Joskus ammoin 1990-luvun lopussa osallistuin erään yhdistyksen englanninkielen keskustelukerhoon. Sen vetäjänä toimi mukava pakistanilainen opiskelija, joka tuntien aikana kertoi perheensä elämästä Pakistanissa.
Tuo tuli mieleeni lukiessani Nadeem Aslamin kirjaa Kultainen legenda. Kirjan päähenkilöihin kuuluu arkkitehtipariskunta, jonka keskiluokkainen elämä matkusteluineen vastaa saamaani mielikuvaa vauraan keskiluokan elämästä.
Opiskelijan perheellä oli kuuman ajan asunto vuoristossa mutta kirjassaongelma on päinvastainen: Nargis ja Massud kärsivät talven viileydestä niin että rakennuttivat kotinsa kirjastohuoneeseen molemmille oman pienen työskentelymökin, jotka voitiin nostaa kattoon kuumana vuodenaikana. Kylmään aikaan oli helpompaa ja huokeampaa lämmittää pikku mökit... tai voiko Hagia Sofian - moskeijan pienoismallia edes kutsua mökiksi.
Nerokas idea näin korona-aikaan etätöitä ajatellen.
Kirjassa esitellään tarinan lomassa paljon paikallista kulttuuria, historiaa ja legendoja.
Yksi sellainen on tarina siitä, kuinka islamilaisen tradition mukaan Aatami sai paratiisista karkottamisen yhteydessä 30 erilaista hedelmää. Niistä kymmenellä oli kova kuori, kymmenellä kivi ja lopuilla kymmenellä ei kumpaakaan.
Kovakuorisia ovat manteli, saksanpähkinä, pistaasi, seesaminsiemenet.
Kivellisiä ovat persikka, aprikoosi, luumu, taateli, jujuba.
Kolmanteen ryhmään kuuluu mulperimarja, omena, päärynä, viikuna, sitruuna.
Kirjassa kerrottiin viisi hedelmää kustakin ryhmästä. Loput piti googlettaa, mutta eihän siitä mitään tullut. En löytänyt faktaa suomeksi enkä englanniksi. Pah.
Yllämainittujen lisäksi Raamatun aikaan syötiin ainakin granaattiomenaa ja Johanneksen leipäpuun hedelmää. Kivellisiin hedelmiin lienee laskettu myös oliivi. Meloni ja kurkku tunnettiin, mutta laskettiinko ne hedelmäksi vai vihannekseksi, en tiedä.
Omena sen sijaan ei tainnut olla alueen hedelmä, vaikka niin mainitaan.
Oli miten oli. Asia jäi vaivaamaan.
Muuten kirja oli hyvä ja toi jollain tapaa mieleeni Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Tarinat eivät olleet samankaltaisia, mutta kirjojen pohjavireessä oli itselleni paljon samaa. Paljon itämaista symboliikkaa, jonka voisi tietää, jos tahtoa olisi istua syventämään tietoja.
Keskustelukerho me vetäjän perheen elämässä ennen Suomeen muuttoa oli paljon samaa, mitä kirjan arkkitehtipariskunnan perheessä ennen kirjan tapahtumia.
Elämää jota väritti työ ja hyvin hoidettu koti. Paljon ystäviä, kulttuuria, musiikkia, kirjoja, yhdessä oloa ja keskustelua. Elämää joka itsellenikin maistuu.
Pitäisiköhän lukea seuraavaksi herra Hämeen-Anttilaa? Rouvan Juhannusyön painajainen onkin ollut juhannusöitteni äänikirjana tänä juhannuksena.
