä kotikoulussa alkuvuosina, kunnes tytöt siirtyvät kotiopettaja oppiin ja perheen ainoa poika yksityiskouluun. Äiti järjestää tytöille juhlia ja tutustumiskäyntejä ja määrää luettavaksi tiettyjä kirjoja. Vastapainona tälle, äiti säästää olemalla käyttämättä koskaan perheessään lautasliinoja, joiden peseminen isossa taloudessa vie tuhottomasti aikaa. Hän uskoo luonnon parantavan kaiken itse ja karaisee perheenjäseniä vaatimalla, että ikkunoiden tulee olla makuuhuoneessa raollaan ympäri vuoden ja niinpä vesi yöpöydällä jäätyy talvisin. 

Nanny hoitaa äidin sijasta hellimisen ja hoitaa lastenhoitajan, Louisan kanssa lapset. Vanhemmat näkevät lapsia tovin aamulla ja päivällisen jälkeen noin tunnin ennen nukkumaan menoa. Lapset ovat lapsia 18-vuotiaaksi, mutta sen jälkeenkin esiliina olisi suotavaa olla mukana. Perheen poika Tom, pääse kouluun, mutta tytöistä vain Nancy onnistuu ylipuhua itselleen isältään saman oikeuden. 

"Unity ei ollut enää mikään koulutyttö. Hän käytti punaista huulipunaa ja oli ollut kerran samppanjahiprakassa. Hän ei kuitenkaan ollut vielä koskaan käynyt missään ilman esiliinaa..."  (Jessica Fellows, sarjan osa 4)

Jessica Fellows on kirjoittanut perheestä kuusiosaisen Mitfordin murhat -dekkari sarjan, joiden pääosassa on Louisa Cannon sekä hänen etsiväparinaan Guy Sullivan. 

Louisa on alussa perheen lastenhoitaja ja Guy junapoliisi. Myöhemmin he perustavat etsivätoimiston.

Tutustutaan kuitenkin ensin lyhyesti perheen lapsiin. Perheessä on seitsemän lasta, mutta vain yksi poika. Toista poikaa toivottiin niin kovasti, että nuorinta lasta ei hirveästi edes noteerattu syntyessään. 

Vanhin tytär Nancy Mitford (s. 1904) ystävystyy Louisan kanssa, koska ovat samaa ikää. Nancy ei koskaan saanut lasta, jota kaipasi, vaikka hänellä olikin useamman miehen kanssa yritystä asian suhteen. Nancy ryhtyi kirjailijaksi. Luin hänen kirjansa Aurinkokuningas ja ihastuin hänen tyyliinsä ilmaista asioita. Luultavasti luen muutkin käännetyt teoksensa. 

Pamela (s. 1907) oli perheen hevostyttö, joka rakasti maalaiselämää. Pamela oli naimisissa miljonäärifyysikon kanssa 15 vuotta osin Irlannissa, ja asui sitten seuraavat 20 vuotta italialaisen hevosnaisen kanssa. 

Tom (s.1909) oli perheen ainoa poika, joka onnistui pysytellä paljolti perheenjäsenten välisten ristiriitojen ulkopuolella. Sodassa hän ei suostunut taistelemaan Saksaa vastaan vaan soti Japania vastaan Burmassa, missä sai surmansa juuri ennen sodan loppua. 

Diana (s.1910) meni vain 19 vuotiaana naimisiin paroni, kirjailija Bryan Guinessin kanssa. Toinen puoliso oli brittiläinen fasisti, Oswald Mosley, jonka kanssa Diana oli vangittuna sota-aikana. Myös Diana kirjoitti muutaman kirjan. 

Unity (s. 1914) ystävystyi palvomansa Adolf Hitlerin kanssa opiskellessaan Saksassa 1933. Unity järkyttyi Britannian julistaessaan sodan Saksalle ja yritti itsemurhaa 3.9.1939 traagisin seurauksin. Hän kuoli sodan jälkeen 1948.

