Heinäpaaleja ja oliiviöljyä

Italialaisia oliivilehtoja ja kankaanpääläisiä heiniä.

Satuin sattumalta lauantaina Kankaanpään kesätorille, minkä tuntumassa vietettiin MTK Kankaanpään 100-vuotisjuhlapäivää.
Paikalle oli tuotu erikokoisia traktoreita, heinäpaaleja ja kananpoikia. Kilpailla sai mm. pöllin suoraan sahaamisesta ja siitä mihin ruutuun vasikka tekee isommat tarpeensa puolen päivän jälkeen.

    

Innokkaimmat saivat kokeilla lypsämistä kahden utareen lypsyasemalla. Itsekin kokeilin vieläkö maitoa tai tässä tapauksessa vettä, utareista irti saisin. Emäntäkoulusta kun sentään on aikaa, ei reilu kaksikymmentä, vaan reilu kolmekymmentä vuotta, kuten serkkuni taannoin vuosipäivänä laskelmiani korjasi.   

Niin se aika rientää.

    

En tiedä, oliko vuosien saatossa ruostunut taito vaiko muisti, sillä sain herutettua ämpäriin vain muutaman pisaran, kun vieressä istunut pikkupoika sai pelkällä rutistuksella aikaan melkoisen tuloksen. Joku mielikuva on, että lehmän utareet olisivat himpun verran pehmeämmät kuin tämän leikkimielisen lypsyaseman muoviviritelmä. Hauska juttu joka tapauksessa.

Ihmettelin jälleen kerran nykytraktorien julman näköistä nokkaa. Itselleni siitä tulee mieleen aina julma, jättimäinen hämähäkki. Lieko mielikuva perua fantasiakirjallisuudesta: R.A. Salvatoren Musta haltia – ja J. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta –saagoista.

    

Suomalaiseen juhlaan kuuluu luonnollisena osana kahvit. Torilla tuttavat sumppia kovasti kehuivat, joten eikun jonottamaan. Seuralaiseni kehuivat kahvia ja pullaa maukkaaksi. Vehnä- ja sokeriallergisena jätin pullat väliin, mutta kerma olisi kahvin kanssa maistunut. Jotenkin olisin kuvitellut, että maaseudun ammattilaisia edustavan järjestön juhlakaffeilla pöydässä olisi kermaakin, mutta nykyään sitä näemmä saa vain siellä, missä on espressokone tai marttojen tilaisuuksissa, jos sielläkään. No. Menihän ne kahvit alas ilman kermaakin ja siinä sivussa kuuntelin venesjärveläisten nuorten 4H-yrittäjien herkkupyörän esittelyä. Täytyy todeta, että nämä erilaiset nuorisoyritykset ovat kyllä mainio keksintö.

    

Luin joku aika sitten Malva Nevan kirjoittaman dekkarin, joka kertoo italialaiseen maataloon vapaaehtoistyöhön lähteneestä suomalaisesta Leasta. Kirja italialaisine maataloustöineen toi oitis mieleeni kymmenisen vuotta sitten lukemani suomalaisten maastamuuttajien kirjoittamat kirjat Italiasta ja Unkarista. Siinä missä suomalaisella maatilalla tehdään heinää, puidaan viljaa ja säilötään mansikoita, poimitaan italiassa oliiveita ja säilötään erilaisia vihanneksia.

    

Valheiden pastoraalissa Lea tutustuu italailaisen maaseudun arjen ongelmiin, jotka näyttävät olevan samanlaisia kuin Suomessakin: pelkkä maanviljelys ei tahdo kannattaa eikä raskas puurtaminen maanviljelyksen parissa tahdo kiinnostaa nopean rikastumisen toiveita elättelevää nuorisoa.

    

Kirjan keskeisenä teemana murhan ohella on ihmiskauppa. Raskaasta aiheesta kerrotaan kuitenkin sen verran kepeällä otteella, että ainakaan itselleni ei kirjasta kauhukuvia jäänyt. Toisaalta, pakko myöntää, italialaiset ihmiskauppaongelmat eivät olleet minulle uusi asia vaan niistä on tullut luettua useampaankin otteeseen Repubblica –lehdestä. Myös Venetsiassa asuvan Donna Leonin on parissa dekkarissaan kuvannut ihmiskauppaa.

    

Romantiikan nälkäisille kerrottakoon, että kirjasta löytyy myös sitäkin.  

