Lukuviikon lukupäivä

Sattuneista syistä Suomen lukupäivänä 8.9. tuli kuunneltua vain äänikirjaa. Tänään yritän ottaa vahingon takaisin. Tavoitteena on lukea edes muutama sarjakuva- ja runokirja, joita on kotiin kertynyt iso kasa (kuvassa vain osa).

Ensimmäiseksi valikoitui Max Cannonin sarjakuva Raakaa lihaa, jossa esiintyi julmaa huumoria, josta yleensä en tykkää. Cannonin ote oli sen verran oivaltavan viiltävää, että yllättäen tykkäsin. Tykkäsin myös mustan palkin keskellä olevasta vaihtuvasta tekstistä, vaikka en aina oivaltanut, millaisella aasinsillalla se kuvaan liittyi. 

Yhdestä stripissä tuli mieleen hääni. Miehen työkaverit olivat kiinnittäneet van alla metallisella ketjulla hääautomme perään puuhöylien lisäksi vanhan, pienen sirkelinterän. Tätini, joka ajeli takanamme kertoi myöhemmin, että jossain kohtaa terä oli kimmonnut irti, ja lentänyt pellon pientareelle. Kauhistutti kun kuulin. 

Päivän toinen kirja oli pitkään kesken ollut Wilmar Silva de Andraden runokirja Säröjä purppuranpunaisessa järvessä. Kirja oli jälleen kerran yksi niistä "annan tilaisuuden eteläamerikkalaiselle kirjallisuudelle" - kirjoista, jotka vihdoin taisteltuani kannesta kanteen mietin aina, että miksi vaivauduin. Tämäkin kirja olisi voinut jäädä lukematta, sillä maahaasteessani on jo Brasilia. Runot eivät iskeneet ja niissä oli samantyylistä irrallisuutta kuin Luiz Ruffaton sekava sillisalaattikirja Rutosti hevosia, josta ei meikäläiseltä pisteitä herunut, vaikka kuinka oli maailmalla palkittu kirja. 

Kirjailija on kotoisin Amazonin liepeiltä, ja pakko todeta, että kirjan runoista tuli mieleeni jostain FB-ryhmästä lukemani kommentti juuri nyt pinnalla olevasta Delia Owensin kirjasta Suon villi laulu kirjasta. Useampikin kirjan lukenut ihmetteli, kuinka 12 vuotiaaksi lukematon päähenkilö pystyi kirjoittamaan kotisuonsa eläimistöstä tietokirjoja. Mielestäni se ei olisi ihme, sillä luontoa tarkkailemalla oppii hyvinkin paljon ja latinalaiset nimet voi katsoa kirjoista (nykyään googlettaa). Jotain samaa ja hatunnostonarvoista löytyi näistäkin runoista. Runot vilisee paikallista eläimistöä ja kasvistoa ja aina välillä vilahtelee intohimo. 

Lukiessa mietiskelin, millaista määrämuotoista runoa itse kirjoittaisin jäkälistä ja sammaleista, poroista ja oravista. Runoissa oli 11 riviä, jolla kullakin oli 6-11 sanaa niin suomeksi kuin portugaliksikin. Rivien pituus näytti pysyvän samana sivusta toiseen. Itseäni häiritsi isojen kirjainten totaalinen puute. Taidan olla vähän kaavoihin kangistunut 🙂

Brasiliasta siirryin sujuvasti Ouran saaristoon Merikarvialla. Niin ikään pitkään kesken ollut Arvo Salon Oura ooppera - Merellinen musikaali tuli luettua vihdoin loppuun ja Perkeet haasteen yksi kohta, eli musikaali tai oopperan libretto, tuli täytettyä. Samalla kunta haasteeseen tuli kirjattua Merikarvia. Harmi, etten päässyt tuota aikanaan katsomaan. Tekstin perusteella sanoisin, että olisin viihtynyt. 

Päikkärien jälkeen olikin taas sarjakuvan vuoro. Annukka Leppäsen ja Katsu Kujalan sarjakuva Anopin unelma ei nyt ihan ollut sitä, mitä kuvittelin, mutta yllätyin positiivisesti. Veikkaan, että en enää koskaan tule katsomaan Maija Mehiläistä muistamatta tätä kirjaa. 

