Egyptin pyramidien varjossa

Historiassa on kaksi asiaa, jotka eivät ole koskaan olleet suosikkejani, Egypti ja Maya-kulttuuri. Jälkimmäiseen olen tutustunut vain vähän, vaikka kulttuuri oli erittäin kehittynyt verrattuna moneen myöhäisempään aikaan. Samaa voi sanoa Egyptistä, johon olen tutustunut hieman enemmän. Se ei silti estänyt haluamaan lukemaan egyptologiaa ruotsalaisessa yliopistossa. Harmi vaan, että Pomarkun työkkärissä oli edellisvuoden hakemuksia, joka ei kelvannut yliopistolle. 

Egyptistä tulee ensimmäisenä mieleen faaraot, pyramidit, Sinuhe, Egyptin prinssi, Kairo, Niili, Mooses sekä Joosefin perheen pako Egyptiin Herodeksen lastensurman tieltä. 

Mika Waltari ei koskaan käynyt Egyptissä, mutta kirjoitti mieleenpainuvan tarinan Sinuhe Egyptiläisestä, joka eli noin 1390-1335 eKr. Minulta meni pitkään, ennen kuin sain tartuttua kirjaan niin, että luin sen kokonaan, mutta sitten kun pääsin vihdoin alkuun, en melkein malttanut laskea kirjaa käsistäni. 

Orpo Sinuhe päätyy faaraon henkilääkäriksi, ystävystyy faaraon pojan, Ekhnatonin kanssa, jonka pasifiutta myöhemmin hänen hallintokautenaan Sinuhe ihailee. Mukana tarinassa on mm. viekas miespalvelija, joka varastaa isännältään vain kohtuullisesti sekä kaunis, omaisuuttaan kartuttavat kurtisaani, josta vahvat naiset ovat myöhemmin saattaneet ottaa mallia ja varoittaneet miehiä, että 'myös minun nimeni voi olla Nefernefernefer' . 

Tarina on kuvitteellinen, mutta Ekhnaton ja Horenheb ovat historiallisia henkilöitä. Heidän välissään hallitsi Ekhnatonin poika Tutankhamon. Ekhnaton teki monia uudistuksia joita Tutankhamon myöhemmin purki. 

Pyramideja rakennettiin noin 2600 - 500 eKr, joten Sinuhen aikaankin niitä oli olemassa. Pyramidit ovat sen verran tunnettuja maamerkkejä, että esiintyvät monissa romaaneissa. 

Esimerkiksi Agatha Christien kirjassa Kuolema Niilillä niihin tutustutaan. Itselleni Kuolema Niilillä on yksi suosikki Christieistäni, jonka olen lukenut monta kertaa, viimeksi elokuussa. 

Christie on kirjoittanut pari muutakin kirjaa Egyptistä. Hänet täytyy tappaa - kirjan sekoitan jostain syystä aina mielessäni Kuolema Niilillä kirjaan. Ehkä niissä on jotenkin sama ote, ovathan ne kirjoitettukin perättäisinä vuosina 1937 ja 1938. 

Itse tarinat eroavat kuin yö ja päivä. Edellisessä on valokeilassa nuoripari, jälkimmäisessä vanha rouva, josta koko suku ei välitä. 

Kolmas Christien Egypti-kirja sijoittuu ajallisesti reilun 4000 vuoden taa likimain vuoteen 2000 eKr. Kirja on Kaikki päättyy kuolemaan. 

Sieluni silmin näen Agatha Christien tylsistyneenä puolisonsa arkeologisilla kaivauksilla Egyptissä kuuntelemassa kaivausporukan juttuja menneisyydestä. Kun juonen rakentelun osaa ja perheestä löytyy arkeologi on helppo siirtää rikos menneisyyteen. 

Kirjan keskiössä on uuden, nuoren jalkavaimon saapuminen perheeseen, jonka jälkeen perheessä tapahtuu muutoksia. Sen verran on tullut seurattua amerikkalaisia Sisarvaimoja televisiosta, että ei tuo uuden vaimon perheeseen tulo tänäkään päivänä helppoa ole, tuskin silloinkaan, vaikka ehkä olikin luonnollisempaa. 

Sinä et ymmärrä todellista leikkiä. Sinä et tiedä miltä tuntuu istua kaikessa rauhassa kuin minä, kun kaikki veljeys ja sisaruus, rakastaminen ja vihaaminen ovat ohi. Syödä hyvin valmistettua rasvaista viiriäistä ja ruokokerttusta, ja sen jälkeen hunajakakkua ja hyvin keitettyä purjosipulia ja lehtiselleriä, ja huuhdella ne kurkusta syyrialaisella viinillä tuntematta ikinä huolta mistään ja katsella kaikkea kiintymystä ja sydänsurua tietäen, että mikään sellainen ei enää liikuta, nähdä kuinka oma poika tekee itsestään narrin yhden tytön vuoksi ja nähdä kuinka tyttö yllyttää kaikki perheenjäsenet toisiaan vastaan. Se nauratti minua, usko pois! Tavallaan minä pidin siitä tytöstä. 

