Soffamatkalla Guatemalassa

Kädessä on kirja Weekend Guatemalassa ja keittiön pöydällä odottaa kaverilta saatu paketillinen Guatemalaa. On siis sopiva hetki lähteä lyhyelle viikonloppumatkalle soffalla makoillen. Määränpäänä Guatemala, yksi vähemmin tuntemastani Pohjois-Amerikkalaisesta maasta.

Guatemala on Väli-Amerikan väkirikkain  valtio ja se sijaitsee Meksikon ja Hondurasin välissä. Atsteekien kielellä Guatemala tarkoittaa puiden maata, ja puita siellä on edelleen paljon, vaikka esimerkiksi banaanin ja kahvinviljely ovat valloittaneet metsiä. Metsät ovat lähinnä sademetsää ja vuoristoseutujen kuusimetsää.

Valtio oli Maya-intiaanien hallussa ennen Espanjan valloittamista. Maya kulttuurin aikaan asutuskeskuksia oli pari sataa ja näistä suurehkoja 26 kappaletta. Yksi tunnetuimmista lienee Tikal, jonka merkitsin alla olevaan karttaan. 

Maa itsenäistyi Espanjasta 1821 ja 1954 alkoi sisällissota, joka kesti yli 40 vuotta. Se on käsittämätön aika sotia veli veljeä vastaan! 

Lämpötilansa puolesta Guatemala ei houkuttelisi minua matkustamaan, sillä viileimpään aikaankin näin marras-joulukuussa päivän ylin lämpötila on keskimäärin korkeampi, kuin Suomen kesälämpö, 23,4°C. Tosiin sadekausi on juuri loppunut, joten ilma voisi olla miellyttäväkin. 

Miguel Angel Asturias on ainoa guatemanalainen kirjailija, Josta olen edes kuullut, mutta moni muu kirjailija on ollut tuntematon kun olen tarttunut ensimmäiseen kirjaan. Asturias syntyi 1899, vain vähän sen jälkeen kun Suomessa oli allekirjoiteltu Suurta Adressia Venäjän Tsaarille. Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän sai 1956. Työuran hän teki diplomaattina, mutta kirjoitti siis myös laadukkaita kirjoja. 

Weekend Guatemalassa on kahdeksan novellia. Tämänkin eteläamerikkalaisen kirjan on kääntänyt Pentti Saaritsa. En tiedä johtuuko Saaritsasta vai Asturiasta, mutta pidin kirjan tekstistä. Muutamat novellitkin miellyttivät, vaikka olenkin enemmän pitkien tarinoiden ystävä. 

Asturias osaa kerronnan taidon. Ainakin minä tulin vakuuttuneeksi, vaikka kirjan tiheä rivinväli ei mitenkään houkutellut tarttumaan kirjaan. 

Minä olen kersantti Peter Harkins ja kun en tullut millekään blitz-keikalle  vaan weekendiä viettämään niin joinpa itseni humalaan, tajuatteko?... otin kännin...! Mutta sinä yhtenä päivänä minä en ollut humalassa... Minä olin juonut mutta en ollut humalassa ja se joka toisin väittää, sekoittaa surkeasti kaatumisen ja huojumisen... humalainen menee kumoon... ja kun minä sinä päivänä lähtiessäni hakemaan kuormuriani horjuin, niin minä siis olin juonut, en humalassa.

Ja eikun matkaan... 

Minä lähdin kuin henkäys tyhjää tietä pitkin ja laskeuduin laaksoon jota miljoonat tähdet kylvettivät. Käteni nukahtivat rattiin ja ruho istuimeen. Katselin vain tienauhaa, joka tuntui pehmenevän kaarteissa ja kovettuvan suorilla. Pikkuautot, bussit, kuormurit, rattaa väistivät edessäni. Mutta ei yksi tasanko kauan kestä kun ajaa kahdeksaakymmentä, ja tie alkoi vaipua kuin yön paino olisi kiskonut sitä alaspäin, kunnes tulin teräksensinisen joen yli kulkevalle sillalle, ja sitä jatkoin yhä alemmas kohti rannikkoa, ohi kasviaitausten, joissa erottui veitsenmuotoisia vihreitä lehtiä ja kukkia kuin mykkiä kuunvalkoisia kelloja.  

