Martta tekee aloitteita ja on ajan hermolla

Hetki on käsillä -aineistossa esittelin Marttojen äänenkannattajassa, Emäntälehdessä alkuvuosikymmeninä olleita, järjestön voimanaisten mietteitä sitaatein ja omien tarinoideni avulla. Hetki on käsillä -tarinoita luettiin ja näyteltiin marttailloissa sekä noin 5. -luokkalaisille suunnatuilla kätityötunneilla, joita martat pitivät eri puolilla maata.

Martat ovat tehneet historiansa aikana paljon erilaisia aloitteita tai puhuneet erilaisten uudistusten puolesta.

Vanhin kampanjointikohde on ehdottomasti ½ kiloa kasviksia, minkä puolesta martat ovat puhuneet tämän tästä. Vielä ei tätä tavoitetta ole saavutettu. 

(EDIT 2024, mutta ensi vuonna toivottavasti edetään kohti päämäärää, sillä marttojen ruokateemassa näkyy olevan vahva kasvispainotus ensi vuonna ja valtakunnallinen suosituskin väläyttelee nykyään 800 grammaa. Viimeksi kun kuulin tilastoista, oltiin vieläkin reilusti 400 gramman puolella. Ihanaa! )

Monet muut ehdotukset sen sijaan ovat täyttyneet. Jokaisesta maamme kunnasta löytyy perhepäivähoidon ohjaaja ja kaikilla kunnilla on jossain määrin käytössä ravitsemusneuvoja. Suomalaiset kierrättävät ja kompostoivat hyvällä menestyksellä ja kouluissa opetetaan kotitaloutta jonkin verran, joskin kuitenkin edelleen liian vähän.

Kasvisten määrän lisäksi monet asiat tulevat esille muutaman vuosikymmenen välein, sillä jokainen sukupolvi pitää opettaa uudelleen.

Eläinten oikeuksien puolesta puhumista pidetään uutena asiana, mutta siitäkin martat puhuivat jo sata vuotta sitten.

Viime talvena Turun Martta-yhdistyksen vuosikokouksessa alusti allekirjoittanut kysymyksen eläinsuojeluasian suhtautumisesta Martta-työhön. Useissa tuntui kysymys herättäneen mielenkiintoa ja olipa vähällä tulla hyväksytyksikin, mutta jäi kuitenkin vielä ’pöydälle’. Parempi sentään kai olisi ollut, jos asia olisi jäänyt Marttojen sydämeen, niin ehkä olisi jo monta tuskaa kärsivän luomakunnan keskuudessa saatu lievennetyksi.

Olisi syytä Marttojenkin kaikkialla ruveta harkitsemaan, sopiiko eläinsuojeluskin Martta-työn puitteisiin ja missä muodossa?

Mandi Sjöblom, Emäntälehti 1/1916.

Asiaan palattiin seuraavassa lehdessä, missä oli pääkirjoituksena Constance Ullnerin artikkeli eläinten suojelusta.

Martoista ei tullut kettutyttöjä, mutta useammankin kerran martat puhuivat siitä, että jokaisen emännän velvollisuus on huolehtia siitä, että teurastettavien eläinten kärsimystä ei pitkitetä. Martan piti opastaa perhettään ja palvelijoitaan kunnioittamaan elämää kaikissa muodoissa. Lisäksi korostettiin sitä, että ihmisen ei pitäisi hankkia eläintä, josta ei tahdo pitää huolta.

Mainittakoon sekin, että kaikki marttojen aloitteet eivät valitettavasti ole toteutuneet. 

Ennen ensimmäistä maailmansotaa martat alkoivat puhua sen puolesta, että työläisnaisten ei pitäisi joutua valmistamaan ruokaa perheelleen, vaan heidän olisi voitava ostaa ruoka kansankeittiöstä ja kuljettaa se kotiin tarjoiltavaksi. Vielä edelleen lukuisissa perheissä valmistetaan päivällinen omatoimisesti, vaikka pakasteruokia ja eineksiä saakin kaupasta.

Myöhemmistä aloitteista toteutumatta jäi, niin ikään sodan vuoksi, 1930-luvun lopussa aloitettu kampanja sen puolesta, että naisen tehtävä maatalossa ei ole karjanhoito vaan lastenkasvatus sekä kodin ja puutarhan hoitaminen. Tosin nykyisin maatalous on sadan vuoden takaisesta monissa perheissä vain kaukainen muisto isoäidin lapsuudesta. Ja on paljon niitäkin perheitä, missä vaimo käy maatilan ulkopuolella töissä, ihan niin kuin mikä tahansa virkaäiti, ja puoliso hoitaa maanviljelyksen ja karjan., jos sellaista on. 

*  *  *  *

Hetki on käsillä hanke -tilaisuuksia pidettiin pääosin vuonna 2016. Aineiston taittoi Katja Kuittinen Marttaliitossa. 

Olen kirjoittanut tekstin suunnittelemaani blogiin 2020 jota en koskaan julkaissut. Siirsin tämän tänne 10/2024. 