Välillä lukiessa tulee nälkä, ruokokerttusia en olekaan vielä koskaan maistanut... Ovat kyllä rauhoitettuja Suomessa nykyään, joten jäävät vastakin syömättä, mutta aikanaan niilläkin herkuteltiin. Veikkaan, että yhdessä kerttusessa ei ole ollut paljon syötävää 

Kirjan äidin asenne pistää miettimään Kauniita ja rohkeita. 

Kari Elorannan valokuvakirjaa Alkupiste, nollapiste luin/katselin elo-syyskuussa samalla kun vilkuilin Juha Vakkurin Afrikka kirjoja ja luin egyptiläisiä ja afrikkalaisia romaaneja. Elorannan teksti on mukavan kuvailevaa, ja sitä olisi lukenut enemmänkin, mutta kirjan pääpaino on kuvissa. Suosittelen. 

Egyptistä jäi mieleen Sakkaran pyramidi, josta mielestäni en ole aiemmin lukenut mitään. Kuvassa sekin näyttää pieneltä, mutta sen korkeus on kuitenkin ollut 60 metriä ja pohjan koko reilu 100 m kanttiinsa.  Yli 10 metristä aitaa on ympärillä reilu kilometri. Elorannan kuvassa aitaa on koristettu Kobra-reliefein. Olisi hienoa päästä katsomaan paikanpäältä, onko koko aita samanlainen. 

Ranya Paasosen (ElRamly) Auringon asema kirjaan minulla todellakin on suhde. Harvaan kirjaan tulee leimauduttua samalla voimalla. 

Luin kirjan aika uutena. Silloin vielä luin kaiken, minkä aloitin harmaan loppuun saakka. Lukiessani olin sitä mieltä että kirja oli yksi surkeimmista joita olin lukenut. Siihen aikaan luin ehkä 50-100 kirjaa vuodessa (en laskenut), joten luettavia valitsi paljon tarkemmin kuin nykyään. Kirja päätyi hyllyyni kirjakerhon kautta. Unohdin peruuttaa ja koska kansipaperi oli voimaannuttavan värinen, pidin sen. 

Luin alkua lähes väkisin. Pikkuhiljaa appelsiinin kuoriminen kahdella tavalla alkoi kiehtoa. Ehkä vaivuin hypnoosiin 🤔. Joka tapauksessa kun sain kirjan luettua olin hämmentynyt. 

Kirja oli mielestäni tosi huono ja kuitenkin kenties tosi hieno. En osannut päättää kumpaa, vaikka määritelmät ovat kutakuinkin mittariasteikon eri päissä, ellei lasketa mukaan välinpitämättömyyttä, joka on pahinta kaikessa. 

Nykyään olen sitä mieltä, että kirja oli erittäin kiehtova, mutta en vieläkään tiedä tykkäsinkö vai enkö... Luultavasti se on ihan sama, sillä kirja tulee mieleeni edelleen melkein joka viikko. Pitääkö kirjalta enempää vaatia. Jotta en unohtaisi kirjaa, en ole yrittänyt lukea sitä uudelleen. Suosittelen kyllä lukemista kaikille. 

Kirja on suomalaisen Anun ja egyptiläisen Ismaelin tarina. Kertojana on rakkauden hedelmä, joka sai synnyinlahjaksi kaksi täysin erilaista kotimaata ja kyvyn kuoria appelsiinit kahdella eri tavalla. 

Koska Egyptiin liittyy vahvasti pyramideista maan ulkopuolelle viedyt muumiot ja korut, kirjaan tähän myös nuoruuteni suosikin, Mary Higgins Clarken Kuolema loistoristeilijällä, missä yhtä tällaista korua ollaan palauttamassa Egyptiin. Ihan kaikki ei ole saamaa mieltä palauttamisen kanssa, ja kuolema kulkee risteilijän hyteissä niittämässä saalista. 

Ahmad Khalid Tawfiq Utopia, on dystopiaa ökyrikkaista, jotka on aidattu reservaattiin suojaan köyhiltä öljyvarojen arvon romahduttua. Kirjassa ökyrikkaat nuoret kokeilevat rajojaan niin reservaatissa, kuin sitä ympäröivässä normaali maailmassakin. 