Viides ja päivän viimeinen paperikirja kasasta oli Aku Ankan Taskarin teemanumero 2 Tutkivaa journalismia, minkä lainasin joku aika sitten lähinnä huvitukseksi töissä julkaisemamme verkkolehteä ajatellen. Ihan samanlainen meininki ei ole meidän toimituksessamme mitä kirjassa. Lapsuudesta Touho Ankka ja Moby Dick olivat suosikkejani. 

Kasaan jäi niin monta lukematonta kirjaa, että huomenna kaiketi uusiksi. 

Toivo ei ole kuollut

On matkoja, jotka ovat helppoja. On matkoja, jotka ovat rankkoja. On matkoja, jotka ovat hyvin suunniteltu. On matkoja, joilla kaikki menee pieleen. Useimmiten matka voidaan mitata melkeinpä metrilleen oikein. Vaikeimmin mitattava matka on kuitenkin matka toiveesta valmiiksi.

Yksi isäni sanonnoista on "Kyllä Jumala laiskalle lupaa, mutta ei anna." On helppo unelmoida, mutta useampien unelmien eteen pitää tehdä töitä.

Joskus olen lukenut, että ainoa paikka, missä menestys on ennen työtä on sanakirjassa. Nykyään onnenkantamoisia saattaa tulla menestyksen suhteen somen avulla aivan yllättäen, mutta useimmiten kaikki vaatii ponnisteluja.

Jotkut osaavat ponnistella koko ajan oikeaan suuntaan. 

Aina se ei onnistu, mutta olen yrittänyt lohduttaa itseäni silloin, että "nämä olivat hyviä askeleita": eli ei haitaa, vaikka eksyin, kun kuitenkin kunto nousi.

Pilvilinnojen rakentelu ei ole aina helppoa ammattilaisellekaan, vaikka joskus olen miettinyt, kuka oikeastaan on pilvilinnojen rakentelun asiantuntija. Vaaditaanko siihen unelmointitaitojen ohella rakennusmestarin tai arkkitehdin opintoja, vai riittääkö taiteellinen silmä?

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, mutta pessimisti toteaa helposti, että se toinen puolikas on tärkeämpi, koska se saattaa homman valmiiksi.

Jos maailman epävarmin pituusyksikkö on matka toiveesta valmiiksi, niin onko loppujen lopuksi varmaa peltoa auraavan häränkään työ? Saattaa se härkäkin kupsahtaa kesken peltosaran kääntämisen. Niinpä epävarmuudesta huolimatta jatketaan toivomista. Näin korona-aikana toivo on se, mistä me kaikki voimme ammentaa. Toivo ei saa olla kuollut, vaikka elämmekin vaikeita aikoja. 

* * * * *

Teksti on kirjoitettu 2020 julkaisematonta blogia varten. Liitin sen tänne 10/24.

 

Pimeydestä loistaa valo

Yksi vaikuttavimmista afrikkalaisista kirjoista on ollut itselleni Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo, jonka luin viime vuonna. Osa vaikuttavuudesta tuli siitä, että kirja kertoi aiemmista kirjoista tutun David Livingstonen (1813-1873) viimeisestä matkasta.

 

Tuttu päähenkilö (tosin kirjassa jo edesmennyt), ei silti selitä kirjan hienoutta.
Pidin mainiona asiana, että kirjan kertoja, Halima, oli nainen, joiden ääntä harvoin on kuultu tutkimusmatkojen yhteydessä. Halima teki itseeni niin suuren vaikutuksen, että onlin tyystin unohtanut, että kirjassa oli toinenkin kertoja, lapsena orjaksi ostettu Jacob Wainwright.

Kirjan taustalla on aitoja tapahtumia tutkimusmatkalta, joita siteerataan Livingstonen päiväkirjakatkelmina. Myös itse tapahtuma, Livingstonen kuivatun ruumiin kantaminen reilun 2000 km matkan verran koilis-Rhodesiasta (nykyisin Sambia) halki Afrikan, on totta. Se on käsittämätön matka autollakin, mutta kävellen reilun 60 hengen seurueensa ruumista kantaen se on matka, josta sietikin tehdä kirjan. Matkan varrella tapahtuu kaikenlaista ja tavataan outoja heimoja, mutta kirjan pääkohdat tapahtuu kun ollaan leiriydytty. 