Pieninä palasina on mun leipäni maailmalla

Monen työikäisen ja miksei eläkeikäisenkin arkea on tänä päivänä vanhan laulun sanat:
"Voi kuinka pieninä palasina onkaan
Mun leipäni maailmalla".
Joillekin työelämän pirstaleisuus on nykyisin nautinto, joillekin kauhistus. 

Monet uudet ammatit ovat sellaisia, että niihin ei voi valmistautua oppilaitoksista vaan ammattiin tarvittavat taidot kerätään vuosien saatossa eri läheteistä. Taannoin puhuin irlantilaisista kansantansseista ja suklaakuorrutteisten torakoiden valmistajista. Riverdancen opettamista tuskin opetetaan Suomessa missään opistossa. Osallistumalla kyllin kauan kansalaisopistojen ja riverdance-seurojen opetukseen, saa riittävän tietotaidon itse tanssista, mutta opettamiskokemus pitää hankkia muualta.

Tuollaisia työpaikkoja näkee harvoin avointen työpaikkojen listoilla, sillä ne ovat töitä, joihin asian taitajat puhuvat itsensä töihin tai johon kutsutaan ihminen, jonka tiedetään hallitsevan taidot. Se, että julkista kysyntää ei ole, on sääli, sillä kaikilla erikoistaitoja omaavilla ei ole halua yrittäjäksi ryhtymiseen ja osaamisensa markkinointiin tarjouskirjeillä.

Yrittäjänä uuden ammatin voi aloittaa silloin, kun siltä tuntuu, eikä tarvitse odottaa että löytäisi opinnot, jotka suorittaa loppuun.

Kuva: Pätkätyöläisen päivä voi koostua pienistä paloista. Päivätyön ohella voi esim. kirjoittaa, valmistaa myyntituotetta ja tehdä työtä taiteen parissa. Kuvat kollaasissa Clark Young (iso kuva), Linkedin Sales, Battlecreek ja Allef Vinicius.

Toisaalta mainosten lupaukset pitää toteuttaa, tai asiakkaat eivät osta palvelua tai tuotetta uudelleen. Yrittäjänä on voi rakentaa myynituotteesta sellainen, mikä sopii omiin taitoihin. Yrittäjänä ei haittaa, vaikka työviikko rakentuisi monen eri alan töistä, yleensä se on jopa hyvä asia, sillä vanha sanonta sanoo, että kaikkia munia ei kannata laittaa samaan koriin.

Palkkatyössä monen työn tekeminen on harvoin mahdollista yhden työnantajan leivissä. Tosin nykyisin monet ovat työsopimussuhteessa useampaan firmaan samaan aikaan. Toki näin on ollut aiemminkin, mutta ennen ihmisillä oli päivätyö ja he saattoivat tehdä töitä muualla iltaisin ja viikonloppuisin. Nykyisin on myös yleistä, että tehdään töitä enemmän silppumaisesti: päivä siellä, toinen täällä, ja joskus saatetaan jopa olla muualla töissä pari tuntia kesken päivän.

Itselläni on kokemusta useista samanaikaisista työpaikoista lähinnä viime vuosituhannelta. Yhtenä kesänä olin kesätöissä arkipäivät sosiaalitoimistossa, missä laskin toimeentulotukia ja iltaisin ja viikonloppuisin myin lihapiirakoita pihvillä, kahdella nakilla ja juustolla elintarvike-grillikioskilla.
Myöhemmin valmistuin yliopistosta. Oli lama-aika ja pätkätöitä piti ottaa sieltä, missä niitä oli tarjolla. Yhtenä vuonna olin päivätöissä arkisin toimistotukussa, ja iltaisin opetin posliininmaalausta ja kankaanpainantaa kansalaisopistoissa eri puolilla maakuntaa. Lisäksi toimin konsulttina Johtamistaidon opistolla ja hoidin erään läheiseni firman palkanlaskentaa ja laskutusta. Rahaa tuli mukavasti, ja kokemustakin kertyi, mutta minulla oli alituinen stressi siitä, että jonain päivänä ottaisinkin kotoa lähtiessä väärän päivän kassin mukaan tai ajaisin väärään kuntaan. Kumpaakaan ei onneksi tapahtunut, mutta kun vastaavan kaltaista sukkulointia useamman työn välillä tarjottiin myöhemmin, olin huojentunut, kun saatoin kieltäytyä sen vuoksi, että sain kunnon palkkaa päivätyöstä.

 On kuitenkin niitäkin, joille silppumaisen työn tekeminen on innostava haave. Luin Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirjan Unelmahommissa - tee itsellesi työ mistä pidät. 

Kirjassa kaksi kirjoitusalan ammattilaista pohtivat työuriaan ja kertovat siitä, mitä kaikkea tekevät. Esimekiksi Islannissa asuvalla Satu Rämöllä on kirjoittamistyönsä ohessa suomalaisia tuotteita myyvä kivijalkakauppa yhdessä parin muun yrittäjän kanssa. Lisäksi hän toimii matkaoppaana suomalaisryhmille islanninhevosvaelluksilla Islannin luonnonkauniissa maisemissa. Jälkimmäistä hän tekee, koska omien sanojensa mukaan hänellä ei ole varaa eikä aikaa ratsastaa muuten kuin silloin kun hän tienaa siitä.

