Helsingin kaupunginteatteri julkaisi tänään ilmaisen livevideoidun teatteriesityksen Taidetta ikääntyvien koteihin hankkeen puitteissa. Onneksi satuin siihen törmäämään. Näytelmän nimi oli Elonsiivous ja sen ohjasi Martta Pesonen. Vinkin sain marttayhteisöltäni. Kiitos siitä.
Pitää olla ääntä kun puhutaan painavaa asiaa, kerrotaan esityksessä. Tässäkin teatteriesityksessä oli asiaa. Ystävyys ja pelko siitä, että ystävä kuolee. Ikääntyminen. Voimien hiipuminen ja läheisten omat elämät.
Yhteinen sanomalehti ja saunavuoro. Tarkastuskäynnit ystävän luona...
Kuulostavat tutuilta asioilta ja tuovat mieleen heti yksin asuvat, itseäni iäkkäämmät tuttavat. Myös itse olen sopinut kertovani kaverille, että olen herännyt.
Joka päivä.
Kukapa haluaisi olla se, joka on ollut viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia edesmennyt kenenkään tietämättä. Mutta entä jos ei ole enää sitä, kenelle soittaa aamuhäläri tai laittaa huomenta viesti tai joka näkee ikkunasta, onko verhot avattu, kuten kummisetäni naapureineen teki aikanaan. Tai entä jos ei enää osaakaan soittaa. Tuota ei näytelmässä pohdittu, mutta tuli itselleni mieleen.
Kaksi iäkästä rouvaa, Raisa ja Aino, pohtivat elämää, mennyttä ja olevaa. Suomessa ja muualla. Ainoa esitti Marjut Toivanen, Raisaa Leena Rapola. Molemmat oli itselleni entuudestaan outoja, mutta se ei ole ihme, sillä edellisestä Helsingin kaupunginteatterissa käynistäni on vuosia.
Kuva Helsingin kaupunginteatteri, mediakuva.
Lavasteet on niukat. Pieni pöytä, muutamia tuoleja, vanha mankka, kestokassi, appelsiinejä hedelmäkorissa, juomaa termoksessa ja kauniissa kupeissa. Yhdistelmä oli toimivasti ikkunan edessä. Teatterissa lavasteiden vähyys olisi haitannut. Ruudulla ei. Tosin rouva teki kuolinsiivousta ja oli tehnyt sitä pitkään joten niukkuus on ymmärrettävää. Niin vähän ihminen tarvitsee, jos muuttaa purjeveneeseen tai asuntovaunuun. Miksi ei siis kotonakin.
Muutama laulunpätkäkin tunnin esitykseen mahtui.
Jossain kuulin 25 vuotta sitten, että miehen "minä rakastan sinua" on sipaistuna toiselle tehtyyn voileipään tai valutettu joka aamuiseen aamukahviin. Se on rakkautta parhaimmillaan.
🎶"Kun on näin kauan elänytei enää kokoajan tarvitseelää jollekin toiselle,vaan hetken itselle vaan."🎶
On hyvä, että on aikaa itselleen, mutta kun katselee ikääntyviä yksin asuvia, monelle se tuntuu olevan vaikeaa ja liikaa. Kaikki eivät uskaltaudu etsimään toisia.
Kun alkaa olla ikää, takana on hyvä elämä. Tai ainakin elämä. Ja ajatukset lentää: 13 maratoonia takana - ei mikään turha nainen. Kuuskymppisenä alkoi juoksutauti ja ostettiin pelkkä menolippu Bankogiin.
Elinvuosia olisi edessä, mutta jaksaako, pystyykö? Edelleenkin haluaisi tanssia, mutta jalat ei kanna. Wienissä vois kuulemma vuokrata viejän.... Itse mietin löytyisikö lähempää...
"Kotiliedessä oli viisi vinkkiä kuolinsiivoukseen".
Mutta kumpi pelkääkään kuolemaa enemmän: se, joka kuolinsiivoaa vai se, jonka kaveri sitä tekee ja pelkää kaverin kuolevan pois? Vai onko kuolinsiivous sittenkin elonsiivousta? Tehdään tilaa elämiselle.
* * * * *
Kiitokset teatterituokiosta, vaikka kovin ikääntynyt en vielä ole. Kuudenkympin villitys Bankogin matkoineen on vielä edessä 🙃