Nuorten käyttäytyminen ei anna mairittelevaa kuvaa rikkaista tulevaisuuden toivoista. Kirja oli mielenkiintoinen siksi, että reservaatissa joutui elämään ökyrikas vähemmistö. Yleensä reservaatteihin kuvitellaan enemmänkin köyhät alkuasukkaat. 

Mielenkiintoinen näkökulma. 

Kirja innosti minua kovasti vuonna 2017, kun sen luin, jatkamaan valitsemallani uudella linjalla, jolloin hylkäsin skandinaaviset dekkarit ja aloin soffamatkailla eri puolilla maailmaa usein hieman normaalimpien rikosten parissa. Tosin eipä tämänkään kirjan rikos kovin "normaalilta" vaikuttanut, mutta koska en ole lukenut kirjailijan muuta tuotantoa, en osaa sanoa, pahenevatko rikokset kirja kirjalta, kuten skandinaavisissa dekkareissa usein käy.

Jatkossa pitänee paneutua enemmän oikeasti egyptiläisiin kirjoihin ja lukea esim egyptiläisen Nobel-kirjailijan Midaqq-kujan.

Sen tiedän, että olen aiemmin lukenut muitakin faaraoajan kirjoja kuin Sinuhen, mutta edes googlailu ei auttanut löytämään niitä tällä kertaa. 

Soffamatkalla Saudi-Arabiassa

Hah, hah, haa. Kaikenlaisia suureellisia otsikoita sitä tuleekin kirjoitettua. "Soffamatkalla Saudi-Arabiassa", ihan kuin olisin löytänyt sieltä isonkin pinon romaaneita, mistä ammentaa. Mutta sama kai se, mihin ihminen muistiinpanojaan kirjoittaa, kenties joku päivä olen käynyt muuallakin kuin Jeddassa. Aloittaessani oli syyskuu 2022 ja koska uutta luettavaa ei tullut vastaan niin tässä tämä nyt sitten on. Kirjaa voin suositella erittäin lämpimästi, mikä sopiikin hyvin kuumaan maahan. 

Minulla on mielikuva, että jossain hetkellisessä kirjapinossa olisi kirjaston vaihtohyllystä poimittu saudiarabialainen prinsessakirja, mutta jos tavallinen suomalainen nainen lähtee matkalle, ei hän lähde prinsessojen palatseihin vaan hotelliin tai tuttavansa kotiin. Niinpä kirja on odotellut hyllyssä sitä, että löytäisin kirjan, jossa kerrottaisiin tavallisemman ihmisen elämästä.

Kauan tässä on odoteltukin, sillä Kirja joka maasta projektini on kestänyt kohta kuusi vuotta, ja lukemattomia maita on jäljellä 28. Mukaanlukien Saudi-Arabia.

Anna-Riitta Jyrkisen kirja Koralliranta : naisen elämää Jeddassa oli kirja, jonka kaltaisen kirjan haluaisin lukea joka maasta. Jyrkinen muutti Saudi-Arabiaan miehensä työn vuoksi. Moniin kulttuureihin tottuneena hän halusi tutustua paikallisten naisten elämään. Se vaati sinnikkyyttä ja arabian opiskelua.

Kirja oli ainakin itselleni vastaus lukuisiin kysymyksiin naisten elämästä muslimimaissa. Olen aiemmin lukenut ökyrikkaista aasialaisista, katsellut kuinka tuhat loistavaa aurinkoa nousee Afganistanin taivaan ylle, paennut useasta maasta sotaa tai puolisoa, tullut silvotuksi ja naitetuksi jne jne, mutta juuri missään ei ole kerrottu miten naiset elää kodin ulkopuolella.

Tajusin kirjan syvyyden, kohdassa missä puhuttiin siitä, että lentokoneessa naiset pukeutuivat kulttuuriin sopiviin vaatteisiin ja että lentokentällä oltiin vastassa sopivan abayan kanssa. Joissain maissa riittää, että ulkomaalainen nainen pukeutuu peittävästi ja pitää päässän huivia, Saudi-Arabiassa säännöt ovat toki tiukemmat, mutta heti tuli mieleen, kuinka 1992 Istanbulissa iranilaiset rouvat sanoivat olevansa vapautuneempia kun Turkissa ei tuolloin juurikaan pidetty huiveja ja esim. hallintorakennuksissa ne olivat tuolloin kiellettyjä. Turisteilta pään peittämistä vaadittiin vain moskeijoissa.

