tiistai 19. maaliskuuta 2019

Hyvää Kirjaston päivää!

Tänään vietetään ensimmäistä kertaa Kirjaston päivää, ja mikä olisikaan sopivampaa tänä juhlavana päivänä, kuin luoda katsaus talvisiin lukuhetkiin. Tätä kirjoittaessani huomaan, että niitä on ollut ihan mukavasti.

 Kirjaan nykyisin lukemani kirjat tallentamalla kännykän kansioon kuvan kirjan kannesta kun se on luettu. Nyt oli sopivainen joutohetki saattaa lukuhaasteet ajan tasalle. Tänä vuonnahan yllätin itseni haastamalla itseni lukemaan peräti neljän haasteen mukaiset kirjat. Lisäksi taustalla on mukana tammikuussa 2017 aloitettu kirja joka maasta haasteeni, joka viime vuonna eteni heikohkosti, koska löysin liian monta kirjaa jo luetuista maista, jotka vaan oli niin kiva lukea. No, pääasiahan on, että luetaan.

Viidesosa vuodesta 2019 on takanapäin ja mukaan mahtuu 14 uutta maata ja 9 ennemmin luettua (laskemat siis 1.1.2017 lähtien). Myönnän etsineeni systemaattisesti lukemista Etelä- ja Keski-Amerikasta ja Afrikasta ja se näkyy luetuissa kirjoissakin. Seuraavaksi pitäisi täydentää lukulistaa vielä eteläisen Aasian saarivaltioilla, jotta ne eivät jäisi kokonaan loppupäähän.

Ensimäisenä vuotena huomasin, että kovin helposti sitä valitsi helppoja maita, joista kirjoja oli saatavilla paljon. Niinpä ensimmäisenä vuonna tuli väritettyä luetuksi esimerkiksi lähes koko läntinen Eurooppa, mutta Etelä-Amerikasta onnistuin lukemaan vain yhden brasilialaisen kirjan.
Lukuhaasteet 19.3.2019

Uusien maiden lukemisessa on innostanut myös Seinäjoen kirjaston tämän vuotinen lukuhaaste, jossa pitää lukea kirja 25 eri maasta. Heti, kun näin tuon haasteen, päätin, että luen haastetta varten täysin uusia maita. Siinä olen onnistunut hyvin.

Seinäjoen kirjaston lukuhaaste etenee siis mukavasti, samoin on Porin kirjaston lukuhaasteen kanssa. Molemmissa lukematta on enää 10. Porin haasteessa luettuna on 21 kirjaa ja Seinäjoen haasteessa 15 maata. Tosin Seinäjoelle kerään toistakin listaa, jossa on maat, joista olen lukenut kirjan viimevuonna tai edellisenä. Siinäkin listassa on jo 9 maata.

Marttojen lukuhaasteessa on 12 kohtaa, joista nyt kolme on luettuna. Muiden kohdalla odottelen ihmettä tai sitten pitää vaan systemaattisesti etsimään oikeita kirjoja. Ihan kaikkea kun ei passaa jättää loka-marraskuulle.

Viimeisimpänä tulee sitten Perkeet-lukuhaaste, jonka bongasin joskus vuodenvaihteen jälkeen ja heti kohta se tuntui omalta. Miksi lukea vain sitä, mistä pitää (dekkarit, vampyyritarinat ja kansalliseepokset) kun voi todellakin ylittää itsensä? Perkeet listalta on luettuna nyt 2 kirjaa kolmestatoista. Mielenkiintoisen kirjavalion metsästys on menossa, mutta olen löytänyt kyllä jo kaksi josta voin valita, jos mitään todella kiinnostavaa ei osu kohdalle. Edellisen kirjavalion lienen lukenut 1980-luvun alkupuolella. Harmittelen hieman, että Räikkösen elämäkerta tuli luettua viime vuoden puolella, mutta onneksi äänikirjavalikoimista löytyy pari urheilijaelämäkertaa, jota voi käyttää, jos mitään muuta kiinnostavaa ei tule eteen.

Muut haasteet rullaavat näin alkuvuotena itsekseen niin, että vasta loppuvuonna pitää vähän katsoa, mitä vielä puuttuu. Sen sijaan Perkeet listalta löytyy paljon todellisia haasteita, joten se pitänee ottaa nyt työn alle ihan tosissaan.

Haasteita tuottanee erityisesti kohdat: väitöskirja alalta jota et ole opiskellut (minähän olen opiskellut vähän kaikkea) ja kymmenes tai myöhempi osa kirjasarjasta, josta en ole lukenut yhtään kirjaa (mähän olen lukenut ne kaikki).