(Teksti on kirjoitettu 2020 kesällä, joten sittemmin Rämö on tullut tunnetuksi myös dekkareistaaan).

Kirjan punainen lanka on, että räätälöimällä oman työuransa yrittäjänä voi tehdä niitä töitä, mistä nauttii. Kaikille silppukorillinen eri työpaikkoja ei kuitenkaan ole unelma, vaan painolasti joka tuo stressiä ja vie lopunkin ilon työnteosta. Osaksi se johtunee siitä, että kaikki eivät ole innokkaita tekemään myynti- ja markkinointityötä täysillä koko aikaa. Niistä töistä täytyy nauttia, jotta löytäisi riittävän määrän muutaman tunnin töitä, jotta voisi saada sellaista palkkaa että sillä eläisi. Tai sitten pitää olla satumainen tuuri töiden löytämisessä.

Joka tapauksessa tulevaisuudessa meidän täytyy varautua siihen, että silpputyö ja pätkätyö ovat tulleet jäädäkseen. Aiemmin sellaisia töitä tekivät sekatyömiehet, nykyisin yhä enenevässä määrin korkeasti koulutetut, monipuolisen työkokemuksen omaavat ihmiset.

*  *  *  *

Teksti on kirjoitettu 2020 blogiin, jota en koskaan julkaissut. Siirretty tänne oikealle päivämäärälle 10/2024.

Edit 2024. 

En pidä silpputyötä mitenkään huonona, jos se on oma valminta. Kuten kirjan kirjoittajat toteavat, se on vapauttavaakin, kun voi tehdä asioita mistä pitää juuri silloin kun itse haluaa. Viime vuosina olen seurannut sometyötä tekeviä ja aina silloin tällöin kuulee, kuinka silpputyö voin myös rasittaa jopa burnoutiin saakka. On vaikea sanoa ei, kun vihdoin oma työ alkaa tuottaa tulosta liiankin kanssa. Toisaalta jos tuloja ei synny, se aiheuttaa stressiä.

 Itse toivoisin, että löytyisi kiva säännöllinen päivätyö (ei aamutyötä) lopputyöuraksi. Nuorempana koettu pätkätöiden rasittavuus on vieläkin ikävästi mielessä. Veikkaan että tässä iässä en jaksaisi viittä työnantajaa samaan aikaan, joista yksi oli kokopäivätyö, kun muista ei uskaltanut luopua, ja onneksi en luopunut, sillä kokopäivätyö meni konkurssiin. 

Aamuvirkku

Länsimaiseen kulttuuriin kuuluu oleellisena osana aikaisten aamuheräämisten ihannointi. 

Kuulun niihin, joille aikaisin herääminen ei ole mieluisinta puuhaa. Olen lähes koko aikuisuuden ajan mennyt töihin kymmeneksi, enkä ole kokenut tarvetta herätä aamu viideltä tekemään sämpylätaikinaa. 

Herään kyllä, kun kello soi, mutta miksi pitäisi herätä aikaisin vain siksi, että muut sitä vaativat, ellei

Kuva: David Brooke Martin

ole pakko. 

Näin korona-aikaan asia on ollut mielessä viikoittain, kun joka tuutista on kuulunut haastatteluja, joissa ihmiset kertovat, etteivät ole tänä poikkeuksellisena aikana "pysyneet rytmissä".  Ihan kuin rytmissä pysyminen olisi ainoa tärkeä asia. 

Toisaalta olemme tottuneet nyt etätöihin ja Teams-palavereihin ja yhä useammin näkee yrittäjien puhuvan globaaleista tiimeistä. 

Itselleni sopisi hyvin työskentely New Yorkin aikavyöhykkeen mukaan tai jopa Sydneyn aikavyöhykkeen mukaan, jos menisin nukkumaan heti työpäivän päätyttyä. Jossain vaiheessa luin ennen nukkumaan menoa australialaista sanomalehteä, koska se on vain niin hauskaa lukea aamu-uutiset ennen nukahtamista. 

Elämän rytmin pitäisi luonnollisesti olla sama kaikkina päivinä, sillä on raskasta vaihtaa rytmiä. 

Se, miksi meidän pitäisi olla aamuvirkkuja, ajatellan johtuvan Raamatusta ja kristinuskosta, mutta esimerkiksi Hesiodos on 700-luvun loppupuolella eKr kirjoittanut

"Aamulla suoritat vaivatta päivätöistäsi puolet,
aamulla lentää askel ja luontuvat toimesi kaikki,
aamulla monikin on saanut askarevalmista aikaan. " 

joten varhaisen aamuheräämisten perinteellä oli Euroopassa vahvat juuret jo ennen kristinuskon leviämistä. 

Toki aiemmin ennen sähkövaloa työtä oli tehtävä valoisaan aikaan, sillä kaikki työt eivät onnistuneet takkatulen loisteessa. 

