sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Oi Odessa sä helmi Mustanmeren

Odessa, tuo helmi Mustanmeren, laulettiin vanhassa iskemässä ja se oli ensimmäisiä asioita, joita lapsena tunnistin Ukrainasta. Itse Ukrainaa en tuolloin tuntenut. Myöhemmin anoppi kertoi vierailuistaan Jaltalla Mustanmeren rantamilla. Surulla tunnustan, että mielenpainuvimmin niistä tarinoista jäi kyllä mieleen anopin kertomus siitä, kuinka hän hävitti luteet ennen kuin toi matkatavarat sisätiloihin. Kertomus ei siis innostanut lähteä matkalle Neuvostoliittoon.   

On sodan 60.päivä. Tässä toisessa Ukraina osuudessa paneudun Itä-Ukrainaa koskevaan kirjallisuuteen, ja nimenomaan sille alueelle, minkä tiesimme ukrainalaiseksi ennen vuotta 2014, jolloin Venäjä otti haltuunsa Krimin (mm. monien tunteman Jaltan) ja pari itäistä maakuntaa. 

Odessa

Kun katselee Googlen tarjoamia kuvia Odessasta, näen kaupungin, jossa voisin viettää kaupunkilomaa. Kauniita vanhoja taloja, kahviloita, teatteria.... Vanhoista taloista näkee, että jotain on säilynyt kuin ihmeen kaupalla maailmansotien ja Neuvostoliittoon kuuluneiden vuosien aikana. Laulusta tuttu majakkakin vilkuttaa satamassa kuin ennenkin. 

Yön varjot tummuu, hiljaisuus käy yli Odessan.    
Ain majakka se näyttää tietä laivan saapuvan

Martti Jäppilän sanoittama Oi Odessa on tullut tunnetuksi lukuisten laulajien laulamana. Itse kuulen sen mielessäni Taneli Mäkelän tulkitsemana. 

Kuva: Odessan majakka Unsplash/Dimitry Anikin

Irina Ratusinskaja  Ukrainan muistot alkaa Irinan lapsuudesta Odessassa. Kirja etenee nuoruuden kautta nopeasti opiskeluaikaan, aikuisuuteen ja ensimmäiseen pidätykseen. Loppu kirjasta kuvailee oloja pidätysselleissä ja vankiloissa. Valitettavasti en saanut otetta kirjaan. Se ei vain imaissut mukanaan. Vasta lopun vankilaolot alkoivat kiinnostaa. 

Sen vuoksi en lukenut lainkaan saman kirjailijan Odessan lapsia 1900-luvun alun perhehistoriaa kolmen perheen valossa enkä Harmaan on toivon väri -kirjaa, joka kertoo naisrunoilijan kokemuksista vankileirillä Neuvostoliitossa. Se ehkä olisi kiinnostanutkin, mutta ei ole pitkä, kun luin saman tyylisen latvialaisen Sandra Kalnieten Tanssikengissä Siperiaan -kirjan. Vankileirillä toki on ankeampaa, kuin vapaahkosti Siperiassa, mutta nyt ei vaan innostanut. Luultavasti palaan näihin myöhemmin.  

Anatoli Rybakovin Raskasta hiekkaa on kertomus juutalaisen suutariperheen tarinasta 1909 vuodesta toisen maailmansodan juutalaisvainoihin. Kirjassa kuvaillaan millainen sopuisa alue Odessan tienoo oli ennen kuin sodat pilasivat reilun yhteisöllisyyden. Tosin sopuisa yhteiselo koski tuolloin eniten saman vaurausluokan omaavia ihmisiä. Tuskin Odessassakaan oli hirveän suurta tasa-arvoa rikkaiden ja heidän palvelijoidensa välillä. Jotenkin tästä kuvailusta tulee mieleen kesäinen Terijoki:  

Kaupunkimme väestö oli erilaista mutta sopuisaa. Venäläiset, ukrainalaiset, valkovenäläiset ja juutalaiset elivät kaikessa ystävyydessä. Näillä samoilla seuduilla, ei kovin kaukana oli kuusi saksalaista kylää joiden ensimmäiset asukkaat Frankfurt am Mainista kotoisin olevat saksalaiset Katariina II oli tuonut tänne. Jo tätä ennen 1600-luvulla lähiseutujen metsiin oli muuttanut vanha uskoisia raskolnikkejä ja rautateillä varikossa työskenteli puolalaisia jotka oli siirretty tänne vuonna 1863 kansannousun jälkeen. Ylipäätänsä väestö oli kirjavaa, mutta vihaa tai kansallista eripuraa ei ollut olemassakaan. 