Jessica eli Decca (s. 1917) keräsi itselleen karkaamisrahastoa pienestä pitäen. Hän oli perheen kommunisti ja karkasi avioon ja Espanjan sisällissotaan. Sodan alkaessa Decca asui Amerikassa ja puoliso värväytyi Kanadan ilmavoimiin. Puoliso oli Wilson Churchillin sukulainen. Myös Decca oli kirjailija. 

Deborah (s. 1920) oli sisaruksista ainoa, joka eli kartanoelämää koko ikänsä, sillä hänen puolisostaan tuli isoveljensä kuoltua herttua. Myös Deborah kirjoitti useita kirjoja. Sodan jälkeen he kunnostivat perimänsä kartanon ja avasivat sen yleisölle. 

Perheestä suurin osa on ideologialtaan lähempänä Unityä kuin Jessicaa. Tomia ja Unityä lukuun ottamatta kaikki päätyvät naimisiin vähintään kerran. Onnellisin tai ainakin pitkäaikaisin on perheen nuorimmaisen avioliitto, joka on ajankohtainen sarjan viimeisessä kirjassa. (Tiedot perheestä on imetty Mary S. Lovellin kirjasta Mitfordin tytöt sekä Wikipediasta.)

Sarjaan kuuluu kuusi dekkaria: Mitfordin murhat, missä Louisa ja Nancy tutkivat sairaanhoitaja Florence Nightingalen (ei se kuuluisa vaan hänen sukulaisensa) junamurhaa. 

Nuori, kaunis ja kuollut -dekarissa Pamelan 18-vuotisjuhlilla tapahtuu murha, jota Louisa selvittää. 

Mitfordin skandaali -kirjassa Diana on mennyt naimisiin miljonääri paronin kanssa ja Louisasta on tullut hänen palvelijansa, joka on mukana suihkuseurapiirien kemuissa. Itse ihastuin Dianan puolisoon Bryaniin, mutta en löytänyt hänen kirjojaan suomennettuna. Olisin mieluusti lukenut myös hänen runojaan. 

Mitfordin juttu -dekkarissa yksityisetsivä Louise palkataan loistoristeilylle vahtimaan Dianaa ja Unityä, sillä kaikenlaista voi sattua... Kaikenlaista laivalla tapahtuukin, murhakin. 

Mitfordin katoamistapaus -kirjassa Jessica tyhjentää pakenemisrahastonsa ja katoaa. Louisa saa tehtäväkseen etsiä hänet. 

Mitfordin salaisuus -kirjassa eletään vuotta 1941. Deborah kutsuu siskojaan joulunviettoon miehensä veljen juuri perimään kartanoon, joka onkin valtaisa, 200 huonetta käsittävä pytinki. Nancy kutsuu mukaan myös Louisan ja murhahan tässäkin kirjassa tulee vastaan. 

Kaikki murhat ja katoamiset on oikeasti tapahtuneet, mikä tekee kirjoista mielenkiintoisen historiallisesta TrueCrimestä kiinnostuneille. 

Vaikka Louisa onkin mielikuvituksen tuotetta, niin ei voi kuin ihmetellä, miten paljon yhden perheen lähipiirissä on tapahtunut! 

Sarjaa on mainostettu tyyliin : 'Downton Abbey kohtaa Agatha Christien'. Yhteistä näille onkin ajankohta ja yläluokkaiset piirit, mutta itselläni tuntui vain yhdessä kohdassa siltä, että tämä on kuin Downton Abbeystä, nimittäin silloin kun joitain sisaruksia oli kuuntelemassa Oswald Mosleytä. 

8.12. Sibeliuksen päivä

Hyvää Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivää! 