Yhden novellinkin aikana kaikenlaisia ehtii sattua. Brooklynissä olisi varmasti ollut helpompaa...

Kathy Reichs Kaivojen vainajat kirjasta tulee mieleen Bones televisiosarjan vanhoja luita tutkiva tohtori ja hänen työparinaan oleva poliisi, jolla on hauskoja sukkia. Googlettamalla selvisi, että mielikuva oli täsmälleen oikea. Televisiosarja perustuu näihin kirjoihin. 

Olen pitänyt sarjasta ja tykkäsin tästäkin. Tutkinnan kohteena oli sekä vanhoja että tuoreita luita Guatemalassa. 

Kirjassa mainitaan, että Guatemalassa ei ole hopea- tai kultaesiintymiä. Jadesta ei puhuta mitään, mutta viime vuosina on arveltu, että Maya-kulttuurin ja sitä vanhempien kulttuurien jade-esineet olisivat peräisin Guatemalasta. 

Kirja oli sen verran hyvä, että luultavasti luen jossain vaiheessa koko sarjan.

Mario Readingin Pyhä Keihäs kirjassa vilisee SS miehiä ja temppeliritareita, jälkimmäiset tosin enemmänkin muinaisen ritarin jälkeläisiä, mutta jotka siirtävät vastuutaan tärkeästä esineestä sukupolvelta toiselle. Kirjan tärkeä esine on pyhä keihäs, jolla on pistetty 2000 vuotta sitten Jeesusta. 

SS miehet istuvat hyvin mielikuvastani Etelä-Amerikassa, jonne monet SS miehet päätyivät pakoon sotarikostuomioita. Guatemala tosiin on Pohjois-Amerikka, mutta luovutussopimuksia ei sieltäkään tainnut toisen maailmansodan jälkeen olla Eurooppaan. 

Elisabeth Burgos (toim) Nimeni on Rigoberta on intiaaninaisen tarina maan luoteisosan intiaanikylästä maan pääkaupunkiin, sorretusta intiaanitytöstä Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi 1992. Tämä Rigoberta Menchún elämäkerta on kirjoitettu jo 1983, jolloin hän oli vasta 24-vuotias. 

Menchú pukeutuu perinteisiin guatemalalaisen naisen värikkäisiin vaatteisiin. Hän kunnioittaa perinteitä, mutta halusi opetella aikuisena espanjankielen, jotta voisi taistella alkuperäiskansojen puolesta paremmin. Guatemalan väestöstä 2/3 on 1500-luvun Mayojen jälkeläisiä. 

Kirjassa kerrotaan intiaanien perinteistä syntymästä kuolemaan sekä Rigoberta ja hänen perheensä tekemästä työstä maansa hyväksi. Rigobertan isä kuoli tässä työssä. Hän antoi tyttärelleen voimalausen:

Toisten osana on vuodattaa vertaan, 

toisten antaa voimaa. 

Jennifer K. Harbury Rakkaani Everardo : naisen taistelu oikeuden puolesta. Kirjassa kertotaan amerikkalaisen juristinaisen ja guatemalalaisen sissin rakkaustarina. Melko pian vihkimisen jälkeen Everardo katoaa ja vaimo ei usko kuolemaan. 

. 

Soffamatkalla Mosambikissa

Mosambikin presidentti Filipe Nyus oli viime viikolla vierailulla Suomessa ja on siis hyvä hetki muistella Mosambikia tässä yhteydessä. Suomi on tehnyt uutisen mukaan kehitysyhteistyötä Mosambikissa pitkään, mutta ainakin itseltäni se on mennyt kokolailla ohi korvien. Muutaman seuraavan vuoden aikana näkyvyys mediassa voi olla isompaa, sillä Mosambik on seuraavat vuodet YKn turvallisuusneuvostossa. 

Ensimmäisenä viime viikkoisesta presidenttien lehdistötiedotuksesta osui silmiin, että muutaman päivän Suomen vierailuun kuuluu myös tapaaminen suomalaisen kirjekaverin kanssa. Kirjeenvaihdosta tosin on aikaa viitisenkymmentä vuotta.  

