Urheilijanuorukaiset elämäänsä muistelemassa

     Viime aikoina on tullut luettua useampiakin urheilijoiden elämäkertoja. Viime vuoden maailmanlaajuinen hitti oli Kari Hotakaisen kirjoittama Kimi Räikkösestä kertova teos, ja se piti lukea tietysti heti uutena. 

Teräksistä seivästään mittaileva urheilija nuorukainen. 

     Hieman aiemmin on tullut luettua muutamia muitakin: Mika Häkkinen ja Jorma Kinnunen tulee oitis mieleen. Schumacherista kertova teos odottelee lukuvuoroaan. 

     Perkeet lukuhaaste innosti lukemaan tänäkin vuonna ainakin yhden urheilijaelämäkerran, joten päätin kuunnella vihdoin viimein monta vuotta sitten Elisa-kirjalta ostamani Eeles Landströmin kirjoittaman omaelämäkerran. Se on jäänyt lukematta, sillä urheilu ei juuri ole kiinnostanut sitten 1986 jalkapallon MM-kisojen jälkeen. 

     Nuo kisat olivat itselleni jonkinlainen kyllästymispiste. Muutaman viikon television katsomisen jälkeen perinteisten urheilulajien katseleminen ei enää houkutellut, vaikka sitä ennen katselin jopa lentopallon EM-kisoja. Lentopallo on mielestäni peli, jota pelataan, ei katsella. Samaa mieltä lienevät monet muutkin lentopalloa nuoruudessaan omalla kotikylällään harrastaneet. Nykyisin katselen satunnaisesti vain curlingin, alamäkiluistelun ja tandemuimahyppyjen kaltaisia lajeja. Ja F1-kilpailuja. 

     Pakko myöntää, että olen aika onneton, ellen peräti tragikoominen näiden vähänkin itselleni tuntemattomimpien suuruuksien kirjoittamien elämäkertojen suhteen. Tuoreena ja kirveltävänä muistissa on edelleen noin 10 vuoden takaa “jostain kuuluisasta kotimaisesta oopperalaulajasta” kertova elämäkerta. Se imaisi niin mukaansa, että sen luettuani kerroin seuraavana aamuna innoissani kirjasta työkaverilleni. Valitettavasti en vain enää muistanut, kenestä kirja kertoi, mutta mainio elämäkerta kirja se silti oli. Sittemmin olen alkanut muistaa kirjan päähenkilön nimenkin, se oli baritoni Esa Ruuttunen.   

     Eeles Landström oli itselleni täysin outo nimi, vaikka mielestäni olisin voinutkin törmätä nimeen aiemmin lukiessani Rosenlewin urheilijoista. Michiganin yliopistossa opiskellut Landström toimi urheilu-uransa aikana, vuosina 1962-1970, Porissa Rosenlewin sosiaalipäällikkönä. 

     Ensimmäisellä kerralla etsin Rosenlewin historiasta tietoa Ilmari Taipaleesta. Tuo pitkiä matkoja juossut siikaislainen olympiajuoksija urheili Rosenlewin urheilijoiden riveissä mm. Helsingin olympialaisten aikaan 1952. Samoissa kisoissa myöhemmin seiväshyppääjänä tunnetummaksi tullut Eeles Landström otteli kymmenottelussa. Kumpikaan miehistä ei noussut mitalisijoille Helsingissä. Myöhemmin lueskelin Rosenlewin urheilijoiden historiaa vielä laajemmin tehdessäni Relaatio-pelejä (sana-assosiaatiopeli). Parissa pelissä aiheena on ollut myös urheilua ja Rosenlewhän liittyy läheisesti myös Porin Ässien historiaan.  

     Oli mielenkiintoista lukea urheilijan itsensä kirjoittama elämäkerta, josta välittyi hyvin niin urheiluhistoria kuin työhistoriakin. Niiden yhteensovittamisessa oli näemmä omat ongelmansa jo ennen Matti Nykäsen ja Toni Halmeen aikoja. Landströmin tiedosti ongelman jo hyvissä ajoin ja päätti kouluttautua hyvään ammattiin jo uransa alkupuolella. Suomessa siihen ei ollut mahdollisuutta, joten hän pyrki ja pääsi opiskelemaan ulkomaille.  