Viimeisen vuoden aikana olen suositellut kirjaa useammillekin tuttavilleni, joten se on ollut mielessäni siis usein. 

Nyt kesällä Yle tarjosi mainion kokoelman afrikkalaisia tarinoita, joihin kuului mm. kirjaesittelyjä, musiikkia ja historiaa. Yksi jaksoista oli tämän kirjan esittely. 

Ohjelmassa ulkoministeriön tiimivetäjä Milma Karttunen ja toimittaja Jukka Kuosmanen vertailevat lukukokemuksiaan, jotka ovat hyvin samantapaisia kuin omanikin, paitsi että olin itse unohtanut mies kertojan udon roolin. 

Oli jännä huomata, että myös he nostivat kirjasta esiin Haliman unelman sansibar laisesta ovesta. Se jäi itsellenikin kirjasta mieleen, mutta se ei ole itselleni yllätys, sillä pidän ovien valokuvaamisesta. Sansibarilaista ovea en ole vielä nähnyt livenä, mutta olisi mielenkiintoista nähdä erityisesti sellaiset ovet, joissa on tapit elefantteja varten. 

Itse jäin miettimään että Livingstone näyttäytyi kirjassa mieheltä, joka oli aidosti ystävystynyt joidenkin tutkimusseurueensa jäsenten kanssa ja ostanut heitä vapaiksi. Jotenkin olen aina mieltänyt hänen toisenlaiseksi. 

Gappahin kirjan Livingstone tuokin mieleeni Suvi Kinoksen seitsemän enoa kirjan tutkijat ennemminkin kuin englantilaisen ylimielisen aristokraatin. Se on mielestäni hyvä asia, sillä Suvi Kinoksen suku on ihan huippu. 

Ehkä tämän jälkeen pitäisi vihdoin tarttua Livingstonen päiväkirjoihin. Kaiketi sellaisetkin on painettu. 

Martta tekee aloitteita ja on ajan hermolla

Hetki on käsillä -aineistossa esittelin Marttojen äänenkannattajassa, Emäntälehdessä alkuvuosikymmeninä olleita, järjestön voimanaisten mietteitä sitaatein ja omien tarinoideni avulla. Hetki on käsillä -tarinoita luettiin ja näyteltiin marttailloissa sekä noin 5. -luokkalaisille suunnatuilla kätityötunneilla, joita martat pitivät eri puolilla maata.

Martat ovat tehneet historiansa aikana paljon erilaisia aloitteita tai puhuneet erilaisten uudistusten puolesta.

Vanhin kampanjointikohde on ehdottomasti ½ kiloa kasviksia, minkä puolesta martat ovat puhuneet tämän tästä. Vielä ei tätä tavoitetta ole saavutettu. 

(EDIT 2024, mutta ensi vuonna toivottavasti edetään kohti päämäärää, sillä marttojen ruokateemassa näkyy olevan vahva kasvispainotus ensi vuonna ja valtakunnallinen suosituskin väläyttelee nykyään 800 grammaa. Viimeksi kun kuulin tilastoista, oltiin vieläkin reilusti 400 gramman puolella. Ihanaa! )

Monet muut ehdotukset sen sijaan ovat täyttyneet. Jokaisesta maamme kunnasta löytyy perhepäivähoidon ohjaaja ja kaikilla kunnilla on jossain määrin käytössä ravitsemusneuvoja. Suomalaiset kierrättävät ja kompostoivat hyvällä menestyksellä ja kouluissa opetetaan kotitaloutta jonkin verran, joskin kuitenkin edelleen liian vähän.

Kasvisten määrän lisäksi monet asiat tulevat esille muutaman vuosikymmenen välein, sillä jokainen sukupolvi pitää opettaa uudelleen.

Eläinten oikeuksien puolesta puhumista pidetään uutena asiana, mutta siitäkin martat puhuivat jo sata vuotta sitten.

Viime talvena Turun Martta-yhdistyksen vuosikokouksessa alusti allekirjoittanut kysymyksen eläinsuojeluasian suhtautumisesta Martta-työhön. Useissa tuntui kysymys herättäneen mielenkiintoa ja olipa vähällä tulla hyväksytyksikin, mutta jäi kuitenkin vielä ’pöydälle’. Parempi sentään kai olisi ollut, jos asia olisi jäänyt Marttojen sydämeen, niin ehkä olisi jo monta tuskaa kärsivän luomakunnan keskuudessa saatu lievennetyksi.

