Hörhiäiset

Vuoden 2022 Hörhiäinen tuli valittua melkein viikon kestäneellä Hörhiäisviikolla. Olin hoodeilla, mutta onnistuin välttämään monta tapahtumaa. Pistän kankean lähestymisen koronavuosien ja muissa merkeissä juhlitun viikon piikkiin. Parasta kuitenkin oli, että kesän kolmas kunta tapahtuma tuli näin suoritettua. En minä aiemminkaan välttämättä käynyt useammissa. Hyvä minä! 

Ensimmäiset hörhiäiset valittiin jo 1990-luvulla, mutta itse olen osallistunut vasta tämän vuosituhannen aikana. Veikkaan, että olen nähnyt noin 15 hörhiäiskukitusta, mutta harvoja valituista olen tunnistanut entuudestaan, koska en ole kankaanpääläisiä.

Hauskimmat hörhiäisvuodet ovat olleet ne, kun olen osallistunut tapahtumaan sukulaislasten kanssa olipa sitten kyseessä tivolin possujuna, narunveto tai öinen räp-konsertti.

Mieliinpainuvimmat esitykset olen nähnyt Rivieralla. Yhtenä vuonna nähtiin unkarilaista tulitanssia ja se oli todella mieleenpainuvaa. 

Tänä vuonna panostin eritoten kahvitteluun mm. lempikahvilassani Postellissa, mutta kuuntelin myös perjantai-illan Suurimaan konserttia ja tietty katselin Hörhiäisen kukitusta.

Pyörähteli torilla myös torstaina ja lauantaina. 

Muurin laajennuksen vihkiäiset jätin väliin, sillä lapsikuoroesitykset eivät puhuttele, ja itse muurin näin valmiina jo viime viikolla, kun tulin kaupunkiin.

Mikä sitten on se Hörhiäinen?

Kuvitteellinen, ahkera ja mielellään esiintyvä pörriäinen. Sillä on mustaa/keltaoranssia raitaa pitkin paitaa,  tupsukorvat ja pitkä piikki peräpäässä. 

Hörhiäisen patsas asustaa Leijonapuistossa runsaiden kukkaistutusten keskellä. (Kuva kesältä 2021).

Mikäli haluttaa lukea hörhiäisten heimoista, suosittelen erityisesti televisiosta tuttua Waldemar Bonselsin Maija Mehiläisen tarinaa sekä  Maja Lunden ilmastonmuutoskirjaa  Mehiläisen historia. Perheen pienimmille sopii togolaisen Magaliattiogbén piirtämä Mehiläinen - kirja. 

Kirjojen yö Porissa

Kirjojen yö. Mikä ihana ajatus : kuunnella hyvistä kirjoista koko ilta. Taitaa olla viisi vuotta kun töiden ja koronabreikien vuoksi olen pääsyt osallistumaan, joten jo oli aikakin. 

Tapahtuma alkoi neljältä, mutta olin paikalla jo kolmen jälkeen. Ennen haastatteluja katselin läpi myyntipöydät onneksi löytämättä yhtään kirjaa, joka olisi huutanut perääni, että Osta minut! Tämän vuoden projekti hävittää 365 tavaraa junnaa helmikuussa, joten ei uusia kirjoja. Sen sijaan repussa oli mukana yksi hävitystyö, kesken jäänyt virkkaus, josta valmiina tulee jotain. Lasken hävitetyiksi myös esim. virkaamalla hävitetyt lankakerät. 

Näyttelytilassa oli nurkkaus, jossa voi kertoa mielipiteitä tulevaisuuden kirjastosta. Ne kerroin jo netissä, mutta silmäilin muiden kirjoittamia lappuja. 

Loput näyttelytilasta täytti Apila Pepita Miettisen hienot kirjan kuvitukset Ulla Mursun Myrtti-kirjoihin. Oma suosikkini oli tietty tämä käsityökuva. Kiva kuvitus houkutteli, joten pitänee lainata nuokin kirjat jossain välissä. 

Sitten olikin aika varata istumapaikat. Hyvä oli, että tulin ajoissa, sillä tuolit täyttyivät nopeasti, ja niitä kannettiin paljon lisää. En laskenut, mutta Arttu Tuomisen Häväistyt kirjan julkkareissa oli varmasti reilu sata kuulijaa. 

Arttu kertoi kirjasta ja kirjoittamisesta. Äänentoisto pelasi hyvin, joten kuulemisen kanssa ei tarvinnut pinnistellä. Viihdyin. 

Kirja on kuulemma siinä mielessä omakohtainen, että omien lasten kasvaessa myös lasten some käyttö mietityttää. Oli kiva pitkästä aikaa kuulla jonkun myös kehuvan nuoria. Olen itse ollut samaa mieltä, että iso osa nuorista on valveutuneita ja taitavia verrattuna siihen, mitä itse olimme 1970-80-luvun lapsina ja nuorina. Nuorten verkostot on toista luokkaa kuin omat pihapelikaverit 1970-luvulla. 

Palaan kirjaan ja Arttun puheisiin kun olen kirjan lukenut. Muiden kiireiden vuoksi siihen menee hieman aikaa. 

1980-luvun porilaisista lapsista oli puhe illan toisissa julkkareissa. Janne Oran Amsterdam blackout kertoo ystävistä ja veriveljistä, joista toinen menestyy Jalkapallomaailmassa ja toinen ei. Kirja sopii kuulemma hyvin myös naisille, vaikka päähenkilöt ovat miehiä. Itse en ole mikään urheilufani, mutta käsittääkseni Musan jalkapalloa pelaavat mimmit ovat tehneet hyvää työtä, joten kaiketi Porista löytyy myös jalkapallofaninaisia. 

Molemmissa kirjoissa on siis porilaisten paikkojen bongausmahdollisuuksia. Iloinen asia se lienee myös raumalaisille, kun kumminkin nekin tuntevat monet paikat. 