Ensimmäinen taiteilija, jonka elämään tutustuin normaalia enemmän, oli Jean Sibelius. Elettiin syksyä 2015 ja meille oli marttoihin tilattuna esitelmä Sibeliuksesta tiistai-illaksi. Esitelmän pitäjä peruutti tulonsa perjantaiaamuna. Aamupäivän yritin etsiä jotain henkilöä, joka tietäisi edes jotakin Sibeliuksesta ja ennen kaikkea musiikista. Kaikki sellaiset porilaiset oli viikonlopun Helsingissä. Koska tiedotteet oli tehty, päätin uhrautua. Hyvästi pyhäinpäivän rauha.

Sitten kirjastoon ja lainaamaan kaikki vapaana olevat Sibelius-kirjat. Aika monta niitä löytyi. 

Aiemmin olin lukenut vain Tawastjärnan Sibelius-elämäkerrasta osan joka kertoi nuoruudesta Hämeenlinnassa. Sillä kertaa olin etsimässä tietoa Lucia Hagmanista, joka opetti Sibeliusta Hämeenlinnassa, ensimmäisessä työpaikassaan. Pikku-Jean ihastui vastavalmistuneeseen Lucina-neitiin. 

Olin aika innoissani kun luin kirjapinon läpi. En ihan sanasta sanaan, mutta melkein kuitenkin. Tuntui, kuinka Sibeliuksen musiikista tuli läheisempi ja musiikin suurmiehestäkin läheisempi. 

Hetken istuin kärryillä melkein sammuneen Sibeliuksen matkatessa kännireissulta vossikalla kotiin ja sitten nousi aurinko. Paitsi suurmiehen kännireissut ei ole kännireissuja vaan seurustelua kavereiden kanssa ja viftaamista. Ihan kuin se olisi eri asia...

Innoissani olin siihen saakka, kun eräänä hetkenä viime vuonna päätin lukea vastaavan pinon kirjoja Toivo Kuulasta. 

Ja kas. Toivo Kuulasta kertovat kirjat toivat silmien eteen säveltäjän ja hänen elämänsä ja sitä kautta myös Kuulan sävelmät. Jännitystäkin oli sillä Kuulan viimeiset viikot oli kuin dekkarista. 

Silloin havahduin, että lukemani Sibelius-kirjat kertoivatkin Sibeliuksen musiikista ja samalla yksityiskohtia hänen elämästään eikä toisinpäin kuten Kuulan tapauksessa. 

Sittemmin olen lukenut  Enni Mustosen Lapsenpiika-kirjan, jossa Tobeliuksen pikku piika siirtyy lastenvahdiksi Sibeliuksen perheeseen. 

Riitta Konttisen Aino Sibelius -elämäkerta on ollut jo pitkään lukupinossa. Kirja on vuodelta 2019 ja elättelen toiveita, että se nostaisi esille myös Sibeliuksen perheen arkea. Entuudestaan tiedän, että Aino Sibeliuksella oli Rex-kattila, jolla rextasi eli säilöi umpioimalla oman puutarhan tuotteita.

Olen käynyt pari kertaa Sibeliusten kotona Tuusulanjärven rantamilla. Yläkertaan ei päässyt, mutta alakertakin teki vaikutuksen. Jotenkin sitä kuvitteli, että suurmiehen koti olisi ollut suurempi. 

Minne katosi Antti Järvi?

Pitkästä aikaa eläydyin Finlandia-humussa mukana... Tai no, eihän se ole oikeastaan totta, en ole seurannut palkintojen jakoa kuin silloin kun oli koronabreikki, mutta siis, katselin palkintojen jaon. 

Etukäteen tiesin, että kaunokirjallisista ehdokkaista lukupinooni tulee pääsemään korkeintaan Sirpa Kähkösen 36 uurnaa, jos sekään. Sen sijaan Tietofinlandiaa tavoitteli tänäkin vuonna neljä "pakko lukea" -kirjaa ja lisäksi kaksi ehkäpä kirjaa. 