Äkkiseltään ei tule mieleen yhtään isoa sarjaa, jota en olisi lukenut, koska minähän rakasta pitkiä sarjoja; Päätalotkin on luettu kannesta kanteen paria viimeistä lukuun ottamatta. Myös kirja kielellä jolla et ole lukenut aiemmin kirjoja voi tuottaa ongelmia, sillä jos mukaan lasketaan myös tietokirjat ja nehän lasketaan, niin olen lukenut kirjoja kaikilla joten kuten osaamikseni kuvittelevillani kielillä. Niinpä luvun alla onkin nyt pitkällä tähtäimellä Harry Potteria italiaksi. Ehkä saan sen vuoden loppuun mennessä luettua.

Kaiken kaikkiaan ihan hyvin tämä lukuvuosi on alkanut. Luettuna on nyt yhteensä 32 kirjaa, mikä taitaa olla alkuvuoden ennätykseni.

EDIT: muutama päivä myöhemmin. Kävin kirjastossa ja tutkin ahkerana siellä olevasta kirjaa, jossa on lueteltu kaikki kirjasarjat. Havaitsin, että sellaisia kirjasarjoja, joita en ollut lukenut, ja joissa oli 10 osaa tai enemmän oli kokonaista 5 kappaletta. Niistä valitsin sellaisen, joka kertoo itselleni uudesta maasta. Hämmästyttävää kyllä, sellainen ihan oikeasti löytyi noiden viiden joukosta!

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Latinalaisia rytmejä



Haasteen puolivälin tienoilla noin klo 16
Nörttityttöjen lukumaratonin puolivälissä tartuin pitkään lukupinossa olleeseen kolumbialaisen Andrés Caicedon ainokaiseksi jääneen Eläköön rumba! romaanin.         

En ollut liikoja paneutunut kirjan takakanteen enkä muutenkaan kirjan sisältöön, mutta kiihkeästä rumban tanssimisestahan kirjassa oli kyse. Ja sen ohella sitten viinasta, huumeista ja kaikesta mitä nuoren naiskäyttäjän elämään nyt saattaa kuulua.    
Kirja ei ollut sellaista kiihkeää tanssin hurmosta, miksi sen otaksuin, sillä minähän rakastan rumbaa, vaikka viime vuosina (vuosikymmeninä) ei juuri ole tullut tanssittua, niin rumba on edelleen latinalaisista tansseista suosikkini heti tangon jälkeen. Ja ehkä juuri siksi kirja jälleen kerran valitettavasti vahvisti käsitystäni siitä, että minä ja eteläamerikkalaiset romaanit emme ole samalla aaltopituudella.         

Monet kuitenkin ovat pitäneet kirjasta ja ymmärrän näkökannan hyvin. Voisin itse luonnehtia kirjaa Alastalon salissa ja Juoppohullun päiväkirjan oivalliseksi risteymäksi, vaikka myönnän, että kumpikaan kirjoista ei ole vielä tullut omalta kohdaltani päätökseen. 

Ymmärrän hyvin, miksi kirja on aikanaan saanut kulttikirjan maineen. Kirja on kirjoitettu 1977, mutta teksti on yllättävän moderni ja tähän aikaan sopiva, vaikka suoratoistopalvelut ovatkin ainakin toistaiseksi syrjäyttäneet LP-levyt.        

Kun kaikki rumbat oli tanssittu ja muutama kirjassa mainittu kuunneltuna netistä, oli aika siirtyä seuraavaan kirjaan, joka tempaisi väsyneen lukijan afrikkalaiseen lastenkotiin, mutta se on sitten jo toinen tarina.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Nörttityttöjen lukumaraton 2019 suoritettu

Bongasin tammikuussa jostain kirjablogista Nörttityttöjen lukumaratonin ja laitoin oitis kalenteriin – helmikuulle – vaikka piti laittaa maaliskuun ensimmäiseen viikon
Siitä se sitten lähti
loppuun, jolloin se oli. Onneksi huomasin virheen pari päivää aiemmin, vaikka samapa se, milloin sitä kokeilee, pystyykö lukemaan 24 tuntia putkeen.

Ajatukseni oli, että kokeilisin nimenomaan koko 24 tunnin lukemista samoilla silmillä. 

Koska äänikirjat olivat sallittuja, onnistuisi päivälenkki, jääkaapilla käynti ja muut välttämättömyydet mainiosti ilman huonoa omatuntoa.