Tähänkin kirjaan palaan varmasti myöhemmin. Veikkaan, että tulee luettua samalla aiemmatkin kirjat. 

Illan kolmas tunti vierähti kuunnellen Maisku Myllymäen esikoiskirjasta Holly. Se oli illan kirjoista se, jota etukäteen ajattelin vieroksuvani eniten. Kun vielä haastattelija esitteli kirjan neljä päähenkilöä vastenmielisiksi, niin oli vähiltä, että en vienyt kolottavaa iltakahvihammastani kahvikylpyyn siltä istumalta.

Onneksi en lähtenyt, sillä suljetun huoneen arvoitus lienee kiva, vaikka arvoitus olisikin vain se, nähtiinkö saarella vihermehiläissyöjää vaiko ei. Tämäkin kirja menee siis lukupinoon ja lisää kirjoittanen myöhemmin. Luultavasti paljon myöhemmin. 

Kysyin kirjailijalta, sijoittiko hän kirjan Kalajoelle, missä on tehty aikanaan kaksi havaintoa vihermehiläissyöjästä, mutta hän totesi että paikka voi olla mikä vaan saari Pohjois-Euroopassa, jonne yhteysaluksella pääsee kerran viikossa. 

Lihakset kesti vielä neljännenkin tunnin istumisen, joten ilta jatkui Antti Tuomaisen kanssa. 

Kuvittelin, että olen lukenut Tuomaiselta vain kirjan Mies joka kuoli, joka olikin yksi sen lukuvuoteni parhaista kirjoista, ja josta tekemänki kirjoitus on edelleen kesken. Aihe oli läheinen, koska suvussa on ollut siitakesienikasvattamo. Ehkä pitää viimeistellä kirjoitus sieniviikolle.

Haastattelun aikana ilmeni, että olen lukenut alkuvuodesta juuri ennen Ukrainan sodan alkamista myös Tuomaisen dystopiakirjan Parantaja, ja jopa kirjoittanut siitä, kuten muistakin silloin lukemistani dystopioista. 

Tunnin aikana Antti kertoi miten hänestä tuli kirjailija. Haastattelija kyseli hyvin Tuomaisen hyvin eri tyyppisten kirjojen taustoista. 

Kirjailijan mielestä kirjoittaminen on hauskaa ja hauskinta silloin, kun saa luoda uuden kirjan uuden maailman kerran vuodessa. Trilogian kirjoittaminen oli kiva kokemuksena, mutta seuraavat kirjat tulevat olemaan yksittäisiä kirjoja kuten ennen trilogiaa. 

Reilun kuukauden päästä saankin ryhtyä lukemaan Jäniskerrointa ja Hirvikaavaa, sillä vain järjellä ajattelevan, putkiaivoisen vakuutusmatemaatikon Seikkailupuiston johtamiskokemuksista kertovan sarjan viimeinen osa, Majavateoria ilmestyy äänikirjana 18.10.

Tässä vaiheessa iltaa kirjaston kahvila houkutteli enemmän kuin Ulla-Maija Paavilaisen Rohkeudella Elina Gustafsson -kirjasta kertova haastattelu. Haastattelu näemmä kiinnosti monia ja se sai paljon uusia kuulijoita. Itsekin olen lukenut monia urheilijaelämäkertoja, mutta neljä haastattelua putkeen oli tällä kertaa tarpeeksi. 

Ihana ilta. Luultavasti myös kirjaston työntekijät olivat tyytyväisiä kävijämäärään. Ainakin yksi virkailija sanoi, että he tykkäävät kovasti järjestää tätä tapahtumaa. Ensi vuoteen siis. 

. 

Karhunainen ja pimeys saavat sydämen lyömään nopeammin

Etsiskelin viilentävää lukemista elokuiselle hellejaksolle, kun säätiedotus lupaili kuumaa, ja kyllähän sitä saatiinkin. Outo sattuma toi eteeni kaksi kirjaa, jotka olivat mielestäni hyvin paljon samaa tyyliä, kuin aiemmin lukemani suosikkini, jolle annoin aikanaan viisi tähteä, enemmänkin olisi voinut antaa.

Ensimmäiseen viilentävään kokemukseen ajauduin sattumalta. Suoratoistopalvelussani on reilu 450 kirjaa jotka tahtoisin lukea heti. Viime aikaisella lukutahdillani siihen menisi vuosi, mutta käytännössä aina tulee uusia kirjoja.

Viimeaikoina olen etsinyt luettavaa ottamalla listani esiin, pistämällä silmät kiinni, viipottamalla sormia muutamia kertoja ja odottanut oletetun ruudunvierimisen pysähtymistä. Sitten tökkäisy ruudulle ja silmät auki. Olen antanut itselleni luvan fuskata 2 kirjaa molempiin suuntiin, että ei tarvitsisi esimerkiksi lukea juhannusviikolla joulukirja, ellei tahdo.

Nyt sormeni alapuolelta löytyi Sigri Sandbergin Pimeys - tähtiä, pelkoa ja viisi yötä yksin tunturissa. Se oli päätynyt lukulistalleni Huippuvuorten takia mutta unohtunut kun Huippuvuoret oli ajankohtainen. 

Sinne siis. Luulisi että siellä ja norjalaisella tunturilla olisi riittävän viileää.

Norjalainen Sigri lähtee tunturiin voittamaan pimeän pelkoaan ja kertoo pimeydestä ja sen pelosta peilaten kertomustaan itävaltalaisen Christiane Ritterin kokemuksiin. Vuonna 1934 hän matkusti metsästäjämiehensä houkuttelemana Huippuvuorilla asumaan pieneen metsästysmajan, missä hän joutui olemaan osan aikaa yksin. 

