Tolstoin matkassa

Venäläisistä klassikoista Leo Tolstoi on jäänyt minulle vieraimmaksi. Aiemmin olen lukenut tietysti Anna Kareninan, mutta vakaa epäilyni on, että siihen se on jäänyt. Sota ja rauha ei kolkuttele mitään muistisolua, vaikka olen ainakin kahdesti sen aloittanut. Tostoi itse piti romaaneistaan parhaana Anna Kareninaa, joten kaiketi kokemustani ennen tätä vuotta voidaan pitää ihan kohtuullisena. 

Kirjasarjan suosikkini, latvialaisen Alberts Belsin Häkki.

Viime vuosina olen hämmästellyt sitä, että miksi venäläiset klassikot eivät uponneet kaltaiselleni kaiken lukijalle nuorena, vaikka luin lukioaikana Pomarkun kunnankirjaston kaikki vihreäkantiset Neuvostokirjallisuutta-sarjan kirjat. Kirjat oli tosin muovitettu niin, että vihreä takakansi näkyi takaa, mutta päällyspaperin etukannen kuva oli liimattu etupuolelle. Tosin tässä kohtaa muisti voi harhailla omilla teillään, sillä tuohon aikaan lainaus kirjattiin vielä takakannen sisäpuolella olevalle paperille, minkä vuoksi takakannen tekstiä ei oltu voitu liimata kannen sisäpuolelle. 

Kaikkea sitä tuleekin mietittyä vuosikymmenten jälkeen. 

Syynä saattoi tietysti olla sekin, että kokeilin Dostojevskin Idioottia liian nuorena, 9 tai 10 vanhana, eikä se oikein uponnut. Jossain vaiheessa taisin kuunnella sen kasetilta äänikirjana, jotta se ei jäisi painamaan mieltä. 

Anna Kareninaan tartuin yliopistoaikana. Se olikin mukavan paksu järkäle luettavaksi. Tykkäsin kovasti, erityisesti paksuudesta. Myöhemmin olen nähnyt Anna Kareninan pari kertaa teatterissakin. Tampereella ja Porissa jos oikein muistan. 1980-luvulla, jolloin näin teatterikappaleen ensi kertaa, miinulla oli pitkä villakangastakki, joka olisi hyvinkin sopinut päähenkikölle. Kapea yläosa ja leveä helma. Että tykkäsin siitä takista. Annan tarinastakin tykkäsin, vaikka kovasti surullinen se on. 

Toukokuussa päätin korjata Tolstoi vajaustani kunnolla ja kuuntelin kaikki Tolstoin äänikirjat jotka sain korona-breikin aikana käsiini. Kirjastothan olivat toukokuussa vielä kiinni. Eniten tykkäsin Aljosha Garshokin tarinasta. Muut kuuntelemani olivat Valamiehiä, Kansanjuhla, Isä Vasilij, Johdatus äidin historiaan ja Kertomus lapsille. 

Vahingossa tuli kuunneltua samalla myös Alexandr Puskinin Postimestari ja hänen tyttärensä, joka niin ikään oli mieleeni. Erehdyksen huomasin vasta kun tallensin kirjaa luettujen kirjojen kansiooni, joten pakko todeta, että itselleni Tolstoi ja Puskin vaikuttivat kovin samanoloisilta. 

Nyt lukemaani oli vaikea verrata Anna Kareninaan, kun välissä oli reilu 30 vuotta aikaa ja sangen monta romaania, venäläistäkin. 

Aljoshan tarina sykähdytti. Pyyteetön poika, joka pantiin työhön kauppiaalle. Joka teki kaiken hyvin, mutta elämä ei silti mennyt kuten olisi oikein ja kohtuullista. Rakkaus kyökkipiikaan tuo omat kommervenkkinsä tarinaan, joka ei ole onnellinen, mutta koska venäläiset tarinat olisivat onnellisia olleet... yhtäkkiä ei tule yhtään mieleen. Joku näissä silti on, joka soittelee sydämessäni jotain kelloa. Lienkö perinyt käkisalmelaiselta pakolaiselta hitusen venäläismelankoliaa?

