Vaihdoin lakanat, ja huomasin, että Suomi-Filmi kuvalla koristeltuun tyynyliinaan oli tullut pieni repeämä sauman viereen. Sitä korjatessa muistelin, että ostin tyynyliinat Mikkelin vuosinani, kun käytiin Mikkelin Marttaklubin kanssa kesäteatterissa katsomassa Putkinotko-näytelmä Savonlinnan Säämingissä aidossa Putkinotko maisemassa.
Joel Lehtosen Putkinotko-trilogian aloittaa kirja, jolla on pisin koskaan näkemäni nimi: Homo novus tai ei mitään uutta auringon alla s.o. Kerran kesällä maamansikoita hunajassa ja kermassa Könöliinien pöydässä; niille, joita makeus äitelöi, antaa Muttinen, joka ei tahdo naimisiin, koska pelkää olemattoman poikansa joutuvan sotaan, härkää ja pippurijuurta, ynnä kertomus signor Falcosta ja Bongmanin taisteluista Holoferneksen kanssa, tehnyt Joel Lehtonen, kuin myös erinäisistä muistakin narreista tavallisten porvareitten ja moukkain seassa, pikkukaupungissa Anno MCMXIII.
Tartuin tähän 1917 julkaistuun, tuttavallisemmin Kerran kesällä, jonka tapahtumat Lehtonen pitkän nimenkin mukaan sijoitti vuoteen 1913.
Hauskuunnuin heti ensi alkuun kirjan sanonnoista:
"Voi pyhän Birgitan pannurieska!"
Kuinka virkistäviä lausahduksia kirjasta löytyikään!
Kun lukee monipuolisesti erilaisia kirjoja, niin huomaa, kuinka nykyisin on monilla suppea sanavarasto (ainakin silloin, kun ei huomioida uusia englantipohjaisia sanoja).
Toisaalta, monet nimitykset ovat muuttuneet, kun erilaisten nimiehdotusten joukosta on joku tullut suositummaksi ja jäänyt ainoaksi suomenkieliseksi nimeksi. Esimerkiksi sarjan kolmannessa osassa mummo kerää mansikoita, mustikoita ja pääskysen hattuja. Kasvien nimihistorian mukaan ketoneilikan yksi paikallinen nimi oli pääskysen hattu. Orpolapsen kukaksi ja huorankukaksikin sitä on kutsuttu.
Itse tarinakin oli mielenkiintoinen. Ei ollut helppoa senkään ajan nuorilla miehillä. Etenkään kun ei tahtonut naimisiin.
Ei toisenkaan osan nimi lyhyt ole, vaikka sentään vain kolmanneksen ensimmäisestä osasta: Kuolleet omenapuut, mutta terveitä ihmisiä, s.o. moukkia ja moukkaherroja suloisessa rauhassa, myös hiukan sodassa, Muttisen Aapelin ympärillä; runollista proosaa vuonna 1918, novellikokoelma.
Tässä kirjassa Muttinen on hankkinut kesäpaikan ja pestaa Juutas Kärkriäisen perheineen sitä hoitamaan ja vartioimaan, huvilan torpariksi.
Kuvassa Lehtosen itsensä vuonna 1905 hankkima Inhanmaan tilan kesämökin työpöytä. Kuvasin sen kesäteatterissa käydessäni.
Lehtonen oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa Säämingissä (nykyisin kuuluu Savonlinnaan), joten ei ollut ihme, kun kirjailija halusi viettää siellä kesiään.
Lehtosen kesäpaikan tiluksia hoiti hänen velipuolensa Aleksander Muttinen. Inhanmaa ja Muttinen toimivat kirjasarjan innoittajina.
Torpan kontrahti tehtiin suullisesti ja Muttinen ei paljon työpäiviä Juutas Käkriäiseltä vaatinut.
Haaveena oli laajeneva, 400 omenapuun omenatarhan, joka piti aidata ja nostaa savea sen maan parannukseen. Rakennuksista piti pitää huolta, mutta ongelmako se olisi, kun Käkriäinen voisi kerran saada viljelemänsä osuuden tilasta itselleen.