Olisi syytä Marttojenkin kaikkialla ruveta harkitsemaan, sopiiko eläinsuojeluskin Martta-työn puitteisiin ja missä muodossa?

Mandi Sjöblom, Emäntälehti 1/1916.

Asiaan palattiin seuraavassa lehdessä, missä oli pääkirjoituksena Constance Ullnerin artikkeli eläinten suojelusta.

Martoista ei tullut kettutyttöjä, mutta useammankin kerran martat puhuivat siitä, että jokaisen emännän velvollisuus on huolehtia siitä, että teurastettavien eläinten kärsimystä ei pitkitetä. Martan piti opastaa perhettään ja palvelijoitaan kunnioittamaan elämää kaikissa muodoissa. Lisäksi korostettiin sitä, että ihmisen ei pitäisi hankkia eläintä, josta ei tahdo pitää huolta.

Mainittakoon sekin, että kaikki marttojen aloitteet eivät valitettavasti ole toteutuneet. 

Ennen ensimmäistä maailmansotaa martat alkoivat puhua sen puolesta, että työläisnaisten ei pitäisi joutua valmistamaan ruokaa perheelleen, vaan heidän olisi voitava ostaa ruoka kansankeittiöstä ja kuljettaa se kotiin tarjoiltavaksi. Vielä edelleen lukuisissa perheissä valmistetaan päivällinen omatoimisesti, vaikka pakasteruokia ja eineksiä saakin kaupasta.

Myöhemmistä aloitteista toteutumatta jäi, niin ikään sodan vuoksi, 1930-luvun lopussa aloitettu kampanja sen puolesta, että naisen tehtävä maatalossa ei ole karjanhoito vaan lastenkasvatus sekä kodin ja puutarhan hoitaminen. Tosin nykyisin maatalous on sadan vuoden takaisesta monissa perheissä vain kaukainen muisto isoäidin lapsuudesta. Ja on paljon niitäkin perheitä, missä vaimo käy maatilan ulkopuolella töissä, ihan niin kuin mikä tahansa virkaäiti, ja puoliso hoitaa maanviljelyksen ja karjan., jos sellaista on. 

*  *  *  *

Hetki on käsillä hanke -tilaisuuksia pidettiin pääosin vuonna 2016. Aineiston taittoi Katja Kuittinen Marttaliitossa. 

Olen kirjoittanut tekstin suunnittelemaani blogiin 2020 jota en koskaan julkaissut. Siirsin tämän tänne 10/2024. 

Pieninä palasina on mun leipäni maailmalla

Monen työikäisen ja miksei eläkeikäisenkin arkea on tänä päivänä vanhan laulun sanat:
"Voi kuinka pieninä palasina onkaan
Mun leipäni maailmalla".
Joillekin työelämän pirstaleisuus on nykyisin nautinto, joillekin kauhistus. 

Monet uudet ammatit ovat sellaisia, että niihin ei voi valmistautua oppilaitoksista vaan ammattiin tarvittavat taidot kerätään vuosien saatossa eri läheteistä. Taannoin puhuin irlantilaisista kansantansseista ja suklaakuorrutteisten torakoiden valmistajista. Riverdancen opettamista tuskin opetetaan Suomessa missään opistossa. Osallistumalla kyllin kauan kansalaisopistojen ja riverdance-seurojen opetukseen, saa riittävän tietotaidon itse tanssista, mutta opettamiskokemus pitää hankkia muualta.

Tuollaisia työpaikkoja näkee harvoin avointen työpaikkojen listoilla, sillä ne ovat töitä, joihin asian taitajat puhuvat itsensä töihin tai johon kutsutaan ihminen, jonka tiedetään hallitsevan taidot. Se, että julkista kysyntää ei ole, on sääli, sillä kaikilla erikoistaitoja omaavilla ei ole halua yrittäjäksi ryhtymiseen ja osaamisensa markkinointiin tarjouskirjeillä.

Yrittäjänä uuden ammatin voi aloittaa silloin, kun siltä tuntuu, eikä tarvitse odottaa että löytäisi opinnot, jotka suorittaa loppuun.