Joskus olen miettinyt, miksi nykyisin hyviksi katsottuihin käytäntöihimme on säilytetty joitain asioita, mutta ei kaikkia. Aikana, jolloin työ tehtiin valoisaan aikaan, vietettiin vapaata paljon talvipimeillä. Me teemme noin 7.5 tunnin päivää vuoden ympäri.

Ymmärrän, että esimerkiksi lääkkeiden oton vuoksi pitää elää säännöllisessä rytmissä, mutta en siis ymmärrä, miksi kaikkien pitäisi herätä kuudelta. 

Tutkimusten mukaan vuorotyö on elimistölle raskasta, mutta liekö kukaan tutkinut kunnolla, millainen vaikutus iltavirkkuihin ihmisiin on se, että he joutuvat vielä hoivakodissakin sitoutumaan rytmiin, joka ei heille sovi. Ainakin itse haluaisin edes elämän ehtoopuolella voida nukkua aamulla niin pitkään kuin itse haluan. Toivottavasti sellainen yksikkö perustetaan ennen kuin sitä tarvitsen. 

Kävin niinkuin Sulo Vilenille

Tankki täyteen on yksi parhaista kotimaisista televisiosarjoista. Neil Hardwick osasi luoda aikanaan hahmot, jotka kuvaavat suomalaisuutta siinä, missä Metsolan Erkki ja Puhtaiden valkoisten lakanoiden tyttäretkin. Sulo ja Emilia Vilenissä on jotain kiehtovan nostalgista tuttuutta, joka saa katsomaan sarjan uudestaan muutaman vuoden välein. Muutama vuosi sitten geokätköily vei jopa tutustumaan tontille, missä sarjan huoltoasema on sijainnut. 

Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen kuullut vuosien varrella, että piti ostaa kun sain niin halvalla. Nyt kävi itsellenikin niin. Tutkiskelin töissä kevään aikana mitä kaikkea nuoret voisivat tehdä korona-aikaan. Vinkkasin mm. ilmaisesta laadukkaasta oopperatarjonnasta ja erilaisista ilmaisista opiskelujutuista. 

Pari viikkoa sitten huomasin, että myös Jyväskylän yliopistolla on ilmaisia opintoja, ja siellä niitä ei ole rajoitettu työttömiin, vaan oikeus opiskella ilmaiseksi joitain kursseja on kaikilla. 

Asia jäi huokuttelemaan niin paljon, että ilmoittauduin juuri opiskelemaan Länsimaisen kirjallisuuden historiaa. Edessä on mielenkiintoisia viikkoja mielenkiintoisten teosten parissa. 

Ensimmäinen opintotehtävä on antiikin kirjallisuudesta ja se osuukin kuin nenä päähän, sillä viime aikoina olen törmännyt niin usein antiikin kirjallisuuteen lukiessani dekkareita ym. kirjoja, että pakkohan tuohon on tutustua. 

Mielenkiinnnolla odotan, hurahdanko antiikin kirjallisuuteen yhtä intensiivisesti kuin aikoinaan kulttuurihistorian opintoja tehdessäni Vestan palvontakulttiin. Ainakin tiedän jo nyt enemmän antiikin kirjallisuudesta kuin aikanaan Vestasta. Antiikin kulttuurihistorian kurssilla lienee kyllä sivuttu myös kirjallisuutta, vaikka se ei jostain syystä (=Vesta) saanut kiinnostumaan enempää kuin kurssilla käytiin läpi. 

Tacitus, Vergilius, Plutharkos... täältä tulaan.

Jälimmäisen jonkun teoksen luinkin viime kesänä, Danten Jumalaisen näytelmän ja Vergiliuksen runoja on tullut luettua joskus nuorempana... ja nyt mietin, mikähän on se antiikin ajan kirja, jonka kannessa on possu ja joka löytyy kirjahyllystäni.   

Opiskelun aloitan Erich Auerbachin kirjasta Mimesis kirjasta, sillä toinen tenttikirja tulee vasta parin päivän kuluttua. 

Todellisuuden kuvauksesta lienee kuitenkin hyvä aloittaa. Teoksessa on sivuja vajaa 600, mutta tenttivaatimuksiin niistä kuuluu vain osa. 

Itseni tuntien lukenen koko kirjan, sillä tarkoitus on oppia, eikä opiskella mitään tutkintoa varten, vaikka mistä tässä maailmassa mitään koskaan tietää etukäteen varmasti. Useasti, kun olen sanonut, että teen jotain huvikseni, siitä tulee jossain vaiheessa työ. 

Soffamatkalla Japanissa : osa 1 Eväsretkiä ja matkaeväitä

Korona-breikki on saanut ikävöimään bussimatkoja ja matkaeväitä ja matkoilla vietettyjä piknik-hetkiä.