Tätä kirjoittaessani katselen Wikipediasta valokuvaa Tolstoin makuuhuoneesta ja pohdin jälleen kerran, kuinka yksinkertaista kreivinkin elämä näyttää olleen verrattuna nykyihmisen elämään. Tolstoi kuoli 1910. Samaa olen pohtinut mm. vapaaherra Emil Cedercreutzin Maahengen temppelissä ja presidentti Urho Kekkosen Tamminiemessä. Jälkimmäisen isäntä ei kylläkään ollut aatelinen vaan presidentti. 

Toltoin makuuhuoneen kalustus lienee enemmänkin ajalta, jolloin hän pyrki elämänsä ehtoopuolella askeettisuuteen ja mystiikkaan, kuin nuoren vapaaherran ajoilta, ajalta, josta itselleni tulee mieleen enemmänkin Natalia Demidoffin tarinaan liittyvä loisto, josta kertoo mm. sokerilla päällystetty hiekkatie maantieltä kartanoon, sillä sokeri kimeltään niin somasti auringossa ja antaa tulijalle hyvän kuvan kartanosta. Oikeasti Tolstoin kartanossa tuskin elettin tuossa loistossa, mutta mielikuvat päässä ovat sitkeitä, kreivi mikä kreivi. Elämänsä loppuvuosikymmenet Tolstoi korosti ihmisystävällisyyttä, rauhaa,  piti Vuorisaarnaa esikuvanaan ja kävi kirjeenvaihtoa Mahatma Gandhin kanssa. Hän sai elämäntavalleen paljon kannatusta Suomessakin. Kannattajia kutsuttiin "tolstoilaisiksi". 

Mustista kissoista, hanhipaistiin ja raskasmieliseen runouteen

On aina bonusta, jos hyvä kirja johdattaa lukemaan lisää hyviä kirjoja. Kaikkein mieluistinta se on itselleni silloin, kun voi lukea jotain vanhaa, josta koskaan ei ole kuullutkaan tai johon on aina pitänyt tarttua, mutta koskaan ei tunnu olevan sopiva hetki. 

Pakko kuitenkin myöntää heti alkuunsa, että aina lukukokemus ei olle huikaiseva.

Kaikesta ei ole sydänystäväksi kaikille :)

Viimeksi itselleni kävin niin surkeasti, kun noin 10 vuotta sitten innostuin tarttumaan Emily Brontën Humisevaan harjuun. Aiemmin olin bongannut tuon kirjan Stephenie Meyerin kirjassa Epäilys ja muutama vuosi myöhemmin se tuli vastaan jossain muussa kirjassa. Silloin päätin lukaista kirjan, jota niin monet ovat sanoneet romanttiseksi kirjaksi. 

En tiedä onko ajatusmaailmassani jotain vikaa, mutta en todellakaan ihastunut tuohon klassikkoon. Jotenkin tuli sellainen olo, että melkeinpä Minna Canthin Työmiehen vaimokin on minusta romanttisempi. Lisäksi lukukokemus oli sellainen, että jälkeenpäin tuntui siltä, että olisi taas kerran kiva, jos aivot voisi pestä saippualla puhtaaksi kokemuksesta, tai jospa edes olisi tapa antaa muistoja pois, kuten Robbin Hobbin Näkijän tarussa on mahdollista lohikäärmeitä herätellessä tehdä. 

Ensin oli kissat, sitten piti lukea pari muutakin.

Onneksi näitä huonoja kokemuksia on ollut vähän ja hyviä sitäkin enemmän. Hyviin johdatuksiin luen ehdottomasti Maria Langin Punaiset kissat joka innosti tarttumaan pienoisella painiotteella kahteen ruotsalaiseen kirjailijaan: Selme Lagerlöfiin ja Esaias Tegneriin. Edellinen oli tietenkin tuttu jo nuorena katsotuista Peukaloisen retkistä, mutta Tengerin nimeä en ollut edes kuullut ennen kuin innostuin Langin kirjoista. Nyt olen bongannut Tengeriä jo ainakin kahdessa kirjassa. 

Punaiset kissat kirjassa päädytään Värmlantiin Selma Lagerlöfin Mårbacka-taiteilijakotiin ja sitä kautta Tengerin asuinsijoille. Suosittelen kirjaa ainakin kaikille dekkarin ystäville, jotka ovat aikanaa katselleet Peukaloisen retket villihanhien matkassa televisiosta. 