     Urheilu oli nuorelle Landströmille tärkeää, mutta perheen perustettuaan hän alkoi kiinnostua yhä enemmän muista asioista. Urheilijaelämä johdatti perheellisen miehen liian usein liian pitkäksi aikaa pois kotoa. Samaa olin aistivinani myös Kimi Räikkösen elämäkerrasta. Mies ei välttämättä halua matkustaa kaukomaille kilpailemaan juuri, kun odottaa vaimon synnyttävän.  

    Eeles Landstöm lienee ollut urheilun ulkopuolellakin esikuva monille myöhemmille urheilijoille, jotka ovat löytäneet urheilu-uraa jälkeen uuden työuran kansanedustajana tai kansainvälisissä urheilutöissä. Landstöm itse toimi johtotehtävissä isoissa yrityksissä kuten Rosenlew, Veikkaus ja Yleisradio sekä kansanedustajana.

    Hyvä kirja. Olisi tähän kirjaan voinut tarttua jo aiemminkin. 

Hyvää Kirjaston päivää!

Tänään vietetään ensimmäistä kertaa Kirjaston päivää, ja mikä olisikaan sopivampaa tänä juhlavana päivänä, kuin luoda katsaus talvisiin lukuhetkiin. Tätä kirjoittaessani huomaan, että niitä on ollut ihan mukavasti.

 Kirjaan nykyisin lukemani kirjat tallentamalla kännykän kansioon kuvan kirjan kannesta kun se on luettu. Nyt oli sopivainen joutohetki saattaa lukuhaasteet ajan tasalle. Tänä vuonnahan yllätin itseni haastamalla itseni lukemaan peräti neljän haasteen mukaiset kirjat. Lisäksi taustalla on mukana tammikuussa 2017 aloitettu kirja joka maasta haasteeni, joka viime vuonna eteni heikohkosti, koska löysin liian monta kirjaa jo luetuista maista, jotka vaan oli niin kiva lukea. No, pääasiahan on, että luetaan.

Viidesosa vuodesta 2019 on takanapäin ja mukaan mahtuu 14 uutta maata ja 9 ennemmin luettua (laskemat siis 1.1.2017 lähtien). Myönnän etsineeni systemaattisesti lukemista Etelä- ja Keski-Amerikasta ja Afrikasta ja se näkyy luetuissa kirjoissakin. Seuraavaksi pitäisi täydentää lukulistaa vielä eteläisen Aasian saarivaltioilla, jotta ne eivät jäisi kokonaan loppupäähän.

Ensimäisenä vuotena huomasin, että kovin helposti sitä valitsi helppoja maita, joista kirjoja oli saatavilla paljon. Niinpä ensimmäisenä vuonna tuli väritettyä luetuksi esimerkiksi lähes koko läntinen Eurooppa, mutta Etelä-Amerikasta onnistuin lukemaan vain yhden brasilialaisen kirjan.

Lukuhaasteet 19.3.2019

Uusien maiden lukemisessa on innostanut myös Seinäjoen kirjaston tämän vuotinen lukuhaaste, jossa pitää lukea kirja 25 eri maasta. Heti, kun näin tuon haasteen, päätin, että luen haastetta varten täysin uusia maita. Siinä olen onnistunut hyvin.

Seinäjoen kirjaston lukuhaaste etenee siis mukavasti, samoin on Porin kirjaston lukuhaasteen kanssa. Molemmissa lukematta on enää 10. Porin haasteessa luettuna on 21 kirjaa ja Seinäjoen haasteessa 15 maata. Tosin Seinäjoelle kerään toistakin listaa, jossa on maat, joista olen lukenut kirjan viimevuonna tai edellisenä. Siinäkin listassa on jo 9 maata.

Marttojen lukuhaasteessa on 12 kohtaa, joista nyt kolme on luettuna. Muiden kohdalla odottelen ihmettä tai sitten pitää vaan systemaattisesti etsimään oikeita kirjoja. Ihan kaikkea kun ei passaa jättää loka-marraskuulle.

Viimeisimpänä tulee sitten Perkeet-lukuhaaste, jonka bongasin joskus vuodenvaihteen jälkeen ja heti kohta se tuntui omalta. Miksi lukea vain sitä, mistä pitää (dekkarit, vampyyritarinat ja kansalliseepokset) kun voi todellakin ylittää itsensä? Perkeet listalta on luettuna nyt 2 kirjaa kolmestatoista. Mielenkiintoisen kirjavalion metsästys on menossa, mutta olen löytänyt kyllä jo kaksi josta voin valita, jos mitään todella kiinnostavaa ei osu kohdalle. Edellisen kirjavalion lienen lukenut 1980-luvun alkupuolella. Harmittelen hieman, että Räikkösen elämäkerta tuli luettua viime vuoden puolella, mutta onneksi äänikirjavalikoimista löytyy pari urheilijaelämäkertaa, jota voi käyttää, jos mitään muuta kiinnostavaa ei tule eteen.