Kirjassa kerrottiin miten naiset pystyvät lomailemaan, miten ulos menoa varten tarvitaan autonkuljettaja (naiset saivat Saudi-Arabiassa auton ajo-oikeuden 2018), miten ostoskeskukset on tehty lähinnä naisille (jotkut kerrokset jopa pelkästään naisille. Huom. ilmastoidulla käytävillä lenkkeily on parasta sijoittaa klo 10-13 väliin, jolloin kävijöitä on vähän) ja miten naiset ilman puolisoa tai isää/veljeä (ja siis perhehuonetta) voivat syödä ravintolassa. Verholla eristetyssä pöydässä saa ottaa pois vain silmät paljaaksi jättämän hunnun, muuten naisen olisi syötävä hunnun sisällä. 

Kirjan tiedot saattavat olla hieman vanhentuneita, mutta suosittelen silti. 

Kirjassa puhuttiin myös kaahaavista kuskeista. Jotkut ajoivat kuin viimeistä päivää tyyliin sataa kaupungissa. Se toi mieleeni tuttavan kertomuksen siitä, kun hän 1970-luvulla meni Saudi-Arabiaan töihin. Lento oli naapurimaahan, ja taksikuski oli kaahannut määrä paikkaa kohti niin, että mieleen oli tullut onko tämä viimeinen matka. Pääsivät perille ja mies tuli terveenä takaisi kin kotimaahan. 

Kirjan lukemisen jälkeen katselin pari matkavideota Jeddasta ja se vain korosti ajatusta, että on olemassa miesten Jedda ja naisten Jedda. Videoista näkyi vain muutamia naisia torilla tai perheensä kanssa auringonlaskua katsomassa rannalla. Ostoskeskuksessa naiset oli videoillakin hyvin edustettuna. Myyjät ja kulkijat olivat miehiä. 

Jedda on monille portti Mekkaan. Konkreettisestikin, sillä Jeddasta löytyy iso portti josta vaeltavat pyhiinvaeltajat lähtivät  noin 100 km vaellukselle. Kirjan mukaan pyhiinvaelluksen pää aika näkyy Jeddan kaduilla. 

* * *

Ps. Se prinsessakirja odottaa hyllyssä edelleen lukemista. 

Soffamatkalla ruskaretkellä Lapissa

Syksyn tullen moniin tuttaviin iskee vaellushalu. Lappiin on päästävä. Itse en ole käynyt Rovaniemeä pohjoisempana ja toinen toistaan upeampia reissu kuvia katseltuani alan aina miettiä, että pitäisi itsekin lähteä - - - päiväksi meren rannalle. Niin monissa paikoissa ihmisen sielu voi levätä. 

Se, että erämaat eivät viettele, ei tarkoita sitä, että en ihastelisi itse asiaa: vaeltelua tunturissa tai erämaissa. Ja kun ei pääse itse reissuun, aina voi lukea. 

Luin viime viikolla Paul-Erik Haatajan Jenkin ja ajattelin, että sen luettua erämaavaellus ei heti onnistuisi. Mutta dekkarille annan täydet viisi tähteä ja plussan kirjan nimestä. On suomi vaan upea kieli. 

Kirjassa rikosetsivä lähtee puolisonsa kanssa vaeltamaan Lappiin. Puoliso on tottunut vaeltaja, ja muistan hänen vaeltaneen aiemmissakin kirjoissa, mutta poliisi itse on ensikertalainen. Matkaa tehdään sopivasti tottumattoman kunnon mukaan. Täydellinen reissu. Tai olisi ilman pikku häiriötekijä. 

Jenkin jälkeen tartuin Mauri Sariolan Koltan uneen, jota olen säästellyt tätä aikaa varten. Koltan uni on perho, ja kaunis sellainen onkin. Niinpä on selvää, että kirjassa kalastetaan Lapin erämaissa. 

Kirja alkaa 30 kilometrin päiväkävelyllä. Itseltäni olisi aina jäänyt tekemättä. Oma ennätys on reilu 20 km Vaasassa muutaman vuoden takaa, jolloin vietin Vaasassa 24 tuntia yksillä silmillään, istuin kahdeksan tuntia Työhyvinvointikorttikoulutuksessa ja loppuajan kävelin etsien geokötköjä. No, pidin myös 1,5 tunnin geomiitin melkein yksikseni aamuyöstä. 

Tykkään Sariolan dekkareista, ja olen lukenut niitä viime aikoina pari, kolme vuodessa. Sen verran on kirjoitustyyli muuttunut Sariolan päivistä, että väkisinkin huomaa, että ihmisiä kuvataan dekkarissa huomattavasti ylimalkaisemmin nykyään. Hehkeät kurvit ja miellyttävät nykerönenät jäävät nykyään mainitsematta. 

Liekö syynä se, että kirjailija toivoo kirjastaan elokuvaa/sarjaa, eikä halua rajoittaa näyttelijävalintaa. Tosin, vahvat mielikuvat ei kyllä näytä rajoittavan nykyohjaajia, sillä esimerkiksi Koskinen sarjan Ullan en ole vielä kuullut kenenkään kirjasarjaa lukeneen mielikuvia vastaavan. 

