Itselläni ei ole muistoja Garibaldista Sisilian matkoilta, mutta jokaisella Rooman matkalla olen tainnut käydä Giuseppe Garibaldin puistossa Villa Lanten lähellä. Puistossa on ison Garibaldin patsaan ohella lukuisia pikku patsaita Garibaldista tukeneista henkilöistä, mukana myös ainakin yksi suomalainen, Herman Liikanen, lähellä Villa Lanten sisäänkäyntiä.
Kirja on kirjoitettu 1955-1956 ja julkaistu postuumisti vuosi kirjailijan kuolemasta 1958.
Tapahtumapaikkana on Donnafugatan pikkukaupunki Ragusan maakunnassa Sisilian eteläkärjen tuntumassa. Ilmasto on lämmin:
"Laskekaa. Toukokuu, kesäkuu, heinäkuu, Elokuu, syyskuu, lokakuu. Kuusi kertaa 30 päivää, jolloin aurinko paistaa päälle. Tämä kesämme on yhtä pitkä ja synkkä kuin Venäjän talvi ja sitä vstaaan taistellaan vähäisemmällä menestyksellä."
Donnafugatan linna, jossa on kuvattu Tiikerikissa elokuva, käsittää 122 huonetta. Linnan puisto on 8 hehtaarin kokoinen. Kirjassa tutustutaan seurusteluaikana linnaan, jossa on paljon huoneita, joissa ei linnan asukkaat ole käyneet ehkä koskaan. Kuvauksesta tuli oitis mieleeni Belgarionin tarun muistaakseni osa 2, missä Garion eksyy Tšerekin kuninkaan palatsiin, kun murgojoukot ajaa häntä takaa. Myös siellä on osia, joita kukaan ei enää käytä.
Kirjailijan isoisän isä, ruhtinas Giuglio Tatomasi oli kirjan ruhtinaan esikuva. Myös esim. pappi isä Pironella on ollut oikea esikuva. Sokkeloinen Donnabugatan palatsi on oikeasti Santa Margarita di Felizessä.
Kirjan lopussa ollaan vuodessa 1910. Silloin Salinoiden mahtavasta suvusta on jäljellä enää kolme vanhaa piikaa ja 74 pyhäinjäännöstä, joista vain 5 on aitoa. Surullista, mutta toisaalta, sellaista elämä on. Lopun lähetessä antaa periksi.
"- Hänet oli kutsuttava. En olisi koskaan saanut rauhaa, ellei häntä olisi pyydetty.Don Facio ymmärsi, kysymyksessä oli pappi. Hetken verran hän aikoi torjua, ryhtyä huutamaan, että voi mainiosti eikä tarvinnut mitään. Mutta pian hän huomasi omien aikeittensa naurettavuuden. Hän oli Salina-ruhtinas ja Salina-ruhtinaana hänen tuli kuolla, pappi toki vieressään. Consetta oli oikeassa. Miksi sitten hänen olisi pitänyt vetäytyä pois siitä, mitä tuhannet muut toivoivat. Hän oli vaiti odottaessaan kuulevansa viimeisen ehtoollisensa kellon. Hän kuuli sen pian."
Kirjailija itse on syntynyt 1896, joten hän ei juurikaan itse muistanut sukunsa tapahtumia. Onneksi oli tarinat ja asuinpaikat.
Kirjan alku ja loppu tuntui kiehtovalta. Siinä välissä oli sitten ehkä sekavampaa tai en vain keskittynyt tarpeeksi, mutta kyllä tätä suositella voi. Ehkä herpaantumisen syy oli siinä, että kuvittelin tiikerikissan neidoksi. Grrr.
Mutta olipa hyvä, että valitsin tämän luettavaksi. Kun näin kirjan kannen, totesin, että olen omistanut kirjan 1980-luvulla, mutta en koskaan lukenut sitä silloin.
Itse toivoisin pääseväni taas Sisiliaan.
* * * *
Kiitokset emännöinnistä Ankin kirjablogille