Muut haasteet rullaavat näin alkuvuotena itsekseen niin, että vasta loppuvuonna pitää vähän katsoa, mitä vielä puuttuu. Sen sijaan Perkeet listalta löytyy paljon todellisia haasteita, joten se pitänee ottaa nyt työn alle ihan tosissaan.

Haasteita tuottanee erityisesti kohdat: väitöskirja alalta jota et ole opiskellut (minähän olen opiskellut vähän kaikkea) ja kymmenes tai myöhempi osa kirjasarjasta, josta en ole lukenut yhtään kirjaa (mähän olen lukenut ne kaikki).

Äkkiseltään ei tule mieleen yhtään isoa sarjaa, jota en olisi lukenut, koska minähän rakasta pitkiä sarjoja; Päätalotkin on luettu kannesta kanteen paria viimeistä lukuun ottamatta. Myös kirja kielellä jolla et ole lukenut aiemmin kirjoja voi tuottaa ongelmia, sillä jos mukaan lasketaan myös tietokirjat ja nehän lasketaan, niin olen lukenut kirjoja kaikilla joten kuten osaamikseni kuvittelevillani kielillä. Niinpä luvun alla onkin nyt pitkällä tähtäimellä Harry Potteria italiaksi. Ehkä saan sen vuoden loppuun mennessä luettua.

Kaiken kaikkiaan ihan hyvin tämä lukuvuosi on alkanut. Luettuna on nyt yhteensä 32 kirjaa, mikä taitaa olla alkuvuoden ennätykseni.

EDIT: muutama päivä myöhemmin. Kävin kirjastossa ja tutkin ahkerana siellä olevasta kirjaa, jossa on lueteltu kaikki kirjasarjat. Havaitsin, että sellaisia kirjasarjoja, joita en ollut lukenut, ja joissa oli 10 osaa tai enemmän oli kokonaista 5 kappaletta. Niistä valitsin sellaisen, joka kertoo itselleni uudesta maasta. Hämmästyttävää kyllä, sellainen ihan oikeasti löytyi noiden viiden joukosta!

Latinalaisia rytmejä

Haasteen puolivälin tienoilla noin klo 16

Nörttityttöjen lukumaratonin puolivälissä tartuin pitkään lukupinossa olleeseen kolumbialaisen Andrés Caicedon ainokaiseksi jääneen Eläköön rumba! romaanin.         

En ollut liikoja paneutunut kirjan takakanteen enkä muutenkaan kirjan sisältöön, mutta kiihkeästä rumban tanssimisestahan kirjassa oli kyse. Ja sen ohella sitten viinasta, huumeista ja kaikesta mitä nuoren naiskäyttäjän elämään nyt saattaa kuulua.    

Kirja ei ollut sellaista kiihkeää tanssin hurmosta, miksi sen otaksuin, sillä minähän rakastan rumbaa, vaikka viime vuosina (vuosikymmeninä) ei juuri ole tullut tanssittua, niin rumba on edelleen latinalaisista tansseista suosikkini heti tangon jälkeen. Ja ehkä juuri siksi kirja jälleen kerran valitettavasti vahvisti käsitystäni siitä, että minä ja eteläamerikkalaiset romaanit emme ole samalla aaltopituudella.         

Monet kuitenkin ovat pitäneet kirjasta ja ymmärrän näkökannan hyvin. Voisin itse luonnehtia kirjaa Alastalon salissa ja Juoppohullun päiväkirjan oivalliseksi risteymäksi, vaikka myönnän, että kumpikaan kirjoista ei ole vielä tullut omalta kohdaltani päätökseen. 

Ymmärrän hyvin, miksi kirja on aikanaan saanut kulttikirjan maineen. Kirja on kirjoitettu 1977, mutta teksti on yllättävän moderni ja tähän aikaan sopiva, vaikka suoratoistopalvelut ovatkin ainakin toistaiseksi syrjäyttäneet LP-levyt.        