Kirja on lajityyppinä itsensäkehittämisopas, mutta Ritterin suomentamattoman tarinan kertominen siinä sivussa sai minut viihtymään tiiviisti kirjan parissa. 

Kun kirja oli luettu, etsin uutta viilentävää luettavaa 'nämä kirjat voisivat myös kiinnostaa sinua' -listalta. Sen toiseksi viimeisenä oli Karolina Ramqvistin  Karhunainen. 

Luin viime vuonna bulgarialaisista karhunkesyttäjistä ja mieli laukkasi oitis siihen suuntaan. Mutta ei. Tämä karhunainen oli ollut aatelinen ja hänet hylättiin laivalla sattuneen skandaalin vuoksi 1542 vuonna kesken tutkimusmatkan Pohjois-Atlannilla olevalle saarelle. 

Samalla, kun Karolina kertoo Marquerite de La Rocquen tarinan, hän kertoo kirjoittamisprosessistaan, omista tutkimusmatkoistaan Marqueriten jäljillä, sekä naisen elämästä ja selviytymisestä ennen ja nyt. 

Kirja oli sen verran kiehtova, että elokuinen, porilainen hellepäivä meni kepeästi ohi, vaikka 31.7° lämpö saa normaalisti minut paniikkiin. Pohjoisella Atlantilla on kylmää, vaikka se kuinka sijaitsisi Ranskan kanssa samalla etäisyydellä Pohjoisnavasta. 

Hieno tarina, ja lukijanakin oli yksi harvoista naislukijoista, joiden ääni sopii korvilleni, eli Krista Putkonen-Örn. 

Kun olin kuunnellut kirjaa jonkin aikaa, tajusin, miksi tämän ja edellisen kirjan tyyli tuntui niin innostavalta. Syynä oli se, että kirjan tyyli toi mieleeni Mia Kankimäen kirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kirjan tyyli sai pari, kolme vuotta sitten pääni liitelemään pilvissä pari päivää. Tai ehkä kolme. Tai neljä.... 

Kirjassa Mia jättää työnsä ja lähtee etsimään 1000 vuotta sitten elänyt tänään hovinaista, joka yllä mainittujen kirjallisten muusien tapaan oli myös kirjailija. Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjaa ilmestymistä suomeksi olen odottanut jo kaksi tammikuuta. Toivottavasti ensi tammikuu tuo mukanaan  hänen 1000 vuotta vanhat hovielämän kuvaukset ja listat. 

Nämä kolme täysin erilaista kirjaa muuttuivat siis kesän kuumuudessa mielessäni samankaltaisiksi. Luultavasti kirjailijat eivät tunne toisiaan ja jonkinasteinen samavireisyys on pelkkää sattumaa, mutta itselleni se oli oivallinen sattumus elokuun kuumimpiin päiviin. 

Majakkasaarilla

Elokuun alkuun suunniteltu majakkaretki innosti lukemaan kirjoja majakoista. Viime kesänä luin useampia majakkakirjoja, mutta vielä riitti lukemista tällekin kesälle. Löysin monta dekkariakin, mikä on hyvä, sillä dekkarit ovat aina kuuluneet kesääni.

Aloitin kepeästi lastenkirjoilla. 

Enid Blytonin Viisikko vanhassa majakassa oli turvallinen valinta. Olen senkin varmasti lapsena lukenut sen seitsemän kertaa, muistin Hurinan ja Ilkimyksenkin, mutta en sitä, että kuuluivat samaan tarinaan. Aloitus oli hyvä, sillä kesken ollut australialaisdekkari vaikutti tylsältä, mutta mikäs teet, pakko sekin lienee lukea.

Tuo minkäs teet jäi soimaan päähäni korvamadon tapaan jostain heinäkuun alussa lukemastani  antiikkikauppiaita koskevasta kirjasta, ja minkäs teet, pakko sitä on hokea itsekin.

Viisikko ei petä koskaan. Nälkä tuli taas:

Täällä on ainakin 10 voileipää ja pulliakin. Johanna on tehnyt meille kermaleivoksiakin.

Keski yöstä huolimatta oli pakko tekaista voileipä. Pullaa saati kermaleivoksiakin ei löytynyt keittiöstäni.

Kuvassa Viisikko sarjan televisioinnista tuttu St. Maryn majakka joka sijaitsee Newcastle upon Tynen lähettyvillä likimain Tanskan korkeudella Englannissa. Kuva: Unsplash/Jonny Rothwell. 

Korviin pisti kirjasta pieni kummallisuus. Pauli jäi vapaaehtoisesti ainakin 2 kertaa Annen seuraksi majakalle, koska tiesi Annen pelkäävän sitä, mitä pojat lähti tekemään. Koska Paulista on tullut noin empaattinen? Tim sentään oli oma itsensä:

Rakas Tim, pidän sinusta kovasti, mutta lakkaa nuolemasta korvaani.

Kirja taisi olla sarjan viimeisimpiä osia, joten Paula alkaa olla iso tyttö. 

En muista mikä sarjan kirjoista oli suosikkini lapsena, mutta tämä taisi mennä nyt top-kolmoseen. 

Toinen lastenkirja oli suunnattu hieman nuoremmille lapsille. Jukka-Pekka Palviaisen Jugi ja majakka saaren aave kertoo perheen muutosta Raumalla Kylmäpihlajaan. Kirja oli hauskasti kirjoitettu, joten jatkoa odottelen. 

Tanskalaisen Sally Altschulerin Zone 5-sarja kertoo saari ryhmällä asuvista lapsista, jotka viettävät aikaa yhden lapsen äidin omistamalla käytöstä poistetulla majakalla. Toisessa osassa Majakan puolesta, ryhmä valmistaa robotin. Osassa 4 Myrskyävällä merellä tehdään aikahyppy ja pelastetaan laiva, mutta mikä laiva? 

