En ole mikään seikkailijatar, mutta tykkään lukea kun muut seikkailevat. Tammikuussa vaeltelin pääosin Arktisilla alueilla napapiirin yläpuolella. Grönlannissa olisi kiva käydä oikeastikin vaikkapa perinnekäsityökurssilla. Sellainen kiinnostaisi kovasti, etenkin jos samalla voisi tutustua muutenkin alueeseen. Ei tosin hiihtäen eikä etenkään -50°C pakkasessa.
Vuorenmaa Petri, Grönlanti pohjoiseen : yli suuren jään. Petrit Vuorenmaa ja Mäkelä ovat hiihdelleet aiemminkin jäällä. Tällä kertaa mentiin pidemmän kaavan mukaan Grönlanti etelästä Narsarsuaqista pohjoiseen kesällä 2008.
Kirjasta sai kuvan rutiininomaisesta, joskin melko leppoisasta päiväpuurtamisesta. Ihmisiäkin nähtiin työpaikoillaan, joten täysin yksinäistä ei puurtaminen ollut. Uuttakin opin: traktoriväylät tutkimusasemille.
Kirjassa kerrotaan kivasti hiihtämisen ym. ohella myös paikallisesta historiasta.
"Seuraavat vuodet Erik tutki vuonojen ja saarten kirjavaa aluetta, jonka hän nimesi houkuttelevasti Grönlanniksi, vihreäksi maaksi. Karkoitusajan päätteeksi hän palasi Islantiin ja onnistui houkuttelemaan joukon maanmiehiään mukaansa perustamaan siirtokuntaa Grönlantiin. Ja niin vuonna 986 25 täyteen lastattua laivaa lähti Islannista kohti länttä."
Erikin laivoista 14 selvisi myrskyssä perille mukanaan yli 400 henkeä, jotka aloittivat asumisen Grönlannin luoteisessa eteläkärjessä, samoilla paikoilla, mistä Vuorenmaan ryhmä lähti hiihtämään.
Kirjassa miehet poikkesivat hylätylle tutkimusasemalle, ja minulla on vahva mielikuva, että olen lukenut jostain dekkarista myös tuollaisesta asemasta, mutta en löytänyt tätä kirjoittaessani kirjaa lukemieni joukosta. Dekkarissa kävijöitä ei kuitenkaan syytetty vanhan karamellin tuhoamisesta kuten näitä hiihtäjiä.
Toisena luin Märta Tikkasen Suurpyytäjän. Kertoja matkustaa Grönlantiin kertomaan kirjoistaan. Sivuteemana on rakkaus "Suurpyytäjään".
Kirjassa opitaan paljon grönlantilaisesta kulttuurista ja esimerkiksi paikallisen kielen rakenteesta. Verbejä ei ole, mutta päätteitä on runsaasti, ja ne voivat pidentää sanaa jopa 76-kirjaimiseksi.
Kirjailija maistelee paikallisia ruokia, syö mm. haahkapaistia (itse en muista koskaan syöneeni haahkaa, saiko sitä edes ampua 1980-1990-luvulla tai myöhemmin). Kirjassa (vuonna 1984) sanotaan, ettei Grönlannissa voi olla kasvissyöjä, mutta kuinkahan sen laita on nykyisin? Voi olla, että tulee kalliiksi. Ainakin Färsaarilla tuoreet kasvikset on kalliita.
"Ei voi pitää kiirettä, kun mitä tahansa voi sattua. Tullaan kun tullaan. Täällä on varsin vähän yksityisautoja. Missä niitä käyttäisi? Tie loppuu heti kaupungin ulkopuolella. Sitten on vain tuntureita ja vuonoja niin kauas kuin silmä kantaa. Ja meri. Mutta taksit ajavat tunturia ylös ja tunturia alas, ristiin rastiin. Pieni bussiin kulkee - silloin tällöin. Se kiertelee koko ajan, mikäli ymmärrän. Noukkii ihmisiä matkan varrelta ja vie heidät sinne, minne ovat menossa. Koskaan ei voi tietää milloin se tulee, kun sen tie sattuu menemään ohi. Täkäläinen elämäntapa tarttuu minuun välittömästi."
Auli Irjalan kirja Meren selkä taittuu kertomuksia Kristiinan purjehdukselta vuosilta 2001-2005 kuljetti toviksi Grönlantiin. Kristiina oli ensimmäinen suomalainen huvivene, joka rantautui Grönlantiin. Se tapahtui niinkin myöhään kuin 2001. Grönlannissa venekunta oli jonkin aikaa, mutta matka jatkui kohti Amerikan mannerta.
Kirjasta opin, että on yli 100 tapaa kääntää nurin mennyt kanootti. Hirveästi ei himottaisi opetella ensimmäistäkään, mutta jos aikoo kanootilla vesille, on syytä opetella.
Alistair MacLeanin Loputon yö oli pinossa seuraavana. Kirjassa putoaa englantilainen lentokone tutkimusaseman lähelle keskelle Grönlantia. Asemalla oleva lääkäri huomaa, että noin kolmannes lentokoneessa olleista oli surmattu.
Asemalla ei ole juuri ylimääräistä ruokaa ja radiokin rikotaan, joten on pakko korjata traktori ja lähteä poikki jään kohti rantaa, vaikka lämpötila laskee noin - 60 asteeseen.
Tarina oli kiva, mutta sen verran olen lukenut arktisista retkistä, että ihan en usko MacLeanin harrastavan arktisia retkiä itse.