    

Taitelijanimen Malva Neva takana on kahden Italiassa asuvan suomalaisen kirjailijan, Marjatta Helisten ja Varja Lahdenperän yhteistyö ja sen vuoksikin sopii erinomaisesti Porin kirjaston lukuhaasteessa luettavaksi. Haasteen yksi kohta on nimittäin ”kirja, jossa on kaksi kirjoittajaa”. Itse kirjasin haasteeseen kuitenkin valitemani italialaisen kirjan kohtaan ”kirja, josta voi tehdä kirjanaaman”. Se oli Gianrico Carofiglion Silmät ummessa, joka sekin oli kelpo dekkari ja mukava poikkeus pitkästä aikaa, sillä päähenkilö oli asianajaja.

    

Italia on itselleni se maa, jonne voisin muuttaa eläkepäiviksi. Kesät voisi asua Suomessa, sillä Suomen kuumuus on riittänyt minulle aina loistavasti – myös tänäkin kesänä. Olen opiskellut italiaa muutamia vuosia, mutta romaanien lukemiseen ei kielitaitoni vielä riitä vaikka aina silloin tällöin tulee kokeiltua. Viimeksi kokeilin lukea tuttua Harry Potteria italiaksi. Tarpeeksi monta kertaa kun yrittää, niin joku kerta lukeminen onnistuukin, uskon minä.

    

Olen tätä ennenkin harrastanut mielenkiintoisia lukuprojekteja. Yhtenä vuonna luin viitisen kymmentä Italiaan sijoittuvaa kirjaa ja kirjoitin osasta kirjallisuusjutun Martat-lehteen. Tuon lukuprojektin aikana tutustuin soffalla ja parvekkeen lepotuolilla moniin italialaisiin kaupunkeihin, mutta maaseudun elämää kirjat eivät juuri avanneet. Siksi Valheiden pastoraali oli mukava täydennys aiemmin lukemiini kirjoihin ja antoi näkökulmaa vaikkapa siihen, miten niitä oliiveita loppujen lopuksi oikein poimitaan.

Geokätköilypitoista jännitystä

Kankaanpään Santaskylässä järjestettiin viime viikonloppuna peräti kahdet kisat: Aamupäivällä pidettiin Geokätköilyn avoimen luokan SM-kilpailut ja iltapäivällä oli Pesupallon heiton MM-kilpailujen vuoro.

    

Aktiivisena geokätköilijänä osallistuin luonnollisesti SM-kilpailuihin. Tanakalla täti-ihmisellä ei ole mahdollisuutta osallistua voittoa tavoitellen ihan kaikkiin SM-kilpailuihin, joten tässä oli meikäläisellekin oiva tilaisuus kokeilla miltä tuntuu kilpailla.

    

Hienoltahan se tuntui. Kilpailla. 

Viimeksi, kun olen ollut SM-kilpailuissa, olin yhtenä järjestävistä tahoista. Kyseessä oli Mikkelissä järjestetyt Sukankudonnan epäviralliset SM-kilpailut. Niissä kudottiin sukkaa kävellessä ja lopputuloksen ratkaisi kudotut kerrokset ja kävelty matka. Nopeimmat kutoivat osan sukan kantapäästä ja kävelivät nelisen kilometriä. Lisäpisteitä sai jos osasi ryystää kierrosten välissä kahvia oikeaoppisesti tassilta.

    

Santaskylän kisoissa siis geokätköiltiin. Tai oikeammin kierrettiin metsäpolku, jonka varrella oli kysymyksiä geokätköilystä.

    

Nimimerkillä Muija geokätköilevä merikarvialaiskätköilijä voitti ykköspalkinnon, johon pokaalin ja tittelin lisäksi kuului optio järjestää ensi vuonna vastaava kilpailu omalla paikkakunnalla.

- Kuvaskankaan urheilukenttä olisi luonnollinen valinta kisojen pitopaikaksi, kertoi voitostaan tyytyväinen Muija.

    

Vähältä oli, että kilpailut eivät menneet muihin maakuntiin. Toiseksi tuli nimittäin Kippa Etelä-Karjalasta ja kolmanneksi Hämytin Pirkanmaalta. Itse sijoituin hienosti pistesijoille, ollen kahdeksas.

Geokätköilypainotteisen viikonlopun täydensi upea ilma ja sen suomat lukuhetket ulkona. Lukemiseksi olin valinnut mm. Hanna Kökkön kirjoittama kirja Kätkö. Se on ensimmäinen osa 13-vuotiaan Manun geokätköilyharrastuksesta kertovasta kirjasarjasta. Sarja oli itselleni entuudestaan ihan outo ja törmäsinkin kirjaan vahingossa kirjaston nuorten osastolla. Siellä tekee aina silloin tällöin mielenkiintoisia löytöjä. Ensimmäisen kirjan tapahtumat sijoittuvat Hämeenlinnaan. 