Kun kaikki rumbat oli tanssittu ja muutama kirjassa mainittu kuunneltuna netistä, oli aika siirtyä seuraavaan kirjaan, joka tempaisi väsyneen lukijan afrikkalaiseen lastenkotiin, mutta se on sitten jo toinen tarina.

Nörttityttöjen lukumaraton 2019 suoritettu

Bongasin tammikuussa jostain kirjablogista Nörttityttöjen lukumaratonin ja laitoin oitis kalenteriin – helmikuulle – vaikka piti laittaa maaliskuun ensimmäiseen viikon

Siitä se sitten lähti

loppuun, jolloin se oli. Onneksi huomasin virheen pari päivää aiemmin, vaikka samapa se, milloin sitä kokeilee, pystyykö lukemaan 24 tuntia putkeen.

Ajatukseni oli, että kokeilisin nimenomaan koko 24 tunnin lukemista samoilla silmillä. 

Koska äänikirjat olivat sallittuja, onnistuisi päivälenkki, jääkaapilla käynti ja muut välttämättömyydet mainiosti ilman huonoa omatuntoa.

H-hetken lähestyessä minulle tarjoutui sunnuntaille mainio ulkoiluretki kavereiden kanssa, joten alkamisajankohtaa piti optimoida tarkkaan. Päätin aloittaa lauantai aamuna klo 3.15 ja aloitinkin. Luurit päähän ja aamutoimille. Useimmin olen siihen aikaan iltatoimilla kuin aamutoimilla, mutta samapa tuo.

Kun ensimmäinen varsinainen kirja, afrikkalaiseen saarivaltioon Sao Tomé ja Principeen sijoittuva Tarzanin hauta, oli luettu loppuun (oli aloittaessa kesken) oli aika syödä toinen aamupala. Toisen teoksen, chileläisen Kysymysten kirjan, jälkeen oli päivälenkin vuoro. Äänikirjana oli alkupuolella tanskalainen dekkari Metsästäjä joka vaihtui aamusella norjaiseen Minä matkustan yksin dekkariin.

Seuraavana oli vuorossa argentiinalaisen Hevosille kaikki niityt ovat rumpuja kirjan lopetteleminen. Se, kuten venezuelalainen Ilman aikomustakaan osua olivat niin ikään kesken olleita kirjoja. Lounaan jälkeen aloitin ensimmäisen uuden kirjan, kolumbialaisen Eläköön rumba!, ja vähältä piti, etten nukahtanut sen kanssa, mutta sinnittelin, ja sain kuin sainkin sen luettua loppuun. Ei ehkä ollut kirja minun makuuni se…

Luetut kirjat, lisäksi Minä matkustan yk

       Leipominen sunnuntaita varten ja eväiden teko jouduttivat äänikirjaa eteenpäin. Vielä maratonin lopuksi aloitin Kongon tasavallan tapahtumista kertovan Pikku pippurin, joka osoittautui päivän parhaaksi paperikirjaksi. Tosin Nerudan runot ja argentiinalaiset gregueriat olivat myös kovasti mieleeni.

       Leipomisen ja eväiden teon vuoksi äänikirjaan kului enemmän aikaa (10,33 h), mitä olin alun perin suunnitellut, mutta harmituksen korvasi kyllä riemuisa ulkoiluretki kavereiden kanssa. Hitaasta äänikirjasta huolimatta ehdin sivuiksi muunnettuna lukea yhteensä 1.044 sivua. Tavoitteeni oli jossain 1.100 sivun tienoilla, mutta ei tuokaan ensi kertalaiselta huono määrä ole.
       Kaiken kaikkiaan tämä oli kerrassaan mainio haaste. Vaikka olen aina lukenut kirjoja ja kuunnellut paljon äänikirjoja, en koskaan ole lukenut 24 tuntia putkeen. Mikä fiilis.