Tämä majakkakuva edustaa rannikolla/asutulla saarella olevaa majakkaa. Kaupunkimajakka tämä ei ole, koska linnunrata näkyy hyvin. Kuva voisi olla vaikka P. D. Jamesin lomasaaren majakka. Kuva Unsplash/Zetong Li. 

Aikuisten kirjoista otin luettavaksi ensimmäisenä Comben saarelle sijoittuvan P. D. Jamesin Majakka-kirjan, mistä en ollut aloittaessani varma olenko lukenut tämän Adam Dalgliesh -dekkarin, mutta sekin selvisi. Olen lukenut. Kirja oli kuitenkin muistissani armeliaan unohduksen huomassa, joten aiempi lukeminen ei haitannut yhtään loppuratkaisun tuoreutta. 

Ulko-Hebriduen tapahtumat 1903 ovat innostaneet Emma Stonexin kirjoittamaan kurjan Majakanvartijat. Kolme Majakanvartijaa hävisi majakkasaarelta mystisesti. 

Kirjassa kyseinen tapahtuma sijoittuu aikaan, jolloin on käytössä kasettisoittimet eli vuoteen 1972. Kirjailija, joka tapausta alkaa kirjassa tutkia, aloittaa tutkimuksensa 1992 vuonna. 

Kirjan majakka oli 10-kerroksinen, kuvan kaltaisesti jalustalle rakennettu ilman saarta tai edes kalliota millä lenkkeillä tai edes oikoa koipiaan. Kuva: Unsplash/Raoul du Plessis. Kuvan majakka sijaitsee Etelä Englannissa Beachy Heardissa melkein kiinni mantereessa. 

Ellen olisi päättänyt kirjoittaa majakoista, en olisi kuunnellut tätä kirjaa. Lukija kuuluu niihin naislukijoihin, jotka eivät sovi korvilleni muuta kuin ehkä lastenkirjoja kuunnellessa. 

Kirjan alku oli lupaava, mutta sitten mukaan astui liikaa rakkautta minun makuuni. Odotin perinteisiä majakkarikoksia, mutta petyin. Kirja oli kuitenkin kivasti kirjoitettu, joten luin loppuun. Ei kirja silti huono ollut. Tunnen monia, jotka pitäisivät tästä ainakin neljän tähden verran. 

Kirjojen mukaan Majakanvartijaan työ oli yksinäistä. Työntekijöitä saattoi olla pari, kolme. Perheitä oli lähinnä paikoissa, missä saattoi pitää lehmiä ja muuta karjaa. Joskus majakalla on ollut muitakin työntekijöitä. Hailuodon Marjaniemen majakalla on tarkkailtu säätä. Joillain majakkasaarilla on saattanut asua myös luotseja. Nykyisin kaikki Suomen majakat ovat miehittämättömiä. Sama tilanne lienee muuallakin. Kuva Hailuodolta: Unsplash/ Remo Vilkko. 

Kirjoissa Majakan hoitajat pitävät majakoistaan huolta niin, että messinki kiiltää koko ajan ja paikat on aina kunnossa. Työtä on vähän, etenkin jos saarella ei ole lehmiä ja muita hyötyeläimiä. Vapaa-aikaa riittää tapettavaksikin. Kalastus, kirjallisuus ja tarinointi näyttävät olevan yleisimmät harrastukset. 

Janette Wintersonin kirjassa  Majakanvartija on lista oppipojan tehtävistä:

• Aamuteen keitto
• klo 8 koiran ulkoilutus
• Klo 9 aamupalan teko
• Klo 10 portaiden huuhtelu
• Klo 11 aamupäivä teen keitto
• Klo 12 laitteiden kiillotus
• Klo 13 lounaan teko
• Klo 14 oppitunti majakoiden historiaa
• Klo 15 pikkupyykki
• Klo 16 iltapäivätee
• Klo 17 koiran ulkoilutus ja muonatäydennys
• Klo 18 illallisen teko
• Klo 19 majakkamestari tarkistaa valolaitteiston, oppilas katseler
• Klo 20 lisää opetusta, tarinan kerrontaa
• Klo 21 Majakan valo sytytetään ja mennään nukkumaan. 

Majakanvartija kirjassa on paljon tarinoita. Osa kertoo majakanvartijoista ja lähialueen ihmisistä, osa kirjoista on todellisia klassikkoja, kuten Gottfried von Strassburgin Tristan ja Isolde tai Darwinin Lajien synty. 

Kuva: Seivästön majakka Kuolemanjärvellä 1930-luvulla, Finna/Lappeenrannan museot. Majakka räjäytettiin suomalaisten toimesta toisen talvisodan alkupäivinä. 

Klassikkohaaste - Virginia Woolf Majakka

Heinäkuun klassikkohaasteeseen sopii jotain kesäistä. Merta, hyvää ilmaa, kauniita kesäpäiviä, veneretki. Tai kukkien tuoksua ja lämpimiä iltoja kuun valossa.

Valitsin Virginia Woolfin. En ole aiemmin lukenut Woolfin kirjoja, mutta monesti on pitänyt. Lähinnä olen ajatellut Omaa huonetta, mutta Majakka vei voiton kesän kunniaksi.

Ainakin Woolfin Orlandosta ja Mrs Dallowaystä on tehty elokuvat, mutta niitäkään en ole katsonut. Mikä häpeä, mutta tuleepa korjattu tässä. 

Muutamat Woolfin kirjojen nimet: Aallot, Menomatka, Vuodet ja Mrs Dallowaystä, jonka työnimenä oli Tunnit, kuvastaa mielestäni hyvin Majakan tekstiä. Woolf tarttuu hetkeen ja kertoo sen tunnelman ja henkilön ajatukset. 