    

Geokätköilyn ja rikoksen selvittämisen ohella kirjassa tutustutaan Manun ja Helmin rakkaustarinan ensi metreille. Tätä kirjoittaessa sarjasta on ilmestynyt kuusi kirjaa, joista uusin, Megamysteeri, kertoo Sastamalassa pidettävästä geokätköilyn Mega tapahtumasta. Sekin olisi ollut oivallista luettavaa viime viikonloppuna, sillä Porvoossa pidettiin tuolloin Suomen 8. Mega tapahtuma, johon päivän aikana osallistui noin 1300 kätköilijänimimerkkiä.

    

Kätkö ei suinkaan ollut ensimmäinen geokätköilyaiheinen rikoskirja, jonka olen lukenut. Jo pari vuotta sitten tutustuin Johanna Hulkkon Geoetsivät sarjaan, jossa päähenkilöt ovat Manua nuorempia. Suosikkini on kirjan päähenkilön, Raparperin, isä joka viherintoilee ja tarjoilee perheelleen mm. punajuurimehua. Se on viimeaikoina tullutkin usein mieleeni, sillä eräs sokeriton mehujää maistuu juurikin mielestäni punajuurimehulta. Geoetsiväsarjasta lukemista odottaa enää uusin, viimevuonna ilmestynyt Geoetsivät ja yksikätinen madonna, jota en ole onnistunut näkemään vielä vapaana kirjaston hyllyssä. Tämä onkin ilmeisen suosittu sarja siis!

    

Näiden pitkien aasinsiltojen kautta päästiinkin sitten vihdoin tämänpäiväisen aiheeni pääkirjaan eli Ursula Poznanskin kirjaan Vii5i, jonka luin talvella. Tämä itävaltalainen dekkari/thrilleri ei sitten enää olekaan mikään lastenkirja. Kirjan alkumetreillä löytyy nimittäin ruumis, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Geokätköilyn tapaan koordinaateista löytyy rasia, mutta siinä rasiassa on jotain aivan muuta kuin puhtoinen logivihko…

    

Jos pitää valita otanko luettavaksi perinteisen dekkarin vai thrillerin, niin normaalisti valinta ei kestä kauaa. Jätän yleensä psykologisen kauhun lukematta jos valittavana on perinteisempääkin salapoliisityötä. Niinpä luulen, että Vii5i ei olisi kulkenut repussani kirjastosta kotiin, ellei siitä olisi tehty geokätköä, joka piti ratkaista.

    

On aina hauskaa huomata, kuinka sattumalta, lähes vastoin tahtoa valikoitu kirja voi loppujen lopuksi olla kuukauden tai jopa vuoden lukupinon helmi. Näin kävi Viidellekin, sillä tuskin maltoin lopettaa sitä kesken. Toinenkin Poznanski tuli kokeiltua heti putkeen, mikä ainakin itselleni on merkki siitä, että kirjailijan tuotanto on lukemisen arvoinen.

    

Pienoinen pettymys kirjassa oli se, että kirjan poliisit eivätkä sen puoleen pahiksetkaan, tuntuneet erityisesti itävaltalaisilta. Tämä lukuprojektini on nimittäin osoittanut, kuinka virkistävää on huomata kirjailijan tekevän päähenkilöistä oman maansa edustajan ja välittävän lukijalle kuvaa rikostarinan ohella maansa arjesta. Poznanskin teoksessa tämä toiveeni ei mielestäni täyttynyt. Kirjan lukemisesta on nyt muutama kuukausi, mutta ilman Wikipediaa en olisi keksinyt, tapahtuiko kirjan salapoliisityö Saksassa, Itävallassa vai Sveitsissä. Oikea vastaus oli siis Itävalta.

*  *  *  *  *

Tämä päivitys jatkaa löyhästi kirjallisuuteen liittyvää blogiani ollen sarjan numero 2. Itävalta.

Blogini ensi vieraille kerrottakoon, että päätin viime vuonna, että osallistun 2017 Porin lukuhaasteeseen. Koska 30 kirjaa on perin niukasti joka päivä jotain lukevalle, ja koska pidän erilaisiin kulttuureihin tutustumisesta, haastoin itseni lukemaan kirjan jokaisesta maailman maasta. Ja koska normaalistikin luen pääasiassa rikoskirjallisuutta ja fantasiaa, pyrin siihen, että jokaisesta kirjasta löytyisi rikos, vampyyreitä tai keskiaikaisia ritareita. Aina parempi, jos kaikki kolme ovat edustettuna samassa kirjassa.