Näin se eteni minuutti minuutilta
3.15 Herätys, iPod päälle ja Jussi Adler-Olsenin Metsästäjä suoltamaan sanoja korville.
4.05 Aamutoimet tehty ja aloitin Ruusuvuoren Tarzanin haudan sivulta 168 (124 sivua)
6.15 Uusi kirja, Joe Clearyn kirjassa Ryöstö Vatikaanissa oli liian pientä tekstiä aamuyön tunneille (3 sivua)
6.20 Äänikirja korville ja toinen hobittien tapaan aamupala
7.20 Pablo Nerudan Kysymysten kirja oli seuraavana lukupinossa ja jatkoin sivulta 13 (66 sivua)
7.50 Äänikirja Björk Minä matkustan yksin.
8.05 Gomez de la Seran Hevosille kaikki niityt ovat rumpuja kirjaa jatkoin sivulta 60 (33 sivua)
9.05 Äänikirjan kanssa lenkille
11.35 Jälleen lukutuolissa ja kädessä Caderasin Ilman aikomustakaan osua jota jatkoin sivulta 48 (73 sivua)
12.20 Cecedon Eläköön Rumba! ensimmäiset sivut tuntui hyvältä, mutta sitten...
14.15 Äänikirja ja lounas
14.40 Eläköön Rumba! etenee, mutta tökkii, meinasin nukahtaa kun ei vaan kiinnosta, mutta jatkan sinnikkäästi
15.15 Äänikirjan kanssa pikku lenkki
17.45 Eläköön Rumba
18.55 Äänikirja ja leivontaa
21.55 Eläköön Rumba ei vieläkään ole lopussa (234 sivua)
23.15 Mabanckou Pikku Pippuri
00.15 Äänikirja ja eväiden teko & pakkaus
01.45 Pikku Pippuri (yhteensä 101 sivua)
3.00 Äänikirjan kanssa hammaspesulle ja sänkyä kohden
3.15 Se on täytetty!

Seuraavaa kertaa varten pitänee kerätä pinoon hieman mukaansa imevämpiä teoksia. Tämän 24 tuntisen kirjoista vain Pikku pippuri oli sellainen, jota luki suorastaan ahmimalla.

     Nyt sitten vaan etsimään uutta lukumaratonia. 

Kissa kiitoksella elää

    Tykkään kirjoittamisesta, mutta silloin, kun se ei ole työtä, kirjoitan luvattoman harvoin. Se näkyy tässäkin blogissa. Päivityksiä tulee julkaistua harvoin, vaikka kirjoitankin usein muistiinpanoja lukemastani.

Vaikka kirjoittaminen on kivaa, niin selkeästi sitä huomaa tarttuvansa kirjoittamiseen silloin, kun aiemmista kirjoituksista saa kiitosta.

    Kaikkihan me tiedämme, että suomalaiset kiittävät harvoin ja meillä porilaisilla on siinä suhteessa vielä haastavampi maine. Tanssii tähtien kanssa ohjelmasta olemme oppineet, että kun Jorma Uotinen sanoo: Ei huono, se tarkoittaa että kaikki meni lähes täydellisesti. Joskus pitäisi tarkistaa, ovatko Rex Stoutin sukujuuret Porin seudulla. Stoutin luoma montenegrolainen dekkarihahmo, Nero Wolfehan kiittele Archieta toteamalla Tyydyttävää. Tässä valossa katsoen pienikin kiitoksen suuntaan painottuva lausahdus jälkeenpäin tuntuu lähes lottovoitolta. Usein riittää sekin, että edes muistetaan.

    Tämä tuli mieleeni muutama päivä sitten, kun bongasin FaceBookista maininnan Lucina Hagmanin monologista, jonka kirjoitin pari vuotta sitten Marttaliiton Hetki on käsillä –hanketta varten. Siinä iäkäs Lucina Hagman muistelee järjestön alkuaikoja.

    Maininnasta innostuneena istahdin näppiksen äärelle. Tällä kertaa aion paneutua marttahistoriaan käsitöiden tekemisen kannalta. Alusta lähtien käsitöitä tehtiin myös marttailloissa. Aivan ensimmäisinä aiheena oli kaavaompelua. Muusta kuulette myöhemmin.

Runoratsun siivin Albaniaan

Runokirja Kun taivas putoaa.

 Kävin ”flunssapiikillä” ja otin jonotuslukemiseksi jonkin aikaa yöpöydällä lojuneen Albaniasta kotoisin olevan Silvana Berkin runokirjan Kun taivas aivastaa. Joku FB kavereista huomasi osuvasti, että kirja oli hyvinkin teemaan sopiva. Aivastelua kun tässä hommassa yritettiin estää.

Jotkut runokirjat imaisevat heti mukaansa, mutta kirjaa käteen ottaessa ei voi koskaan olla varma, onko juuri tämä kirja sellainen. Näin kävi esimerkiksi aiemmin esittelemieni Eläämellistä rakkautta ja Kaukana mereltä – reunamerkintöjä Kavafisiin kirjojen kanssa.