Mieleen on tullut lukuisat georeissut, joiden lomassa on evästelty... Hmmm. Pakko on kuitenkin myöntää, että aika harvat noista eväiden syöntihetkistä ovat jääneet mieleen. Yleensä niillä reissuilla on ollut ihan liian kiire. Eväät olisi voinut syödä näin jälkeenpäin ajatellen paljon kauniimmissakin paikoissa ja huomattavasti enemmän rauhassa.

Eväät tulivat mieleeni kun luin Heikki Valkaman ruoka-aiheista dekkari Tulikukka-kirjassa puhutaan enemmänkin junaeväistä. Japanissa on kuulemma televisiosarjakin parhaista junaeväsrasian ostamisasemista. Liekö joku Grillit huurussa -tyyppinen sarja, en tiedä, mutta kiva olisi nähdä sekin.

sarjaa. Aiemmissakin osissa eväsrasia taidettiin mainita, mutta

Japanilainen, lokerollinen eväsrasia on nimeltään bento ja rautatieasemien gourmet-tyyppinen boxi on ekiben. Molemmat mainittiin kirjoissa, kuten monta muutakin japaninkielustä termiä. Kiva, kun dekkareita lukemalla kin oppii uutta.

Taisin pari kuukautta sitten kritisoida erään dekkari sarjan runsasta Berliinin esittelyä. Hieman ihmettelin itseäni, että yleensä kyllä tykkään kun kerrotaan oikeista paikoista eikä keksityistä.

Jos Berliinin paikat ei kiehtonutkaan, niin tästä sarjasta olen sen sijaan tykännyt kovasti. Valkama esittelee paljon Japania, jossa on asunut pitkään ja se tuntuu hyvältä. En tiedä johtuuko tuo siitä, että olen lukioiästä lähtien ollut kiinnostunut Japanista. Toisaalta... pitkän saksan lukijana olen ollut aina kiinnostunut saksastakin. 

Kirja on yleensä hyvä, jos se pistää Pallokala oli kirjana uusi, mutta ruokalajina tuttu entuudestaan. Kirjojen mukaan vaaran tunne kiehtoo ja saa maksamaan kalasta kelpo hinnan.

kaivamaan lisää tietoa.

Palasen hullunkaalia pakastekasvissekoituksessa taannoin pureskelleena olen itse sitä mieltä, että preferoin enemmänkin ruokaturvaa kuin vaaran täyteistä huippukokemusta, vaikka eksotiikka jossain määrin kiinnostaakin. 

Ettei syntyisi väärinkäsitystä, muisteltakoon heti muutaman vuoden takaista hullunkaaliepisodia. 

Hullunkaali ei ole ruokakasvi, se on vaarallinen ja isoina annoksina tappavan myrkyllinen.

Joka tapauksessa kävi niin, että muutama vuosi sitten eräänä keväisenä päivänä muutama päivä paikallisessa automarketissa käytyäni sain kaupasta tekstarin, että pakastekasviksia joita ostin ei saa syödä, sillä niissä saattaa olla hullunkaalia. Oma pussini oli jo syöty. Pussissa oli kaksi palaa hullunkaalia, onneksi palaset olivat sen verran puisevan tuntuisia ja mitään sanomattoman makuisia, että pureskelin vaan toista enkä sitäkään niellyt. Hieman oli outo ja sekava olo siitäkin. 

Kauppa taisi lähettää korvaukseksi tuosta elämyksestä pullollisen aurinkovoidetta huippusuojakertoimilla. Sen turvin olisi voinut matkailla tovin vaikka Espanjan auringon alla tutkien, miten hullunkaali siellä kasvaa. 

Kasvi on siis myrkyllinen, mutta sitä on viljelty  jonkin verran apteekkitarkoituksiin Suomessakin. Itsekin pohdin 1980-90-lukujen taitteessa maalaiselämää viettäessäni, että hullunkaali olisi menestynyt myös omilla pelloillamme, muistelen, että viljely oli jo tuolloin luvan varaista. Loppujen lopuksi emme viljelleet peltojamme itse lainkaan, vaan vuokrasimme ne paikalliselle maanviljelijälle. 

Laserjuuri pisti pohtimaan tosissaan

"laserjuuren" historiaa ja Tulikukka nosti kiinnostuksen japanilaista temppeliruokaa kohtaan.

Marttana olen sitä mieltä, että olipa sitten kyseessä eläin tai kasvi, se olisi käytettävä kokonaan hyödyksi. 

Kasveissa näkökulmani on ollut enemmänkin sitä, että ruokaa ei saa haaskata, mutta temppeliruokakokit ovat taitaneet nostaa hävikin vähentämisen suorastaan "next levelille". Pitänee ehdotella Marttaliiton suuntaan, että neuvojat voisi lähettää seuraaavaksi ex-cursiolle Kioton temppelialueiden keittiöihin.

Eläinten suhteen olen ollut vuosia sitä mieltä, että jos joku luovuttaa henkensä ruokkiakseen perhettäni, niin kyllä silloin kaikki mahdollinen pitäisi käyttää hyödyksi jotenkin.

Eväistä tässä kuitenkin piti puhua. Rakastan piknikkejä ja ulkona syömistä niin, että kernaasti voisin kuvitella pitäväni kynttiläillallisia luonnon helmassa kuten joutilaat kesälomalaiset ennen sotia. 