Myöhemmin tartuin Lagerlöfin lapsuuden muistoista ja hänen lapsena kuulemistaan tarinoista kertovaan kirjaan Lapsuudenkoti, jonka kirjoittamisesta tulee pian 100 vuotta. Selma Lagerlöf voitti aikanaa ensimmäisenä naisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon, jonka rahat hän myöhemmin lahjoitti talvisodassa kamppailevalle Suomelle. 

Oli mukava huomata, kuinka Langin dekkarissa esiintyvät paikat olivat esillä myös Lapsuudenkoti kirjassa. Kirjasta löytyi myös tarina siitä, mikä tapaus johti siihen, että Lagerlöf kirjoitti kirjan Nils Holgersonin huimasta retkestä villihanhien matkassa. Mårbackan maalaistalossa oli hanhia ja eräänä keväänä yksi hanhista lähti villihanhien matkaan. Syksyllä hanhi palasi ja toi kesän aikana perustetun perheensäkin mukanaan. Hanhien hoitaja ei kuitenkaan ilahtunut asiasta, vaan teki koko hanhiperheestä hanhipaistia, jotta muut kesyt hanhet eivät saisi päähänsä seuraavana keväänä yhtä huimaa ideaa. 

Siinä missä Lagerlöfin lapsuuden tarinat olivat viihdyttävää lukemista, oli Tegnerin likimain sata vuotta aiemmin Fritiofin taru hieman raskaampaa luettavaa, mutta niinhän runoteokset usein ovatkin. Tuo kirja on puolen vuoden satunnaisten iltalukemisten jäljiltä edelleen hieman kesken, mutta etenee pikkuhiljaa. 

Joku mielikuva on, että Lang kirjoitti dekkarin, jossa seikkailtiin  Tegnerin kotilaisemissa, mutta sen nimi ei tule juuri nyt mieleen, eikä ystäväni Googlekaan tunnu auttavan tässä asiassa edes ruotsiksi. 

Tämä päivitys olisi kyllä pitänyt tehdä jo 11.11., päivänä, jolloin olisi kuulunut syödä Martin-hanhea, mutta eipä tullut syötyä tänäkään vuonna, vaikka aiheesta puhuinkin töissä. 

Finna-bingon peluuta kesken kirjoituspuuhien

Viime vuosina olen useasti miettinyt, että olisipa Finna toiminut Mikkelin Marttaperinnevuosinani samaan tapaan kuin nykyisin. Olisipa se ollut mukavaa. 

Toisaalta... jos käytin silloin useamman vuoden iltani kotona surffaillen netissä marttahistorian tai milloin minkäkin allon harjalla, niin olisinko enää malttanut lainkaan lukea, jos käytössä olisi ollut vielä Finnakin :)

Jos ette ole huomanneet, niin Finnassa on nyt hakukokeiluihin kannustava Finna-bingo kampanja. Suosittelen kokeilemaan. 

Ai, mikä Finna? Finnasta voi hakea mm. kuvaa, karttoja, tekstiä ja arkistotietoja. Käytössä on esimerkiksi useiden kirjastojen, museoiden ja arkistolaitoksen tietokantoja ja koko ajan tulee lisää kaikkea. 

Olen käyttänyt Finnaa viimeaikoina myös marttatietojen etsimiseen. Löysin esimerkiksi oman yhdistykseni historiasta pari valokuvaa, joita en ole nähnyt aiemmin. Lisää tarvittaisiin, sillä alkuvuosilta on melkein kaikki tiedot hävinneet joskus 1970-luvulla. 

Nyt kun olen aloitellut hiljalleen yhdistykseni 100-vuotishistoriikkia, olen löytänyt Finnasta hyviä kuvia ja tietoja yhdistyksen vanhoista kokoontumispaikoista. Niillä on hyvä elävöittää historiikkiä tai ainakin saada itselle lisätietoa sitä varten. On eri asia nähdä paikka sielun silmin kuin kuvitella se. 

Suosittelen kokeilemaan. Tässä nopeasti tehty oma bingorivini. Pitääpä oikein ajan kanssa katsoa, löytyykö nimestäni muita osumia ja ennen kaikkea pitää kokeilla vanhaa lautapeliä ja yllättää äiti hauskalla kuvalla syntymävuodeltaan. Samalla voi yllättää isänkin. Ja kokeilla kaikki muutkin kohdat. 

Kuvan osat Finnasta. 

Finna Street haulla löytyi muutaman kilometrin säteeltä melkein sata valokuvaa. Tämä kuva on1897 vuodelta Porin laulujuhlilta. Puuvillatehdasta ei ole vielä rakennettu, ei edes aloitettu.