Tämä kirja ei kuulunut siihen ryhmään, muttei myöskään siihen, jonka kahlaa läpi vain silkasta päättäväisyydestä, että kirjalle pitää antaa mahdollisuus.

Tätä kirjaa en kyennyt lukemaan kerta istumalla, vaan runoja piti pureskella pieninä annoksina muutaman illan aikana.

Berkin vuosia kestänyt pakomatka synnyinmaastaan päätyi Suomeen vuonna 1991, minkä jälkeen hän opetteli suomenkielen. Kirja on kirjoitettu sekä suomeksi että englanniksi.

Viikonloppuna lukemani Liane Moriartyn Nainen joka unohti -kirjan kannustamana pohdin millainen Suomi ja millainen Albania oli noin 30 vuotta sitten. 

Mieleeni tuli, kuinka pari opiskelukaveria kävivät 1980-luvulla Albaniassa lomamatkalla. Silloin se tuntui kummalliselta valinnalta lomakohteeksi, mutta nykyisin voisin lähteä itsekin mieluummin eksoottiseen Albaniaan kuin kaikille tuttuun Espanjaan. Todettakoon surulla, että kummassakaan en ole käynyt. Vielä.

Berkin saapui Suomeen pari vuotta aiemmin, kuin Kosovon sotaa pakoon tullut Pajtim Statovci, jonka kirjan Tiranan sydän luin aiemmin tänä vuonna. Molemmat kirjat kertovat omalla tavallaan pakolaisuudesta ja selviämisestä matkan jälkeen. Matka on pitkä ja jokainen kotoutuu omalla tavallaan. Statovci ja Berkin oppivat kielen ja tulivat sinuiksi sen kanssa niin, että kirjoittavat nyt kirjoja suomeksi. Se antaa toivoa siitä, näin voi käydä muillekin tänne muuttaneille.

Katkelma Berkin runosta Monologi albatrossin kanssa.
Kirjassa rivit on toki suorassa vaikka tässä sangen taiteellisesti.

Kotoutumisesta huolimatta voi ihmetellä asioita ja ajattelutapoja. Mieleeni on jäänyt Ranya ElRamlyn kirjassa Auringon asema kerrottu tarina siitä, kuinka päähenkilön äiti ja isä kuorivat appelsiininsä eri tavoilla. Molemmilla tavoilla kuorien lopputulos oli kuitenkin sama: appelsiini valmiina syötäväksi. 

Tavoissa on havoin oikeaa tai väärää. Otetaan esimerkiksi kahvin keittäminen. Vaikka Sleepy Sleepers aikanaa lauloikin, että: 

"on vain kaksi tapaa keittää kahvia: se oikea ja väärä", 

niin yhtä kaikki, kahvia voi keittää sangen monella tavoin.Keitentyn kahvin voi kaataa mukiin, lasiin tai kuppiin, jossa voi olla teksti kuten oheisessa runokatkelmassa, tai olla olematta.

Runo Oi, mitä teen näille pohjoismaalaisille kertoo etelän ja pohjoisen ihmisen ajattelun eroista. Siinä, missä Pohjolan asukas nauttii D-vitamiininsa talvella maidossa, haluaisi etelän ihminen aurinkonsa luomuna. Mielestäni nerokas ajatus, vaikka juuri tälle

asialle emme voikaan mitään. Täällä aurinko ei riitä talvisin tuottamaan riittävästi Deetä.

Lukemisesta jäi hyvä mieli, kuten yleensä aina. 

Päivän päätteeksi tein tämän vuoden lukemisistani inventaariota. Uusia maita on tullut 25, vaikka aina välissä tuntuu siltä, että yhtään uutta ja outoa maata en ole löytänyt luettavaksi. Mukavaa huomata, että haasteet täyttyy kuin itsestään, kunhan vaan lukee. Mistä tulikin mieleeni, että marraskuu on NaNoWriMo –kuukauden ohella kuukausi, jolloin voi haastaa itsensä lukemaan 30 sivua päivässä. Itselläni tuokin haaste täyttyi ainakin ensimmäisen päivän osalta.

Meinasin testata, onko kansi painettu katseltavaksi 3D laseilla, mutta tähän hätään en löytänyt 3D lasejani. Niin tai näin, jotenkin tykästyin tähän kanteen.