Reissuun teen yleensä aina eväät, samoin töihin, mutta jostain kuman syystä työeväät ovat yleensä tylsän arkisia. Ei eläinhahmoon aseteltuja riisipalloja tai kukiksi leikattuja vihanneksia, vaan tuttuja ja turvallisia voileipiä, risottoa, vuokaruokaa tai salaattia. Joskus, mutta harvoin mukaan tarttuu keittoakin.  

Näin korona-breikin aikana tätäkin asiaa on tullut mietittyä. Ehkä pitäisi katsoa, löytyykö netistä ohjeita loistavien japanilaisten eväiden tekooon. Sen olen ainakin päättänyt, että jatkossa retkellä ei voi olla niin kiire, että eväitä ei voisi syödä kauniissa paikassa siitä nauttien. Poissulkien tietysti kertaluontoiset extreame kokeilut, kuten se, että tavoitellaan 300 geokätkön löytymistä 24 tunnin aikana. 

Yksin tehtyjen eväsretkien ja kiireettömien, yksin vietettyjen sunnuntaiaamujen kiinteä osa on ollut 1980-luvulla Gloriasta bongaamani pannuleipä. Nykyisin teen sen ilman vehnäää ja sokeria, mutta lisään alkuperäiseen ohjeeseen silputtua kinkkua tai pepperonia sekä juustoraastetta, joka auttaa pitämään vehnättömän leipäsen paremmin koossa. Paistan leivän pienellä pannulla, jonka halkaisija on noin 15 cm, jolloin annoksen voi puolittaa. 

Pannnuleipä

1,5 dl jauhoja (maissi, ruis 2:1 on oma ohjeeni, mutta vehnääkin saa käyttää)

½ dl kaurahiutaleita

1 tl leivinjauhetta (mittaa tarkasti, leivinjauhe maistuu, jos sitä on liikaa)

1/4 tl suolaa

50 g voita, josta noin 1 rkl paistamiseen, loput sulana taikinaan

1 dl maitoa

(pari kinkkusiivua tai muutama pepperoni viipale silputtuna pieneksi)

½ dl juustoraastetta 

yrttejäkn voi lisätä jos sattuu olemaan

Sekoitetaan leivinjauhe jauhoihin, lisätään juustoraaste ja liha, jos niitä haluaa käyttää. Lisätään jauhot nestemäisiin aineisiin ja sekoitetaan nopeasti. Liikaa vaivatusta taikinasta ei tule hyvää paistosta. 

Kuumenna pieni paistinpannu, lisää loput voista. Taputtele taikina tasaiseksi paistinpannuun. Paista hitaasti molemmin puolin. Tarkkaile, että pannu ei ole liian kuuma, ettei pohja pala. Kääntäminen tapahtuu helpoiten valuttamalla leipä tasaisella kattilankannele ja palauttamalla se toisin päin pannulle. Jos pannu on huono, voita voi jättää osan tätä toista puoltakin varten. Jos haluaa reilummin juustoa, sitä voi ripotella nyt pannulle. 

Leipää voi syödä marmeladin tai voin kanssa, mutta kun lisää taikinaan lihaa ja juustoa, ei mielestäni kumpaakaan kaivata retkiolosuhteissa. 

Vehnäjauhoja käytettäessä juuston voi jättää poiskin, sillä olen lisännyt sen alkuperäiseen ohjeeseen vain siksi, että maissi- ja ruisjauhoista tehty leipä murentuu liian helposti, eikä se ole kivaa jos on ulkoiluvaatteet päällä ja murusia putoilee rinnuksille koko ajan. 

Alkuperäinen ohje on jutusta, jossa haastateltiin maailman ympäripurjehtijoiden naisjoukkuetta. Resepti on tosiaankin ollut käytössäni lähes kuukausittain noin vuodesta 1988 lähtien. Vaikea sanoa, kumpi siinä on nykyisin parempaa, nostalgia vai itse leipä. Molemmat hyviä.

Lähestyvän juhannuksen kunniaksi laitan tähän loppuun kuvauksen eväsretkestä Maria Langin kirjasta Arsenikkia aamuisin. Hyvät on näiden ruotsalaisten eväät. 

Juuri tuollaiset retkieväiden kuuluu ollakin, melkein kuin Enid Blytonin Viisikoissa. Retkeläisiä oli kymmenkunta ja voileipiä oli varattu 15 per laji.

Retki itsessään oli mainio, mutta se, mitä seurasi ei niinkään. Mutta niinhän dekkarissa aina on.

Hyvää juhannusta lukijoille. Tehkäähän hyvät eväät!

* * *

Otsikkoon lisätty 

"Soffamatkalla Japanissa : osa 1" 

vuonna 2026, kun näytti siltä, että Japanista pukkaa päivityssarjaa. Tekstiä ei ole kirjattu. 