Ruislinnun laulu korvissani

Kun on kerran kuullut ruisrääkän lauleskelevan kesäillassa, ei voi muuta kuin pohtia, josko Eino Leinon aikaan olisi sittenkin ruislintu tarkoittanut jotain muuta lintua.

Joskus kauan sitten Eurajoella kuulin, kuinka ruisrääkän laulua kuvattiin sellaiseksi, kuin rutikuivasta puusta yrittäisi kiskoa irti hieman ruostunutta rautanaulaa. Ainakaan itselleni se ei ole ääni, jota kuuntelisi mieluummin kuin satakieltä, vaikka auliisti myönnän, että ulkoseinän takana rantametsikössä asustava, puolisoa vaille jäänyt satakieli pitää aikamoista meteliä koko kesän.

Muutama päivä sitten töissä kuulin, että Porissakin ruisrääkkää voi kuunnella. Lempeässä kesäillassa, jos kohta sellaisia saamme, on toivottavasti romanttisempiakin lintuja kuunneltavaksi, esimerkiksi mustavariksia..... ei kun mustarastaita.

Suvihan meillä tässä on meneillään, ja jotenkin itse olen aina mieltänyt kesän kaikkein runollisemmaksi vuodenajaksi. Se johtuu varmaan siitä, että kesällä 1986 ollessani kesätöissä Siikaisten keskustan grillillä, lueskelin runoja niinä hiljaisina hetkinä, jolloin asiakkaita ei ollut mailla halmeilla ja kaikki siivoustyötkin oli tehty jo aikoja sitten. Kävin lainaamassa kirjastosta kerrallaan kolmisen kymmentä runoteosta sen kummemmin valitsematta. Aakkosjärjestyksessä. Kesän aikana sain hiljaisina hetkinä, kun päivälle määrätyt työt oli tehtynä, luettua koko runohyllyn teokset.

Suven ja runon -päivänä pitää toki lukea runoutta. Eino Leinot tuli kahlattua kannesta kanteen lukioaikana, eikä vielä ole tuntunut siltä, että yksittäisten runojen lisäksi pitäisi aloittaa lukeminen uudestaan. Tunnustaudun kyllä enemmän loppusoinnullisen kuin nykyaikaisemman runouden ystäväksi,. Jälkimmäistä lukiessa mietin useasti, mikä loppujen lopuksi on runon ja mininovellin ero. Vielä en ole sitä keksinyt, mutta asian pohtiminen on työn alla.

Sattumalta käsiini osui tämänviikkoisilla kirjastokäynneillä kaksikin runoteosta, jotka haluan jakaa tässä ja nyt kaikelle kansalle. Ensi alkuun mainittakoon, että itsellenikin yllätyksenä, kummassakaan ei ole loppusoinnun loppusointua.

Ensimmäisenä suosittelen Arto Juurakon ja Benjam Pöntisen Eläämellistä rakkautta. Reilusti neljäsosa verestäni on pohjalaista ja luultavasti siksi eteläpohjalainen murre kuulostaa korvissani kovasti kotoiselta. Kirjasta löytyy hienoja eläinkuvia ja niihin liittyviä rakkausrunoja. Pohojalaasittain lausuttuna, totta kai. Kirjassa voi tutustua mm. Mesikämmenen ratekiaan, Murkkupeuraan, Naalimaankaikkeuteen ja Porsahien pohorintoihin.

Toinen runokirja on Hamdam Zakirovin Kaukana mereltä. Uzbekistanilainen, nykyisin Kouvolassa asuva Zakirov runoilee kesästä: pioneista, auringonkukista, kesäkuusta, kesästä 1988, Adoniksen ja Andrein kesästä.

Kirja palautti mieleeni oman nuoruuteeni ja ennen kaikkea ne ihanat, sateiset kesäpäivät, jolloin äidin kanssa kuunneltiin radiosta Raimo Lintumiehen juontamaa kesäohjelmaa ja tehtiin käsitöitä kuten kudottiin mattoja. Zakirovin matonkutoja taisi tehdä hieman erilaisempia mattoja, kuin äitini neliniitiset räsymatot, mutta samoissa mietteissä lienevät naiset käsitöitä tehdessään kaikkialla maailmassa.