Marttanukkekuvan tekstistä bongasin sukunimeni, joka itse asiassa tarkoittikin minua, sillä tekstissä oli siteerattu kirjoituksiani lähteenä. 

Kolmas kuva on yksi vanhoista kouluistani, eli Karkun emäntäkoulu. Kuva oli sen verran vanha, vuodelta 1944, että koulustani ei ollut rakennettu tuolloin vielä kuin puolet. Aiemmat kouluni ovat niin pieniä, että kuvaa ei löytynyt Finnasta, eikä edes koulussa tekemiämme lehtiä, joita olen nähnyt Siikaisten museossa. Yllätyksekseni kuitenkin löytyi ensimmäisestä koulustani lisätietoa, joka pitää tarkistaa sukujuttuihini.

Heiniä hatussa ja huopatossut jalassa

Luin ensimmäiset Heinähattu ja Vilttitossu kirjat ystäväni suosituksesta reilu 20-vuotta sitten. Tykkäsin, mutta jotenkin loppujen kirjojen lukeminen on jäänyt. Lokakuinen lukujumi pakotti etsimään kirjoja, joita muuten ei ole tullut luettua ja niinpä lukaisin pötköön kaikki 18 kirjaa tähän mennessä ilmestynyttä kirjaa. 

Sarjaa on tehty niin kauan, että Sinikka ja Tiina Nopola ovat ehtineet tässä ajassa jo uudelleen kirjoittaa ensimmäiset kirjat. Aluksi vierastin hieman ajatusta, sillä käsittääkseni kirjoja on fiksailtu enemmänkin elokuvien tarinaa kohti, mutta jos kirjailijat itse tykkäävät, niin mikä ettei. Paljon on maailma muuttunut vuodesta 1989, jolloin ensimmäinen kirja julkaistiin. Reilussa 30 vuodessa on ehtinyt kasvaa uusi kirjan kuuntelijoiden sukupolvi (no, jotkut lukevat sitä itsekin). 

Olen lukenut vuosien saatossa joitain Nopoloiden haastatteluja ja ollut vähän kateellinen siitä, että heillä on pari, jonka kanssa kirjoittaa. Opettajakoulutuksessa toivoin, että jos minusta tulee opettaja, saisin työskennellä toisen opettajan kanssa parina kuin symbioosissa. Kun yksi aloittaa lauseen, toinen jatkaa. Se olisi eri hienoa, kuten vanhoissa lasten kirjoissa sanottiin. Nopolan sisaruksilla työnjako on kuulemma sellainen, että Sinikka hallitsee Heinähattua ja Tiina Vilttitossua. 

Vilttitossu on kyllä aika viikari ja Heinähatulla on sangen pitkä pinna. Naapurin neidit ja lähistöllä asuvat poliisimiehet luovat tarinaan mukavia seikkailuita silloin, kun Vilttitossu ei niitä keksi. Jotenkin kummeksuin sitä, että vaari se ilmeisesti jaksaa vain hoivata sydänkohtauksista huolimatta vuodesta toiseen tyttöjen villiä pikkuveljeä. Pikkuveljeä ei näy eikä kuulu ensimmäisten kirjojen jälkeen. Jännä nähdä palaako veli aikanaan kouluun mentyään isovanhempien luota kotiin, vai jatkaako elämäänsä kasvattipoikana muualla. Sitä aikaa taidetaan joutua odottamaan vielä pitkään, sillä vielä Vilttitossukaan ei ole päässyt ekalle luokalle. 

Vuosien myötä Matti-isän tutkimukset ovat jääneet yhä vähemmälle ja perhe-elämä on tullut hänellekin tutummaksi. Hanna-äidistäkin on alkanut löytyä äidillisempiä piirteitä. Ehkä alkukirjoissa korostui se, että lapsia oli kolme ja ne olivat pienempiä, eikös se lapsiperhe-elämä jollain tapaa helpotu lasten kasvaessa. 

Parhaiksi kirjoiksi luokittelisin Rubensin veljekset ja Kielletty kampela -kirjat, joiden seikkailut vei tytöt hieman etäämmälle kotikadulta. Oli kyllä aika hauska projekti kuunnella kaikki kirjat putkeen, niinhän lapsetkin varmasti tekevät, jos tähän kirjasarjaan tarttuvat, ja miksikäs ei tarttuisi. Kelpokirjoja kaikki tyynni!