Kuva: Pätkätyöläisen päivä voi koostua pienistä paloista. Päivätyön ohella voi esim. kirjoittaa, valmistaa myyntituotetta ja tehdä työtä taiteen parissa. Kuvat kollaasissa Clark Young (iso kuva), Linkedin Sales, Battlecreek ja Allef Vinicius.

Toisaalta mainosten lupaukset pitää toteuttaa, tai asiakkaat eivät osta palvelua tai tuotetta uudelleen. Yrittäjänä on voi rakentaa myynituotteesta sellainen, mikä sopii omiin taitoihin. Yrittäjänä ei haittaa, vaikka työviikko rakentuisi monen eri alan töistä, yleensä se on jopa hyvä asia, sillä vanha sanonta sanoo, että kaikkia munia ei kannata laittaa samaan koriin.

Palkkatyössä monen työn tekeminen on harvoin mahdollista yhden työnantajan leivissä. Tosin nykyisin monet ovat työsopimussuhteessa useampaan firmaan samaan aikaan. Toki näin on ollut aiemminkin, mutta ennen ihmisillä oli päivätyö ja he saattoivat tehdä töitä muualla iltaisin ja viikonloppuisin. Nykyisin on myös yleistä, että tehdään töitä enemmän silppumaisesti: päivä siellä, toinen täällä, ja joskus saatetaan jopa olla muualla töissä pari tuntia kesken päivän.

Itselläni on kokemusta useista samanaikaisista työpaikoista lähinnä viime vuosituhannelta. Yhtenä kesänä olin kesätöissä arkipäivät sosiaalitoimistossa, missä laskin toimeentulotukia ja iltaisin ja viikonloppuisin myin lihapiirakoita pihvillä, kahdella nakilla ja juustolla elintarvike-grillikioskilla.
Myöhemmin valmistuin yliopistosta. Oli lama-aika ja pätkätöitä piti ottaa sieltä, missä niitä oli tarjolla. Yhtenä vuonna olin päivätöissä arkisin toimistotukussa, ja iltaisin opetin posliininmaalausta ja kankaanpainantaa kansalaisopistoissa eri puolilla maakuntaa. Lisäksi toimin konsulttina Johtamistaidon opistolla ja hoidin erään läheiseni firman palkanlaskentaa ja laskutusta. Rahaa tuli mukavasti, ja kokemustakin kertyi, mutta minulla oli alituinen stressi siitä, että jonain päivänä ottaisinkin kotoa lähtiessä väärän päivän kassin mukaan tai ajaisin väärään kuntaan. Kumpaakaan ei onneksi tapahtunut, mutta kun vastaavan kaltaista sukkulointia useamman työn välillä tarjottiin myöhemmin, olin huojentunut, kun saatoin kieltäytyä sen vuoksi, että sain kunnon palkkaa päivätyöstä.

 On kuitenkin niitäkin, joille silppumaisen työn tekeminen on innostava haave. Luin Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirjan Unelmahommissa - tee itsellesi työ mistä pidät. 

Kirjassa kaksi kirjoitusalan ammattilaista pohtivat työuriaan ja kertovat siitä, mitä kaikkea tekevät. Esimekiksi Islannissa asuvalla Satu Rämöllä on kirjoittamistyönsä ohessa suomalaisia tuotteita myyvä kivijalkakauppa yhdessä parin muun yrittäjän kanssa. Lisäksi hän toimii matkaoppaana suomalaisryhmille islanninhevosvaelluksilla Islannin luonnonkauniissa maisemissa. Jälkimmäistä hän tekee, koska omien sanojensa mukaan hänellä ei ole varaa eikä aikaa ratsastaa muuten kuin silloin kun hän tienaa siitä.

(Teksti on kirjoitettu 2020 kesällä, joten sittemmin Rämö on tullut tunnetuksi myös dekkareistaaan).

Kirjan punainen lanka on, että räätälöimällä oman työuransa yrittäjänä voi tehdä niitä töitä, mistä nauttii. Kaikille silppukorillinen eri työpaikkoja ei kuitenkaan ole unelma, vaan painolasti joka tuo stressiä ja vie lopunkin ilon työnteosta. Osaksi se johtunee siitä, että kaikki eivät ole innokkaita tekemään myynti- ja markkinointityötä täysillä koko aikaa. Niistä töistä täytyy nauttia, jotta löytäisi riittävän määrän muutaman tunnin töitä, jotta voisi saada sellaista palkkaa että sillä eläisi. Tai sitten pitää olla satumainen tuuri töiden löytämisessä.