Tyyli ei sovi pitkiin sukusaagoihin eikä neliosaisiin trilogioihin, joihin itse olen kovasti hurmaantunut, mutta tällaisiin lyhyisiin tarinoihin se sopii. 

Kuva: Yötaivas saarella kuin unelma (USA) Unsplash/Zetong Li

Itselleni jäi kirjasta mieleen erityisesti kuinka Woolf kertoi useammassa kohdassa eri hetken näkökulmasta sitä, kuinka lasta ei saa pettää katteettomin lupauksin. Kirjassa pojalle luvattiin matkaa majakalle, mutta se ei toteutunutkaan seuraavana päivänä sään ja perheen pään niin määrätessä. 

Harvassa kirjassa yhtä tapahtumaa pohditaan niin montaa kertaa. Kullakin hetkellä asiaa mietitään siitä hetkestä käsin. 

Kirja ei kuitenkaan ole millään muotoa jahkailua. Testi soljuu tajunnanvirtana eteenpäin kuin Volter Kilven Alastalon salissa, mutta ei millään muotoa jaaritellen eikä vaikeaselkoisesti pitkillä lauseilla maalaten. 

Kirjan ensimmäisessä osassa eletään huoletonta kesäpäivää ennen ensimmäistä maailmansotaa saaressa olevalla huvilalla Englannissa. Huvilalla on 8-lapsinen perhe, ystäviä vieraana ja varmasti erinäinen määrä palvelijoita huolehtimassa kaikesta, sillä kaunis rouva Ramsay ei tunnu sellaiselta, että kokkaisi ja siivoaisi kaiken yksin. 

Itsestäni tuntui kuin olisin ollut ensimmäisen osan, Ikkunan, ajan sukujuhlilla ja kuljeskellut kuuntelemassa mitä eri seurueet juttelevat. Ääneen pääsi luultavasti kaikki vieraat. Osa imaisi minut mukaansa yllättävän kepeästi. Viihdyin. 

Toinen osa Aika kuluu ei sytyttänyt. Nyt tuntuu, että tällä kertaa sen vain kahlasin läpi joten kuten. Mitään ei jäänyt mieleen. 

Kolmas osa, Majakka, johdatti veneseurueen vihdoin majakalle. Se tapahtui kymmenisen vuotta myöhemmin, maailmansodan jälkeen, jolloin lapsetkin olivat jo isompia. Venematka innosti lukemaan jälleen ahmimalla. 

Kuva: Kansikuvan kaltainen majakka Argentiinassa Unsplash/Luuk Wouters. Kirjan saari Skye sijaitsee kuitenkin Sisä-Hebrideillä Skotlannissa. 

Veikkaan, että tulen lukemaan kirjan joskus vielä uudestaan. Kirjan keskustelut ja mietteet herättävät ajatuksia niin, että niitä kannattaa pohtia uudestaankin. Ehkä jo vuonna 2027, jolloin kirjasta otettaneen uusi painos kirjan 100-vuotisjuhlan kunniaksi. 

Etukäteisoletus kuivasta feminismistä romuttui lukiessa. Teksti oli mielenkiintoista ja innosti ajattelemaan. Pitänee lukea jatkossa lisää Woolfia. 

Ps. Ruokafiilistelijät voivat valmistaa kirjassa mainittua boeuf en daube -lihapataa. Se on sen verran suuritöinen, että kannattaa kutsua myös vieraita. Ohjeen voi googlata. Itse tarjoaisin sitä keitettyjen perunoiden/kasvisten kanssa, kuten burgundinpataakin. Jälkimmäistä olen tehnyt viimeksi kummitytön ristiäisiin viime vuosituhannen lopussa. 

Soffakiertomatka Australiaan

Heinäkuussa lukualueenani oli Australia ja Uusi-Seelanti. Ajattelin kokeilla onnistuisinko löytämään kirjan jokaisesta osavaltiosta. Onnistuin. Territorioiden kirjat sai kuitenkin jäädä tältä kuukaudelta, sillä en löytänyt yhtään.

 

Aiemmin olen soffamatkaillut Australiassa mm. polkupyöräillä halki koko maan Jukka Salmisen mukana. Hatunnosto sille pyörämatkalle. Kuumaa on ollut sielläkin! 

Juoksin taannoin myös soffamaratonin Koskisen ja kumppaneiden kera (Seppo Jokinen Mustat sydämet) ja paennut äidin uutta perhettä isän luo Australiaan (Cathy Cassidy Hunaja makeaa). Molemmat ovat sarjoja minun mieleeni. Myös kaikki Liane Moriartyt olen lukenut. Ensimmäinen Australiasta kertova kirja jonka olen lukenut on ollut luultavasti Colleen McCulloughin  Okalinnut hyvin kauan sitten. 

Uusi Etelä-Wales

Colleen McCulloughin Missalonghin naiset sijoittuu Sydneyn lähellä olevaan kuvitteelliseen Missalonghin kaupunkiin. Päähenkilöinä kolme eri-ikäistä naista.

Kuva Sydneyn oopperatalo: Unsplash Caleb Russell

Murray Bailin Eukalyptus-kirjan lähtökohtana on eukalyptusfarmi kaakkoisessa Australiassa 4 tunnin ajomatkan päässä Sydneystä ajettuna tavallisella japanilaisella autolla. 

Farmari on istuttanut farmilleen montaa eri lajiketta eukalyptuspensaita ja -puita ja lupaa tyttären ja farmin sille, joka osaa nimetä jokaisen farmin eukalyptuslajikkeen, joita on yli 500. 

Muutamat kosijat osasivat nimetä noin 80 lajiketta, mutta muutamat etenevät pidemmälle. Kirjassa on 39 lukua, joiden nimet ovat eukalyptuslajikkeita. 