H-hetken lähestyessä minulle tarjoutui sunnuntaille mainio ulkoiluretki kavereiden kanssa, joten alkamisajankohtaa piti optimoida tarkkaan. Päätin aloittaa lauantai aamuna klo 3.15 ja aloitinkin. Luurit päähän ja aamutoimille. Useimmin olen siihen aikaan iltatoimilla kuin aamutoimilla, mutta samapa tuo.

Kun ensimmäinen varsinainen kirja, afrikkalaiseen saarivaltioon Sao Tomé ja Principeen sijoittuva Tarzanin hauta, oli luettu loppuun (oli aloittaessa kesken) oli aika syödä toinen aamupala. Toisen teoksen, chileläisen Kysymysten kirjan, jälkeen oli päivälenkin vuoro. Äänikirjana oli alkupuolella tanskalainen dekkari Metsästäjä joka vaihtui aamusella norjaiseen Minä matkustan yksin dekkariin.

Seuraavana oli vuorossa argentiinalaisen Hevosille kaikki niityt ovat rumpuja kirjan lopetteleminen. Se, kuten venezuelalainen Ilman aikomustakaan osua olivat niin ikään kesken olleita kirjoja. Lounaan jälkeen aloitin ensimmäisen uuden kirjan, kolumbialaisen Eläköön rumba!, ja vähältä piti, etten nukahtanut sen kanssa, mutta sinnittelin, ja sain kuin sainkin sen luettua loppuun. Ei ehkä ollut kirja minun makuuni se…
Luetut kirjat, lisäksi Minä matkustan yk

       Leipominen sunnuntaita varten ja eväiden teko jouduttivat äänikirjaa eteenpäin. Vielä maratonin lopuksi aloitin Kongon tasavallan tapahtumista kertovan Pikku pippurin, joka osoittautui päivän parhaaksi paperikirjaksi. Tosin Nerudan runot ja argentiinalaiset gregueriat olivat myös kovasti mieleeni.



       Leipomisen ja eväiden teon vuoksi äänikirjaan kului enemmän aikaa (10,33 h), mitä olin alun perin suunnitellut, mutta harmituksen korvasi kyllä riemuisa ulkoiluretki kavereiden kanssa. Hitaasta äänikirjasta huolimatta ehdin sivuiksi muunnettuna lukea yhteensä 1.044 sivua. Tavoitteeni oli jossain 1.100 sivun tienoilla, mutta ei tuokaan ensi kertalaiselta huono määrä ole.
       Kaiken kaikkiaan tämä oli kerrassaan mainio haaste. Vaikka olen aina lukenut kirjoja ja kuunnellut paljon äänikirjoja, en koskaan ole lukenut 24 tuntia putkeen. Mikä fiilis.

Näin se eteni minuutti minuutilta
3.15 Herätys, iPod päälle ja Jussi Adler-Olsenin Metsästäjä suoltamaan sanoja korville.
4.05 Aamutoimet tehty ja aloitin Ruusuvuoren Tarzanin haudan sivulta 168 (124 sivua)
6.15 Uusi kirja, Joe Clearyn kirjassa Ryöstö Vatikaanissa oli liian pientä tekstiä aamuyön tunneille (3 sivua)
6.20 Äänikirja korville ja toinen hobittien tapaan aamupala
7.20 Pablo Nerudan Kysymysten kirja oli seuraavana lukupinossa ja jatkoin sivulta 13 (66 sivua)
7.50 Äänikirja Björk Minä matkustan yksin.
8.05 Gomez de la Seran Hevosille kaikki niityt ovat rumpuja kirjaa jatkoin sivulta 60 (33 sivua)
9.05 Äänikirjan kanssa lenkille
11.35 Jälleen lukutuolissa ja kädessä Caderasin Ilman aikomustakaan osua jota jatkoin sivulta 48 (73 sivua)
12.20 Cecedon Eläköön Rumba! ensimmäiset sivut tuntui hyvältä, mutta sitten...
14.15 Äänikirja ja lounas
14.40 Eläköön Rumba! etenee, mutta tökkii, meinasin nukahtaa kun ei vaan kiinnosta, mutta jatkan sinnikkäästi
15.15 Äänikirjan kanssa pikku lenkki
17.45 Eläköön Rumba
18.55 Äänikirja ja leivontaa
21.55 Eläköön Rumba ei vieläkään ole lopussa (234 sivua)
23.15 Mabanckou Pikku Pippuri
00.15 Äänikirja ja eväiden teko & pakkaus
01.45 Pikku Pippuri (yhteensä 101 sivua)
3.00 Äänikirjan kanssa hammaspesulle ja sänkyä kohden
3.15 Se on täytetty!