Lisäksi sopimuksessa taisi olla että tilalta pystyi hankkimaan maitoa, perunoita ja muita tuoretuotteita. (Lehtosen ja tämän velipuolen Muhosen sopimuksessa oli täysi ylläpito silloin kun omistaja on huvilallaan). Kirjan Muttinen ei käynyt kesäpaikassaan edes joka kesä, joten kovin vaivoiksi hän ei torpparilleen ollut. Toisalta se saattoi olla syy, miksi Käkriäiset melkeinpä kuvittelivat tilan omakseen.
Saamattomien miesten tapaan Käkriäiseen iskee kateus ja laiskamato. Satojen omenapuiden sijaan Muttinen tarhassa on vaivaiset 40 puuta. Omenapuita..., kukapa niistä isännän omenapuista kun lapsille pitää ruista saada.
Kolmas osa Putkinotko : kuvaus laiskasta viinatrokarista ja tuhmasta herrasta ilmestyi alunperin kahtena osana vuosina 1919 ja 1920 sekä kokonaisena vuonna 1920, jolloin Lehtonen meni naimisiin.
Kuvassa pihapiirissä oleva näyttämö noin kesällä 2011.
Itse Putkinotko kirja on yhden päivän romaani. Päivä on jossain heinä-elokuun vaihteen tienoilla. Kesä alkaa olla pitkällä, illat ovat pimeitä, Käkriäinen tekee heinää ja vähän tuntuu siltä, että sitä on tehty pitkään. Kuvitellaan että isäntä ei tänä kesänä tule, mutta tulee kuitenkin. Uutta viljaa ei ole vielä saatavilla,joten sitä pitää hakea kyliltä.
Linnut laulaa, vaikka Aarne Kinnunen kirjassa Talo ilmassa : Joel Lehtosen putkinotko muistuttaa, että heinäkuun lopussa linnuista laulaa vain peukaloinen. Itse kyllä muistelen, kuinka noin 30 vuotta sitten paria löytämätön satakieli lauloi "kaikki kesäyöt", mutta voi olla, että se sitten lopetti juhannuksen jälkeen. Tuntui silloin vaan, että vähempikin määrä satakielen kaunista laulua merenrantalehdossa makuuhuoneen seinän takana olisi riittänyt. Nyt, kun Kinnunen asiasta muistutti, niin lokit, naakat ja sepelkyyhky ovat olleet ainoita lintuja, mitä viime päivinä on kuultu.
Sattui hauskasti, kun istuttiin viikonloppuna naapurin kanssa keinussa. Olin juuri aloittanut Putkinotkon lukemisen, mutta naapuri ei siitä tiennyt.
Pihalla lenteli naakka, ja siitä puhe siirtyi lintuihin. Naapuri muisti oitis Putkinotko-elokuvan ja totesi, että siinä Rosina aikoi ostaa Savonlinnan apteekista Kolotiitä ja Korpinrasvaa. Se tepsii kaikkiin. Huvitti. Harvoin sitä tulee puhuttua klassikoista naapurin kanssa, saati juuri silloin kun on lukemassa kyseistä kirjaa.
Isännän ja torpparin välit ei ole aina mitä sydämellisemmät. Välillä isäntää harmittaa Käkriäisen saamattomuus. Ja Käkriäistä harmittaa se, että tila ei ole hänen omansa, vaikka hän sitä hoitaa. Käkriäistä ei huvita edes tuvan korjaaminen asuinkuntoon, vaikka 11-lapsinen perhe ja mummo tilaa tarvitsisivatkin.
Itse mietin ex-anopin puheita muistellen, että fiilikset oli samanlaiset pitkäaikaisilla torppareilla ja lampuoteillakin. Omakin sukuni asutti samaa torppaa noin 140 vuotta, joten fiilikset olisi saattaneet olla reilu sata vuotta sitten heilläkin saman tyyliset. Etenkin, kun päätalon isäntäperhe oli vaihtunut toiseen sukuun, mutta omat esivanhemmat olivat asuneet omalla tontillaan 1770 vuoden tienoilta lähtien. Nykyinen isäntä on edelleen sukuamme ja on siten vanhin sukutila omalla kylälläni. Käkriäisille tunne omasta talosta oli tullut noin kymmenessä vuodessa.