Tarinan edetessä jännitetään lopputulosta ja kuullaan kahden kosijan kertomia tarinoita. Toinen kertoo tarinoita isälle, toinen tyttärelle. Tarinoista tuli mieleeni Tuhannen ja yhden yön tarinat, joiden täydellisen laitoksen luin 1970-80-luvulla viitenä kesänä, kun ei ollut muitakaan kirjoja luettavana. 

Myös Liane Moriartyn uusin kirja Omena ei kauas putoa -kirjan tapahtumapaikka on Sydneyn esikaupunkialueella. Tennisperheen nyt eläkeiässä oleva äiti katoaa. 

Kun joku katoaa, mahdollisuuksia on muutamia, eksyminen, onnettomuus, lähteminen lätkimään omasta halusta, itsemurha, sieppaaminen tai murha. 

Jos kyseessä on jälkimmäinen, niin ensimmäisten epäiltyjen joukossa ovat läheisimmät ihmiset: aikuisten kohdalla nykyinen rai entinen puoliso ja lasten kohdalla vanhemmat. Aina asiat eivät ole näin yksinkertaisia. 

Muistelen lukeneeni jostain australialaisesta lehdestä, että Moriarty kertoi toimittajalle, että kirjoittaessaan kirjaa Moriarty ei tiennyt onko puoliso Stan syyllinen katoamiseen vai syytön. 

Pääasiassa Sydneyn tienoilla eli Ruotsista Australiaan perheensä kanssa muuttanut suomalainen Raija Ella Laurikkalan romaanissa Siirtolainen. Raija menestyi taloudellisesti ihan kivasti, mutta elämä uudessa kotimaassa ei tuonut huoletonta elämää. 

Kirja jäi mieleen ja pysyy siellä varmasti pitkään. Jotenkin oli lohdullista, että Raijan äiti pääsi lentämään tytärtään katsomaan. 

Bonalbon musta Ruby on Ruby Langfordin kirja Bonalbon maalaiskylästä. Kirja jää ensi kuulle, mutta on sen verran erilainen kuin nämä muut, että kirjaan sen tähän jo nyt. 

Queensland

Jane Harper Kadonnut mies sijoittuu Queenslandin hiekkapitoiselle naudankasvatusalueelle. Minulla on mielenkiintoinen suhde Harperin kirjoihin. En koskaan innostu niiden alusta ja suunnittelen kirjan vaihtoa ensi tunnit, mutta kun noin neljäsosa on luettuna, en malta enää mennä nukkumaan ennen kuin kirja on luettu. Niin kävi tälläkin kerralla.

Kuva: Green Island, Unsplash Jodi Nelson

Timo Parvelan Pate seikkailee sarjan 9. osassa, Pate ja vajonnut kaupunki, Australian Suurella Valliriutalla Paten enon luona. Enon kehittämä sukellusvene vie sukellusmatkalle, josta syntyy seikkailu. Takuuvarmaa Patea. Ei kannata kuunnella/lukea esim. bussissa, jos itsekseen naureskelu tuo vaivaantuneen olon. 

Anni Swanin Antellin perhe lähtee pankin kavalluksesta vankilassa istuneen isän luokse Queenslandiin. Ensin on onnea matkassa. Sitten ei. Loppu oli yllätyksellinen, mutta niin lasten kirjassa pitääkin. 

Johanna Hulkon geokätköilymuistoja vilisevä Jostain kotoisin kertoo oululaisnuorukaisen jämähtämisestä Brisbanen pohjoispuolella olevaan Peregian pikkukaupungin rantabaariin. 

Australia osuus jäi melko kevyeksi, sillä pääosassa oli muistot ja niiden myötä kasvutarina. Kirjassa geokätköillään paljon. 

Etelä-Australia

Tamara Mckinleyn Viinitila kertoo Etelä-Australiassa sijaitsevasta viinitilasta ja suvun varhemmista vaiheista maan kuumemmassa osissa. Taustalla on riitainen suku js erinäisiä uskomuksia mm. romanikirouksesta. Australiassa kuitenkin kaikki voivat saada uuden alun. 

Kuva: Barossa Laakso on Australian vanhinta viininviljelyaluetta. Unsplash/Mikael Andreasson. 

Hän kiiruhti metsän läpi aukion laitaan ja pysähtyi hetkeksi katselemaan leirin joka aamuista hyörinää. Vankkurit oli järjestetty suuren kehään leirinuotion äärelle ja John tunsi nenässään mustassa rautapadassa kypsyvän mustavarismuhennoksen tuoksun. Lapset leikkivät vankkurien ja telttojen ympärillä ja heidän äänensä kajahtelivat vankkurien väleissä heidän huutaessaan toisilleen. Miehet ruokkosivat hevosia, jotka oli sidottu liekaan leirin yhteen laitaan tai istuivat tupruttelemassa savipiippuja aamiaista odotellessaan. 

Rakkauspitoiset sukusaagat eivät ole ykkössuosikkejani, mutta pidin tästä. Parin vuosisadan sukutarina kerrottiin nimenomaan sukutarinoina eikä pomppivana takautumina historiasta nykypäiviin. Tykkäsin myös kielestä, vaikka asiat välillä olivatkin paikoitellen melko imeliä makuuni:

Cordelia tajusi riemastuneena, että tytär oli rakastunut. Lykkyä tykö, hän ajatteli. Minun Katieni olikin jo aika löytää uusi mies. On mukamas niin itsenäinen, mutta tuo tyttö on pehmeä sisältä ja tarvitsee miehen elämäänsä. 

Tämä kliseinen ja siirappinen ajatus on isoäidin miete tyttärestään Viinitila konsernin yhtiökokouksessa, missä yritystaloustieteestä väitellyt tytär esittää oman, uudenlaisen, esityksen konsernin tulevaisuuden suunnitelmiksi. No, mietti isoäiti myös tyttärensä fiksuutta. 