Seuraavaa kertaa varten pitänee kerätä pinoon hieman mukaansa imevämpiä teoksia. Tämän 24 tuntisen kirjoista vain Pikku pippuri oli sellainen, jota luki suorastaan ahmimalla.

     Nyt sitten vaan etsimään uutta lukumaratonia. 

tiistai 27. marraskuuta 2018

Kissa kiitoksella elää


    Tykkään kirjoittamisesta, mutta silloin, kun se ei ole työtä, kirjoitan luvattoman harvoin. Se näkyy tässäkin blogissa. Päivityksiä tulee julkaistua harvoin, vaikka kirjoitankin usein muistiinpanoja lukemastani.
Vaikka kirjoittaminen on kivaa, niin selkeästi sitä huomaa tarttuvansa kirjoittamiseen silloin, kun aiemmista kirjoituksista saa kiitosta.
    Kaikkihan me tiedämme, että suomalaiset kiittävät harvoin ja meillä porilaisilla on siinä suhteessa vielä haastavampi maine. Tanssii tähtien kanssa ohjelmasta olemme oppineet, että kun Jorma Uotinen sanoo: Ei huono, se tarkoittaa että kaikki meni lähes täydellisesti. Joskus pitäisi tarkistaa, ovatko Rex Stoutin sukujuuret Porin seudulla. Stoutin luoma montenegrolainen dekkarihahmo, Nero Wolfehan kiittele Archieta toteamalla Tyydyttävää. Tässä valossa katsoen pienikin kiitoksen suuntaan painottuva lausahdus jälkeenpäin tuntuu lähes lottovoitolta. Usein riittää sekin, että edes muistetaan.
    Tämä tuli mieleeni muutama päivä sitten, kun bongasin FaceBookista maininnan Lucina Hagmanin monologista, jonka kirjoitin pari vuotta sitten Marttaliiton Hetki on käsillä –hanketta varten. Siinä iäkäs Lucina Hagman muistelee järjestön alkuaikoja.
    Maininnasta innostuneena istahdin näppiksen äärelle. Tällä kertaa aion paneutua marttahistoriaan käsitöiden tekemisen kannalta. Alusta lähtien käsitöitä tehtiin myös marttailloissa. Aivan ensimmäisinä aiheena oli kaavaompelua. Muusta kuulette myöhemmin.

torstai 1. marraskuuta 2018

Runoratsun siivin Albaniaan



Runokirja Kun taivas putoaa.
 Kävin ”flunssapiikillä” ja otin jonotuslukemiseksi jonkin aikaa yöpöydällä lojuneen Albaniasta kotoisin olevan Silvana Berkin runokirjan Kun taivas aivastaa. Joku FB kavereista huomasi osuvasti, että kirja oli hyvinkin teemaan sopiva. Aivastelua kun tässä hommassa yritettiin estää.

Jotkut runokirjat imaisevat heti mukaansa, mutta kirjaa käteen ottaessa ei voi koskaan olla varma, onko juuri tämä kirja sellainen. Näin kävi esimerkiksi aiemmin esittelemieni Eläämellistä rakkautta ja Kaukana mereltä – reunamerkintöjä Kavafisiin kirjojen kanssa.

Tämä kirja ei kuulunut siihen ryhmään, muttei myöskään siihen, jonka kahlaa läpi vain silkasta päättäväisyydestä, että kirjalle pitää antaa mahdollisuus.

Tätä kirjaa en kyennyt lukemaan kerta istumalla, vaan runoja piti pureskella pieninä annoksina muutaman illan aikana.

Berkin vuosia kestänyt pakomatka synnyinmaastaan päätyi Suomeen vuonna 1991, minkä jälkeen hän opetteli suomenkielen. Kirja on kirjoitettu sekä suomeksi että englanniksi.

Viikonloppuna lukemani Liane Moriartyn Nainen joka unohti -kirjan kannustamana pohdin millainen Suomi ja millainen Albania oli noin 30 vuotta sitten. 

Mieleeni tuli, kuinka pari opiskelukaveria kävivät 1980-luvulla Albaniassa lomamatkalla. Silloin se tuntui kummalliselta valinnalta lomakohteeksi, mutta nykyisin voisin lähteä itsekin mieluummin eksoottiseen Albaniaan kuin kaikille tuttuun Espanjaan. Todettakoon surulla, että kummassakaan en ole käynyt. Vielä.