Risteilyllä turvallisesti kotisoffalla

Merirosvolaiva risteilee Gdranskista Sopotiin,
tuolla olisi ollut kiva palata pois Sopotista.

Viime viikkoina on ollut sen verran tuulista ilmaa, että on tullut useammankin kerran todettua, että onneksi en juuri harrasta syysristeilyjä.

Eipä silti, näin korona-vuonna tuskin tuli lähdettyä risteilylle, vaikka ilmat suosisivat. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin tunnustaa, että kesällä Riikan risteily hieman houkutteli. Mielessä on vielä edellinen kunnon Itämeren risteily (Ruotsin ja Tallinnan matkoja en laske) ikuisuus sitten, jolloin kävimme Visbyssä 1991 juhannuksena, ja ellei lasketa sitä, että ruokailun kanssa oli silloinkin turhan kiire, niin reissu oli todella kiva.

Tässä onkin hyvä syy poimia viime kuukausina luettujen kirjojen pinosta kaikki risteilykirjat ja vetää yhteenveto.

Kesäisellä parvekkeella aloitin pari vuotta sitten lukemaan Wilbur Smithin Vaaran vesillä toimintathilleriä. Sen kanssa kävi juuri niin kuin ajattelin, kesken jäi, kun maailma, eli tässä tapauksessa lukemattomat vähemmän toimintathillerimäiset dekkarit veivät voiton. Kesällä sain näemmä luettua 2/3 kirjasta.

Ajattelin, että nyt voisi olla lopun vuoro. Alkuun oli pakko selata kirjan alkuosaa, vaikka juoni olikin pääpiirteittäin mielessä. Lähinnä mietin, missä maassa tässä seikkailtiin. Kirja on edelleen kesken, mutta tulee kahlattua jossain välissä loppuun, näin ainakin luulen. Kirjan risteilijä on huippuluokan laiva, joka on yhden perheen omistuksessa ja löytynee nykyisin meren pohjasta.

Törmäsin lukiessani niin mielenkiintoiseen kalalajiin, että piti googlettaa. Suomenkielistä vastinetta en löytänyt, mutta törmäsin toiseen lajiin, joka nimen perusteella oli lähellä kirjasta bongaamaan, merten hienoimmiksi ruokakaloiksi esiteltyä kapinrihmanilkkaa.

Aikaahan siinä meni, ja piti käydä ostamassa perunoita ja muita tykötarpeitakin, kun punarihmanilkka (eli meriankerias) sana ohjasi Carlos-kokin ruokasivuille, jossa näyttää olevan hyviä perunaruokaohjeita espanjankieliseltä alueelta.

Pohjanmaalla tuli joskus jääkarhu vastaan. 
Tämä on jonkun ravintolan ikkunan alta, mutta 
lähiseudulla oli myös Arktinen museo Nanoq 
mistä löytyy naparetkeltä kerättyjä esineitä
Nanoq tarkoittaa grönlanniksi jääkarhua.

Perunoista tulikin mieleeni jollain tapaa kivan arkinen risteily, nimittäin Pekka Virolaisen kirjan Huippuvuorilla : matkapäiväkirja. Tuore ei ollut sekään kirja. Matka oli tehty jo 1950-luvulla ja kirjakin julkaistu 2007. 

Tuo risteily pisti miettimään, että kumpa olisi tullut aikaan otettua valokuvia Kehitysalue I-II automatkalta, niin siitä saisi vastaavanlaisen kirjan. Muistiinpanot on onneksi hyvät. Reitin voisi tietysti kiertää uudestaan ja ottaa puuttuneet valokuvat nyt. Pitänee pistää harkintaan. Georeissuilla on tullut ajeltua hulluimpiakin reittejä. Kesällä laskin, että tuolla reissulla kuntia, jossa käveltiin, oli kolmisen kymmentä. Kaikkea sitä tulee mieleenkin laskea... (korona-breikki kevät/alkukesä ja vähän virikkeitä, oletan).

Viimeksi risteilyistä kirjoittaessani taisin kirjoittaa

Parhautta Itämerellä: Tallinnan joulumarkkinat

Sariolan Kohtalokkaasta Itämerenmatka, jossa käydään maissa ainakin Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa. 

