Kivipuisto sijaitsee lähellä kasitietä ja viimeksi pysähdyimme tuonne kahvin toivossa. Kuten kirjassakin mainitaan, puiston lähellä on kahvila. Myös meri on lähellä, ja se näkyy tässä toukokuussa 2019 ottamassa kuvassakin taustalla, vaikka itse en sitä enää muistanutkaan.
Tartuin joku päivä Nilla Kjellsdottirin kirjaan Kivipuiston tyttö. Bongasin kirjan jostain lehtijutusta, jonka näin sattumalta kännykällä. Tapahtumapaikka Oravainen ja tuttu kivipuisto innosti lukemaan heti eikä joskus myöhemmin.
Jotenkin tuntui oudolta ajatella ruumis tuttuun puistoon, mutta sinne se sujuvasti mielikuvituksessa sujahti, kenties juurikin tämän kiven juurelle.
Kirjassa kerrotaan, että kivipuistossa ei käy paljon muita ihmisiä kuin geokätköilijöitä, jotka käyvät tutustumassa puiston kivilajeihin maaperäkätkön innostamana. Oma lempikiveni on pallograniitti, mutta on kuvan luvialainen oliviinidiapaasikin kiva ja tietysti Ylämaan spektroliitti.
Ilmeisesti kivipuisto on kohta pelkkä muisto ja paikalle rakennetaan kahvituvan tilalle isompi ravintola ja jonkinlainen vierailukeskus. Se jää nähtäväksi.
Tykkäsin kirjan tarinasta, vaikka siinä kyllä hypittiinkin ihan liikaa takautumien perässä ja naispoliisi työnsi koko ajan nuuskaa suuhunsa. Ei vanhojen kirjojen ainainen tupakointikaan kivaa ole, mutta mielikuva nuuskamällistä melkeinpä kuvottaa. Mulle olis tullut asia ihan kerralla selväksi ilman toistoakin.
Oravainen kuuluu nykyään Vöyriin, ja kunnan keskustaan on sieltä pitkä matka. Lähempänä, noin 10 km päässä on Kimon kylä ja ruukki, josta kylä tunnetaan.
Ann-Luis Bertellin kirjan Oma maa tapahtumat sijoittuvat Vöyrille, Kimon kylälle. Kirja on sukutarina 1900-luvun tapahtumista. Kirjassa oli jotain samaa kuin Cesare Pavesen Kuu ja kokkotulet -klassikossa. Molemmissa nykyisyys ja menneisyys tulee esiin samaan tapaan, hyvin luontevasti; kuin omia muistoja kävisi läpi.