Berkin saapui Suomeen pari vuotta aiemmin, kuin Kosovon sotaa pakoon tullut Pajtim Statovci, jonka kirjan Tiranan sydän luin aiemmin tänä vuonna. Molemmat kirjat kertovat omalla tavallaan pakolaisuudesta ja selviämisestä matkan jälkeen. Matka on pitkä ja jokainen kotoutuu omalla tavallaan. Statovci ja Berkin oppivat kielen ja tulivat sinuiksi sen kanssa niin, että kirjoittavat nyt kirjoja suomeksi. Se antaa toivoa siitä, näin voi käydä muillekin tänne muuttaneille.
Katkelma Berkin runosta Monologi albatrossin kanssa.
Kirjassa rivit on toki suorassa vaikka tässä sangen taiteellisesti.

Kotoutumisesta huolimatta voi ihmetellä asioita ja ajattelutapoja. Mieleeni on jäänyt Ranya ElRamlyn kirjassa Auringon asema kerrottu tarina siitä, kuinka päähenkilön äiti ja isä kuorivat appelsiininsä eri tavoilla. Molemmilla tavoilla kuorien lopputulos oli kuitenkin sama: appelsiini valmiina syötäväksi. 

Tavoissa on havoin oikeaa tai väärää. Otetaan esimerkiksi kahvin keittäminen. Vaikka Sleepy Sleepers aikanaa lauloikin, että: 
"on vain kaksi tapaa keittää kahvia: se oikea ja väärä", 
niin yhtä kaikki, kahvia voi keittää sangen monella tavoin.Keitentyn kahvin voi kaataa mukiin, lasiin tai kuppiin, jossa voi olla teksti kuten oheisessa runokatkelmassa, tai olla olematta.

Runo Oi, mitä teen näille pohjoismaalaisille kertoo etelän ja pohjoisen ihmisen ajattelun eroista. Siinä, missä Pohjolan asukas nauttii D-vitamiininsa talvella maidossa, haluaisi etelän ihminen aurinkonsa luomuna. Mielestäni nerokas ajatus, vaikka juuri tälle
asialle emme voikaan mitään. Täällä aurinko ei riitä talvisin tuottamaan riittävästi Deetä.

Lukemisesta jäi hyvä mieli, kuten yleensä aina. 

Päivän päätteeksi tein tämän vuoden lukemisistani inventaariota. Uusia maita on tullut 25, vaikka aina välissä tuntuu siltä, että yhtään uutta ja outoa maata en ole löytänyt luettavaksi. Mukavaa huomata, että haasteet täyttyy kuin itsestään, kunhan vaan lukee. Mistä tulikin mieleeni, että marraskuu on NaNoWriMo –kuukauden ohella kuukausi, jolloin voi haastaa itsensä lukemaan 30 sivua päivässä. Itselläni tuokin haaste täyttyi ainakin ensimmäisen päivän osalta.

Meinasin testata, onko kansi painettu katseltavaksi 3D laseilla, mutta tähän hätään en löytänyt 3D lasejani. Niin tai näin, jotenkin tykästyin tähän kanteen. 