Edelleen ihmettelen, miksi aikanaan on Finlandia palkintoa alettu jakaa vain näille kolmelle ryhmälle. Mielestäni myös novellit, esseet ja pakinat tarvitsisivat oman palkinnon ja ehkä myös runot ja miksi ei myös kepeät kesäromaanit ja dekkarit. 

Tietofinlandian voittanut Antti Järven kirja Minne katosi Antti Järvi kiehtoi eniten, joten aloin lukemisen siitä. 

Olen harrastanut jonkin verran sukututkimusta, ja omastakin suvusta pari henkeä lähti lamaa pakoon Kanadasta Neuvostoliittoon ja hävisi sukulaisilta. Siksikin oli mielenkiintoista lukea miten Antti Järvi löysi isoisoisänsä. 

Olen lukenut viimeaikoina vähän kuin vahingossa vastaavan tyylisiä kirjoja, joissa on kerrottu miten on etsitty historiallista henkilöä, viimeksi pari Natasha Lesterin Pariisi/Amerikka/Australia kirjaa. 

Järven kirja oli minusta sujuva. Piti jännityksessä loppuun saakka. Tykkäsin, että tutkija reilusti puhui itsestään (sain kirjenipun, kävin siellä ja siellä). 

Kirjassa oli sopivasti selitetty millainen paikkakunta oli Jaakkima, Sortavala ja Rovaniemi 1940 tienoilla. Olen tutustunut jonkin verran Sortavalan 1930-lukuun (kun vaan ehtis valmistella blogitekstin), ja sujuvasti pysyin mukana kun Järvi kertoi kävelystä seminaarilta seurahuoneelle. 

Vertaisin kirjan tyyliä kirjaan jossa kerrotaan ukrainalaisesta Rotkosta, josta löytyi joukkohauta yhden valokuvan avulla. Kirja on Wendy Lowerin Rotko, ja kertoo siis Ukrainasta, (Italiasta kertovaan Rotkoon en ihastunut). 

Parissa kohtaa lukiessani vähän itkeä tirautinkin, joten ihan kepeää kesälukemista tuo ei ollut kaikilta kohdin. Osaksi eläydyin silloiseen elämään, osaksi itketti Stalin. Mutta kirja oli vireeltään enemmän helpotusta huokuva kuin surun mustissa aalloissa kyntävä.

Annoin täydet 5 pistettä, koska tykkään historiasta. Kuuntelin kirjan, koska en viitsinyt odotella sitä kirjastosta. Lukija sopi mielestäni kirjan tunnelmaan hyvin. 

Lähdeluettelon luen, kun kirjan varannut kaveri saa kirjan. Varauksia oli heti palkinnon jaon jälkeen reilu 50, nyt, kolme päivää myöhemmin niitä näkyy olevan yli 100. Kirjoja on Satakunnassa 12.

Jaakkiman kunnan kaupallinen keskus oli Lahdenpohjan kauppala. Kuten monista muistakin rajan taakse jääneistä kunnista, on Jaakkimastakin tehty pitäjän- ja kyläkirjoja. Esimerkiksi Sirolan kylästä on kirja Souda souda Sorolaan - Jaakkiman kylä Laatokan sylissä. 

Jaakkima oli tunnettu etenkin Suomen ensimmäisestä puuelementtitalotehtaastaan, joka työllisti noin sata henkeä.

Jaakkiman yhteiskoulu tunnettiin myöhemmin Nokian yhteiskouluna. Jaakkiman kristillinen kansanopisto löysi uuden kotipaikan Ruokolahdelta. Jaakkimassa koulutettiin myös puuseppiä. 

