Finna-bingon peluuta kesken kirjoituspuuhien

Viime vuosina olen useasti miettinyt, että olisipa Finna toiminut Mikkelin Marttaperinnevuosinani samaan tapaan kuin nykyisin. Olisipa se ollut mukavaa. 

Toisaalta... jos käytin silloin useamman vuoden iltani kotona surffaillen netissä marttahistorian tai milloin minkäkin allon harjalla, niin olisinko enää malttanut lainkaan lukea, jos käytössä olisi ollut vielä Finnakin :)

Jos ette ole huomanneet, niin Finnassa on nyt hakukokeiluihin kannustava Finna-bingo kampanja. Suosittelen kokeilemaan. 

Ai, mikä Finna? Finnasta voi hakea mm. kuvaa, karttoja, tekstiä ja arkistotietoja. Käytössä on esimerkiksi useiden kirjastojen, museoiden ja arkistolaitoksen tietokantoja ja koko ajan tulee lisää kaikkea. 

Olen käyttänyt Finnaa viimeaikoina myös marttatietojen etsimiseen. Löysin esimerkiksi oman yhdistykseni historiasta pari valokuvaa, joita en ole nähnyt aiemmin. Lisää tarvittaisiin, sillä alkuvuosilta on melkein kaikki tiedot hävinneet joskus 1970-luvulla. 

Nyt kun olen aloitellut hiljalleen yhdistykseni 100-vuotishistoriikkia, olen löytänyt Finnasta hyviä kuvia ja tietoja yhdistyksen vanhoista kokoontumispaikoista. Niillä on hyvä elävöittää historiikkiä tai ainakin saada itselle lisätietoa sitä varten. On eri asia nähdä paikka sielun silmin kuin kuvitella se. 

Suosittelen kokeilemaan. Tässä nopeasti tehty oma bingorivini. Pitääpä oikein ajan kanssa katsoa, löytyykö nimestäni muita osumia ja ennen kaikkea pitää kokeilla vanhaa lautapeliä ja yllättää äiti hauskalla kuvalla syntymävuodeltaan. Samalla voi yllättää isänkin. Ja kokeilla kaikki muutkin kohdat. 

Kuvan osat Finnasta. 

Finna Street haulla löytyi muutaman kilometrin säteeltä melkein sata valokuvaa. Tämä kuva on1897 vuodelta Porin laulujuhlilta. Puuvillatehdasta ei ole vielä rakennettu, ei edes aloitettu.

Marttanukkekuvan tekstistä bongasin sukunimeni, joka itse asiassa tarkoittikin minua, sillä tekstissä oli siteerattu kirjoituksiani lähteenä. 

Kolmas kuva on yksi vanhoista kouluistani, eli Karkun emäntäkoulu. Kuva oli sen verran vanha, vuodelta 1944, että koulustani ei ollut rakennettu tuolloin vielä kuin puolet. Aiemmat kouluni ovat niin pieniä, että kuvaa ei löytynyt Finnasta, eikä edes koulussa tekemiämme lehtiä, joita olen nähnyt Siikaisten museossa. Yllätyksekseni kuitenkin löytyi ensimmäisestä koulustani lisätietoa, joka pitää tarkistaa sukujuttuihini.

Heiniä hatussa ja huopatossut jalassa

Luin ensimmäiset Heinähattu ja Vilttitossu kirjat ystäväni suosituksesta reilu 20-vuotta sitten. Tykkäsin, mutta jotenkin loppujen kirjojen lukeminen on jäänyt. Lokakuinen lukujumi pakotti etsimään kirjoja, joita muuten ei ole tullut luettua ja niinpä lukaisin pötköön kaikki 18 kirjaa tähän mennessä ilmestynyttä kirjaa. 

Sarjaa on tehty niin kauan, että Sinikka ja Tiina Nopola ovat ehtineet tässä ajassa jo uudelleen kirjoittaa ensimmäiset kirjat. Aluksi vierastin hieman ajatusta, sillä käsittääkseni kirjoja on fiksailtu enemmänkin elokuvien tarinaa kohti, mutta jos kirjailijat itse tykkäävät, niin mikä ettei. Paljon on maailma muuttunut vuodesta 1989, jolloin ensimmäinen kirja julkaistiin. Reilussa 30 vuodessa on ehtinyt kasvaa uusi kirjan kuuntelijoiden sukupolvi (no, jotkut lukevat sitä itsekin). 