Joka tapauksessa tulevaisuudessa meidän täytyy varautua siihen, että silpputyö ja pätkätyö ovat tulleet jäädäkseen. Aiemmin sellaisia töitä tekivät sekatyömiehet, nykyisin yhä enenevässä määrin korkeasti koulutetut, monipuolisen työkokemuksen omaavat ihmiset.

*  *  *  *

Teksti on kirjoitettu 2020 blogiin, jota en koskaan julkaissut. Siirretty tänne oikealle päivämäärälle 10/2024.

Edit 2024. 

En pidä silpputyötä mitenkään huonona, jos se on oma valminta. Kuten kirjan kirjoittajat toteavat, se on vapauttavaakin, kun voi tehdä asioita mistä pitää juuri silloin kun itse haluaa. Viime vuosina olen seurannut sometyötä tekeviä ja aina silloin tällöin kuulee, kuinka silpputyö voin myös rasittaa jopa burnoutiin saakka. On vaikea sanoa ei, kun vihdoin oma työ alkaa tuottaa tulosta liiankin kanssa. Toisaalta jos tuloja ei synny, se aiheuttaa stressiä.

 Itse toivoisin, että löytyisi kiva säännöllinen päivätyö (ei aamutyötä) lopputyöuraksi. Nuorempana koettu pätkätöiden rasittavuus on vieläkin ikävästi mielessä. Veikkaan että tässä iässä en jaksaisi viittä työnantajaa samaan aikaan, joista yksi oli kokopäivätyö, kun muista ei uskaltanut luopua, ja onneksi en luopunut, sillä kokopäivätyö meni konkurssiin. 

Aamuvirkku

Länsimaiseen kulttuuriin kuuluu oleellisena osana aikaisten aamuheräämisten ihannointi. 

Kuulun niihin, joille aikaisin herääminen ei ole mieluisinta puuhaa. Olen lähes koko aikuisuuden ajan mennyt töihin kymmeneksi, enkä ole kokenut tarvetta herätä aamu viideltä tekemään sämpylätaikinaa. 

Herään kyllä, kun kello soi, mutta miksi pitäisi herätä aikaisin vain siksi, että muut sitä vaativat, ellei

Kuva: David Brooke Martin

ole pakko. 

Näin korona-aikaan asia on ollut mielessä viikoittain, kun joka tuutista on kuulunut haastatteluja, joissa ihmiset kertovat, etteivät ole tänä poikkeuksellisena aikana "pysyneet rytmissä".  Ihan kuin rytmissä pysyminen olisi ainoa tärkeä asia. 

Toisaalta olemme tottuneet nyt etätöihin ja Teams-palavereihin ja yhä useammin näkee yrittäjien puhuvan globaaleista tiimeistä. 

Itselleni sopisi hyvin työskentely New Yorkin aikavyöhykkeen mukaan tai jopa Sydneyn aikavyöhykkeen mukaan, jos menisin nukkumaan heti työpäivän päätyttyä. Jossain vaiheessa luin ennen nukkumaan menoa australialaista sanomalehteä, koska se on vain niin hauskaa lukea aamu-uutiset ennen nukahtamista. 

Elämän rytmin pitäisi luonnollisesti olla sama kaikkina päivinä, sillä on raskasta vaihtaa rytmiä. 

Se, miksi meidän pitäisi olla aamuvirkkuja, ajatellan johtuvan Raamatusta ja kristinuskosta, mutta esimerkiksi Hesiodos on 700-luvun loppupuolella eKr kirjoittanut

"Aamulla suoritat vaivatta päivätöistäsi puolet,
aamulla lentää askel ja luontuvat toimesi kaikki,
aamulla monikin on saanut askarevalmista aikaan. " 

joten varhaisen aamuheräämisten perinteellä oli Euroopassa vahvat juuret jo ennen kristinuskon leviämistä. 

Toki aiemmin ennen sähkövaloa työtä oli tehtävä valoisaan aikaan, sillä kaikki työt eivät onnistuneet takkatulen loisteessa. 

Joskus olen miettinyt, miksi nykyisin hyviksi katsottuihin käytäntöihimme on säilytetty joitain asioita, mutta ei kaikkia. Aikana, jolloin työ tehtiin valoisaan aikaan, vietettiin vapaata paljon talvipimeillä. Me teemme noin 7.5 tunnin päivää vuoden ympäri.

