Ennen kuin lähdin soffamatkalle Nepaliin, en tiennyt maasta kuin sijainnin, oudon mallisen lipun, pääkaupungin ja alueellisesti paikallisia työllistävät Mont Everestin valloitusretket jätevuorineen. Tiesin, että maa on pääosin hindulainen ja että kristityt tekevät siellä lähetystyötä. Yhtään Nepalissa ollutta lähetystyöntekijää en muista nuoruudessakaan kuulleeni, mutta 30 vuodessa voi kyllä jonkun maan unohtaakin.
Näistä lähtökohdista lähdin siis reissuun.
Ensimmäisen kerran tutustuin Nepaliin lukiessani pari vuotta sitten Perkeet haasteeseen Valittujen palojen kirjavaliota. Sopivaa kannesta kanteen luettavaa etsiessä (neljä kirjaa lyhennettynä, joten piti löytää kirja, jossa kaikki neljä kiinnosti) lueskelin jonkun K2 valloituskirjan, reissulta joka ei päättynyt kaikkien kohdalta hyvin. Vastaavia tarinoita muistan lukeneeni Valituista Paloista ennenkin.
Toinen kosketukseni Nepaliin tapahtui Mikael Persbrandtin elämäkertaa lukiessani. Muistini mukaan kirja alkaa ja päättyy Nepalin Gurghan alueella, missä Persbrandtin oli Unisefin hyväntahdon lähettilään ominaisuudessa. Matkalla mukana oli hänen vanhin poikansa Igor. Tuo tapahtui vuonna 2016, jolloin Nepal oli toipumassa 2015 sattuneesta tuhoisasta maanjäristyksestä.
Gurghan on alue, jonka kuningas 1700-luvulla päätti laajentaa maataan ja josta Nepalin historian katsotaan alkaneen. Maa laajeni vähitellen, kunnes britannialainen Intia sen aikanaan pysäytti. Lähihistoriaan kuuluu sisällissotaiset vuodet vuosien 1996-2006 välillä.
Tuostakin ajasta kertoo seuraavaksi lukemani Pia Perkiön toimittama, Kirsti Kirjavaisen 30 vuoden lähetystyötä Nepalissa kuvaava Askel kerrallaan kestävää kehitystä Nepalissa -kirja. Sen totta puhuakseni lainasin kyllä kuvitellen kirjan kertovan ekologisuudesta.
Samapa tuo, yhtä kaikki kirja oli hyvin kirjoitettu. Kirjasta jäi erityisesti mieleen Kirstin paikallisilta sisseiltäkin saama luottamus. Aiempina vuosina tehty hyvä työ piti turvassa myös vaarallisina aikoina.
Häpeäkseni tunnustan, että olin vallan unohtanut koko maanjäristyksen, vaikka tuttavani työn vuoksi olenkin seurannut SPRn katastrofityötä maailmalla. Itsekin olin töissä SPRllä 2017, mutta en muista sielläkään kuulleeni tuon alueen avustamisesta. 2006 tapaninpäivän tsunamista kertovassa nuorten romaanissa Khao lakin sydämet puhuttiin tästä laajempaakin ongelmana. Muistamme tsunamin, koska siellä menehtyi paljon suomalaisia ja ruotsalaisia, mutta yhtä tuhoisan Haitin maanjäristyksen tapahtumia emme muistele, koska valtaosa menehtyneistä oli paikallisia. Sama taitaa koskea Nepaliakin.
Seuraan kyllä uutisista maanjäristysuutiset, pienemmätkin, mutta ei niitä vaan tahdo muistaa, ellei niihin ole kokemuksellista rajapintaa. Sama tietty koskee kaikkea muutkin. Italian uutisia Twitteristä seuraavana olen huomannut, että siellä uutisoidan maailman uutisia enemmän, mitä täällä.
sadepilvet Katmandun yllä
harmaalla polulla
kohoan taivaalle
Jos jotain olen oppinut tämän koko maailman kirjahaasteen aikana, on se että huolimatta tekniikan kehittymisestä ihmiset laittavat ruokaa, tekevät työtä, juttelevat tuttavien kanssa, rakastuvat, saavat lapsia ja kuolevat kaikkialla ja kaikkina aikoina. Jotkut saavat tehdä sitä vapaana, jotkut jotenkin kahlittuna, mutta yhtä kaikki, tarpeemme ovat samat: syödä ja juoda, nukkua turvassa, kokea ihminen lähellä, peseytyä ja käydä tarpeilla.
