Agatha Christien näytelmiä tai kirjoista tehtyjä teatterisovituksia nähdään näyttämöllä aivan liian harvoin. Onneksi nyt tuntuu siltä, että tarjonta on kasvamassa.
Porin teatterin Suomen kantaesitys Agatha Christien dekkariin Kuolema Niilillä perustuva esitys oli mielestäni onnistunut. Ei samanlainen kuin kirja tai elokuva, mutta hyvin onnistunut.
Tykkäsin toteutuksesta, joka vastasi mielestäni hyvin kirjaa. Kuolema Niilillä on yksi lempi kirjoistani Agatha Christien tuotannossa.
Tykkäsin toteutuksesta, joka vastasi mielestäni hyvin kirjaa. Kuolema Niilillä on yksi lempi kirjoistani Agatha Christien tuotannossa.
Kirjassa lomaileva Poirot aavistaa, mihin kaikki tulee johtamaan, katastrofiin, mutta ei luonnollisesti tiedä kuka tekee ensimmäisen siirron... ja ensimmäisen murhan.
Näytelmissä parasta on elokuvaan verrattuna se, että lavasteet näkee itse läheltä. Laivainteriööri oli mielestäni kivasti toteutettu. Se ei ollut liian minimalistinen, vaan kaikkea oli riittävästi. Valaistuksella täydennettiin paljon asioita, mitä ei pysty toteuttamaan näyttämöllä muuten, koska lavasteiden siirtelyyn ei voida käyttää tuhottomasti aikaa. Kun vertaa valaistuksen ja taustakuvien käyttöä nykyisin siihen, mitä se oli kun aloitin teatterissa käynnit 1980-luvulla, on kehitys ollut huikeaa. Itsellekin muistiin, että hienosta valaistuksesta vastasi Timo Ahonen.
Siipirataslaivan voi hyvin kuvitella joelle ja sen rantaan etenkin kohdissa, missä sirkat illalla sirittävät taustalla.
Näytelmän jälkeen luin taas kirjan, siihen ei koskaan kyllästy, ja katsoin tv-elokuvan. Senkin olen nähnyt aiemmin ainakin kerran.
En kuitenkaan ollut aiemmin huomannut yhtä kohtaa: Elokuvassa Poirotista ilmenee uusia piirteitä. Kun puhutaan rakkaudesta, hän toteaa:
"Olen jäänyt paitsi niin paljosta."
Kuuleeko Poirotin sanoissa pientä haikeutta, mon ami?
Tämä oli jälleen kerran muistutus siitä, että teatterissa pitäisi käydä paljon useammin. Ehkä siitä pitäisi tehdä itselleen uudenvuoden lupaus.
Näyttämöllä minulle oli uusi tuttavuus Peter-Sebastian Lehtonen joka esitti Simon Mostyniä. Hän selviytyi osastaan hyvin.
Oli kiva nähdä pitkästä aikaa lavalla vieraileva näyttelijä Katariina Lohiniva. En muista nähneeni häntä pariinkymmeneen vuoteen. Hän taisi tulla Porin teatteriin ensi kertaa 1998 tienoilla. Itse muutin pois kymmeneksi vuodeksi 2002.
Näytelmän pappina toimi Ilkka Koivula, jonka olen nähnyt livenä jossain esityksessä aiemminkin, mutta yhtäkkiä ei tule mieleen missä. Olen käynyt teatterissa aika monessa kaupungissa. Oulusta Lappeenrantaan, Kuopiosta Helsinkiin ja Turusta Joensuuhun hahmottuva alueen sisällä. Kuopion unohdan yleensä aina; olen nähnyt siellä vain yhden näytelmän, josta en muista muuta kuin että se oli klassikko kappale.
Kuvittelin hetken, että Koivula saattoi olla Hectorin lauluista koostuneessa Pyhä keikka - musikaalissa Turussa, mutta siellä olikin veljensä Pertti. Luultavasti olen nähnyt Ilkan sitten Rauman teatterissa. Se kuitenkin tuli ihan ensimmäisenä mieleen.
Muistelu on aina jollain tapaa hassu juttu. Tässä samalla tuli Rauman teatteria miettiessä jostain syystä mieleen kuinka sieltä yksi näyttelijä oli noin 25 vuotta sitten perheineen ostoksilla Porissa sattumalta samassa kodintarvikeliikkeessä missä satuin olemaan silloin minäkin. En muista miehestä mitään muuta, kuin sen, että hän pyysi myyjää leikkaamaan vax-tuugia. En ollut aiemmin kuullut sanaa tuossa alkuperäisessä asussa. Kotona meillä sitä sanottiin vastuukiksi ja koulussa vahakankaaksi. Myöhemmin Mikkelissä kuulin usein puhuttavan vax-tuugistaa.
Porin teatterin yksi suosikeistani on Marko Honkanen. Pidän erityisesti hänen äänestään. Tässä näytelmässä hän esitti vain satunnaista rihkamakauppiasta.
Näytelmä oli hyvin toteutettu, mutta jos pientä kritiikkiäkin pitäisi antaa, niin meni alusta varsin pitkään, kun ihmettelin milloin Poirot tulee laivalle, ennen kuin tajusin, ettei hän tällä kertaa tule. Pastori ja muut hoitivat homman kuitenkin hienosti kasaan ja syyllinenkin selvisi.