Joka tapauksessa Koltan uni on kelpo dekkari edelleen. 

Aikakin pari tuttavaa ovat käyneet vuosittain Lapissa kullanhuuhdonta merkeissä. Sitä aihetta sivuaa hiljattain lukemistani kirjoista Timo Sandbergin Kullanhuuhtoja. Kuten muutkin Sandbergin Heittola-kirjat, myös tämä ei tuota fanille pettymystä. 

Kullanhuuhdonta ja kalastus on aiheena myös Christian Rönnbackan Ruska-dekkarissa, jossa Hautalehto lähtee pitkään haaveilemalleen ruskaretkellä, mutta joutuukin työtehtäviin kesken matkan ja kaitsee kiinalaismiljardöörejä heidän Lapin lomallaan. Helpolla ei Hautalehto kirjan esittelyn mukaan pääse tälläkään kertaa. 

Itselläni on Rönnbackan Haitalehto-sarjan lukeminen edennyt perin verkkaisesti. Ensimmäiset olen lukenut yli 12 vuotta sitten ja sen jälkeen vain yhden kirjan Hautalehdon kalastuslomasta majakkasaaren tuntumassa. Nyt ajattelin lukea seuraavaksi tämän kirjan. 

Markku Ropposen Kuhala-kirjat sen sijaan olen lukenut kaikki. Myös Ropponen on lähettänyt etsivänsä Lappiin. Kirjassa Suruaika päättyy, Kuhala, Otto Kuhala palaa Lappiin tutkimaan, miten hänen hautajaisiin päättynyt kihlajaismatkansa oikein Lapissa sujui.

Olen pitänyt Kuhala-sarjasta erityisesti siksi, että Kuhala on ikäisensä mies ja jos hän loukkaa itsensä takaa-ajossa, kuten usein käy, hän myös kärsii kipuja eikä ole täydessä tämmissä seuraavana päivänä, niin kuin monissa muissa dekkarissa ollaan. Tosin Kuhalalle kyllä sattuu ja tapahtuu...

Mainittakoon lopuksi vielä Eppu Nuotion ja Tiina Brännaren Veto-kirja, joka on niin ikään lukupinoni huipulla. Kuulin kirjasta vasta viime viikolla, joten en ole vielä ehtinyt sen pariin. 

Olen tykännyt Nuotion dekkareista ja tämäkin vaikuttaa jonkinlaiselta jännityskirjalta, vaikka pääpaino taitaakin olla sellaisessa Lapin lumossa, josta edesmennyt ystäväni totesi erään keskeyttämänsä hiihtoreissunsa jälkeen, että hän totesi 7 hengen kimppakämpässä kaksi yötä seuranneena olevansa aikuinen ihminen, joka voi lähteä kesken loman seuraavalla bussilla kotiin, koska ei vaan jaksa kuunnella, miten naimisissa olevat suunnittelevat puolisonsa pettämistä iltapalalla ja lähtevät sitten toteuttamaan aikeensa. 

Kirjan päähenkilö, nelikymppinen nainen on käsittääkseni sinkku eikä tilivelvollinen kenellekään, mutta tuon tuttavani huomio matkakumppaniensa matkakäyttäytymisestä antaa viitteitä siitä, mitä tällaisella reissulla saattaa tapahtua. 

Toisenlaisissa seurapiireissä liikutaan Liisa Nevalaisen dekkarissa Riikinkukko, jossa Antti Karpalo joutuu tutkimaan Levillä tapahtunutta seurapiirimurhaa, jonka yhteydessä katoaa kaunis rintakoru.

Itse en enää muistanut kirjan yksityiskohtia, ja siksi olikin oivallinen sattuma, että päätimme kaverin kanssa lukea kaikki Nevalaisen dekkarit läpi tänä syksynä. Olin varma, että niitä oli vain 5-6 kirjaa, mutta kun viime viikolla tarkastelimme tilannetta, kirjoja olikin kahdeksan.

Kirjassa on mukana tuttuja hahmoja. Äänensä menettänyt oopperalaulaja, Karpaloiden tuttava, matkustaa tutustumaan Kittilään Ahmavaaran pikkuhotelliin kevään puhjettua ja päätyy hotellin johtajaksi. Jonkin aikaa kaikki meneekin hyvin... Karpalot ratkovat tapauksen tälläkin kertaa. 

Levistä tuli vielä mieleen Kari Kaulasen Kuuramäki 1 Tunturin tuolla puolen -kirja, joka alkaa äidin ja pienen tytön matkalla uuteen kotikylään Länsi-Lappiin, jonne he vähitellen juurtuvat. Muutaman vuoden päästä kylän tuntumaan aletaan rakentaa Lapin ensimmäistä matkailukohdetta. 