Aikuisena on ollut mielenkiintoista huomata, miten erilaisia on ne asiat, jotka ovat olleet lapsuuden kesien kohokohtia. Itselleni sateisten ja käsityöpainotteisten kesäpäivien lisäksi kohokohtia olivat pyöräretket uimaan muiden kylän lasten kanssa, matonpesupäivät sekä kauppa-auton käyntiä seurannut jäätelöhetki.

*  *  *  *  *

Tämä päivitys aloittaa blogissani uuden sivun. Viime vuonna päätin, että osallistun tänä vuonna Porin lukuhaasteeseen. Koska 30 kirjaa on perin niukasti joka päivä jotain lukevalle, ja koska pidän erilaisiin kulttuureihin tutustumisesta, haastoin itseni lukemaan kirjan jokaisesta maailman maasta. Tämä oli siis päivitys numero 1: Uzbekistan.

Ummikkona raveissa

SuomiAreenan ohjelmassa näkyi olevan ravit, joihin päätin osallistua ajatuksella: "Kaikkea pitää kokeilla kerran elämässä". Kun päivän kirjoitustyöt huomioitsijana oli tehty, ravit olivat jo alkaneet, mutta oli aika ryhtyä tuumasta toimeen ja sukeltaa hevosurheilun maailmaan.

SuomiAreena Ravit kuva KV 2016

Paikalle päästyä kuuluttaja kuulutteli
- Minuutti lähtöön.
Formulakisoista tuttu lämmittelykierros näytti olevan menossa. Hevoset juoksivat radan eri puolilla. 
- Puoli minuuttia lähtöön.
Asettauduin kaiteen lähelle kuvausasentoon ajatuksella, että kuuluttaja elää kopissaan omaa elämäänsä. Hevoset kirmailivat edelleen siellä täällä. Yksi ohjastaja ohjasti hepoaan väärään suuntaan. Ymmärsi sentään kääntyä.
- Mutta mitä ihmettä!
Ihmettelin itsekseni kun kuuluttaja valisti lähdön startanneen. 

Joillain ohjastajilla taitaa olla kova usko hevoseensa, kun he antoivat etumatkaa huomattavasti enemmän kuin rinnan mitalla. Myöhemmin kuulin, että radan pituus on kilometri, joten etumatka lieni parisataa metriä. Hetken kuluttua kuuluttaja kertoi lähdön onnistuneen. Miten ihmeessä lähtö voi onnistua, jos kaikki hevoset eivät olleet lähdössä rivissä turva-auton takana? Ei ole tämä laji niin kuin formulat, joka on tällä hetkellä ainoita tuttuja urheilulajeja.

Yllättävän nopeasti tamma näemmä ravaa radan ympäri. Kohta hevoset mennä viipottivat kovaa vauhtia ohitseni ja sain napattua pari valokuvaa. Vielä kierros, ja hevoslauma viiletti ohi ja joku hevonen voitti. Mutta:
- Ei ruutulippua!
En sen puolen havainnut näkyvää maaliviivaakaan. Jälkeenpäin kuulin, että kyllä siellä kuulemma ihan selvä maalitolppakin on. Kovin selvästi tuo ei maastosta silmän pompannut. Pois lähtiessä piti oikein käydä tarkistamassa. Tiedoksi muille raviummikoille, se maalitolppa on pömpeli, joka hämäävästi näyttää lämpömittarilta.

Maalitolpan sijaan silmiini osui makkaraa -kyltti. Jos jotain liitän kotimaiseen ulkoilmaurheiluun, niin se on grillimakkara. Sen toivossa jätin lounaan iltapäivällä yhteen marttojen vohveliin. 

Oluenkin olen kuullut liittyvän läheisesti urheilun katsomiseen, vaikka miksikään urheilujuomaksi sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Itse en ohrapirtelöistä perusta. Olin nuorena oikeustieteellisen valmennuskursseilla siinä porilaisessa lukiossa, mikä oli lähinnä kaljatehdasta ja haisteltuani muutaman viikon ajan kesäkuumalla kaljatehtaan mäskinhajua sain siitä ikuisen kammon. 

Makkara maistuu siitä huolimatta, joten se olisi ollut seuraava kävelysuunta, jos näkemäni kyltin lähellä olisi ollut makkaramyyntiä. 

Siellä mitään ollut, ei myyjiä eikä ostajia. Sisältä sentään sai ostaa pientä välipalaa.

Satunnaiset ummikot eivät tunne alan perinteitä. Luultavasti mokasin pahemman kerran, kun istuin kahvilassa pöytään, jossa istuvat vaikuttivat konkareilta. Tunnustauduin ensikertalaiseksi, mutta kovin paljon jutteluseuraa herroista ei ollut. 