Meitä Sulojakin tarvitaan

 "Meitä sulojakin tarvitaan" vaalilause on jäänyt mieleeni vuosituhannen vaihteesta. Ehdokkaan etunimi oli Sulo, ja valokuvassa Sulo poseerasi sulo-merkkisten roskalaatikoiden keskellä. Kaikkia meitä tosiaan tarvitaan. Jokaiselle taidolle ja myyntituotteelle löytyy ostajakunta, mutta joidenkin ostajakuntien löytämiseen menee enemmän aikaa.

Kaikelle tosiaan on markkinansa.

Kun 1980-luvulla mietin itselleni ammattia, lemmikkieläinpsykologin, irlantilaisen kansantanssin tuntiopettajan tai suklaakuorrutteisten torakoiden valmistajan ammatit eivät tulleet mieleen. Irlantilaiset kansantanssit tosin ovat vanhaa perua, mutta nekin tulivat eurooppalaisen suuren yleisön tietoisuuteen vasta 1994 Dublinissa pidettyjen euroviisujen aikana.

Vähemmän perinteiset ammatit ovat vähitellen vallanneet työmarkkinoita samaan aikaan kun vanhat, vuosikymmeniä käytössä olevat ammattit ovat hävinneet. Harvassa firmassa on nykyään enää esimerkiksi sihteereitä, konekirjoittajien ammattikunta on kadonnut kokonaan, eikä pikakirjoittajilla ole ollut mitään tehtävää sanelimien yleistyttyä. Kuninkaallisen pyllyn pyyhkijän ammattinimikkeellä tuskin löytyy enää töitä mistään päin maailmaa, mutta sen sijaan englannin kuningattarella on palkattuna vielä yksi kenkien sisäänajokävelijä, jolla on samanlaiset jalat kuin Elisabethillä.
Toisaalta jotkut vanhat ammatit ovat tehneet paluuta. Esimerkiksi kodinhoitoon palkataan jälleen ihmisiä ihan toisessa mittakaavassa, mitä 1980-luvulla, ja Suomessakin on taas alettu palkata kotiopettajia.

Osa uusista "epätyypillisistä" ammateista on selkeästi sellaisia, joista harva pystyy saamaan elantonsa kokoaikaisesti. Esimerkiksi riverdancen opettajan toimivat pääasiassa tuntiopettajana kansalaisopistoissa kerran kaksi viikossa talviaikaan. Merenneidon ammatti sen sijaan on enemmäkin kesäsesonkiin perustuvaa, mikä tässä ilmastossa on kyllä merenneitoja ajatellen pelkästään positiivinen asia. Vaikka lemmikkieläimet ovat yleistyneet viime vuosikymmeninä, niin koirapsykologikaan tuskin täystyöllistyy pelkillä koirapsykologin tehtävillä.

Työnhakijalta vaaditaan nykyisin taitoa katsoa oman pikkulaatikkonsa ulkopuolelle. Harrastuksesta voi saada työn joskus jopa helpommin kuin vanhentuneiden opintojen tai työkokemuksen avulla.
Toisaalta on vielä ammatteja, joissa harrastelijoita karsastetaan. Otan esimerkiksi historiaan liittyvän tutkimuksen. Suuresti ihailemani bloggari Kaisa Kyläkoski totesi taannoin aloitettuaan historian jatko-opinnot, että opinnot aloitettuaan häntä alettin ottaa vakavasti. Sukututkijan loppuvuosi -blogia reilun 10 vuotta lukeneena tiedän, että Kyläkosken taidot eivät kasvaneet yhtään sillä hetkellä kun hän sai opiskeluoikeuden, mutta olen käsittänyt niin, että hänen painoarvonsa kasvoi huomattavasti niiden muutaman sekunnin aikana, kun historian aktiiviharrastajasta tuli jatko-opiskelija.

En tiedä, mikä tilanne on nykyään lintupiireissä, mutta 1980-luvulla yliopistolla kuulin useammankin kerran väheksyviä mielipiteitä lintuihin erikoistuneista harrastajista. Se oli ennen, kuin lintubongaus sai juppimaista mainetta, ja bongarit miellettin ihmisiksi, jotka lensivät helikopterilla katsomaan jotain tirppaa toiselle puolen maata. Kuitenkin suomalainen Lintu-Atlas ja monet muut lintututkimukset olisivat jääneet tekemättä ilman harrastajia.

Harrastajien heikkoudeksi lasketaan se, että he tutkivat hyvin pientä osaa aihepiiristä. Toisaalta nykyisin yliopisto-opiskelukin tähtää nopeaan valmistumiseen jolloin ne, jotka haluavat mennä siitä, missä aita on matalin, voivat sen helposti tehdä erikoistumalla jo opintojen alkuvaiheessa tiettyyn aihepiiriin. Niinpä voidaankin kysyä, onko parempi tietää jostain asiasta melkein kaikki, vai pintaraapaista sieltä täältä jotain ja erikoistua sitten johonkin, josta ei kuitenkaan ehdi löytämään kaikkea tietoa.