Tanskasta pääsee risteilylle myös Englantiin. Lone Theilsin kirja Kohtalokas risteily kertoo rikoksesta joka tapahtui kyseisellä laivamatkalla. Lone Theilsin kirjoissa taitaa parissa muussakin olla puhetta tuosta laivareitistä, jos oikein muistan. Theilsin kirjasarjasta olen tykännyt, vaikka minusta kirjan päähenkilö ajautuu turhan usein tieten tahtoen tai hyvinkin ajattelemattomasti vaaroihin, joita itse pyrkisin välttämään. Siinä on samaa vähän noloakin itsevarmuutta, mitä Eppu Nuotion Salmessa. 

Näiden lisäksi olen seilannut Tapio Lehtisen matkassa Yksin seitsemällä merellä. Hurjanlainen reissu se oli. 

Kirjan tapahtumista muistan lukeneeni aikanaan lehdistä siitä, kuinka veneen pohjaan laitettiin vääränlaiset myrkkymaalit ja veneen pohjaan kertyi sulavaa menoa paljon haittaava eliöstökerros. Toivottavasti samoin ei käy pari päivää sitten maapallon ympäri purjehdukselle lähteneelle Ari Huuselalle, jonka reissu käsittääkseni alkoi tuulisissa merkeissä. 

En ole koskaan ollut muussa purjeveneessä kuin kalajaasi Ihanassa ja sekin reissu tehtiin uhkaavan ukkosen vuoksi moottorin avulla ilman purjeita. Tuosta reissusta taitaa olla reilu 8 vuotta. 

John Lennon olisi nyt ikämies

 

Olen seurannut Twitterissä puheenaiheena Roomassa nyt keskusteluja kohta puolisen vuotta. Olen huomannut tänä aikana, että monia kulttuuriasioita nostetaan esille Roomassa paljon helpommin, mitä Suomessa.

En ole ollut koskaan aiemmin mikään Twitter-fani, mutta nyt myönnän olevani koukuttunut. Ensimmäistä kertaa huomaan, että Twitterissä voi nähdä muutakin kuin samojen suomalaisjulkisten jakamia samoja juttuja. Kiitokset siis Italiaan.

Päivittäisen kulttuuripläjäyksen ohella on mieleen ehkä jäänyt myös joitain italialaisia sanoja ja sanontoja, joten hyöty on ollut kaksinkertainen.

Otetaan esimerkki.

Tänään ihmettelin, miksi Haruki Murakamin Norwegian Wood oli noussut Roomassa puheenaiheeksi. Kirja on kirjoitettu 1987 (suomennos 2017). Muutamaan Twitter-päivitystä myöhemmin asia selvisi. Tänään olisi John Lennonin 80-vuotispäivä.

En ole millään muotoa Murakami-fani. ”Kaikki” siitä puhuvat ja kaverit kiittelevät, mutta itse en ole saanut Murakamista otetta, vaikka pidänkin yleensä japanilaisesta kirjallisuudesta.

Murakamin kirjan taustalla on kuulemma Beatlesin Norwegian wood. Pieni silmäily kirjablogeihin osoitti, että kirja saattaisi olla se Murakami, jonka voisin saada selätettyäkin, jos siihen tarttuisin. Juuri nyt on kuitenkin lukulistalla niin monta muutakin kiinnostavaa teosta, että Norjalaismetsään sukeltaminen saa vielä toistaiseksi jäädä, vaikka onkin John Lennonin syntymän muistopäivä.

Beatleseista tykkään. En tiedä johtuuko itse musiikista, vai siitä, että serkkuni soitteli Beatlesia levysoittimesta mummolassa, kun talossa miniänä oleva äitini odotti minua. Jälkeenpäin äiti on kertonut, että häntä Beatles oksetti, mutta luultavasti tieto äidin mieltymyksestä ei kulkeutunut masuasukille saakka.

Joka tapauksessa, onnittelut herra Lennonille sinne jonnekin. 

"Imagine all the people, living life in peace..."

Lukuviikon lukupäivä

Sattuneista syistä Suomen lukupäivänä 8.9. tuli kuunneltua vain äänikirjaa. Tänään yritän ottaa vahingon takaisin. Tavoitteena on lukea edes muutama sarjakuva- ja runokirja, joita on kotiin kertynyt iso kasa (kuvassa vain osa).