Siksi tuo nepalilaisen Janak Sapkotan haikukin tuntuu tutun kotoisalta. Meillä ei ole vuoria, mutta samalla tavalla itse olen tuntenut "kohoavani taivaalle", kun bussi pitkän matkan jälkeen Mikkelistä Poriin saapuu Huittisten tasaisille peltoaukeille. Runo löytyy kirjasta Tulikärpänen valaisee sivun.
Pentti Lehmuskosken romaani Ping-keinu kertoo kuvitteellisen perheen toisen pojan elämästä, mutta taustalla on Lehmuskosken Nepalissa kokemaa ja kuulemaan faktaa lähetystyöstä ja lapsityöstä. Lehmuskoski oli maassa opiskellakseen yliopistossa Nepalin kieltä, ja opettajaa luokkaan odotellessa kirjoitti romaanin.
 |
| Kansikuvassa ping-keinu |
Kirjan poika elää onnellisen lapsuuden noin 10-vuotiaaksi, jolloin harhaanjohdetut vanhemmat luovuttivat hänet melkein ilmaiseksi työvoimaksi mattokutomoon. Alkuun 15-tuntisia työpäiviä oli 7, mutta myöhemmin pojat saivat kutomossa lauantain vapaaksi lepäämistä varten tai silloin voi tehdä työtä saadakseen omaa rahaa, jolla voi ostaa esim Coca Cola pullon.
Kirjassa kerrotaan jotain myös hindujen arkisista uhraustavoista ja uskonnosta. Esimerkiksi kirjan nimi ping-keinu tulee hindujen juhla-aikoina kylän lapsille tekemästä keinusta. Sen tukikehikko tehdään pitkistä bamburuo'oista ja narut ovat paljon suomalaisia, puiden oksille tai leikkipuiston keinutelineelle sidottava naruja pidemmät joten sillä voi ottaa tosi kovat vauhdit. (Kuvia ja videoita löytyy Googlesta hakusanoilla ping swing).
Päähenkilön perhe viljelee vehnää ja heillä on lampaita paimennettavaksi asti, mutta ei lehmää, joten lehmälle uhrattavat uhrit pitää viedä naapuriin, jolta lehmä löytyy.
Perkiön ja Lehmuskosken kirjoissa kerrottiin paljon paikallisten ihmisten arjesta, mikä on aina mukavaa tällaisesta arjen historiasta kiinnostuneelle.
Luulin päättäneeni toukokuisen Nepalin reissuni tähän, mutta kirjapinosta löytyi vielä pari Vuoren valloituskirjaa. Eli paluuta siihen, mistä olin lukenut eniten: vuorista ja kiipeilyssä avustavista sherpoista.
Carina Räihän Huipulta huipulle kertoo suomalaisen naisen kiipeilyreissusta. Jeffrey Archerin kirja Matka maailman katolle kertoo samasta paikasta.
Molemmissa kirjoissa kerrotaan kiipeilyyn valmistautumisesta, sopivan ajan odottelusta ja tiimityön välttämättömyydestä. Vuoden aikana on vain noin viikko sopivaa aikaa kiivetä Mount Everestin huipulle.
Kiipeilyä vaikeuttaa olosuhteiden lisäksi ruuhka. Kaikki haluavat päästä huipulle, mutta reitti sinne on kapea ja vaarallinen. Perille päästyä ei passaa jäädä asumaan, sillä happipullot eivät kestä ikuisesti ja alas päästäkseen pitää kapeimmassa kohdin odottaa, että saa kulkuvuoron ylös tulevilta. Se saattaa olla vaikeaa, sillä kaikki haluavat huipulle eikä aikaa ole hukattavaksi.
Räihän kirjassa kirjoitetaan myös jonkin verran vuoristokylistä, mikä on plussaa kaltaiselleni soffamatkaajalle.
Matkustaisinko Nepaliin. Se ei ehkä olisi ensimmäinen valintani, muttei viimeisinkään. Maan historia on pitkä ja monipuolinen. Esimerkiksi Buddhan syntymäpaikka on nykyisen Nepalin alueella. Maa on pääosin kuitenkin hindulainen, ja temppeleitä on tiheään.
Aina puhutaan Afrikan safareista, mutta myös tällä alueella on monipuolinen eläimistö.
Suomalainen Wikipedia ei kerro paljon Nepalin kulttuurista, mutta itseäni Vestan palvojana kiinnostaisi lukea lisää eritoten Kumarista, elävästä jumalattaresta, ja siitä mitä tapahtuu sen jälkeen kun jumalattaresta tulee jälleen tavallinen tyttö.
* * *
Ps. Nepalissa oli vuonna 2021 yhteensä 732 sarvikuono. Taas tuli opittua jotain uutta. En ole tiennyt, että niitä olisi Aasiassa.