Kuva: Odessa, Unsplash/Geio Tishler

Kirja oli vähän raskas ja sekava välipalaksi, mutta sitkeästi luin loppuun asti. Tämänkin tuli helpommaksi lukea lopussa, vaikka mitenkään kevyttä kesälukemista tämäkään ei ollut. Onneksi oli enemmänkin takatalvi kuin kesäinen kevätkeli. 

Kirjassa mainittiin perunaletut, joista näin ohjeen netissä hiljattain. Raastetaan 4-5 perunaa ja yksi sipuli. Lisätään iso kananmuna sekä maustetaan suolalla ja pippurilla. Paistetaan molemmin puolin noin 4 minuuttia. Kirjassa muistellaan tätäkin ruokalajia nostalgisesti: 

00
Kuva: Syrnikkejä Unsplash/Max Nayman.
Perunaletut, joita syödään smetanan, hunajan tai sienten kera. Niitten jälkeen nuollaan sormetkin. 

Perunaletut sopivat hyvin tällaisen siikaislaisen maalistytön ruokavalikoimaan, sillä yksi Siikaisten perinneruuista on raa'asta perunasta tehty Riivinpannukakku. 

Siitä tulikin mieleen, että muutakin yhteistä minulla ja ukrainalaisilla kotikokeilla on. Myös ukrainalaisten suosikki jälkiruokiin kuuluu syrnikit, raejuustosta tai rahkasta tehdyt pienet pannukakut. Äidin äiti teki vastaavia piimästä tai happamasta kermasta, itse käytän useimmiten rahkaa tai jogurttia. Jatkossa pitää kokeilla myös raejuustosta. 

Odessasta puhuessa tulee mieleen myös Oskari Reposen jännityskirka Hautasi on Odessassa, minkä olen kuullut kuunnelmana. Mitä kaikkea voi tapahtuakaan toimittajalle, joka haluaa tulla hypnotisoiduksi ja huomaa, että hänet on tapettu aiemmassa elämässä Odessassa. 

Yleltä löytyy katsottavaksi myös Jörn Donnerin Mannerheimistä kertova sarja Mannerheim Jörn Donnerin kertomana, joka alkaa 1917 kun Mannerheim on Odessassa. Tuota sarjaa en ole katsonut, mutta ehkä sieltä näkyy kuvia sen ajan kaupungista. 

Krim

Krimistä tulee ensimmäisenä mieleen Krimin sota (itämainen sota 1854-56) ja siihen kuuluva laulu Ja se Oolannin sota, joka oli kauhia. Sodan osapuolina olivat Venäjä (mukaanlukien Suomi) ja Osmannienvaltakunta (nykyistä Turkkia), Britannia, Ranska ja Sardinia (nykyistä Italiaa ja Ranskaa). 

Jos Krimin tienoilla nyt menossa olevassa sodassa korostuu viestintä, erityisesti someviestintä ja sen myötä sotapropaganda, niin 1850-luvun Krimin sota oli aikanaan ensimmäinen sota, missä tieto kulki lennättimellä nopeasti maasta toiseen sekä sotatoimien valokuvaaminen. Sota muistetaan myös sotana, mikä oli ensimmäinen, jossa hoiti muut kuin asetoverit ja armeijan välskärit Florence Nightingalen johdolla. 

Minulla on ristiriitainen olo aina, kun luen kirjekokoelmia. Toisaalta olen vähän kateellinenkin, kun jotkut ovat aikanaan kirjoittaneet paljon monille ihmisille ja vieläpä tallentaneet kaiken ja sitten me saamme lukea aikalaisten silminnäkijöiden elämästä sangen intiimiä ja rehellistä kerrontaa paljon myöhemmin. Toisaalta on vähän sellainen olo, että onko ylipäätään korrektia lukea toisten kirjeitä. 

Nyt edessäni on kokoelma Anton Tsehovin Kirjeitä vuosilta 1899-1904, jolloin hän asusti pääasiassa Jaltalla terveydellisistä syistä (hyvä ilmasto), rakastui ja meni naimisiin näytteljä Olga Knipperin kanssa. Kirjeenvaihtoa on Olgan ohella mm. Maksim Gorkin kanssa, joka siirtyi terveyttään hoitamaan Jaltalle 1899 tienoilla. 

