Miten kiehtovia vanhat lorut ovatkaan. Vanhoissa loruissa on jotain voimauttavaa. Usein se on rytmi joka tuo outoa tenhoa, mutta pelkät sanatkin voivat olla voimallisia.
Pappilukkaritalonpoikakupparirikasrakasköyhävaras
oli usein käytössä. Molempia loruja tytöt käyttivät ennen vanhaan (ehkä nykyisinkin) ennustaessaan tulevaisuutta. Molemmat myös ennustavat tulevaa vaurautta. Ennen vanhaan kun oli paljolti puolisosta kiinni, millaiseksi naisen varallisuus muodostui. Nykyään on onneksi toisin, ja jokainen nainenkin voi olla oman onnensa seppä ja vaurastuakin, vaikka puolisoa ei olisikaan. Toki vaurauden kasvattaminen vaatii paljon työtä, onnea ja sattumaa kuten aiemminkin. Muistan joskus lukeneeni, että rikkaus tulee ennen työtä vain sanakirjassa.
Maria Langin dekkarissa Silkkiä samettia tuttu loru on muodossa Silkkiä, samettia, riekaleita, lumppuja, mutta yhtä kaikki, vaurauden ihannoinnista siinäkin on kyse.
Maria Lang oli itselleni uusi tuttavuus. Löysin hänet vasta viime vuonna, kun huomasin Yle Areenalla Langin dekkareihin perustuvan sarjan. Innostuin ja nyt olen lukenut pikkuhiljaa kymmenkunta kirjaa.
Pidän Langin tavasta ottaa kirjoihinsa mukaan vanhoja loruja, taruja ja myös esim. muiden kirjailijoiden kotipaikkoja.
Korona-breikin aikana kotonani oli neljä Langia, ja tämä jäi niistä viimeiseksi. jotenkin silkki ja sametti ja mielikuvani muotitalosta, ei etukäteen houkutellut yhtään, mutta loppujen lopuksi tämä oli viimeisen 3 kuukauden aikana lukemistani se, joka mielytti eniten.
Rahasta ja sen tuomasta vallasta ja katkeruudesta rakentuu kutkuttava juoni. Liiallisella verellä ja psykologisella kauhulla ei mässäillä, vaan kirja on Langin kirjojen tapaan perinteinen rikosromaani. On suppea piiri ihmisiä ja joku heitä on syyllinen.
Vanhat lastenlorut toivat nostalgisen olon. Muistan olleeni lapsena tyytyväinen, että paidoissani oli paljon nappeja, jolloin laskeminen kesti pidempään eikä lopputulosta nähnyt heti kohta. Kirjassa jonkun tytön puserossa oli ollut kolme nappia, mutta sitten hän muisti että hihansuissa on vielä kaksi lisää. Itse muistan hämmästyttäneeni kavereita paidalla, jonka kalvosimissa oli molemmissa neljä tai viisi nappia. Sellaisen nappimäärän lopputulos ei selvinnyt vain katsomalla, se piti oikeasti jo luetella.
Tätä kirjoittaessani huomasin, että Jonh le Carren kirja Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja on edelleen lukematta. Pitänee joku päivä tarttua siihenkin.