Perunamaa - potaattimaan hoito on harvoja asioita, joissa Käkriäinen kittelee isäntäänsä. Isäntä kun vaati, että puuceen jätökset tuli käyttää lannoitukseen.
Isoja perunat onkin, kourankokoisia tai isompia, vaikka ne on istutettu vasta kesäkuun puolivälisssä. Perunaa täytyy viljellä. Paljon, kun Käkriäinen syö niitä kerralla 30 kappaletta (tuskin kuitenkaan niitä lantun kokoisia) ja päivittäin kuluu koko perheen käytössä perunaa 5 kappaa päivässä eli 25 litraa. Aikuisia talossa on jo ainakin viisi, ja teinejäkin muutama, joten nälkäkin on.
Kirjan tapahtumat olivat elävää maalaiselämää reilu sata vuotta sitten. Karja laidunsi metsissä, kessua viljeltiin itse ja lisäsärvintä toi tuulastus ja muu kalastus sekä meysästys. Kaupungissa käytiin harvoin ja lapsille se oli jännä juttu. Mummo noukki vauraammille ahomansikoita ja mustikoita.
Luonto oli lähellä ja lutikat jopa iholla. Surullinen olo tuli kirjan tarhakäärmekohtauksesta. Toivottavasti vastaavaa ei enää tapahdu.
Onneksi useampien ihmisten ymmärrys luonnonsuojelusta on parantunut viime vuosisadan aikana. Sata vuotta sitten luonnon puolesta puhui vain harvat.
Iloakin piisasi. Siitä esimerkkinä Käkriäisen viljanhakumatka.
Mielestäni Lehtosen kieli ja sanojen käyttö parani trilogian loppua kohti. Keskimmäisestä osasta pidin kielen käytön puolesta vähiten, mutta ei sekään huono ollut, etenkin kun muistaa, niin kuin aina pitäisi vanhojen kirjojen kohdalla muistaa, että kirjan kirjoittamisesta on aikaa.
Putkinotkokirjassa ei hirveästi ruualla herkuteltu. Mutta kun kirjakauppias Muttinen haaveilee, ja saakin, mökille päästyä vaaleaa leipää ja hunajaa, niin sitä piti kokeilla itsekin heti iltakahvilla. Onneksi olin juuri ostanut gluteenittomia korppuja. Notkeaa luomu hunajaakin löytyi varastosta. Olihan se hyvää.
Kuva: korppua hunajalla. Huomaa myös bampussa pyykkipojassa kiinni oleva pokkarin avoinnapitolaite. Se sujautetaan peukaloon ja kirja pysyy sopivasti avoinna. Näppärä kuin mikä. Tilasin sen koronavuonna jostain kotimaisesta verkkokaupasta tekijää tukeakseni, mutta valitettavasti ei jäänyt mieleen se tekijä.
Jääköön kirjan loppu paljastamatta, vaikka se monille tuttu onkin. Itselleni se oli jo yllätys, sillä teatterikappaleen näkemisestä on jo aikaa. Elokuvaa en muista nähneeni, enkä ole lukenut kirjaa aiemmin.
Kinnunen muistuttaa kirjan alussa, että kirjan voi lukea ensimmäistä kertaa vain kerran. Sen jälkeen tarina ei ole enää uusi ja yllätyksellinen. Itse olen huomannut, että joskus kirjatkin unohtuu. Esimerkiksi luin 1980 vuoden tienoilla vihreäkantista Neuvostoklassikoita sarjaa. Erityisesti tykkäsin Häkki nimisestä kirjasta. Luin sen uudestaan 2017 ja totesin sen edelleen hyväksi, mutta edes sitä en muistanut, että kirja oli dekkari.
* * *
Eli hyvällä omatunnolla voin todeta: klassikko selätetty. Kiitos haasteen emännöinnistä Yöpöydän kirjat.