Vaikka vähän nolostuttaakin tuo tirkistely, niin mistä muualta olisin oppinut esimerkiksi sen, että 1899 keväällä Jaltan rantakadulla harrastettiin kirppusirkusesityksiä. Nyt vain mietin, miten kirppuja koulutettiin. Tai kuinka tuohon aikaan äänestettiin pudottamalla ruukkuun palloja. Musta pallo oli ei ja vaalea kyllä. 

Meillä on jo krimiläinen kevät täydessä terässään; täkäläinen kevät on kuin kaunis tataarineito - ihailla sitä sopii, ja mitäpä ei sopisi, mutta rakastaa ei. 

Kirjeromaaneihin en ole törmännyt kovin usein. Aleksandr Morozovin Rakas Ljuba oli toinen koskaan lukemani, ja jos näissä yleisesti on näinkin tylsät kannet, niin en yhtään ihmettele, jos näihin tulee tartuttaa harvoin. 

Kannen perusteella odotin jotain tylsää, mutta kirja imaisi niin mukanaan, että en malttanut laskea sitä käsistäni ennen kuin viimeinenkin kirje oli luettu. Ai, että nautin. 

Teksti oli soljuvaa ja kirjeitä kirjoittanut tuore moskovalainen aviomies osasi kuvailla hyvin entisen pinttyneen poikamiehen elämää siviilisäädyn murrosvaiheessa. Kirja on kirjoitettu 1960-luvulla, vaikka julkaistiinkin vasta vähän ennen vuosituhannen vaihdetta. 

Julkaisustakin on siis aikaa jo likimain 25 vuotta, mutta kun unohdetaan asuntopula ja kaupoissa saatavilla olevien tavaroiden vähäisyys, kirjeet voisi olla yhtä hyvin tämän päivän kirjeenvaihtoa länsimaisen pinttyneen poikamiehen tai lesken kirjeitä tuoreelle vaimolle, joka ei vaan saa muutettua puolisonsa luo. 

Kirjeistä kuvastuu halu päästä saman katon alle ja aloittaa yhteiselo, ja sitten samalla halu jatkaa elämää kuten ennenkin. Kuinka käy kirjoittajalle ja Krimillä asuvalle Ljuballe, selviää kirjasta. 

Sen perään suosittelen luettavaksi Marina Lewyskan kirjaa Traktorien lyhyt historia Ukrainaksi, vaikka morsian ei olekaan Krimiltä kotoisin. Kirjan vanha leskimies on muuttanut kauan sitten Ukrainasta Englantiin. Tuore vaimo on niin ikään Ukrainasta. Viimeaikoina meemeiksi päätyneistä traktoreista kerrotaan vain niukasti. 

Jos 1900-luvun alkuvuosina Krimillä oli tataareita paljon, niin Neuvostoliiton harjoittamien väestönsiirtojen jälkeen niitä oli perin vähän. Jossain vaiheessa paluumuuttoja tapahtui niin, että ennen vuotta 2014 Krimin kolme suurinta väestöryhmää oli aakkosjärjestyksessä tataarit, ukrainankieliset ja venäjänkieliset. 

Yritin etsiä jotain kevyttä matkailuhömppää Jaltalta, mutta yllätyksekseni en löytänyt ainuttakaan. Hiukan olin pettynyt. Luulisi, että esimerkiksi tuottelias Barbara Carland olisi ehtinyt kirjoitta yhden kirjan Jaltaltakin. 

Niinpä sitten tyydyin kuittaamaan tässä Krimin Ljudmila UlitskajaMedeia ja hänen lapsensa -kirjalla. Ympäri Neuvostoliittoa hajaantunut suku kokoontuu kesäisin mahdollisuuksiensa mukaan Krimille Mustanmeren rannalla sijaitsevaan sukutaloon, jota hoitaa vuonna 1900 syntynyt Medeia Mendes. Medeia on kreikkalaista syntyperää. Lapseton leski, mutta sukulaisia on paljon, ja ne tulevat kesäksi kuin muuttolinnut. 

Sisaruksien jälkeläisiä on paljon, jo talvella tehtiin vuorot, sillä taloon mahtui kerrallaan korkeintaan 20 ihmistä. 

Ukrainan sodan aikana olen todennut monessa kohdin, että tätäkään en tiennyt aiemmin. Sekin oli minulle, jos ei ihan uutta, niin yllätys kuitenkin, että Itä-Ukrainassa on alueita joilla on paljon turkkilaisia. Myös kreikkalaista syntyperää olevia on joltinenkin määrä.  