Muistoja Pariisista 3 : Montmartre

... 🎶Se on minun Pariisi🎶 lauloi Reino Helismaa Montmartressa, jonka upeat maisemat sykähdyttivät minuakin Pariisin matkallani eniten, vaikka alueen yöelämää ei katseltukaan. Tykkään katsella kaupunkeja ylhäältä käsin ja Sacré-Cœurin basilikan edustalta se avautui eteemme henkeäsalpaavan kauniina. Lisäksi näimme uskomattoman jalkapalloesityksen (katso lyhtypylvästä). 

Georges Simenonin Maigret ja Picrattin tanssijatar kirjassa etsitään Oscaria, joka on nähty Montmartressa. 

Olen innostunut Maigreteihin vasta hiljattain, vaikka ensimmäiseni luin jo 1990-luvulla. Samanlaista intoa en ole hankkinut, mikä on ollut kuulemani mukaan Antti Tuurilla, joka kirjan kirjoitusvaiheessa lukee vain Maigret kirjoja, jotta luetun kirjan tyyli ei vaikuta omaan tyyliin. 

Picrattin tanssijatar, kännissä kuin käki, ilmoittaa, että joku kreivitär tulee kuolemaan, ja kuolee itsekin. Kreivitärkin löytyy kuolleena ja Maigret tutkii tapausta. 

Montmatren kukkulalla oleva Sacré-Cœurin basilika näkyy vauraan, vanhan pariisilaistalon kattohuoneen parvekkeelta Lucy Foleyn dekkarissa Avain. Sellainen maisema kelpaisi minullekin, mutta talon asukkaat eivät vaikuta unelma naapureilta. 

Kirjassa sisko pakenee inhottavaa työnantajaansa Lontoosta vauraamman velipuolensa luo Pariisiin. Pariisissa kaikki ei ole oikein. Veli asuu paljon kalliimmassa asunnossa mitä olettaisi ja asunnon sisustus on enemmän mummon kuin kolmekymppisen veljen makuun. 

Itse veli on kadonnut ja jättänyt siskonsa tulemisen huomioimatta. Tiirikoituaan itsensä sisään asuntoon, sisko löytää veljensä kissan, joka nuolee turkistaan verta.... 

Toivottavasti kirjailijalta löytyy lisää Avaimen kaltaisia kirjoja. 🌟

Avantgarde ajan metrokyltti Metropolitan muistui mieleeni kun luin sanan Nicolas Barreaun kirjasta Rakkauskirjeitä Montmartrelle. Sen kyltin muistan toisin kuin Montmartren hautausmaan, josta löytyisi mm. nuoruuteni suosikki runoilija  Heinrich Heinen ja oikean Kamelianaisen haudat.🌟

Noilla kahdella haudalla on käynyt myös Reino Peltonen, Anna Kortelaisen isä, joka kirjoitti hautausmaasta 1930-luvun lopulla Aamulehteen matkakirjoituksen Suurta hiljaisuutta Seinien kaupungissa. Artikkeli on luettavissa Anna Kortelaisen Huonon matkailijan päiväkirja Viipuri, Tampere, Helsinki, Pariisi, Tukholma, Wien, Leningrad, Moskova. 

Peltonen kertoo, kuinka Heinen haudalla oli valokuvauskielto, jota silloinkin monet rikkoivat ja kuinka Dumas'n pystyttämä Kamelianaisen hautamuistomerkillä on usein naisia, jotka kertovat olleensa Kamelianaisen palvelija tai muu tuttava. 

"Pariisilla on muuan paha vika. Kun on saanut kokoon tarpeeksi rahaa sinne matkustaakseen, on jo naimisissa ja vaimo on pakko ottaa mukaan." Tuntematon amerikkalainen Kortelaisen kirjassa. 🌟

Pierre La Muren Punainen mylly : romaani Henri de Toulouse-Lautrecin elämästä, oli mielenkiintoinen kirja Montmartren kujilta ja kabareista sekä tietysti Henri Toulousen ateljesta. 