Iltapalan jälkeen kävin bongaamassa lisää kylttejä, jotka eivät tarkoittaneet mitään ja katsomoksi kuvittelemani ravintolan, jonne oli pääsymaksu. Ihan yhtäkkiä ei tule mieleen koska olen nähnyt pääsymaksullisen ravintolan, luultavasti viime vuosituhannella, mutta koska en liiku urheilupiireissä, en tiedä onko se yleinenkin tapa. Koska olen niitä harvoja naisia, jotka eivät koskaan ole välittäneet hevosista, en maksanut näköalasta ravintolassa.. Aika moni kuitenkin näytti maksaneen.

Ulkona bongasin sitten sen makkarapaikankin. Huiluntuhtia olisi ollut myynnissä, mutta vatsa oli täynnä, joten piti jättää makkarat väliin. Tullessani grillillä oli ilmeisesti jonoa, koska en ollut koko grillipaikkaa havainnut, vaikka se oli sangen näkyvällä paikalla keskellä rakennuksen edustaa. Se makkarakyltti oli mäen päällä rakennuksesta eteenpäin. 

Ohjastajakahvilankin näin, mutta ohi kävellessäni paikalla ei ollut yhtään ohjastajaa. Tuoleista päätellen ohjastajakahvilassa ilmeisesti oli tavattavissa jossain vaiheessa ohjastajiakin. Kaiuttimista, jotka toimivat poikkeuksellisen hyvin, kuulin, että muutamia heistä haastateltiin, samoin omistajia.

Tätä kirjoitan kahvikupposen ääressä sisällä katsellen ulkona olevaa isoa näyttötaulua. Taululla on ilmeisesti nähtävillä samaa kuvaa, minkä näkee kotona televisiossa; ainakin jos maksaa sopivan kanavan katselusta.

Tässä kirjoittaessani on pöydän äärellä käynyt kahvilla ja totoamassa useampia seurueita. Toisin kuin minä, pari - kolmevuotias nuori mies kuuluu olevan jo oikea konkari. Välipalan jälkeen pojalla oli kiire ulos hevosia katsomaan.

Itselläni sellaista kiirettä ei ollut, mutta kuinka ollakaan!

Ensin sisään tuotiin lantalapio harjoineen ja eipä aikaakaan kun sisään talutettiin pari ponia. Siinä ne tekivät kunniakierroksen reilun 2 metrin päässä pöydästäni. Toinen oli saanut hienon SuomiAreena loimen selkäänsä. Liekö voittanut jonkun ravikierroksen. Mainittakoon, että lapiota ei tarvittu.

Haastelin tovin erään pöytääni istuneen naisen kanssa, joka kertoi innostuneensa raveista heti, kun ensi kertaa kävi miehensä kanssa raveissa. Itseäni tuollainen kärpänen ei purrut, mutta eipä noita kärpäsiä paljon näin siistillä alueella näkynyt. 

Ensin ajattelin jättää totoilun kokeilemisen siihen saakka kun vihdoin, vuosien haaveilun jälkeen, joskus pääsen vinttikoirakisoihin. Se saattaakin olla lähempänä kuin aiemmin, sillä kuulemani mukaan Jämille suunnitellaan vinttikoiraradan rakentamista. Hyvä niin, sillä Porin rata olikin sangen ruohottuneessa kunnossa, kun siellä viime syksynä kävin lenkillä. 

Ravikokemukseni loppuhuipentuma, SuomiAreena Ravit. Kuva KV2016 

Muutin päätöstäni, kun havaitsin jossain vaiheessa, että radalla lämmitteli sulassa sovussa hevosia rattaiden kanssa ja ilman. Päätin panostaa 2 euroa viimeiseen lähtöön, missä ravasivat hevoset ilman kärryjä. Sen tein, vaikka ratsastuskilpailuihin mielestäni kuuluva iso ja hassu lierihattu olikin jäänyt kotiin. Sivumennen sanoen hävisin. Kesään niin sopivan niminen hevonen, Summer Prince jäi kolmanneksi. Ehkä vinttikoirakisoissa käy sitten parempi tuuri. 

Nähtäväksi jää, onko elokuussa vuorossa Niinisalon ravit, jota ulkona kaiteen äärellä tapaamani hevosten kasvattaja suositteli. Vähän kyllä veikkaan, että eläinten juoksukilpailuissa seuraavana on vuorossa vinttikoirakisat Jämillä sitten joskus kun rata valmistuu. 