Olen lukenut vuosien saatossa joitain Nopoloiden haastatteluja ja ollut vähän kateellinen siitä, että heillä on pari, jonka kanssa kirjoittaa. Opettajakoulutuksessa toivoin, että jos minusta tulee opettaja, saisin työskennellä toisen opettajan kanssa parina kuin symbioosissa. Kun yksi aloittaa lauseen, toinen jatkaa. Se olisi eri hienoa, kuten vanhoissa lasten kirjoissa sanottiin. Nopolan sisaruksilla työnjako on kuulemma sellainen, että Sinikka hallitsee Heinähattua ja Tiina Vilttitossua. 

Vilttitossu on kyllä aika viikari ja Heinähatulla on sangen pitkä pinna. Naapurin neidit ja lähistöllä asuvat poliisimiehet luovat tarinaan mukavia seikkailuita silloin, kun Vilttitossu ei niitä keksi. Jotenkin kummeksuin sitä, että vaari se ilmeisesti jaksaa vain hoivata sydänkohtauksista huolimatta vuodesta toiseen tyttöjen villiä pikkuveljeä. Pikkuveljeä ei näy eikä kuulu ensimmäisten kirjojen jälkeen. Jännä nähdä palaako veli aikanaan kouluun mentyään isovanhempien luota kotiin, vai jatkaako elämäänsä kasvattipoikana muualla. Sitä aikaa taidetaan joutua odottamaan vielä pitkään, sillä vielä Vilttitossukaan ei ole päässyt ekalle luokalle. 

Vuosien myötä Matti-isän tutkimukset ovat jääneet yhä vähemmälle ja perhe-elämä on tullut hänellekin tutummaksi. Hanna-äidistäkin on alkanut löytyä äidillisempiä piirteitä. Ehkä alkukirjoissa korostui se, että lapsia oli kolme ja ne olivat pienempiä, eikös se lapsiperhe-elämä jollain tapaa helpotu lasten kasvaessa. 

Parhaiksi kirjoiksi luokittelisin Rubensin veljekset ja Kielletty kampela -kirjat, joiden seikkailut vei tytöt hieman etäämmälle kotikadulta. Oli kyllä aika hauska projekti kuunnella kaikki kirjat putkeen, niinhän lapsetkin varmasti tekevät, jos tähän kirjasarjaan tarttuvat, ja miksikäs ei tarttuisi. Kelpokirjoja kaikki tyynni!

Risteilyllä turvallisesti kotisoffalla

Merirosvolaiva risteilee Gdranskista Sopotiin,
tuolla olisi ollut kiva palata pois Sopotista.

Viime viikkoina on ollut sen verran tuulista ilmaa, että on tullut useammankin kerran todettua, että onneksi en juuri harrasta syysristeilyjä.

Eipä silti, näin korona-vuonna tuskin tuli lähdettyä risteilylle, vaikka ilmat suosisivat. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin tunnustaa, että kesällä Riikan risteily hieman houkutteli. Mielessä on vielä edellinen kunnon Itämeren risteily (Ruotsin ja Tallinnan matkoja en laske) ikuisuus sitten, jolloin kävimme Visbyssä 1991 juhannuksena, ja ellei lasketa sitä, että ruokailun kanssa oli silloinkin turhan kiire, niin reissu oli todella kiva.

Tässä onkin hyvä syy poimia viime kuukausina luettujen kirjojen pinosta kaikki risteilykirjat ja vetää yhteenveto.

Kesäisellä parvekkeella aloitin pari vuotta sitten lukemaan Wilbur Smithin Vaaran vesillä toimintathilleriä. Sen kanssa kävi juuri niin kuin ajattelin, kesken jäi, kun maailma, eli tässä tapauksessa lukemattomat vähemmän toimintathillerimäiset dekkarit veivät voiton. Kesällä sain näemmä luettua 2/3 kirjasta.