Itsellänikin oli 1970-80-luvuilla kirjekavereita eri puolilta maailmaa. Joskus olen miettinyt, mitä heille kuuluu. Ruthista tuli kuntohoitaja ja Kirti jatkoi ensin perheyrityksessä, mutta on sittemmin siirtynyt joogaguruksi. Mutta miten kävi niille muille, joita oli reilu parikymmentä. On jotenkin mukavaa huomata, että muutkin vielä muistavat nuo ahkerat kirjeenvaihtovuodet. Jopa presidentitkin. Toivottavasti kuulemme tuosta tapaamisesta lisää myöhemmin. 

Mutta Mosambikiin. 

Ennen Kirja joka maasta  -lukuhaasteeseen tarttumista Mosambik oli minulle afrikkalainen valtio meren rannalla ja sillä oli portugalilainen menneisyys. En kyllä ole varma, kuinka paljon merenrantafiilistä tuli Taiskan Mombasan myötä. Mosambik ja Mombasa kun kuulostavat hiukan samanlaisilta sanoilta, kuin pistäisi korvan kiinni isoon simpukkaa ja kuulisi kaukaiset meren aallot...tai veren kohinan korvissa, mistä se ääni sitten tuleekaan. 

Ensimmäinen koskaan lukemani mosambikilainen kirja oli Mia Cauton Plumeriaveranta. Siinä sitten oli outo kirja. Luin sitä vähään silloin, toisen vähän tällöin mutta tuntui, että loppua ei näy. 

Muistelen, että tässäkin kirjassa oli ikään kuin kaksi päällekkäistä tarinaa, jossa luurankojuttu ei oikein avautunut. Kirjaa on kovasti kehuttu, joten vika lienee minussa enemmänkin kuin kirjassa. 

Lukiessani kirjaa vuonna 2017 olin vasta aloittamassa maailman valloittamista lukien. Pitäisi kokeilla lukea uudestaan nyt, kun olen lukenut tässä välissä pari sataa muutakin omituista kirjaa.

Plumeria eli temppelipuu on hyvältä tuoksuva puu, jota kasvatetaan hyvän tuoksun vuoksi. Kukat ovat ehkä meille tutumman oleanterin oloisia. Siemeniä löytyy suomalaisistakin siemenkaupoista. 

Kuvassa on plumeria kukkia. Kasvi on kotoisin Keski-Amerikasta. Lukiessa olisi ollut hyvä googlettaa esiin tämäkin tieto, mutta silloin vielä googletin vähemmän ja uskoin oivaltavani enemmän. 

Hauska yhteensattuma oli, että tätä kirjoitellessa luin pari Havaijille sijoittuvaa kirjaa joista molemmissa mainittiin temppelikukka tai plumeria sana useampaan kertaan. 

Kokoelmateoksessa Msaho - runoja ja kertomuksia Mosambikista on tekstinäytteitä tärkeimmiltä mosambikilaisilta kirjailijoilta. 

Mukana on myös Mia Cauton kirjoittama tarina, joka itselleni oli kirjan helmi. Tuli oikein hyvä mieli, kun sai näin poistettua Plumeriaveranta-kirjan huonon jälkimaun. 

Msaho on mosambikilainen tanssi-ja lauluperinne, joka kumpusikin mieleeni joistain kirjan runosäkeistä ja toi mieleen kerran eräässä kansainvälisessä tapahtumassa näkemäni afrikkalaisen pihanlakaisulaulun. 

Msaho voi tarkoittaa nykyisin myös sitä, kun kirjailijat lukevat/lausuvat tekstejään julkisesti. Suomessakin sellaisia voisi olla useammin, mutta muistelen kuulleeni kirjailijan lukevan tekstiään läsnäollessani vain kerran. Yleensä ne kertovat vain kirjan taustoista. V

Kirjassa on tekstejä eri aikakausilta reilun sadan vuoden ajalta. Tarinoista värittyy varmasti kulttuuria paremmin tuntevalle eri asioita, mitä minulle, mutta tykkäsin kirjasta silti. 

