Karsti on myös yleisnimitys maaperälle, jossa liukenevat kivilaadut kuten kalkkikivet rapautuvat veden vaikutuksest niin, että niihin alkaa esimerkiksi tulla selkeitä juonteita, jotka saavat kivipinnat näyttämään kuin epämääräisen muotoisten laattojen peittämältä laatoitukselta, missä laattojen välinen laasti on kulunut pois.
Rapautumisen edetessä urista voi muodostua järviä myös maan alle. Rapautua voi myös muilla tavoin. Nimitys tälle maaperätyypille on peräisin Välimeren tältä alueelta.
Karsti alueita on lähes koko maapallolla. Suomessa niitä ei ole isoja alueita. Isoimmat lienee Lohjan kalkkikivialueella. Esiintymiä on vähän, koska maaperämme on pääosin graniittia. Kovat kivilaadut ei juuri liukene.
Kartasta katsoen näyttäisi, että vähiten karstia esiintyy Etelä-Amerikassa, eniten ehkä Kauriin kääntöpiiri tuntumassa Kiinassa.
Luin hiljattain uudestaan slovenialaisen, nuorena kuolleen runoilijan Srecko Kosovelin (1904-1926) runokirjan Punainen raketti : valitut runot.
Kirjan on ansiokkaasti kääntänyt Kari Klemelä 2010. Kirjoissa minulle on tärkeintä tarinat, joten harvoin innostunu sanojen valinnasta tai järjestyksestä niin paljon, että tunnen tarvetta mainita kääntäjää. Nyt sellainen tarve tuli.
Kosovelin kuolemasta tuli sata vuotta 26.5.26, mutta runoissa on edelleen tenhovoimaa. Ainakin minua ne puhuttelivat. Valitsin kuvaan syksyisen runon, koska kohta se on taas käsillä. Syksy. Kesäpäivän seisaushan oli eilen ja nyt mennään syksyä kohti.
Kosovel oli slovenialainen, mutta nykyisestä Italian rajasta on Sezanaan matkaa vain pari kilometriä.
Kisovelin syntymäpaikka liitettiin vuonna 1920 se Italiaan ja toisen maailmansodan jälkeen Jugoslaviaan, nyttemmin Sloveniaan.
Viimeaikoina olen lukenut ja ratkonut geomysteereitä paljon Euroopan maista ja jollain tapaa hämmästynyt siitä, kuinka monesti rajoja on siirrelty.
Sezanan kanssa siirtely tapahtui melkolailla kiivaaseen tahtiin. Kosovelkin ehti asua kahdessa eri maassa, vaikka eli vain lyhyen elämän.
Lukisin mieluusti Kosovelia enemmänkin. Lyhyestä elämästä huolimatta, hän ehti kirjoittaa noin 500 runoa ja toisen saman verran luonnoksia, jotka eivät ehtineet valmiiksi. Melkein kaikki julkaisukelpoiset runot ja teksit on julkaistu viimeistään Kosovelin 100 vuotisjuhliin mennessä. Näistä suomeksi on käännetty tällä hetkellä vain tämä runokirja.
Toinen kuuluisa slovenualainen alueen kirjailija oli Boris Pahor (1913-1922), jonka pääteos Nekropoli (1967) perustuu hänen kokemuksiinsa keskitysleireillä. Kirja on suomennettu vasta 20 vuotta sitten, joten en vielä ole "ehtinyt" lukea sitä. Ehkä se on tämän vuoden keskityskeirikirjani. Pahoilta ei käsittääkseni ole suomennettu muita kirjoja.
Karstin alueen isoin kaupunki, Italian Trieste kuului Kosovelin syntymän aikaan Itävalta-Unkarin rannikkoon. Se oli aikanaan Habsburgien valtakunnan tärkein satama. Kun Wienistä tai Prahasta haluttiin merelle, mentiin Triesteen. Kaupunki oli Itävalta-Unkarin "ikkuna Välimerelle". Siksi se kuuluu yhä vahvasti saksankieliseen kulttuuriseen muistoon.
Triesten alue on aikojen saatossa kiinnostanut saksalaisia samoin kuin Tanger ranskalaisia ja Istanbul tai Intia brittejä. Alueella on riittävästi tuttuutta mutta kuitenkin vähän seikkailua.
Triestessä on asunut pitkään saksalainen dekkarikirjailija Veit Heinchen, joka kirjoittaa asuinalueelle sijoittuvia dekkareita, kuten teki aiemmin Donna Leon Venetsiassa.
Olen lukenut Heinchenin kirjoista Kullekin suo kuolemansa ja Karstin kuolleet.
Mikään kirjojensa fani minusta ei tullut, mutta eurooppalaisista dekkareista vähiten minua ylleensäkin kiinnostaa saksalaiset dekkarit, vaikka televisiosta katson mielelläni saksalaisia dekkarisarjoja. Ihmismieli on kummallinen tässäkin asiassa.
Kullekin suo kuolemansa -kirjan nimi on peräisin Rainer Maria Rilken runosta
"Oi Herra, kullekin suo kuolemansa se joka kypsyy hänen ruumiistansa,kaipuustansa, hellyydestään, hädästään.”
Rilke vastusti ajatusta tasapaksusta, massatuotetusta kuolemasta, joita kohdataan nykyisin sairaalan anonyymeissä sängyissä. Hän uskoi, että kuolema kantaa mukanaan koko eletyn elämän merkitystä, ja siksi kuolemankin pitäisi olla yksilöllisempi. Kuolema ei ole vain loppu, vaan elämän huipentuma. Rilkekin vietti aikaansa tuolla alueella.
Heinichen ei kyllä oikeastaan kirjoita pelkästään murhista vaan Euroopan rajasta. Ensimmäisessä kirjassa eletään vuotta 1999, jolloin Jugoslavian hajoaminen oli vielä tuoreehko asia.
Karsti ja Trieste ovat alueita, joissa latina, germaani ja slaavi kohtaavat. Siksi samoja maisemia ovat kuvanneet niin saksalaiset, italialaiset kuin sloveenitkin kirjailijat yli sadan vuoden ajan. Murhajuonet vanhenevat, mutta rajaseudun identiteettikysymykset eivät.
Triestestä kotoisin on myös Italo Svevo (1861-1928), jonka kirjan Zenon tunnustuksia olen joskus lukenut. Kirja itsessään oli hyvä, mutta kansi aika surkea, aikansa lapsi.
Kirjassa Zeno Cosini kirjoittaa psykiatrinsa kehotuksesta elämäkertansa. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua ennen psykoanalyysiin harkintaa.
"Elämä ei ole rumaa eikä kaunista, mutta kyllä omaperäistä."
Cosini lopettaa psykoanalyysinsä ja kostoksi psykiatri julkaisee elämäkerran.
Svevo sai kirjan idean käännettyään Sigmund Freudin Unien tulkinnan italiaksi. Zenon tunnustusten lisäksi Svevolta on suomennettu kolme kirjaa 20:sta.
Karstin alueen kirjailijoista ei kuulemma kannata unohtaa myöskään Claudio Magrista. En ole aiemmin kuullutkaan koko miehestä, mutta tätä kirjoittaessani huomasin, että ainakin alueesta kertova Toinen meri täytyy lukea. Magrisin tunnetuimmat kirjat lienevät Tonava ja Mikrokosmoksia.
