Tänään vietetään kansallista veteraanipäivää. Veteraanien määrä on supistunut vuosi vuodelta ja sitä myötä omakin haikeuteni asian suhteen vain kasvaa. Oman kotikuntani viimeinen toisen maailmansodan veteraani saateltiin haudan lepoon muutama kuukausi sitten.
Viimeisen parin kuukauden aikana on käynyt monta kertaa mielessä, että sotaveteraaneja ajatellen on vain hyvä, että heidän kaikkien ei tarvinnut nähdä tätä hirveää aikaa. Uskon, että tämänkaltainen eurooppalainen sota nostaa sodan kauhut kaikkien niiden mieliin, jotka sodan ovat kokeneet.
Kun mietin, mitä kirjoittaisin tänään, muistui mieleeni yhtäkkiä että Mikkelin vuosinani olin mukana XXII Veteraanien liittopäivillä Mikkelissä. Mitään muistijälkeä ei jäänyt, missä ominaisuudessa siellä olin Maanpuolustusnaisten tai Naisten valmiusliiton tehtävissä, mutta muistoksi sain muistoesineen, jolle sanavarastossani ei ole nimeä.
Hämmästyttävää kyllä. Löysin sen juuri siitä laatikosta, missä sen kuvittelin olevan, vaikka en ole nähnyt sitä 16 vuoteen.
Ensi kesän liittopäivät ovat numero XXX ja ne pidetään Tampereella. Hienoa, että päivät pidetään, vasikka väki vähenee. Muistelen että 2006 jo mietittiin, että monia päiviä ei enää ole tulossa veteraanien kanssa.
Viimeksi lukemani talvi- ja jatkosodan veteraaneja koskenut kirja oli Mauri Sariolan Petroskoin keltainen kissa. Kirja ei ehkä ollut parasta Sariolaa, mutta ei myöskään huonoin. Itseäni jäi kirjassa vaivaamaan turha johtolanka samankaltaisesta olemuksesta/vaatetuksesta. Sariolaan perinteiset suomalaiset rikokset tuntuvat hyvältä kansainvälisten kirjojen lomassa.
Ukrainan sota sotki vähän (no oikeastaan paljon) lukemistani, sillä luin maali-huhtikuussa lähes 30 kirjaa Ukrainasta. Niinpä lukupinossa on edelleen Pekka Mannisen Äänislinna ja Juha-Pekka Koskisen Tulisiipi. Eli ennakkosuunnitelman mukaan minun piti lukaista jo maaliskuussa Petroskoi/Äänislinna-tripla romaaneina, mutta se on siis vielä suunnitteluasteella.
Raili Virtasen Tiltun tarina - eräs suomalainen elämä kohtalo -kirja kertoo niin ikään Petroskoista. Saimi Virtanen oli yksi kolmesta kaikkien sodan aikana tuntemista Tiltuista, joka toimi Petroskoin radiossa kuuluttajana. Muita Tiltuja oli Moskovan ja Lengradin Tiltut. Saimi Virtanen oli Suomesta Neuvostoliittoon muuttanut, perheellinen nainen, jonka elämä rajan takana ei ollut sitä auvoa, mitä muuttaessa odotettiin.
Tiltujen tehtävänä oli kertoa kuinka suomalaisten sotilaiden kannattaa lopettaa sotiminen ja aloittaa uusi elämä. Tiltujen liian silmiinpistävä propaganda ei juurikaan purrut suomalaisiin sotamiehiin,vaan aiheutti naureskelua. Silloin propagandaa hoidettiin radioitse ja lentolehtisinä, nykyisin trolliarmeija toimii netissä.
Sotapropagandaa kannattaa varoa edelleen, tulipa sitä mistä tuutista tahansa. Marttojen II maailmansodan aikainen neuvo toimii nykyäänkin:
Katkaise vääriltä huhuilta siivet.
Tiltujen vastapainona suomalaisen puolella toimi mm. Jahvetti, Yrjö Kilpeläinen, joka vastaili suomalaisten satoihin tai tuhansiin kysymyksiin sota-ajan radiossa. Vähän samaa tekee Ylen venäjänkieliset uutiset nykyään.
Aunus ja erityisesti Petroskoi on kiinnostanut itseäni muutaman vuoden ajan. Tuolloin luin kuinka mm. Riihimäeltä lähti opettajaneiti Aunukseen opettamaan suomenkieltä ja suomalaisia tapoja.
Samoihin aikoihin luin Lauri Jäntin tavattoman mielenkiintoisen Salainen sotapäiväkirjani - Jatkosota rintamakirjeiden ja kommenttien valossa -kirjan. Kirja oli yksi parhaista sodan arkielämää kuvaavista kirjoista joita olen lukenut. Sen ainoa huono puoli on, että Jäntti sai koko sodan ajan palkkaa työstään ja upseerin päivärahat, jolloin hänen elämäntapaansa, ja esimerkiksi lettukestejä ystävien kanssa, ei voi verrata köyhien duunareiden sota elämään jatkosodan sinä aikana kun sota ei juuri edennyt kumpaankaan suuntaan.
Kirjassa Jäntti palvelee jonkin aikaa myös Petroskoissa ja elelee virkamiesmäistä elämää huvituksineen kaikkineen.
Mutta palatakseni veteraaneihin. Kyselin muutamalta paljon lukevalta kaverilta mitä sotaveteraaneista kertovia kirjoja heille tulee mieleen.
Itse muistin Sariolat, joissa mainitaan usein sotilasarvo ja muistellaan pikaisesti sotavuosiakin, kuten tuossa Petroskoin keltaisessa kissassakin tehdään. Lisäksi muistui mieleen erilaiset muistelmat. Lähinnä sellaiset, joissa äiti ja lapset juoksee pakoon tai saa selkäänsä sodan käyneeltä mieheltä.
Yksi muisti Kalle Päätalon Iijoki-sarjan, jossa sotamuistojakin kertaillaan viinapullon kanssa tai ilmankin. Itsekin sarjan olen lukenut, ja viimeksi lueskelin kirjan, jossa Kalle on juuri valmistunut rakennusmestariksi ja etsii työpaikkaa. Kirjan nimi on Reissutyössä. Kyllä siinäkin kirjassa muutama muisto oli.
Hiukan pääsi yllättämään ajatus, että veteraaneista on puhuttu harvoissa kirjoissa. Heitä oli kuitenkin niin paljon.