lauantai 13. lokakuuta 2018

Tapaus jäätelökesä


       Palasin normaalia pidemmältä kesälomaltani elokuun kallistuessa kohti loppuaan. Ennen kesälomaani kädestäni oli leikattu pieni kasvain ja olin joutunut pitämään sairauslomaa pari viikkoa. Heti ala-aulassa puhelinvaihteen luona havaitsin ilmassa outoa kihelmöintiä. Tuntui kuin koko talo olisi sykkinyt toisenlaista elämää kuin ennen lomaani. 
       Tapani mukaan vei kassini työpöydälle ja suunnistin kahvihuoneeseen. Aamupuuron keittäminen ei ole minun juttuni, mutta töihin saavuttuani tapaan ladata kahvinkeittimen ja jäädä lukemaan päivän lehdet kahvia odotellessani. Kahvin tuoksun levitessä toimistoon, alkoi yleinen liikehdintä kohti kahvihuonetta ja minua. 
       Hasse tuli ensimmäisenä. Halasimme kuten aina loman jälkeen. Siitä on muodostunut tapa samalla tapaa kuin joulukorttien lähettämisestä tai siivoamisesta viikonlopuksi. Sen jälkeen Hasse kaivoi taskustaan sikarin. Katsoi sitä pitkään ja rakastavasti, asetti sen huolella pöydälle huokaisten kaipaavasti. 
       - Tupakkalaki vei nautinnon kahvista - mitä muuten olet henkilöstöpäällikkönä ajatellut tehdä tapaus jäätelökesälle?
       - Tapaus jäätelökesälle?
       Ymmärsin kommentin ensimmäisen osan, mutta jälkimmäinen ei oikein uponnut ennen aamukahvia. Olin juuri alkamassa udella mitä Hasse tarkoitti, kun käännöstoimiston tytöt astuivat hälisten sisään sujuvasti molempia kotimaisia kieliä käyttäen. Samalla ovenavauksella saapuivat lähes kaikki muutkin. Vain Pomo ja kesätyttö Sanna puuttuivat. 
       Pomo tosin käy yleensä aamukahvilla naapuritoimistojen isojen pomojen kanssa, mutta Sannaa kummastelin, koska hän oli avoimen karjalaisen luonteessa vuoksi alkukesästä aina ensimmäisenä kahvihuoneessa ja lähti sieltä aina viimeisenä. Kummastukseni kasvoi puheensorinan kasvamisen myötä. Kun Sannaa ei näkynyt ensimmäisten kiireisten pois lähtiessä, aloin kysellä.
       - Missä ihmeessä Sanna on? Onko se meillä vielä töissä?
       En saanut vastausta, vaan ainoastaan outoja katseita. Samassa Sanna astui varovasti sivuovesta sisään ja meni hakemaan keittosyvennyksestä teetä. Olin aistivinani, että iloiseen puheensorinaan tuli uusi, aavistuksen varovaisempi sävy. Kummastukseni kasvoi, kun Sanna otti teemukinsa ja palasi takaisin huoneeseensa. Mielessäni kävi ajatus, että jo on aikoihin eletty, että kesätytöllä teetetään töitä niin, ettei kahville ehdi muiden mukana. Sannan lähdettyä lähtivät muutkin ja jäin kahden yhä sikariaan tuijottavan Hassen kanssa.
       - Tapaus jäätelökesälle?
       - Niin. Se on ollut tämän kesän puheenaihe. Koko juttu alkoi juhannuksen jälkeen, kun toimistossa ei ollut muita kuin minä, Pomo, kesätytöt ja kenttätyöntekijät, ja jälkimmäisethän eivät tänäkään kesänä paljon toimistossa istuneet. Mutta en minä sitä huomannut heti. Juhannuksen jälkeen alkoi helteet, eikä töihinkään tarvinnut kovasti panostaa, kun kaikki toimistot ovat kesällä kiinni. Liimailin joutessani leikekirjoja ja kuuntelin gregoriaanista kirkkolaulua.
       - Siis mitä? Gregoriaanista kirkkolaulua?