Turkkilaistaustaisten ison määrän olisi pitänyt kyllä oivaltaa, sillä tiesin, että Ukrainan alueita on ollut myös Turkin hallinnassa. Mariopolissa oli itse asiassa vielä helmikuussa 2022 upea arkkitehti Suleimanin rakentama moskeija. Ainakin osa siitä tuhoutui pommituksessa jo sodan alkuvaiheilla. Voi olla, että sittemmin on osunut lisää ja nyt on kaikki murskana. 

Kerroin hänelle siitäkin, kuinka vuonna 47 elokuun puolivälissä tuli käsky hakata tataarien istuttamat  pähkinälehdot. Vaikka kuinka aneltiin, ne ääliöt tulivat ja kaatoivat ihanat puut antamatta edes korjata satoa. Siinä ne tapetut puut makasivat tienposkessa oksat täynnään raakileita. Sitten tuli käsky, että ne pitää polttaa. Lawinskajan Tasha Gertsistä oli silloin kyläilemässä luonani, ja me istuimme itkemään sitä barbaarinuotiota. 

Muut itäiset alueet

Matti Rämö polkaisi polkupyörällään kesällä 2013 Helsingistä Baltian, Valkovenäjän ja Ukrainan kautta Turkkiin. Ukrainassa pyöräreitti kulki Tsernobylistä Kiovaan ja sieltä Moldovan kautta Odessaan, josta hän ylitti Mustanmeren laivalla. Rämö kirjoittaa vähän maisemista mutta enemmän paikkakunnista, joille pysähtyy. Samalla hän kertoilee alueen historiaa. Esimerkiksi Kiovan kohdalla kerrataan Ukrainan historiaa. Kirjan nimi on Pölkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin. Pari Rämön pyöräreissua olen lukenut aiemmin ja loputkin sopivissa väleissä

Lainasin kevyeksi pääsiäislukemiseksi (hah-hah, mutta jollain keskustelupalstalla vuosia sitten bongaamani pyyntö: 'suositelkaa kevyttä kesälukemista kuten Tuhat loistavaa aurinkoa' jaksaa naurattaa yhä) Timo Hellenbergin ja Nina Leinosen kirjan Silminnäkijät: taistelu Ukrainasta, joka kertoo 2013-2014 tilanteesta Ukrainassa.

Selailin sitä kotona ennen matkareppuun laittoa, mutta kirja imaisi niin mukaansa, että luin sen jo kotona. Erityisesti pidin Hellenbergin tyylistä kirjoittaa. Kirjassa oli suhteellisen paljon kuvia, jotka antoivat hyvää kuvaa siitä, mitä tapahtui todella.... ja tarkkailijoinahan he molemmat Ukrainassa olivat. Hellenberg tarkkaili suurlähettiläspuolisonsa nimissä ja Leinonen Iltalehdelle. 

Ukrainalaiset ovat loppupeleissä tottuneet turvautumaan itseensä, sukulaisiinsa ja naapureihinsa - ja takapihan kaalipenkkiin. Tavallisen ihmisen turvallisuudenkuva on ollut tasaisen,,, harmaa, eikä näköpiirissä ole ollut parempaa. 

Toisaalta, ja se on tämän sodan aikana nähty: 

Ukrainalaiset ovat äärettömän vieraanvaraisia, iloisia ja ystävällisiä kaikkien vaikeuksiensa keskellä Heidän kärsivällisyyttään ja sinnikkyyttään on testattu useaan otteeseen, ja he ovat oppineet selviytymään lähes mahdottomista oloista. 

Timo Hellenberg osallistui suurlähettiläille ja heidän puolisoilleen järjestetylle EU:n Krimin yhteistyötä koskevalle Krimin alueen tutustumismatkalle 2012. Kirjassa Hellenberg kertoo, kuinka Krim oli jäänyt vaille kehittyvän maan huomiota. Ympäristö olisi ollut kaunis mutta infrastruktuuri oli heikko ja osin puuttuvakin. EU oli kiinnittänyt tähän huomiota ja esimerkiksi Suomi rahoitti alueen kehittämistä ja toi asiantuntemustaan alueelle esimerkiksi siitä, kuinka Suomessa toimitaan kaksikielisenä huomioiden myös saamen- ja romanikielen asemat.  

Nina Leinonen vieraili 2014-15 vuosina Itä-Ukrainassa separatistialueilla toistakymmentä kertaa, ja kertoo kirjassa näkemästään ja kokemastaan. Ei kevyttä lukemista, mutta valaisevaa. 