Ajattelin, että nyt voisi olla lopun vuoro. Alkuun oli pakko selata kirjan alkuosaa, vaikka juoni olikin pääpiirteittäin mielessä. Lähinnä mietin, missä maassa tässä seikkailtiin. Kirja on edelleen kesken, mutta tulee kahlattua jossain välissä loppuun, näin ainakin luulen. Kirjan risteilijä on huippuluokan laiva, joka on yhden perheen omistuksessa ja löytynee nykyisin meren pohjasta.

Törmäsin lukiessani niin mielenkiintoiseen kalalajiin, että piti googlettaa. Suomenkielistä vastinetta en löytänyt, mutta törmäsin toiseen lajiin, joka nimen perusteella oli lähellä kirjasta bongaamaan, merten hienoimmiksi ruokakaloiksi esiteltyä kapinrihmanilkkaa.

Aikaahan siinä meni, ja piti käydä ostamassa perunoita ja muita tykötarpeitakin, kun punarihmanilkka (eli meriankerias) sana ohjasi Carlos-kokin ruokasivuille, jossa näyttää olevan hyviä perunaruokaohjeita espanjankieliseltä alueelta.

Pohjanmaalla tuli joskus jääkarhu vastaan. 
Tämä on jonkun ravintolan ikkunan alta, mutta 
lähiseudulla oli myös Arktinen museo Nanoq 
mistä löytyy naparetkeltä kerättyjä esineitä
Nanoq tarkoittaa grönlanniksi jääkarhua.

Perunoista tulikin mieleeni jollain tapaa kivan arkinen risteily, nimittäin Pekka Virolaisen kirjan Huippuvuorilla : matkapäiväkirja. Tuore ei ollut sekään kirja. Matka oli tehty jo 1950-luvulla ja kirjakin julkaistu 2007. 

Tuo risteily pisti miettimään, että kumpa olisi tullut aikaan otettua valokuvia Kehitysalue I-II automatkalta, niin siitä saisi vastaavanlaisen kirjan. Muistiinpanot on onneksi hyvät. Reitin voisi tietysti kiertää uudestaan ja ottaa puuttuneet valokuvat nyt. Pitänee pistää harkintaan. Georeissuilla on tullut ajeltua hulluimpiakin reittejä. Kesällä laskin, että tuolla reissulla kuntia, jossa käveltiin, oli kolmisen kymmentä. Kaikkea sitä tulee mieleenkin laskea... (korona-breikki kevät/alkukesä ja vähän virikkeitä, oletan).

Viimeksi risteilyistä kirjoittaessani taisin kirjoittaa

Parhautta Itämerellä: Tallinnan joulumarkkinat

Sariolan Kohtalokkaasta Itämerenmatka, jossa käydään maissa ainakin Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa. 

Tanskasta pääsee risteilylle myös Englantiin. Lone Theilsin kirja Kohtalokas risteily kertoo rikoksesta joka tapahtui kyseisellä laivamatkalla. Lone Theilsin kirjoissa taitaa parissa muussakin olla puhetta tuosta laivareitistä, jos oikein muistan. Theilsin kirjasarjasta olen tykännyt, vaikka minusta kirjan päähenkilö ajautuu turhan usein tieten tahtoen tai hyvinkin ajattelemattomasti vaaroihin, joita itse pyrkisin välttämään. Siinä on samaa vähän noloakin itsevarmuutta, mitä Eppu Nuotion Salmessa. 

Näiden lisäksi olen seilannut Tapio Lehtisen matkassa Yksin seitsemällä merellä. Hurjanlainen reissu se oli. 

Kirjan tapahtumista muistan lukeneeni aikanaan lehdistä siitä, kuinka veneen pohjaan laitettiin vääränlaiset myrkkymaalit ja veneen pohjaan kertyi sulavaa menoa paljon haittaava eliöstökerros. Toivottavasti samoin ei käy pari päivää sitten maapallon ympäri purjehdukselle lähteneelle Ari Huuselalle, jonka reissu käsittääkseni alkoi tuulisissa merkeissä. 

En ole koskaan ollut muussa purjeveneessä kuin kalajaasi Ihanassa ja sekin reissu tehtiin uhkaavan ukkosen vuoksi moottorin avulla ilman purjeita. Tuosta reissusta taitaa olla reilu 8 vuotta. 