       - Niin. Se rauhoittaa. Ja luulenpa, että rauhoitti liikaa. Käännöstoimiston tytöt alkoivat palailla lomalta heinäkuun puolen välin jälkeen ja silloin kuulin asiasta ensimmäisen kerran. Ellen olisi omin silmin nähnyt, en olisi uskonut sitä todeksi. Pomo otti kesällä tavakseen tulla aikaisin, syödä varhaisen lounaan ja liukua ulos talosta iltapäiväkahvien aikaan. Lounaan jälkeen hän soitti joka päivä Sannalle, joka lähti ulos syömään ja palattuaan meni jäätelötötterö kädessä suoraan Pomon toimistoon. Sen jälkeen ovenpieleen syttyi punainen valo, ja sinähän tiedät mitä se tarkoittaa.
       - Niin isoa asiaa ei olekaan, että Pomoa häiritsisi kun punainen valo palaa! Mutta mitä siellä tapahtui?
       - Hyvä kysymys. Kukaan ei tiedä, mutta tunnethan sinä työkaverisi. Puhetta on ollut sen jälkeen paljonkin Bill Clintonista ja hänen edesottamuksistaan. 
       - Ei voi olla totta!!! Siksikö Sanna ei tule enää kahville?
       - Luultavasti. Jonkinlainen salaisuus Sannalla ja Pomolla on, mutta nyt minun on mentävä. Työpöytä kutsuu.
       - Leikekirja ja gregoriaaninen kirkkomusiikkiko?
       - Ei kun pitäisi tehdä vähän virtauslaskelmia. Mutta suosittelisin kyllä, että henkilöstöpäällikkönä vähän katsoisit, mitä toimistossa tapahtuu. 
       Seuraavat päivät menivät postin, sähköpostin, juoksevien asioiden, kesätyöntekijöiden työtodistusten ja uuden atk-gurun palkkaukseen liittyvissä asioissa. Kiertelin toimistossa ja haistelin ilmapiiriä. Sannasta ja tapaus jäätelökesästä ei puhuttu minun kuulteni, mutta omin silmin näin, että se, mitä Hasse kertoi, piti paikkansa. Pomo lähti syömään 10.30 ja palasin 11.00 täsmällisesti kuin kello. Sen jälkeen ovivalot ja puhelimen ääni kertoivat, että Pomo nosti puhelimen ja Sanna vastasi siihen. Sanna lähti syömään, palasi yhden pallon kokoinen vaniljajäätelötötterö kädessään 11.35 ja meni suoraan Pomon huoneeseen. Punainen valo syttyi oven pieleen, eikä edes minun, henkilöstöpäällikön, tullut mieleeni, että olisin uskaltanut koputtaa ovelle. Kun palasimme iltapäiväkahvilta, oli punainen valo sammunut ja Pomo lähtenyt kotiin. 
       Olimme sopineet ennen lomaani toimiston tyttöjen ja kesätyttöjen kanssa lähtevämme naisissa pizzalle perjantai-iltana. Iltapäiväkahvin jälkeen pöydälläni oli muistilappu, johon oli kirjoitettu: En pääse tulemaan illalla, pitäkää hauskaa, Sanna. Kun etsin Sannaa, kuulin, että hän oli lähtenyt kahvitauon jälkeen kenttätyöntekijöiden mukana maastoon. 
       Illan aikana kuulin kaikenlaisia spekulaatioita Sannasta, jäätelöstä ja Pomosta. Joukossa oli asiallisiakin veikkauksia, mutta suurin osa arvailuista liikkui eroottisten tarinoiden lähimaastossa. Tuntui, että Sanna oli selvästi kesän puheen aihe; työpaikkamme oma Ruokolahden leijona vuosimallia 2006. Illasta jäi jotenkin paha ja tunkkainen maku, eikä ollut pizzakaan italialaisen pizzan veroista: liikaa täytettä ja liian paksu pohja minun makuuni. 
       Taksijonossa elokuisen tummaa tähtitaivasta ihaillessani satuin näkemään Sannan kävelevän ohi. Tiesin hänen asuvan samalla suunnalla ja tarjosin kyytiä. Yllätyksekseni Sanna suostui ja vaikutti vapautuneemmalta, mitä töissä koko viikkona. Matka kaupungin toiselle laidalle sujui mukavasti niitä näitä rupatellen. Jäimme pois samalla ovenavauksella, ja jatkoimme jutustelua minkään häiritsemättä. Poislähdettyään Sanna vielä kääntyi ja jatkoi puhumista. 
       - Ihanaa, kun kerrankin joku jonka kanssa puhua. Töissä on niin kummallista, kun kukaan ei enää keskustele vaan kaikki pälyilevät oudosti. Tiedätkö sinä, mitä siellä oikein on menossa? Ilmapiiri on ollut jotenkin niin outo juhannuksen jälkeen. 
       Mitäpä minä siihen olisin vastannut. Sanoin, että palasin juuri lomalta, enkä ole ehtinyt ajatella asiaa. Lupasin tarkkailla tilannetta. Viikonloppu meni miettiessä. Muilla oli tapaus jäätelökesän suhteen minuun etumatkaa useita viikkoja, joten minun oli otettava muut kiinni, jos aioin päästä tasoihin ja ratkaista tämänkin henkilöstöpulman. Ratkaisua ei löytynyt yhtenä viikonloppuna. Ei edes rantasaunani lauteilla. Sunnuntai-illalla totesin itselleni: uusi viikko ja uudet kujeet, ja painoin pääni tyynyyn. 
       - Ongelma on visainen, mutta ratkaisua vaille valmis. 
Niin ainakin olisi isäni todennut, jos olisi tiennyt asiasta. 
       Maanantaiaamuna vein Pomolle kesätyöntekijöiden työtodistukset allekirjoitettavaksi. Keskiviikkona sain takaisin kuoren, jossa oli allekirjoitettuna muut todistukset paitsi Sannan. Todistusehdotelmaani liimattu neonkeltainen muistilappu vaati, että todistukseen lisätään maininta Sannan kyvystä opettaa asioita kansantajuisesti ja kylliksi yksinkertaistaen. 
       Koska Pomo on pomo, eikä häneltä kerta kaikkiaan voi kysyä miksi, kävin kysymässä asiaa Sannalta, joka ei suostunut kommentoimaan asiaa mitenkään. Aloin itsekin kallistua siihen suuntaan, että käytäväjuoruissa voisi olla kaikesta huolimatta jotain perää. Kirjoitin Sannalle uuden työtodistuksen, joka kelpasi myös Pomolle. 
       Perjantai-iltapäivällä Hasse toi kahville ison jäätelökakun ja kesätytöt saivat todistuksensa ja lahjansa. Seuraavana päivänä oli syyskuun ensimmäinen päivä ja alkoi syksy. Kesä unohtui yhtä nopeasti kuin oli mennytkin, mutta tapaus Sanna ja jäätelökesä säilyivät kaikkien huulilla ainakin silloin, kun Pomo ei ollut paikalla. 
       Iltapäiväkahvilla ensilumen sadettua 13. lokakuuta Pomo katsoi haikeasti huoahtaen ulos. 
- Olisipa jo kesä ja lämmintä ja saisi kunnon jäätelötötterön. Se Sanna oli muuten näppärä tyttö! Se osasi niin yksinkertaisesti ja kärsivällisesti opettaa tietokoneen käyttöä, etten ole parempaa nähnyt. Eiköhän kysytä Sannaa töihin meille joululomaksikin. 