Koska Silminnäkijät tuli luettua jo ennen matkaa, Pakkasin matkalukemiseksi Johannes Remyn Ukrainan historian. Kirja on julkaistu 2015 ja Krimin tapahtumat 2014 ja sodan alku näkyy kirjassa mainitun. 

Silmäilin kirjaa tovin ja veikkaan, että kirjassa on paljon omaksuttavaa. Kuusi sivuisessa aikajanassa mainitaan ainakin tusinan verran valloittajia, jotka ovat valloittaneet isoja osia Ukrainasta 800-luvulta lähtien. 

Pohjoismaiden historia on itselläni ollut pääpiirteittäin hallussa ja Euroopan historiaakin on tullut luettua useampaan kertaan, mutta nyt kun tarkastelee vain yhtä maata, huomaa, että siihen verrattuna Suomen historia on varsin simppeli. (Ilman kirjoitettua historiaa meillä oli hämäläiset ja lappalaiset, ja kirjoitetun historian aikana ruotsalaiset, venäläiset ja itsenäisyys, vaikka toki sekä Ruotsin että Venäjän koko vaihteli sinä aikana, jolloin noihin valtiohin kuuluimme).  

Muita Itä-Ukrainaan sijoittuvia kirjoja joita voin suositella on Harkovan tienoille sijoittuva Jelena Pielan Ja kirsikat kukkivat Uljanovskassa. Kirja on Suomessa syntyneen naisen muistelmaromaani elämästä sisäkkönä Pietarissa kenraaliperheen palvelijana ja upseerin vaimona miehen talonpoikaisperheessä Ukrainassa.

Kirjassa tuhoa tuo valkokaarti, mistä luin aiemmin Bulkakovskin kirjasta. Kirjan näkökulma on mielenkiintoisen omakohtainen ja arkea lähellä oleva, joten luen varmasti kirjan jatko-osan, jonka tapahtumapaikkana on Koivisisto. Tiedossa on siis uusi kunta kuntahaasteeseeni. 

Toinen pääsiäislukemisekseni päätyvä kirja on Solom Aleichemin Tewje, maitomies, johon perustuu iki-ihana musikaali Viulunsoittaja katolla joka kertoo köyhästä maitomiehestä Mariembadissa. 

Olen nähnyt musikaalin useamman kerran hienoina sovituksina, mutta muistorikkain kerta oli Ulvilan kesäteatterissa 1900-2000-lukujen taitteessa. Kohdassa missä alettiin laulaa Nousee päivä, laskee päivä -laulua, pelmahti hääkatoksen yläpuolelle läheisestä rapakosta lauma (suden)korentoja, jotka tanssahtelivat katoksen yllä laulun ajan ja katosivat sitten kuin tuhka tuuleen. Oli hieman liian kuuma kesäilta, mutta on niitä ollut muulloinkin. Koskaan en ole ennen enkä jälkeen nähnyt moista tanssia. 

Elän toivossa, että kirja on yhtä sykähdyttävä, kuin tuo hetki tai ainakin yhtä hyvä kuin itse musikaali. Kirjan tapahtumapaikkana on juutalaisalue Ukrainassa ja kun perhe lähtee Ukrainasta, se nousee laivaan Odessassa. 

Ei kuulkaa reb Scholem-Aleichem, eiköhän ole parasta puhua hauskemmista asioista: Mitä uutta Japanin sodasta? 

Tässä päivityksessä kerrottujen kirjojen tapahtumapaikat on kartassa keltaisella. Tosin tässäkin luetelluissa kirjoissa ollaan myös Kiovassa. Aiemmassa päivityksessä mainittujen kirjojen paikat ovat sinisellä. 

332 ja ja hb

Kaiken tämän lukemisen ja uutisten katselun jälkeen, näin ensi kertaa unta, että olin itse alueella, missä sodittiin. Seurakin oli hyvää, sillä käyttäytymisessä minua opasti siellä vanha mestari, Nero Wolfe. Nero opasti kuinka pitää hivuttautua peiton alta pois niin, että vastustaja ei näe mitä peiton alla on. Näin jää piiloon, onko alla juoksuhauta, asevarasto vai pelkkää maata. 

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Juhla ja juhannusilta

Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannus ilta... Itse en kyllä muista istuneen kertaakaan keinussa juhannus iltana, mutta ulkona kumminki...