John Lennon olisi nyt ikämies

 

Olen seurannut Twitterissä puheenaiheena Roomassa nyt keskusteluja kohta puolisen vuotta. Olen huomannut tänä aikana, että monia kulttuuriasioita nostetaan esille Roomassa paljon helpommin, mitä Suomessa.

En ole ollut koskaan aiemmin mikään Twitter-fani, mutta nyt myönnän olevani koukuttunut. Ensimmäistä kertaa huomaan, että Twitterissä voi nähdä muutakin kuin samojen suomalaisjulkisten jakamia samoja juttuja. Kiitokset siis Italiaan.

Päivittäisen kulttuuripläjäyksen ohella on mieleen ehkä jäänyt myös joitain italialaisia sanoja ja sanontoja, joten hyöty on ollut kaksinkertainen.

Otetaan esimerkki.

Tänään ihmettelin, miksi Haruki Murakamin Norwegian Wood oli noussut Roomassa puheenaiheeksi. Kirja on kirjoitettu 1987 (suomennos 2017). Muutamaan Twitter-päivitystä myöhemmin asia selvisi. Tänään olisi John Lennonin 80-vuotispäivä.

En ole millään muotoa Murakami-fani. ”Kaikki” siitä puhuvat ja kaverit kiittelevät, mutta itse en ole saanut Murakamista otetta, vaikka pidänkin yleensä japanilaisesta kirjallisuudesta.

Murakamin kirjan taustalla on kuulemma Beatlesin Norwegian wood. Pieni silmäily kirjablogeihin osoitti, että kirja saattaisi olla se Murakami, jonka voisin saada selätettyäkin, jos siihen tarttuisin. Juuri nyt on kuitenkin lukulistalla niin monta muutakin kiinnostavaa teosta, että Norjalaismetsään sukeltaminen saa vielä toistaiseksi jäädä, vaikka onkin John Lennonin syntymän muistopäivä.

Beatleseista tykkään. En tiedä johtuuko itse musiikista, vai siitä, että serkkuni soitteli Beatlesia levysoittimesta mummolassa, kun talossa miniänä oleva äitini odotti minua. Jälkeenpäin äiti on kertonut, että häntä Beatles oksetti, mutta luultavasti tieto äidin mieltymyksestä ei kulkeutunut masuasukille saakka.

Joka tapauksessa, onnittelut herra Lennonille sinne jonnekin. 

"Imagine all the people, living life in peace..."

Lukuviikon lukupäivä

Sattuneista syistä Suomen lukupäivänä 8.9. tuli kuunneltua vain äänikirjaa. Tänään yritän ottaa vahingon takaisin. Tavoitteena on lukea edes muutama sarjakuva- ja runokirja, joita on kotiin kertynyt iso kasa (kuvassa vain osa).

Ensimmäiseksi valikoitui Max Cannonin sarjakuva Raakaa lihaa, jossa esiintyi julmaa huumoria, josta yleensä en tykkää. Cannonin ote oli sen verran oivaltavan viiltävää, että yllättäen tykkäsin. Tykkäsin myös mustan palkin keskellä olevasta vaihtuvasta tekstistä, vaikka en aina oivaltanut, millaisella aasinsillalla se kuvaan liittyi. 

Yhdestä stripissä tuli mieleen hääni. Miehen työkaverit olivat kiinnittäneet van alla metallisella ketjulla hääautomme perään puuhöylien lisäksi vanhan, pienen sirkelinterän. Tätini, joka ajeli takanamme kertoi myöhemmin, että jossain kohtaa terä oli kimmonnut irti, ja lentänyt pellon pientareelle. Kauhistutti kun kuulin. 

Päivän toinen kirja oli pitkään kesken ollut Wilmar Silva de Andraden runokirja Säröjä purppuranpunaisessa järvessä. Kirja oli jälleen kerran yksi niistä "annan tilaisuuden eteläamerikkalaiselle kirjallisuudelle" - kirjoista, jotka vihdoin taisteltuani kannesta kanteen mietin aina, että miksi vaivauduin. Tämäkin kirja olisi voinut jäädä lukematta, sillä maahaasteessani on jo Brasilia. Runot eivät iskeneet ja niissä oli samantyylistä irrallisuutta kuin Luiz Ruffaton sekava sillisalaattikirja Rutosti hevosia, josta ei meikäläiseltä pisteitä herunut, vaikka kuinka oli maailmalla palkittu kirja. 