Traktorin käytöstä asemien huollossa ja niiden reittien viitoituksesta luin muutama kirja sitten Petri Vuorenmaan kirjasta, jossa suomalaiset miehet hiihtivät Grönlannin pituussuuntaan etelästä pohjoiseen. 🌟
Petter Sairanen Naali kulki tundran halki oli näistä vähiten kiehtova. Se oli ehkä kieleltään liian runollinen tavalliseen tammikuuhun. Kirjan päähenkilö, nenetsi kulki Tanskan kautta Grönlantiin 'ja takaisin ja takaisin ja takaisin', kuten kirjailija itse ehkä kirjoittaisi. Tekstin kerrotaan olevan runollista, mutta 'ei puhutellut, puhutellut minua'. Mutta pääsin kirjan avulla pois Grönlannista, ja se oli pääasia.
Tämä kirja oli ehkä niitä kirjoja, joita taannoin joku tarkoitti, kun sanoi, että lukee muutaman sivun päivässä ja makustelee sitten sanoja. Itse en juuri makustele. Paitsi kahvia. Siitä ei tässä kirjassa paljon puhuttu.
Viimeistä kirjaa lukuun ottamatta viihdyin reissussa hyvin. MacLean jopa yllätti hyvällä tarinan kertomisellaan, vaikka olisi minun pitänyt muistaa. Luin useamman MacLeanin kirjan 1980-luvulla, mutta sitten ne unohtuivat. Muistan edelleen polun MacLeanista ulos. Luin Leon Uriksen Exoduksen ja Ken Folletin Neulansilmän ja siirryin Eric von Dänikenin kautta scifiin ja Ursula Pohjolan-Pirhoseen ja Kaari Urtion kautta historian pariin. Dekkareihin palasin vasta 1990-luvun lopussa. Ensin kesäisin, sitten ympäri vuoden.
*
Aiemmin olen hiihdellyt Grönlannissa 2022 Timo Polarin Murhenäytelmä Grönlannissa kirjan kanssa. Se reissu ei ollut "leppoisaa" etenemistä kuten Vuorenmaan kirjassa. Hiihtoretki tehtiin 1997 ja kuten usein aiemminkin äärimmäisissä olosuhteissa, kaikki eivät selviytyneet hengissä.
Itselleni on tullut näistä hurjista seikkailuista ylipäätään mieleen, että:
A. Tekniikan ja vaatetuksen kehittymisen myötä varustelun kannalta retket ovat varmemmin onnistuneita nykyään kuin viime vuosituhannella. Tosin rahan saaminen varusteisiin on yhtä työlästä kuin ennenkin.
B. Parantunut tekniikka, harjoittelu ja etenkin omat ja toisten aiemmat kokemukset helpottavat suunnittelua.
C. Jos lähteissä yhtään epäilee, kannattaa ottaa aikalisä ja odottaa otollisempaa hetkeä. Tämä tuli mieleen esim. Beata Uusmaan kirjasta Naparetki, jossa lähdettiin ilmapallolla Huippuvuorilta Pohjoisnavalle, vaikka osa köysistöstä, jolla piti säädeltämän korkeutta, putosi kyydistä jo lähtöpaikalla. Ehkä lähtijälle, joka ei lähde naurettaisiin, mutta ainakin selviytyminen olisi mahdollisempaa. Vaikka toisaalta, ellei kukaan uskalla lähteä, jää paljon löytämättä.
Olen lukenut joskus myös Christer Bouchtin ja seurueensa hiihdosta Grönlannin halki 1966, mutta ei ole enää mielikuvaa luinko kirjasta vai laajemmasta artikkelista. Tuo retki tehtiin isommalla porukalla idästä länteen. Brouch itse on kirjoittanut retkestä kirjan Hiihtäen halki Grönlannin. Matkasta löytyy Yle Areenasta dokumenttielokuva, jossa on myös matkalla kuvattua kaitafilmiä.
Brouchtilta olen lukenut ainakin kirjan Lähdin Etelämantereelle, mutta se on jo eri juttu.
Romaaneista olen lukenut aiemmin tietysti Peter Höegin Lumen tajun. Sehän on jo lähes klassikko tai ainakin Tammen keltainen kirja. Osa tapahtumista sijoittuu Kööpenhaminaan.
Vuonna 2021 lukemani Mads Peter Nordbon Kuolinnaamio puhuttelee varmasti skandinaavisten dekkarien ystäviä, mutta itselleni se ei sopinut. Kirja oli liiaksi kauhuinen minun makuuni.
Lukuaika ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä kirjassa oli mainintoja paikallisista tavoista, kuten helmikaulus, valaan ja hylkeen paloittelu, nahan käsittely, inuiittien perinne asun tekeminen... ja kuolinnaamio.
Kuolinnaamio on sarjan kolmas osa, ja silläkin lieni vaikutusta, että kaksi edellistä oli minulla lukematta.
Mutta todellakin. Olisi hienoa käydä Grönlannissa.
Ps. Ellei kokonaiset teokset arktisista reissuista kiinnosta, voin suositella kotimaista kokoelmateosta Arktisia kertomuksia, jonka luin tammikuun alussa vähän niin kuin johdannoksi tammikuulleni Arktisilla alueilla. Kirjassa kerrotaan hyvin lyhyesti muutamalla sivulla monen retken pääkohdat, myös Grönlannista.