Siinä missä Barreaun kuvailee hautausmaata ja turistien suosimia kauniita näköaloja Montmartren kirkkopihalta yli kaupungin kattojen, kuvailee La Mure enemmänkin punaista myllyä, can-can tanssin syntyä ja kahviloita, joissa juovuttiin absintista. 

"Tuolla tytöllä on napa, joka ei sentään laula marseiljesiä." 

"Myöntäkää pois, mikään ei vedä vertoja can-canille loppu numerona." 

"Se on silmiä hivelevää. Se hivelee silloin tällöin myös poliisin silmää."

Lukemistani Armas J. Pullan teoksissa ei puhuta Montmartresta, mutta mainitaan sentään, että Henri de Toulouse-Lautrec oli Pullan lempitaiteilija, ja että Pulla kävi monilla Pariisin reissuilla katsomassa Toulousen maalaamia tauluja ja kirjoitti niistä ainakin yhden artikkelikin Kauppa ja koti -lehteen. 

Henri Toulouse ei päässyt akatemian näyttelyyn eikä siten valmistunut ammattilaiseksi taidemaalariksi. Syynä tähän oli hänen totaalinen suuttuminen nilkille opettajalleen juuri ennen valmistumista. Ja kun ei ollut valmistunut taiteilijaksi, ei aina ollut juuri mitään. 

Itseäni itketti kun luin hänen elämäkerrastaan, että hän kuuli vihdoin vasta kuolinvuoteellaan, että iso erä hänen töitään oli hyväksytty Louvreen. Niin päättyi hänen uransa 36-vuotiaana. Itselleni Toulouse ei ole koskaan ollut suosikkini, toisin kuin esim. kirjassa useamman kerran mainittu van Gogh. 

Tämän syksyn Pariisin taiteilijaelämää kuvaavista kirjoistani Toulousen elämäkerta teki pysyvimmät muistijäljen. 🌟

A. J. Liebling on vähän niin kuin amerikkalainen Armas J. Pulla. Lehtimies, jonka isä maksoi hänelle lukuvuoden 1926-1927 Sorbonnen yliopistossa Pariisissa. Mieleen ei jäänyt, mitä Liebling opiskeli yliopistolla, mutta Montmatrelle johtavilla kaduilla ja vähän muuallakin hän opiskeli ahkerasti pariisilaista kulinarismia. 

Kirjassa Pariisin välipaloja - kaupunki makuelämyksinä hän kertoo pikkuravintoloista ja niiden tarjonnasta 1920-luvulta eteenpäin. 

Liebling puhuu ruuasta, mutta kertoo koko ajan myös tarinoita ruuan ympäriltä. Jossain näin maininnan, että kirjaa voisi verrata Hemingwayn Nuoruuteni Pariisiin, mutta itse en yhtäläisyyttä juuri huomannut. (Nuoruuteni Pariisista kerroin jo Pariisin ykkösosassa, joka pyöri Shakespearen kirjakaupan ympärillä). 

Toki aika ja lukuisat vierailut eri paikoissa oli molempien kirjojen keskiössä, mutta Hemingwayn kirjassa vilisee kuuluisuuksien nimiä ja paistaa läpi ajatus että 'amerikkalainen' on Pariisissa. Lieblingin kirjassa tavataan vain paikallisia herkkusuita, joista kaikki eivät edes tunnistaudu herkkusuiksi, ja Liebling osoittaa aidosti opiskelevansa käynneillään Pariisin ruokatapoja eikä vain sitä kuvitelmaa, mitä turisteille tarjotaan. 

Tämä Lieblingin kirja olisi kuulunut enemmänkin Pariisi päivitysten 2. osaan, mutta luin sen vasta päivityksen julkaisun jälkeen. Kirja oli sen verran kivaisa, että otin sen mukaan näihin kirjoihin. 