Kirjan pohjavire on kuitenkin minun mielestäni erilainen kuin niiden maiden kirjoissa jotka olivat aiemmin Englannin tai Saksan siirtomaita. 

Vaikea silti sanoa, kuinka paljon tästä mielipiteestäni tulee sitä kautta, että pidin Juha Ruusuvuoren niin ikään portugalilaisen historian omaavasta São Tome and Principestä kertovasta Tarzanin hauta -kirjasta. 

Wilbur Smithin Tiikerin silmän tapahtumapaikka on merellä Mosambikin rannikolla olevalla saarella. Kirjassa etsitään aarretta, johon kuuluu Tiikerin silmien jalokivet. Seikkailun tapahtuma-aikana on 1960-luku.

Tykkään aarteen etsinnästä, ja siksi harrastan lukemisen vastapainona geokätköilyä. 

Sen sijaan en tykkää aarteenetsintäkirjojen normaalista kaavasta. 

Ikuisuuksia kadoksissa ollutta aarretta lähtee sattumalta samaan aikaan etsimään kaksi porukkaa, joista toiset ovat hyviä tai edes hieman parempia kuin toiset ja ne toiset sitten pahoja. Vihdoin aarre löytyy ja sitten tulee toisetkin paikalle lopuksi ammutaan paljon.

Tämä kirja ei ollut aivan pahimmasta päästä, joten tykkäsin. Kirja oli aikanaan ensimmäinen Wilbur Smith jonka luin. Sittemmin olen lukenut toisenkin. 

Jos itse kirjoittaisin kirjan aarteen etsinnästä, niin pahikset sattuisi paikalle vahingossa tai selittäisin samanaikaisen etsinnän syyt uskottavammin. 

Neljäs Mosambikiin sijoittuva kirja, jonka olen lukenut on Esa Salmisen Leposija Kilimakitossa. Kirjan tekijä ja nimi johdattivat minut odottamaan kirjalta jotain aivan muuta, mitä se oli. Eipä tullut ennen lukemista mieleen, että kyseessä oli luiden leposija, vaikka tottahan tiedän että lemmittyjen leposijat ovat hautausmailla. Suosittelenpa tässä samalla muuten Lemmittyjen leposijat kirjaa Mikkelin historiasta kiinnostuneille.

Kirjassa eletään nykyaikaa ja tutustutaan löytyneiden kirjeiden avulla kartano-alueen historiaan 1920-luvulla. 

Kun luin kirjaa, mietin että Salminen oli saanut hyvin aikaiseksi samankaltaisen tunnelman, joka itselläni oli Mia Cauton Plumeriaverantaa lukiessani. Tiedä sitten oliko se hyvä vai paha asia. 

Soffamatkalla Seinäjoella

Seinäjokeen liittyy sekä hyviä että huonoja muistoja. Jälkimmäiset olen pyrkinyt unohtamaan, joten ei puhuta tässäkään niistä. Seinäjoen teatteri houkuttelisi käymään, mutta juuri nyt ei ole mahdollista lähteä, joten kirja kauniiseen käteen ja kohti lukunurkkausta. 

Otin ensimmäiseksi matkaoppaaksi Helena Lönnrothin Noitapussista kursistaa kuolema -dekkarin.

Heti Noitapussin nimilistassa törmäsin tuttuun paikkaan. Vau. Paikallislehden  hallituksen puheenjohtaja Jalmari Liipantönkkä toi mieleen oitis erään georetken Etelä-Pohjanmaalle. Geokaveri oli bongannut tienviitan Liipantönkkä ja käytiin sitä katsomassa.

Postiosoite 61450 Liipantönkkä sijaitsee Seinäjoen keskustasta noin 20 km pohjois-luoteeseen Lapuan ja Ylistaron välisen maantien Ylistaron puoleisella kolmanneksella. Matkaa Ylistarolle on noin 10 km. 

Mielestäni Liipantönkkä on vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen paikannimi kuin Raumalla sijaitseva Äyhö. 