*  *  *

Teksti on julkaistu alunperin Satakunnan Kansan SuomiAreenan huomioitsija-blogissa 

SuomiAreenan huomioitsija esittäytyy

Uusi aika koitti meille naisille – ja muillekin

Euran käräjäkivet 2014

”Uusi aika meille naisille on tullut. Toteutunut on unelmamme,
jota kauan olemme uneksineet. 
Voimmeko sen edes nytkään todeksi uskoa? Voimmeko?”

Näin kirjoitti Emäntälehden päätoimittaja Alli Nissinen 
Marttajärjestön lehdessä kesäkuussa 1906.

Tasan 110 vuotta Suomi kuului Venäjän keisarikuntaan. 
Suomen alueella oli itsehallinto, 
mutta merkittävät päätökset tehtiin Pietarissa. 
Oli eletty kuusi vaikeaa vuotta, alkaen helmikuusta 1899. 
Syksyllä 1905 oli suurlakko. 
Se jälkeen suomalaiset alkoivat uskoa parempaan huomiseen. 
Suomen autonomia palasi 1800-luvulla totuttuihin uomiin.

Vaalilakiin oli suunniteltu muutoksia Suomessa aiemminkin. 
Aatelisto, papisto, porvarit ja talonpojat 
eivät kuitenkaan olleet yksimielisiä. 
Yksimielisiä taidettiin olla vain siitä, 
että alle 24-vuotias ei ollut kypsä äänestämään. 
Papisto ei halunnut äänioikeutta naisille, 
mutta olisi antanut köyhillekin sananvaltaa. 
Talonpojat olisivat antaneet naisten äänestää, 
mutta ei asettua vaaleissa ehdolle. 
Senaatti esitti aatelittomalta väestöltä 800 markan vuosituloja.

Pohditaanpa hetki, mitä se tuolloin merkitsi.
Nykyrahassa tuo vaadittu 800 markkaa on 3.500 euroa. 
Vuonna 1905 se oli iso raha erityisesti maaseudulla, 
missä iso osa palkasta saatiin ruokana. 
Miesten palkkoja en tunne, joten otetaan esimerkki marttajärjestöstä. 
Martat aloittelivat noihin aikoihin kanojen hoitoa ja 
järjestettyä kananmunien myyntiä. 
Jotta Martan myyntitulo olisi ollut vaadittu 800 markkaa vuodessa, 
hänen olisi pitänyt myydä kananmunia noin 5.000 kappaletta. 
Ja jotta olisi päässyt äänestämään, 
Martan olisi pitänyt olla sen lisäksi mies.

Ehkä oli vain hyvä, että esitys ei mennyt läpi tuossa muodossa.

Suurlakon jälkeen vaalioikeutta pohdittiin uudelleen. 
Lakon aikana myös aatelisto ja porvaristo 
taipuivat täysin uudistettuun vaalilakiin.

Uusi vaalilaki kasvatti äänioikeutettujen määrää monin verroin. 
Ennen päätöksen teossa sai olla mukana vain 
aatelismiehet, papit, ison maatalon omistajat, 
kauppiaat, käsityöläismestarit ja tehtailijat. 
Tässä kohden voit miettiä, 
kuinka moni tuttavistasi saisi äänestää, 
jos tuo vanha laki olisi edelleen voimassa.

Uudistuksen jälkeen äänioikeuden saivat naisten lisäksi 
esimerkiksi satamatyöläiset, kauppa-apulaiset, 
tehdashalleissa työskentelevät miehet, 
rengit ja mäkitupalaiset. 
Ja mikä parasta, jokainen heistä saattoi asettua myös ehdolle 
ja tulla valituksi kansaa edustamaan.

Äänioikeuden saattoi myös menettää. 
Jotta äänioikeus säily koko elämän ajan, 
piti elää nuhteettomasti ja pysyä terveenä.

Ensimmäiset vaalit pidettiin maaliskuussa 1907. 
Sitä ennen alussa mainittu Alli Nissinen 
ja muut kansanedustajaehdokkaat 
kiertelivät ahkerasti puhujamatkoilla omassa maakunnassaan. 
Ahkera kiertäminen ja kirjoittelu palkittiin kansanedustajapaikalla.

Kansanedustajana Nissinen ajoi erityisesti 
naisten ja tyttöjen oikeuksia ja tasa-arvoa. 
Saman kaltaisia asioita ajoi myös 
Satakunnan ensimmäinen naiskansanedustaja Iida Wemmelpuu, 
joka oli opettajana Huittisissa. 
Osa näistä ehdotuksista toteutui vasta 1920-luvulla tai myöhemminkin.