Tasmania

Jane Harper  Selviytyjät kirjassa menneisyys tulee jälleen pinnalle, kun kolmikymppinen, onnettomuudesta teininä selvinnyt mies tulee auttamaan vanhempiaan muutossa. Isällä on paha dementia eikä äiti selviydy enää ison talon kanssa. Tuttu tarina monille viisi-kuusikymppisille Suomessakin. 

Meri on läsnä ja nousu vedelläkin on iso rooli. Päähenkilö on tuntenut syyllisyyttä nuoruuden onnettomuudesta. Sitten tapahtuu murha. Se ratkeaa vähitellen ratkea niin vanhatkin asiat. 

Voitto Pokela Jälkiä Australian sannassa on pastori Voitto Pokela muistelmateos Tasmaniasta ja loppu kirjasta vähän muualtakin. 

Kuva sauna Tasmaniassa: Unsplash Mieke Campbell. 

Mikä pahus minut sai tänne lähtemään. Kai olisi ollut yhtä hyvä kuolla Suomessa nälkään kuin kuumuuteen tänne montun pohjalle, kiroili työttömyyttä karkuun lähtenyt nuorimies. Kuumuutta oli, varjossa yli 40° celsiusta. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, viemäriojan pohjalla lämpötila tavoitteli ja ylittikin 50 astetta. Elettiin 1960-luvun alkua. 

Muualla Australiassa on kuuma, Tasmaniasta hieman harvemmin, ja vaikka Paikalliset työskentelee ympäri vuoden polvihousuissa, kaipaa suomalaiset talvisin enemmän päälleen. 

Tässä kirjassa oli mukavasti myös kalastuksesta, käärmeistä ja vähän metsästyksestäkin. 

Victoria

Jane Harper Luonnonvoimat Aaron Falk 2. Luin viime vuonna ykkösosan. Kirjan tapahtumapaikka on kuvitteellinen farmi Victorian osavaltiossa. Tässäkin alku lukeminen takkuili. Loppu sujui nukkumatta. 

Kuva: Unsplash 

Heikot Otto. 

Jennifer Rowea kutsutaan Australian Agatha Christieksi. Luin Dekkarin Kuolema kauneusfarmilla, mikä sijoittuu Melbournen maaseutumaiselle esikaupunkialueelle Deepdenessä. Pienellä googlailulla löysinkin hienoja maisemia, joissa itsekin voisin viettää pari viikkoa uudistumassa, mutta kuvat olivat ison puistoalueen laitamilta. Hetken olin hämilläni, farmi vaatii mielestäni maatilaa, mutta australialaisissa blogikirjoituksissa puhutaan SPAsta ja itse kirjassakin puhutaan kylpyläosastosta, ei farmista. 

Kirja oli mielestäni hyvä dekkari, koska en osannut keksiä kuka on syyllinen, mutta perustelut oli itsestään selviä, kun loppuratkaisu kerrottiin. Mielelläni lukisin lisääkin. Kirja oli neljäs osa sarjaa, jossa etsivätyötä tekee poliisin kanssa televisiossa työskentelevä tutkiva toimittaja. 

Ja kyllä. Kirjaa voi verrata Christien kirjoihin. Neiti TV-toimittaja voisi olla ehkä enemmän Poirot kuin Marple. 

Kellyn kopla - tosi tarina on palkitun Peter Careyn kirjoittama tarina Australian Robin Hoodista, jonka elämä päättyi Melbournessa. Kirja on ainoa australialainen romaani, jonka olen bongannut keltaisesta kirjastosta. 

Shane Maloney on victorialainen rikoskirjailija, jonka kirja Paljon pyydetty kuulosti korviini hieman liian kovaksi keitetyltä. Luin kuitenkin kirjan sitkeästi loppuun, sillä vaikka tyyli ei ole suosikkini, siinä on kuitenkin sitä jotain. Kirjassa tapahtuu paljon, mutta sellaista elämä kaiketi joskus on. 

Länsi-Australia

Tua Harmon Oranssi maa oli näköjään kotimainen kirja. Olen hillonnut sitä pidempään odottamassa heinäkuun Oceania soffamatkaa. Löysin kirjasta muutamia hyviä ajatelmia. Esim. kun miehiä on kaivoskaupungissa paljon ja ne tuiottaa:

Pystyykö lihavuus tekemään näkymättömän tässä maassa? 

Odotus lienee luonut kirjalle liikaa paineita sillä kirja ei ollutkaan minulle tehty. Kirjan Sanna on salaa raskaana ja lähtee Australiaan tekemään tutkimusta. Ensi luvuissa marssii esiin suomalainen Martti. Parin tunnin kuuntelun jälkeen löin hanskat tiskiin. Ihan kelpo kirja tämä varmaan on, mutta ei minulle. 

Kuva: Fremantie / Unsplash Harry Cunningham

Jan de Hartog on kirjoittanut kirjan Käärmeen merkki hollantilaisten pakenemisesta Japanilaisia sotilaita laivalla 1941 Borneosta Fremantien satamaan joka sijaitsee Lounais-Australiassa. Kirja jäi itselleni alkutekijöihin, mutta on ilmeisesti sen verran erilainen sotakirja, että on hyvä tulla mainituksi. Kaikki merimatkat eivät ole helppoja ja kepeitä - ei etenkään sellaiset, missä paetan sotaa toiseen maanosaan. 

Länsi-Australiasta löytyi tällä kertaa hyvin vähän suomeksi, joten mainittakoon myös yhdessä amerikkalaisessa kirjaryhmässä kehutun, Gracetowniin sijoittuva, Cath Crowleyn Words in Deep Blue, ruotsiksi Ord I djupaste blått, joka on kahden teini-ikäisen rakkaustarina. Kirjassa he löytävät toisensa uudestaan. En lukenut tätä, mutta sopinee lomalukemiseksi. 