1940-luvun tunnelmaa tihkuu Raymond Queneaun Zadie - Pariisin päiviä. Kirjassa oli sangen ikävä kansi, joten tuskin olisin sitä ilman Pariisi-hakujani koskaan lukenut. (Kollaasiin poimin kuvan DVD-kannesta, sillä sen tunnelma vastaa hienosti kirjan humoristisen sanaileva otetta. Vaihdoin ohjaajan nimen kirjailijan nimeen, kuten näkyy.)

Zadie on tyttö, joka haluaa matkustaa Pariisin metrolla. Metrolakon vuoksi se ei tulomatkalla onnistu, mutta Zadie panee seuraavana aamuna tuulemaan ja seikkailu on valmiina edessä. 

Illan tullen päästään vierailemaan myös Zadie enon työpaikalle Montmatren seudun homobaarin esiintymislavalle, missä eno toimii tanssijattarena. 

Tuollaisesta lomasta moni tyttö olisi kateudesta vihreä ja moni eno lähipiireineen kauhusta kankea. 

Hieman tuoreempia muistoja Montmartresta ja Pigallesta tarjoaa esimerkiksi Nobel-palkittu Patrick Modianon kirjassa Uinuvia muistoja. 

Sangen uinuvan sekavia muistoja ne ovatkin. Jotain kirjassa sentään oli, sillä olen nyt lukenut kirjan tänä vuonna kaksi eri kertaa. Ensi kerrasta ei jäänyt mitään muuta muistijälkeä kuin Pariisi, ja kun en tehnyt heti muistiinpanoja, unohdin lukeneeni koko kirjaa, joten päätin että aina voi kokeilla uudestaan. 

Kirja alkaa vuodesta 1959, jolloin päähenkilö on esiteini ja kävelee öisin äitinsä teatterille Pigalleen (Modianon äiti oli oikeastikin näyttelijä, joten luultavasti kyseessä todelliset muistot kuten Kalle Päätalolla. Modianon kirjojen teemat ovat hänen elämästään, mutta käsittääkseni kirjoja on vähemmän kuin Päätalolla). Aluksi kävely yksin pelottikin, mutta kun käveli joka kerta samaa reittiä pelotti vähemmän. Kävelyretken päätteeksi hän osti joka yö croissantin Rue Picallen kulmassa olevasta leipomosta, joka oli auki läpi yön. 

Mukaan kuvioihin tulee vähitellen tyttö ja Montmartren kahvilat. Pääosa kirjasta tapahtuu vuonna 1965. Jossain vaiheessa päähenkilö tapaa tytön sekaisin olevan veljen, jolle antaa väärät yhteystiedot koska ei tahdo tutustua:

"Voi kuulkaa, Pariisissa on draamakursseja lapiokaupalla." 

Satuilee hän mahdollisesti tulevalle langolleen. Tuosta voisi tulla lempisanontojani, sillä ämpärikaupalla alkaa olla tosi-suomalainen ilmaisu. 

Sitten otteeni herpaantui hetkeksi, ja lopussa mietin mihin käytettiin sitä pyssyä.... 

Ja ei. Vaikka kirja oli paikoitellen hyvä. Ja lyhyt. Se oli makuuni liian hengästyttävän intensiivinen. Kolmatta kertaa en lue, ainakaan tänä vuonna. Vaikka olisi silti kiva tietää mitä tapahtui kun otteeni herpaantui hetkeksi, ja mukaan tuli pyssy. 

Montmartressa vieraillaan myös Tuomas Vimman Vasen ranta kirjassa muuntumisleikin merkeissä, jonka jälkeen Katariinaa ei olisi tuntenut vanha äitikään, ei kuulemma edes ennen altzheimeriä. Kirja oli taas niitä kirjoja, joita ei olisi saanut aloittaa illalla. Ihan mahdoton jättää kesken.🌟

Herättyäni luin myös kirjan jatko-osan Koodinimi Taïga, jossa Pariisin ohella ollaan Korsikalla. Mieluusti tapaisin Päähenkilöt uudelleenkin.