Monet tekevät harrastuksesta työn ja ryhtyvät opettamaan irlantilaisia kansantansseja tai valmsitamaan suklaakuorrutteisia torakoita myyntiin. Toisaalta on ihmisiä, jotka eivät mistään hinnasta niin halua tehdä, sillä harrastuksen pitää saada olla harrastus. Itsekin olen miettinyt tätä asiaa viimeaikoina, kun olen vienyt pidempiaikaista blogiani enemmän kirjallisuusblogin suuntaan. Dekkareita on tosi kiva lukea, mutta niistä kirjoittaminen ei ehkä aina sytytä heti lukemisen jälkeen puhumattakaan siitä, että haluan mieluiten valita luettavat dekkarit fiilispohjalta enkä sen vuioksi, että kirja tuli juuri nyt painoista kauppoihin.

Tämä pohdinta lähti siitä, että olin mäemmä törmännyt jossain vaiheessa netissä amerikkalaisen rap-artistin Immortal Techniquen The Message and the Money -kappaleesta poimittuun, yllä olevassa kuvassa olevan sitaattiin.*

Sitaatti oli suomeksi, ja olin kopioinut sen tietokoneelleni. Valokuvia etsiessäni kuvakaappaus sitaatista löytyi, ja se tuntui kovasti sopivan juuri nyt tässä blogissa käytettäväksi.

* * *
* Alkuperäinen teksti Coronel Felipe Andres ja Harris Douglas Toure:
"There is a market for everything man,
There is a market for pet psychologists nigga.
There is a market for twisted Shitfetish video's.
For nipplerings, for riverdancing, for chocolate covered roaches."

Kirjoitus on kirjoitettu 2020 työpaikan blogia ajatellen. Siirretty valmistumispäivään tähän blogiin 10/2024. 

Silkkiä, samettia, riekaleita, lumppuja...

Miten kiehtovia vanhat lorut ovatkaan. Vanhoissa loruissa on jotain voimauttavaa. Usein se on rytmi joka tuo outoa tenhoa, mutta pelkät sanatkin voivat olla voimallisia. 

Silkkiä, samettia, sarkaa, verkaa... loru ei ole itselleni tuttu lapsuudesta. Sen sijaan loru :

Pappi

lukkari

talonpoika

kuppari 

rikas

rakas

köyhä 

varas 

oli usein käytössä. Molempia loruja tytöt käyttivät ennen vanhaan (ehkä nykyisinkin) ennustaessaan tulevaisuutta. Molemmat myös ennustavat tulevaa vaurautta. Ennen vanhaan kun oli paljolti puolisosta kiinni, millaiseksi naisen varallisuus muodostui. Nykyään on onneksi toisin, ja jokainen nainenkin voi olla oman onnensa seppä ja vaurastuakin, vaikka puolisoa ei olisikaan. Toki vaurauden kasvattaminen vaatii paljon työtä, onnea ja sattumaa kuten aiemminkin. Muistan joskus lukeneeni, että rikkaus tulee ennen työtä vain sanakirjassa. 

Maria Langin dekkarissa Silkkiä samettia tuttu loru on muodossa Silkkiä, samettia, riekaleita, lumppuja, mutta yhtä kaikki, vaurauden ihannoinnista siinäkin on kyse.

Maria Lang oli itselleni uusi tuttavuus. Löysin hänet vasta viime vuonna, kun huomasin Yle Areenalla Langin dekkareihin perustuvan sarjan. Innostuin ja nyt olen lukenut pikkuhiljaa kymmenkunta kirjaa.

Pidän Langin tavasta ottaa kirjoihinsa mukaan vanhoja loruja, taruja ja myös esim. muiden kirjailijoiden kotipaikkoja.  

Korona-breikin aikana kotonani oli neljä Langia, ja tämä jäi niistä viimeiseksi. jotenkin silkki ja sametti ja mielikuvani muotitalosta, ei etukäteen houkutellut yhtään, mutta loppujen lopuksi tämä oli viimeisen 3 kuukauden aikana lukemistani se, joka mielytti eniten. 

Rahasta ja sen tuomasta vallasta ja katkeruudesta rakentuu kutkuttava juoni. Liiallisella verellä ja psykologisella kauhulla ei mässäillä, vaan kirja on Langin kirjojen tapaan perinteinen rikosromaani. On suppea piiri ihmisiä ja joku heitä on syyllinen. 

Vanhat lastenlorut toivat nostalgisen olon. Muistan olleeni lapsena tyytyväinen, että paidoissani oli paljon nappeja, jolloin laskeminen kesti pidempään eikä lopputulosta nähnyt heti kohta. Kirjassa jonkun tytön puserossa oli ollut kolme nappia, mutta sitten hän muisti että hihansuissa on vielä kaksi lisää. Itse muistan hämmästyttäneeni kavereita paidalla, jonka kalvosimissa oli molemmissa neljä tai viisi nappia. Sellaisen nappimäärän lopputulos ei selvinnyt vain katsomalla, se piti oikeasti jo luetella. 

Tätä kirjoittaessani huomasin, että Jonh le Carren kirja Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja on edelleen lukematta. Pitänee joku päivä tarttua siihenkin.