Tulossa syksyllä on suomeksi Lizzie Pookin kirja Helmenkalastajan tytär, joka sijoittuu 1880-luvun Länsi-Australiaan. Sen lukeminen jäänee ensi vuoteen. 

Pohjoisterritorio

Kun olin julkaisemassa tätä, tajusin, että Pohjoisterritorio on sen verran jättimäinen alue, että kaivoin ensi viikon lukupinoon Christina Wahldénin Älä puhu kuolleista -kirjan. Se on dekkari välivuotta viettävästä ruotsalaistytöstä, joka asuu kimppakämpässä Pohjoisterritorion pääkaupungissa Dawnissa. Muut on sitä kovin kehuneet, joten voi tätä Australia kuukautta jatkaa vielä päivän pari ensi kuussakin. 

Murhaluoto

Likimain kaupallinen yhteistyö Apu-lehden kanssa, sillä voitin kesän Avut arvattuani lähimmäs mikä Murhaluoto on. 

Vastasin keväällä Facebookissa olleeseen Max Mannerin kyselyyn lähimmäs oikeaan, eli sanoin Murhaluodon olevan lehden kesädekkari. Mielessäni oli vankasti Apu-lehti, jossa aiemmin on ollut mm. Arttu Tuomisen Kaksi Enkeliä-kesädekkari, joka löytyy nykyään myös äänikirjana suoratoistopalveluista, mutta koska kyseessä olisi voinut olla joku muukin lehti, niin vastasin vain lehti.

Itse tykkäsin eniten siitä arvauksesta, missä Murhaluodoksi arveltiin geokätköilyn Adventure Lab seikkailua. Sekin olisi ollut mainio idea ja toivottavasti joku sen toteuttaakin. 

*  *  *

Koordinaatit vie aina perille. Tarinassa ne ovat 60° 23' 07.0" N 021°39'40.0" E eli itselleni ja muille geokätköilijöille tutummin sanoen N 60° 23.117' E 021° 39.667'. Se on Murhaluodolla oleva paikka, joka sijaitsee Naantalin, Korppoon ja Houtskärin muodostaman kolmion keskivaiheilla. Helpommin paikan sijainnin voi ilmoittaa kolmella sanalla turvata.alkuperäiset.pipo Tämä sanakoodi on paljon helpompi muistaa osoitteena ulkoa kuin nuo koordinaattinumerot ja se kääntyy koordinaateiksi helposti What3Words kääntäjällä. 

Tarina alkaa Turun satamassa, jossa vuoden vanha Swan60 on laiturissa ja Max Mannerin kirjoista aiemmin tuttu Harri Hirvikallio perheineen on auton luona rannassa. 

En ole purjehtinut valveilla ollessa muulla kuin muutaman tunnin risteilyn kaljaasi Ihanalla Luvian Laitakarista Säpin majakkasaaren edustalle. 

Unissani olen kyllä ajanut oman tuliterän Swanini, Murhaluoto-tarinan kuusikymppistä hieman pienemmän veneen, erään merikapteenituttavani avustuksella telakalta Pietarsaaresta Poriin joskus 1999 tienoilla. Se uni ei ole kyllä koskaan toteutunut, vaikka unessa nautin joka meripeninkulmasta. Veikkaan että ei toteudukaan, sillä Swanit on kalliita käytettynäkin. 

Alkuasetelmat veneretkelle olivat siis loistavat. Vene on sitä luokkaa, että tällä matkalla tuskin syödään mikrossa lämmitettyjä roiskeläppäpizzoja. 

Veneessä on 4 makuuhyttiä, yksi omistaja pariskunnalle, Hirvikallio pariskunnalle, molempien perheiden tytöille ja neljäs omistajaperheen suomalaiselle aupairille. Veneen yleisissä tiloissakaan ei tarvitse väistellä vastaantulijoita. 

Vaikka Harri Hirvikallio olisi mennyt mieluummin mökille, oli kaikki hyvin. 

Joku jää kuitenkin rannalle seuraamaan kun vene lähtee kohti Nauvoa. Ja sillä on hallussaan monista dekkareista tuttu Smith & Wesson. 

Airiston tuulet olivat ideaaliset. Swan on tunnettu vakaudestaan ja sulavasta menosta, ja se näkyy tässäkin tarinassa. Harrin vaimo Noora saa ohjata venettä avovesillä, vaikka ei osaa. Pelottaa, mutta se sujuu hyvin. 

Nauvossa rantautuminen sujui kapteenilta helposti, kun venepaikka oli etukäteen varattu. Illalla syötiin uusia perunoita.... 

Ja sitten. Ketä oli veneen kannella halailemassa yöllä, kenen näkeminen sai Hirvikallion valppaaksi, mihin tytöt soutelivat kumiveneellä, ja käytettiinkö asetta ja mihin?

Max Manner on luonut jälleen kerran kutkuttavan alkuasetelman. Nyt, kun 5 ensimmäistä osaa on luettu harmittaa vietävästi, että aloitin lukemisen ennen kuin kaikki 8 osaa ovat ilmestyneet. Jostain pitää löytää voimaa päästä yli odotuksen. Kolme viikkoa on pitkä aika. 

Nuorempana oli enemmän malttia. Aku Ankan tai äidin Perjantain jatkokertomusten odottelu viikosta toiseen ei tuntunut missään.

Hyvää kannattaa silti odottaa. Sen verran kauan on siitä kuin luin Hirvikallio-dekkarin viimeksi, että lopputulos ei ole itselleni mitenkään itsestään selvä. Loppu voi olla onnellinen tai onneton. 

8-osaisen sarjan on kuvittanut Outi Kainiemi. Tykästyin hänen graafiseen piirrostyyliinsä. 

Murhaluoto sijoittuu vuoteen 2009, joten tapahtuma-aika on ennen Hirvikallio dekkareita, tai ainakin useampia niistä.