Ensimmäiseksi valikoitui Max Cannonin sarjakuva Raakaa lihaa, jossa esiintyi julmaa huumoria, josta yleensä en tykkää. Cannonin ote oli sen verran oivaltavan viiltävää, että yllättäen tykkäsin. Tykkäsin myös mustan palkin keskellä olevasta vaihtuvasta tekstistä, vaikka en aina oivaltanut, millaisella aasinsillalla se kuvaan liittyi. 

Yhdestä stripissä tuli mieleen hääni. Miehen työkaverit olivat kiinnittäneet van alla metallisella ketjulla hääautomme perään puuhöylien lisäksi vanhan, pienen sirkelinterän. Tätini, joka ajeli takanamme kertoi myöhemmin, että jossain kohtaa terä oli kimmonnut irti, ja lentänyt pellon pientareelle. Kauhistutti kun kuulin. 

Päivän toinen kirja oli pitkään kesken ollut Wilmar Silva de Andraden runokirja Säröjä purppuranpunaisessa järvessä. Kirja oli jälleen kerran yksi niistä "annan tilaisuuden eteläamerikkalaiselle kirjallisuudelle" - kirjoista, jotka vihdoin taisteltuani kannesta kanteen mietin aina, että miksi vaivauduin. Tämäkin kirja olisi voinut jäädä lukematta, sillä maahaasteessani on jo Brasilia. Runot eivät iskeneet ja niissä oli samantyylistä irrallisuutta kuin Luiz Ruffaton sekava sillisalaattikirja Rutosti hevosia, josta ei meikäläiseltä pisteitä herunut, vaikka kuinka oli maailmalla palkittu kirja. 

Kirjailija on kotoisin Amazonin liepeiltä, ja pakko todeta, että kirjan runoista tuli mieleeni jostain FB-ryhmästä lukemani kommentti juuri nyt pinnalla olevasta Delia Owensin kirjasta Suon villi laulu kirjasta. Useampikin kirjan lukenut ihmetteli, kuinka 12 vuotiaaksi lukematon päähenkilö pystyi kirjoittamaan kotisuonsa eläimistöstä tietokirjoja. Mielestäni se ei olisi ihme, sillä luontoa tarkkailemalla oppii hyvinkin paljon ja latinalaiset nimet voi katsoa kirjoista (nykyään googlettaa). Jotain samaa ja hatunnostonarvoista löytyi näistäkin runoista. Runot vilisee paikallista eläimistöä ja kasvistoa ja aina välillä vilahtelee intohimo. 

Lukiessa mietiskelin, millaista määrämuotoista runoa itse kirjoittaisin jäkälistä ja sammaleista, poroista ja oravista. Runoissa oli 11 riviä, jolla kullakin oli 6-11 sanaa niin suomeksi kuin portugaliksikin. Rivien pituus näytti pysyvän samana sivusta toiseen. Itseäni häiritsi isojen kirjainten totaalinen puute. Taidan olla vähän kaavoihin kangistunut 🙂

Brasiliasta siirryin sujuvasti Ouran saaristoon Merikarvialla. Niin ikään pitkään kesken ollut Arvo Salon Oura ooppera - Merellinen musikaali tuli luettua vihdoin loppuun ja Perkeet haasteen yksi kohta, eli musikaali tai oopperan libretto, tuli täytettyä. Samalla kunta haasteeseen tuli kirjattua Merikarvia. Harmi, etten päässyt tuota aikanaan katsomaan. Tekstin perusteella sanoisin, että olisin viihtynyt. 

Päikkärien jälkeen olikin taas sarjakuvan vuoro. Annukka Leppäsen ja Katsu Kujalan sarjakuva Anopin unelma ei nyt ihan ollut sitä, mitä kuvittelin, mutta yllätyin positiivisesti. Veikkaan, että en enää koskaan tule katsomaan Maija Mehiläistä muistamatta tätä kirjaa. 

Viides ja päivän viimeinen paperikirja kasasta oli Aku Ankan Taskarin teemanumero 2 Tutkivaa journalismia, minkä lainasin joku aika sitten lähinnä huvitukseksi töissä julkaisemamme verkkolehteä ajatellen. Ihan samanlainen meininki ei ole meidän toimituksessamme mitä kirjassa. Lapsuudesta Touho Ankka ja Moby Dick olivat suosikkejani. 

Kasaan jäi niin monta lukematonta kirjaa, että huomenna kaiketi uusiksi.