*  *  *
Tarina on kirjoitettu 11.10.2006 dialogiharjoittelua silmällä pitäen, joskin itse aihe nousi esille kirjoittajatuttavani kertomasta pikkujutusta, jonka tiimoilta pohdimme, mitä pomon suljetun oven takana tapahtui. Suunnittelimme leikillämme kirjoittavamme molemmat jutusta oman tarinansa. Tällainen tuli omastani. Tuttavan tarinasta ei ole tietoa, veikkaan että hän ei edes muista koko juttua, sillä itsekin olin tyystin unohtanut tämän kirjoittaneeni. 

sunnuntai 26. elokuuta 2018

MInne sinä menet, sinne minäkin menen


On ollut ilahduttavaa seurata, kuinka monet naiset ovat löytäneet harjoitusten aikana vanhan ystävän, jonka kanssa on koettu kenties useitakin harjoituksia. Tavatessa on halattu ja kyselty kuulumiset ja ennen kaikkea iloittu jälleennäkemisestä. Kenties jo edellisessä harjoituksessa on sovittu, että Mikkelissä tavataan. Ja kun jälleen on tavattu, niin juttu luistaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.


Raamatusta löytyy kaunis kuvaus naisten välisetä ystävyydestä. Ensilukemalla sitä ei ehkä huomaa. Ei varsinkaan, jos ajattelee, ettei anoppi voisi olla ystävä. Tarkoitan tässä kertomusta Ruutista. Ruut meni naimisiin maahanmuuttajan kanssa. Appi kuoli ja kymmenen vuotta myöhemmin Ruutin mies ja lanko. Molemmat miniät jäivät asumaan anopin luokse. Anoppi kuuli, että hänen entisessä kotimaassaan oli ollut hyviä viljavuosia ja päätti palata takaisin entiseen kotimaahansa. Hän kehotti miniöitään palaamaan vanhempiensa luokse ja menemään uudelleen naimisiin, mutta miniät kieltäytyivät. Anopin jättäminen ei ollut tapana. Anoppi selitti asian uudelleen ja toinen miniöistä lähtikin vanhempiensa luo.


Mutta Ruut sanoi: "Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta!" (Ruutin kirja 1:16-17).

Ruut oli siis valmis ystävyyden nimissä jättämään kaiken taakseen, oman maansa ja kansansakin. Hän oli valmis tekemään sen, mitä oli oikein siitä huolimatta mitä se häneltä vaati. Sellainen on oikeaa ystävyyttä. Sellaista on syytä vaalia. Vaalitaan siis harjoituksen aikana tulleita ystävyyksiä mekin. 

*  *  *
Teksti on kirjoitettu alun perin Lokki kutsuu -Nasta-harjoitusten sunnuntain tiedotuslehteen toukokuussa 2005. Ruutin päivän teksti luetaan kirkossa 14.sunnuntaina helluntaista.

Kirja joka maasta ja kunnasta -projektit

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Joulukalenteri etkot 22.11.

Tuomiosunnuntai ja viikko aikaa ensimmäiseen adventtiin. Kun loppusyksystä selasin lukupinoa, tajusin, että minulla oli suunnitelmissa lukea...