Itse sijoitin kirjan ensin Aavasaksan tuntumaan, mutta googlaamalla selvisi, että tapahtumapaikkana olikin nykyisessä Kolarin kunnassa Äkäslompolon kylä ja matkailukohteena Yllästunturin. Oikeastaan tuo olisi kyllä pitänyt hoksata jo kirjailijan sukunimi kaiman, Sampo Kaulasen kaikille tutuksi tekemästä Jounin kaupasta, josta Kaulanen luopui taannoin. 

Tähän kirjaan on kaksi jatko-osaakin, mutta niitä en ole vielä lukenut. 

Lisää lukuvinkkejä Lapista löytyy esimerkiksi saamelaiskirjahaasteen raportistani ja tulevaisuuskirjojen koosteestani.

Purjehtien porukalla maailman ympäri

Sunnuntaina starttaa maailman ympäri purjehdus kisa, jossa on jälleen suomalainen miehistö. Edellisen kerran seurasin isomman miehistön omaavan veneen purjehdusta reilu 40 vuotta sitten. Skopbank of Finland oli lehdistössä hyvin esillä ja meille tuli Hesari. Nyt ajattelin seurata tätä purjehdusta silmät tarkkana. Someaikana seurattavaa lienee enemmän. 

Hyvää matkaa! 

Odotellessa luin muutaman maailman ympäri purjehdus kirjan. 

1930-luku

Favell : 3-mastoparkin viimeinen purjehdus maapallon ympäri 1933-1934 oli vanhin maailman ympäri purjehdus, josta luin tältä erää. Kirjan on kirjoittanut Nils A. Holmberg, ja parkki haki vehnälastin Australiasta. 

Sauli Piipari : Purjelaiva s/v "Pommer'illa" maailman ympäri 1936-1937 : merikapteeni Sauli Piiparin päiväkirjoista. Nykyisin museolaivana Maarianhaminassa oleva Pommern on teräsrunkoinen nelimastoparkki. 

Sauli Piipari oli Pommernin vehnänhakureissulla Australiassa saadakseen puuttuvan purjelaivakokemuksen jotta saisi yliperämiehen kirjan ja pääsisi opiskelemaan merikapteeniksi. Ennen reissua hän kihlasi Hellinin Viipurissa. 20.11.1936.

Pasaatituulialueella Kanariansaarten jälkeen Sauli putosi mastosta. Päähän tuli haava ja tajukin meni välillä ja kroppa kramppasi tämän tästä. Aika pahasti siinä kävi, mutta päällikkö sai lääkitty ajan kanssa, vaikka haava haisi mädältä. 

Kokin työpäivä oli pitkä aamu viidestä ilta kahdeksaan kivihiilihellan äärellä. Välillä oli tarjolla pilaantuneita elintarvikkeita kuten härskiä suolasilakkaa tai huonoa juomavettä. Joskus oli näkkileivässä matoja, mutta ne sai kopautettua pois naputtamalla leipää pöytään. Tuoretta vehnäleipää oli paluumatkalla paljon, sillä laiva oli vehnälastissa. 

Ärjyvät nelikymppiset ja ulvovat viisikymppiset saivat kädet halkeilemaan suolaisen veden vuoksi. Muualla merivesi jätti iholle suolakerroksen, eikä siihen tepsinyt saippua. Peseytyä voi kunnolla vain vesisateessa. 

1980-luku

Luin Alpo Ruuthin kirjoittaman 158 vuorokautta : kertomus matkasta Bernt Hartwallin päiväkirjan mukaan -kirjan heti Pommern-kirjan perään ja huvitti, kuinka samanlaiselta reissu kuulosti. Vehnän kuljetuksessakin pyrittiin purjehtimaan nopeasti, kuten kilpaillessa. 

Bernt oli Skopbank of Finland laivalla purjehuoltajana ja seurasi sivusta kokin töitä. Tällä laivalla ruoka ei ollut pilaantunutta ja sitä oli runsaasti, mutta kaikki ruuat eivät miehistölle maistuneet. 

Valjun näköinen pastaruoka ei saanut gourmetpisteitä, eikä maistunut luksukselta, vaikka kokki antoi kerran sille uuden nimenkin. Saksalainen nötkötti oli pahaa eikä varmuudeksi tosi huonoa säätä varten hankittu sissimuonakaan maistunut. Hyvääkin oli, ainakin hernesoppa ja veneeseen hypännyt lentokala. 