Kirjailija on kotoisin Amazonin liepeiltä, ja pakko todeta, että kirjan runoista tuli mieleeni jostain FB-ryhmästä lukemani kommentti juuri nyt pinnalla olevasta Delia Owensin kirjasta Suon villi laulu kirjasta. Useampikin kirjan lukenut ihmetteli, kuinka 12 vuotiaaksi lukematon päähenkilö pystyi kirjoittamaan kotisuonsa eläimistöstä tietokirjoja. Mielestäni se ei olisi ihme, sillä luontoa tarkkailemalla oppii hyvinkin paljon ja latinalaiset nimet voi katsoa kirjoista (nykyään googlettaa). Jotain samaa ja hatunnostonarvoista löytyi näistäkin runoista. Runot vilisee paikallista eläimistöä ja kasvistoa ja aina välillä vilahtelee intohimo. 

Lukiessa mietiskelin, millaista määrämuotoista runoa itse kirjoittaisin jäkälistä ja sammaleista, poroista ja oravista. Runoissa oli 11 riviä, jolla kullakin oli 6-11 sanaa niin suomeksi kuin portugaliksikin. Rivien pituus näytti pysyvän samana sivusta toiseen. Itseäni häiritsi isojen kirjainten totaalinen puute. Taidan olla vähän kaavoihin kangistunut 🙂

Brasiliasta siirryin sujuvasti Ouran saaristoon Merikarvialla. Niin ikään pitkään kesken ollut Arvo Salon Oura ooppera - Merellinen musikaali tuli luettua vihdoin loppuun ja Perkeet haasteen yksi kohta, eli musikaali tai oopperan libretto, tuli täytettyä. Samalla kunta haasteeseen tuli kirjattua Merikarvia. Harmi, etten päässyt tuota aikanaan katsomaan. Tekstin perusteella sanoisin, että olisin viihtynyt. 

Päikkärien jälkeen olikin taas sarjakuvan vuoro. Annukka Leppäsen ja Katsu Kujalan sarjakuva Anopin unelma ei nyt ihan ollut sitä, mitä kuvittelin, mutta yllätyin positiivisesti. Veikkaan, että en enää koskaan tule katsomaan Maija Mehiläistä muistamatta tätä kirjaa. 

Viides ja päivän viimeinen paperikirja kasasta oli Aku Ankan Taskarin teemanumero 2 Tutkivaa journalismia, minkä lainasin joku aika sitten lähinnä huvitukseksi töissä julkaisemamme verkkolehteä ajatellen. Ihan samanlainen meininki ei ole meidän toimituksessamme mitä kirjassa. Lapsuudesta Touho Ankka ja Moby Dick olivat suosikkejani. 

Kasaan jäi niin monta lukematonta kirjaa, että huomenna kaiketi uusiksi. 

Toivo ei ole kuollut

On matkoja, jotka ovat helppoja. On matkoja, jotka ovat rankkoja. On matkoja, jotka ovat hyvin suunniteltu. On matkoja, joilla kaikki menee pieleen. Useimmiten matka voidaan mitata melkeinpä metrilleen oikein. Vaikeimmin mitattava matka on kuitenkin matka toiveesta valmiiksi.

Yksi isäni sanonnoista on "Kyllä Jumala laiskalle lupaa, mutta ei anna." On helppo unelmoida, mutta useampien unelmien eteen pitää tehdä töitä.

Joskus olen lukenut, että ainoa paikka, missä menestys on ennen työtä on sanakirjassa. Nykyään onnenkantamoisia saattaa tulla menestyksen suhteen somen avulla aivan yllättäen, mutta useimmiten kaikki vaatii ponnisteluja.

Jotkut osaavat ponnistella koko ajan oikeaan suuntaan. 

Aina se ei onnistu, mutta olen yrittänyt lohduttaa itseäni silloin, että "nämä olivat hyviä askeleita": eli ei haitaa, vaikka eksyin, kun kuitenkin kunto nousi.

Pilvilinnojen rakentelu ei ole aina helppoa ammattilaisellekaan, vaikka joskus olen miettinyt, kuka oikeastaan on pilvilinnojen rakentelun asiantuntija. Vaaditaanko siihen unelmointitaitojen ohella rakennusmestarin tai arkkitehdin opintoja, vai riittääkö taiteellinen silmä?