Ymmärrän, että esimerkiksi lääkkeiden oton vuoksi pitää elää säännöllisessä rytmissä, mutta en siis ymmärrä, miksi kaikkien pitäisi herätä kuudelta. 

Tutkimusten mukaan vuorotyö on elimistölle raskasta, mutta liekö kukaan tutkinut kunnolla, millainen vaikutus iltavirkkuihin ihmisiin on se, että he joutuvat vielä hoivakodissakin sitoutumaan rytmiin, joka ei heille sovi. Ainakin itse haluaisin edes elämän ehtoopuolella voida nukkua aamulla niin pitkään kuin itse haluan. Toivottavasti sellainen yksikkö perustetaan ennen kuin sitä tarvitsen. 

Kävin niinkuin Sulo Vilenille

Tankki täyteen on yksi parhaista kotimaisista televisiosarjoista. Neil Hardwick osasi luoda aikanaan hahmot, jotka kuvaavat suomalaisuutta siinä, missä Metsolan Erkki ja Puhtaiden valkoisten lakanoiden tyttäretkin. Sulo ja Emilia Vilenissä on jotain kiehtovan nostalgista tuttuutta, joka saa katsomaan sarjan uudestaan muutaman vuoden välein. Muutama vuosi sitten geokätköily vei jopa tutustumaan tontille, missä sarjan huoltoasema on sijainnut. 

Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen kuullut vuosien varrella, että piti ostaa kun sain niin halvalla. Nyt kävi itsellenikin niin. Tutkiskelin töissä kevään aikana mitä kaikkea nuoret voisivat tehdä korona-aikaan. Vinkkasin mm. ilmaisesta laadukkaasta oopperatarjonnasta ja erilaisista ilmaisista opiskelujutuista. 

Pari viikkoa sitten huomasin, että myös Jyväskylän yliopistolla on ilmaisia opintoja, ja siellä niitä ei ole rajoitettu työttömiin, vaan oikeus opiskella ilmaiseksi joitain kursseja on kaikilla. 

Asia jäi huokuttelemaan niin paljon, että ilmoittauduin juuri opiskelemaan Länsimaisen kirjallisuuden historiaa. Edessä on mielenkiintoisia viikkoja mielenkiintoisten teosten parissa. 

Ensimmäinen opintotehtävä on antiikin kirjallisuudesta ja se osuukin kuin nenä päähän, sillä viime aikoina olen törmännyt niin usein antiikin kirjallisuuteen lukiessani dekkareita ym. kirjoja, että pakkohan tuohon on tutustua. 

Mielenkiinnnolla odotan, hurahdanko antiikin kirjallisuuteen yhtä intensiivisesti kuin aikoinaan kulttuurihistorian opintoja tehdessäni Vestan palvontakulttiin. Ainakin tiedän jo nyt enemmän antiikin kirjallisuudesta kuin aikanaan Vestasta. Antiikin kulttuurihistorian kurssilla lienee kyllä sivuttu myös kirjallisuutta, vaikka se ei jostain syystä (=Vesta) saanut kiinnostumaan enempää kuin kurssilla käytiin läpi. 

Tacitus, Vergilius, Plutharkos... täältä tulaan.

Jälimmäisen jonkun teoksen luinkin viime kesänä, Danten Jumalaisen näytelmän ja Vergiliuksen runoja on tullut luettua joskus nuorempana... ja nyt mietin, mikähän on se antiikin ajan kirja, jonka kannessa on possu ja joka löytyy kirjahyllystäni.   

Opiskelun aloitan Erich Auerbachin kirjasta Mimesis kirjasta, sillä toinen tenttikirja tulee vasta parin päivän kuluttua. 

Todellisuuden kuvauksesta lienee kuitenkin hyvä aloittaa. Teoksessa on sivuja vajaa 600, mutta tenttivaatimuksiin niistä kuuluu vain osa. 

Itseni tuntien lukenen koko kirjan, sillä tarkoitus on oppia, eikä opiskella mitään tutkintoa varten, vaikka mistä tässä maailmassa mitään koskaan tietää etukäteen varmasti. Useasti, kun olen sanonut, että teen jotain huvikseni, siitä tulee jossain vaiheessa työ.