Menomatkalla vettä säännösteltiin Afrikan rannikolla niin, että kokki jakoi sen päiväannoksin ja viimeiseksi päiväksi ennen rantautumista vettä sai enää 3 dl. Sadevettäkin yritettiin kerätä, mutta keruussa käytetyt purjekankaat saivat veteen maistumaan suolaiselta. Mietin, miksi seuraavalla sateella ei vain kerätty vettä kattiloihin. 

Pahoilta loukkaantumisilta vältyttiin, vaikka mm. Bengtin jalka turposi ja monet sairasti flunssaa, mutta yksi matkalainen, pappa kyllä kuoli. Tilalle saatiin varamies Suomesta. 

Kilpaillessa on kiire, ja purjeenhoitajalla oli työtä. Skopbankilta ja muilta sponsoreilta saatiin ilmeisesti rahaa niin, että purjeita riitti. Rikkinäisimmät heitettiin mereen ja touhusta tuli kieltämättä mieleen Karl Strömstenin toteamus Favell-kirjasta:

On parempi selviytyä satamaan ehjin purjein ja maistoin, kuin yrittää suuren purjepinta-alan avulla voittaa pari päivää. Kuka tahansa voi purjehtia niin, että menettää takilansa, mutta on oltava tosi merimies kyetäkseen pitämään purjeet ylhäällä juuri niin pitkään, että saa ne vielä alas. Karl Strömsten

Miehistön välit tuntuu näissä merikirjoissa samoilta, oli laiva mikä laiva. - - -  Sekä hyvässä että pahassa. 

Yksi miehistön jäsen oli vahtipäällikkönä toiminut Tapio Lehtinen, joka nyt on lähdössä kipparin ominaisuudessa uuteen kisaan reilu 40 vuotta myöhemmin. 

Kenneth ja Stefan Gahmbergin Purjehduskilpailu maailman ympäri -kirjassa edellisestä kirjasta tuttu Skopbank of Finland -tiimi purjehti toisin sanoin. 

Heli ja Heikki Ervi seilaavat huvikseen maailman ympäri. Osan matkasta mukana on kolmaskin henkilö. Oli kiva lukea yksi kirja hitaastikin matkustamisesta. 

Maailman ympäri vastatuuleen -kirjassa kaipasin sen kirjan ja muiden lukemieni kirjojen karttoja vierekkäin. Olivat kuulemma kiertäneet vastatuuleen, mutta musta tuntui, että sama suunta oli muillakin.... Vaikka oli jo toinen kerta kun luin tämän kirjan, en silti viitsinyt tarkastaa, mutta ehkä kyse oli vuodenajoista. 

Kirjassa oli kivasti myös muuta kuin miehistön välisiä suhteita tai myrskystä selviämistä. Nyt tiedän, kuinka käyttäytyä, jos lähden uimasille haivesiin. On parempi sukeltaa kuin uida. 

Hait joita täällä on runsaasti voivat kiertää uteliaana sukeltajan. Niillä on niin paljon parempaa ravintoa saatavana, että ne harvoin käyvät sukeltajan kimppuun. Toista on uimarin kanssa. Jos haluaa välttämättä uida korallimerellä, niin kurkista ensin pinnan alle, ui sitten hitain ja rauhallisin liikkein äläkä koskaan kauaksi veneestä, sillä hain on vaikeata olla maistamasta haukkapalaa pinnalla räpiköivästä ihmisestä. 

Tämä ohje on peräisin ohjekirjasta, joka vastatuuleen matkaavilla oli veneen käsikirjastossa mukana reissulla.

Aikamoisen purjehdusporukan, tai oikeammin lukuisia seuralaisporukoita oli Seppo Häyrinen koonnut Sy Lady Rosen miehistöksi kirjassa Savolainen odysseija : Sy Lady Rosen purjehdus maailman ympäri. Laivalla kävi luultavasti 'puoli sukua ja kaikki tutut' lyhyemmän tai pidemmän jakson. Mikä mielenkiintoinen toteutus. Wau. 

Ja sitten lopuksi toisenlainen meriseikkailu maapallon ympäri... 

1866

Jules Verne, Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Sukellusvene oli päälle 100 m pitkä, ja ensin puhuttiin, että se on valasta isompi merihirviö.

Jules Verne oli kyllä aika velho keksimään seikkailuja, jotka toteutuivat myöhemmin, kun mielikuvitusrikkaat, teknisesti taitavat ihmiset alkoivat tavoitella Vernen seikkailujen toteuttamista. Tiettävästi maapallon keskipisteeseen ei ole vielä sentään matkattu...

I. K. inha kansallisvalokuvaajamme

Kondrad Into Nyström syntyi Virroilla ja opiskeli Hämeenlinnassa. Myöhemmin hän otti sukunimekseen Inha kuolleen siskonsa mukaan. Hän oli toimittaja, kirjailija ja ennen kaikkea valokuvaaja, joka kuvasi Lönnrotin jalanjäljissä Karjalassa, mutta kävi myös Suomen jokaisessa pitäjässä ja monissa Euroopan maissa. 