Kyssäkaaliko muka uutuus?

Oltiin viime syksynä (2015) äidin kanssa kaupassa ja katseltiin salaattivärkkejä. Ehdotin kyssäkaalia. Äiti totesi ensin, että sitä ei olekaan koskaan maistanut, mutta väärin muisti... ja myönsi sitten maistettuaan itsekin unohtaneensa.

Elettiin 1970-lukua. Oli luultavasti kesä 1975. Olin likimain 10-vuotias. Kesät olivat maailman tylsintä aikaa, kun ei päässyt kouluun. Kotitöitäkin maalaistalossa oli ihan riittävästi esikoistyttärelle. Pikkuveli sai pyöräillä vapaasti, mutta meikätyttö kitki porkkanapenkkejä (mikä oli vielä ihan siedettävää) ja kantoi polttopuita paikasta toiseen (inhotuksen inhotus, kukahan keksi, että puita pitää siirrellä paikasta toiseen että ne kuivuu ja vielä pinotakin... no myönnän, siihen iloon osallistui velikin). Parhaita oli sadepäivät, jolloin istuttiin sisällä ja tehtiin käsitöitä ja kuunneltiin Jaakko Lintuniemen Kesäkatua radiosta (no, sitä ei ehkä tullut joka kesä, mutta useampana ainakin).

Meille tuli kotiin Perjantai ja Uusi Nainen -lehdet. Jälkimmäisestä luettiin äidin kanssa keväällä kyssäkaalista. Lähikaupungista löydettiin siemenetkin, joten sitä sitten kokeiltiin omassakin ryytimaassa. Hyvin nuo kasvoivat. Ja maistuivat maukkailta. Näin jälkeenpäin minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, miksi tuon maukkaan kasvin viljelys sitten lopetettiin meillä. Ehkä siemeniä ei sitten enää saanut, kun kerran kyssäkaali unohtui kaupoilta ja melkeinpä kaikilta muiltakin vuosikymmeniksi.

Taisi olla kesällä 2010 kun ostin kaupasta kyssäkaalia. Siitä lähtien se on ollut syyskesän suosikkikasvikseni.

Parasta kyssäkaali on edelleenkin niin kuin me syötiin sitä lapsenakin: raastettuna pienehköllä terällä mehukkaaksi raasteeksi. Voisi sinne varmaan jotain lisätäkin, muttei ole tullut koskaan lisättyä. Sitä en enää muista, mitä Uusi Nainen lehti ehdotti.

Nykyisin teen kyssäkaalista myös paksuja tikkuja, joita dippailen porkkanan ja muiden kasvisten kanssa. Tapanani on pilkkoa puoli kiloa kasviksia iltapalaksi, jos päivän kasvisannos on jäänyt heppoisemmaksi.

Dippikastikkeen teen kermaviilistä. Lisään sinappia, mustapippuria, suolaa ja paljon mausteita. Parasta olisi tuore kirvelisilppu, mutta olen laiska kasvattamaan yrttejä ikkunalaudalla, joten mikä tahansa kuivattu yrttikin käy.

Olen yrittänyt pitää siitä huolen, että kasviksia söisin päivässä vähintään 900 grammaa. En usko, että minun suolistoni on sen vaatimattomampi kuin ranskalaistenkaan, ja olen lukenut, että ranskalaisiin ravitsemussuosituksiin kuuluu 900 g kasviksia päivässä. Tai ainakin joitain vuosia sitten kuului. Ainahan nuo ohjeet muuttuvat.

Nimimerkillä: KOKEILEN KAIKKEA MUTTEN KITKE

30.5.2016
*  *  *
Kirjoitettu S-ryhmän ja Marttojen ruokamuisteluksi

Kirsin dippikastike

2 dl kermaviiliä
n. 1 tl sinappia, laatu maun mukaan
n. 1 tl suolaa
(n. 1 tl sokeria alkuperäisohjeessa 1980-luvulta oli 2 tl)
0,5-1 tl mustapippuria suoraan myllystä
mausteyrttejä maun mukaan (kuivattuja n. 2-5 tl, tuoretta ainakin tuplasti enemmän, jos närästää, niin sitten ehkä ei yhtään)

Sekoitetaan ennen kuin aletaan pienistää kasviksia dipattaviksi.
Sopii myös salaatinkastikkeeksi.
Kokeilla voi myös esim. kalan seuraksi.