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, mutta pessimisti toteaa helposti, että se toinen puolikas on tärkeämpi, koska se saattaa homman valmiiksi.

Jos maailman epävarmin pituusyksikkö on matka toiveesta valmiiksi, niin onko loppujen lopuksi varmaa peltoa auraavan häränkään työ? Saattaa se härkäkin kupsahtaa kesken peltosaran kääntämisen. Niinpä epävarmuudesta huolimatta jatketaan toivomista. Näin korona-aikana toivo on se, mistä me kaikki voimme ammentaa. Toivo ei saa olla kuollut, vaikka elämmekin vaikeita aikoja. 

* * * * *

Teksti on kirjoitettu 2020 julkaisematonta blogia varten. Liitin sen tänne 10/24.

 

Pimeydestä loistaa valo

Yksi vaikuttavimmista afrikkalaisista kirjoista on ollut itselleni Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo, jonka luin viime vuonna. Osa vaikuttavuudesta tuli siitä, että kirja kertoi aiemmista kirjoista tutun David Livingstonen (1813-1873) viimeisestä matkasta.

 

Tuttu päähenkilö (tosin kirjassa jo edesmennyt), ei silti selitä kirjan hienoutta.
Pidin mainiona asiana, että kirjan kertoja, Halima, oli nainen, joiden ääntä harvoin on kuultu tutkimusmatkojen yhteydessä. Halima teki itseeni niin suuren vaikutuksen, että onlin tyystin unohtanut, että kirjassa oli toinenkin kertoja, lapsena orjaksi ostettu Jacob Wainwright.

Kirjan taustalla on aitoja tapahtumia tutkimusmatkalta, joita siteerataan Livingstonen päiväkirjakatkelmina. Myös itse tapahtuma, Livingstonen kuivatun ruumiin kantaminen reilun 2000 km matkan verran koilis-Rhodesiasta (nykyisin Sambia) halki Afrikan, on totta. Se on käsittämätön matka autollakin, mutta kävellen reilun 60 hengen seurueensa ruumista kantaen se on matka, josta sietikin tehdä kirjan. Matkan varrella tapahtuu kaikenlaista ja tavataan outoja heimoja, mutta kirjan pääkohdat tapahtuu kun ollaan leiriydytty. 

Viimeisen vuoden aikana olen suositellut kirjaa useammillekin tuttavilleni, joten se on ollut mielessäni siis usein. 

Nyt kesällä Yle tarjosi mainion kokoelman afrikkalaisia tarinoita, joihin kuului mm. kirjaesittelyjä, musiikkia ja historiaa. Yksi jaksoista oli tämän kirjan esittely. 

Ohjelmassa ulkoministeriön tiimivetäjä Milma Karttunen ja toimittaja Jukka Kuosmanen vertailevat lukukokemuksiaan, jotka ovat hyvin samantapaisia kuin omanikin, paitsi että olin itse unohtanut mies kertojan udon roolin. 

Oli jännä huomata, että myös he nostivat kirjasta esiin Haliman unelman sansibar laisesta ovesta. Se jäi itsellenikin kirjasta mieleen, mutta se ei ole itselleni yllätys, sillä pidän ovien valokuvaamisesta. Sansibarilaista ovea en ole vielä nähnyt livenä, mutta olisi mielenkiintoista nähdä erityisesti sellaiset ovet, joissa on tapit elefantteja varten. 

Itse jäin miettimään että Livingstone näyttäytyi kirjassa mieheltä, joka oli aidosti ystävystynyt joidenkin tutkimusseurueensa jäsenten kanssa ja ostanut heitä vapaiksi. Jotenkin olen aina mieltänyt hänen toisenlaiseksi. 

Gappahin kirjan Livingstone tuokin mieleeni Suvi Kinoksen seitsemän enoa kirjan tutkijat ennemminkin kuin englantilaisen ylimielisen aristokraatin. Se on mielestäni hyvä asia, sillä Suvi Kinoksen suku on ihan huippu. 

Ehkä tämän jälkeen pitäisi vihdoin tarttua Livingstonen päiväkirjoihin. Kaiketi sellaisetkin on painettu.