Itse tutustuin Inhaan lukemalla hänen lukioaikana kirjoittamansa kirjan Lähetyssaarnaaja, kertomus Etelämeren saarelta kirjoitettu 1884. 

Kun tajusin, ettei Inha ollut lähetyssaarnaaja vaan kirjailija, piti tutustua mieheen paremmin. 

Nyströmien koti oli monipuolisesti kultturelli ja niin vauras, että lapset saatettiin kouluttaa kunkin mieltymyksen mukaan kotimaassa ja täydentävillä opintomatkoilla ulkomailla. Esimerkiksi Imatran Valtionhotellin suunnitellut Usko Nyström kävi opintomatkalla Ranskassa. 

Vuonna 1897 Uusi Suometar-lehti lähetti Inhan Ateenaan seuraamaan Turkin ja Kreikan välistä sotaa, ja oli siten ensimmäinen Suomesta ulkomaille lähetetty toimittaja. Tuo sota oli se, jonka rauhan jälkeen Turkki ja Kreikka vaihtoivat väestöään, kuten olen oppinut Victoria Hislopin Elämänlanka-kirjasta, joka sijoittuu yhteen vaihtokohteista, Tessalonikiin.

Toimittajan työn ohella Inha kirjoitti ja käänsi kirjoja, mm. L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö on hänen kääntämänsä. 

Kirjoittaminen oli työ, mutta valokuvaaminen oli hänen intohimonsa. 

Seuraavaksi luin I. K. Inhan Unelma maisemasta -kirjan, jossa on paljon Inhan ottamia kuvia. Oli hauska huomata, että Inha kierteli paljon kuvaamassa paikkoja, joissa Elias Lönnrot oli käynyt, mutta vielä hauskempaa oli kuulla, että karkkulainen kielitieteilijä Pertti Virtaranta, emäntäkouluaikaisen kodinhoito-opettajani veli, kävi Karjalassa Inhan jalanjäljissä ja otti selvää mitä kuului Inhan valokuvaamille henkilöille. 

Olen monesti miettinyt, että olisi ollut hienoa ja todennäköisesti myös itselleni uraa luovaa, jos olisi voinut tuolloin tutustua Virtarantaan jossain vaiheessa. 

Itseäni on kiehtonut muinaiset tulevaisuuden ennustamiset siitä lähtien, kun talvella 1983/1984 luin Orwellin 1984. 

Niinpä bongasin riemuiten Aamu Nyströmin I. K. Inha - valokuvaaja, kirjailija, kulttuurin löytöretkeilijä -kirjasta Inhan vuonna 1901 tekemät ennustukset vuodesta 2001. Inha mm. ennusti kännykän ja internetin seuraavasti:

"Telefooni on kaikkialla, eikä Telefooni tarvitse johtoja. Valokuvat lähetetään sähköitse minkä matkan päähän tahansa, ja esimerkiksi Kiinasta lähetettynä ne ovat muutaman tunnin kuluessa maapallon toisella puolella."

Ruuanlaittoennusteet menivät inhaltakin pieleen. Inha arveli, että" ruoka noudetaan surista ruuanlaityokeskuksista tai se johdetaan koteihin ilmaputkien välityksellä".

Useampi ennusteli 100-120-vuotta sitten keskuskeittiöiden syntymistä kaupunkikortteleihin. Näin ei sitten käynyt, vaikka 1917 tienoilla kansankeittiöitä Suomeen perustettiinkin. Esimerkiksi Mikkelissä se sijaitsi torin ja tuomiokirkon välillä olevalla kadulla.

Aamu Nyströmin kirjassa oli niin ikään paljon kuvia ja kivasti selitettynä monia asioita. Esimerkiksi koko sisarusparvi esiteltiin ja tajusin että niistä löytyi yksi aiemminkin itselleni tuttu henkilö, Toini Nyström, joka teki mittavan työuran suomalaisen käsityö historian säilyttämisen hyväksi. 

Inhan omasta kirjasta jäi itseäni mietityttämään millaista polkupyörää Inha toi maahan. Sellaisenkin kuva löytyi Aamu Nyströmin kirjasta. 

Jälleen kerran totesin, että oli antoisaa tutustua kirjailijaan tarkemmin. 

Sen verran kiintoisasti Inha itse kuvasi omassa matkakirjassaan polkupyöräilyä Keski-Suomen maanteillä, että mielenkiinto heräsi. Pitäisi kaivaa jostain esiin, mitä Inha kertoi ja kuvasi Pohjois-Satakunnassa.