Ja sitten lukemalla kohti Seinäjokea. Kun työsopimus oli tehty, siirryttiin syömään ja sillä reissulla nähtiin Terijoella siirretty huvila. Liekö ollut sama huvila, joka mainittiin Tuula T. Matintuvan Piippo ja mies Marokosta kirjassa. Se muuten on ensimmäinen Piippo-kirja ja sattumalta yhtä vanha kuin Noitapussista kurkistaa kuolema. 

Entuudestaan tiesin, että Terijoella siirrettiin tuhansittain huviloita muualle Suomeen sen jälkeen, kun raja Suomen ja Neuvostoliiton välillä suljettiin ja Terijoen kesävieraat vähenivät. Elina Syväojan tutkimuksen Tuhatilmeiset kannakselaishuvilat mukaan huviloita siirrettiin Pohjanmaalle nelisen kymmentä. Seinäjoella niitä on ollut reilu tusina, suurin osa Kapernaumissa, muutama keskustan alueella. 

En tiedä, mitä vuotta Noitapussikirja kuvaa, mutta en oikein usko, että 15.6. jälkeen tuomi kukkisi enää Seinäjoella. Harvoin tulee bongattua kirjasta ristiriitoja, mutta kuinka nyt huomasinkin. Kirja on julkaistu 1992, jolloin talvet oli monena vuonna lämpimiä ja vähälumisia. Lehti-ilmoituksen mukaan hakemukset tuli lähettää 15.6. mennessä. Tuohon aikaan en ainakaan itse törmännyt koskaan siihen, että valinta olisi tehty ennen määräajan umpeutumista. Tiedän paikkoja, jossa tuolloin ei  edes avattu hakemuskirjeitä ennen määräpäivää. Niinpä voi otaksua, että haastattelu oli 15.6. jälkeen. 

Sitten seurasi taas hauska muisto. Uusi päätoimittaja saa kuntaan muuttaessaan sakot siitä, että ei pysähtynyt riittävän pitkään Stop-merkin kohdalla. Pysähtyessä pitäisi poliisin mukaan pitää 'pieni hiljainen hetki'.

Yhdellä georeissulla näillä tienoilla ajeltiin keskellä kaunista peltoaukeaa. Vastaan tuli risteys, näkyvyys oli hyvä joka suuntaan eikä tiellä näkynyt risti sielua. Kaveri pysäytti auton. Arvelin itsekseni, että hän aikoi ottaa valokuvan. Kun mitään ei tapahtunut kysäisin asiasta. Odotettiin kuulemma, että liikennevalot vaihtuu. Liikennevaloja ei lähitienoilla ollut. Nauruksihan se meni sekin reissu.

Kirja oli toinen, josta bongasin sukunimeni. Tässä kirjassa sukunimikaima, isäntämies, löysi ruumiin. En karehdi osaansa. Itseäni jäisi vaivaamaan. 

Kelpo kirja muutenkin, kuin sukunimen bongauksen vuoksi. 

Seuraavana matkaoppaana oli Anneli Kannon Ihan pähkinöinä -kirja, jonka myötä saavuin junalla Seinäjoen asemalle. Useamman kerran siitä olen ohi mennyt junalla, mutta vain kerran jäänyt junasta. 

Kirjan mukana päädyin myös kaupungin kuuluisampaan nähtävyyteen, ja seuraamaan kihlautumista melkein Lakeuden ristin tornin huipulla. 

Toisin kuin minä aiemmilla reissuillani, kihlapari ei kyllä päässyt sisälle kirkkoon eikä myöskään ulkoa ylös torniin johtavaan hissiin. 

Itse olen käynyt ihailemassa maisemia yläilmoista ja tullut kerran myös lukituksi kirkon sisään. 

Yksi reissuistai oli kesäaikaan niin, että pääsin myös kahville kirkon kattoterassille. Sitä voin suositella lämpimästi, vaikka näköala sieltä ei olekaan yhtä hyvä kuin tornista. 

Kannattaa muuten jalotella kirkkoa lähellä olevassa puistossakin. Se tuntui kiinnostavan vehreältä ja toi uutta näkökulmaa kaupunkiin. Jotain Patsaitakin siellä oli mutta vehreys ja kukkivat pensaat oli ihastuttavia. 

Kahvista puhuttiin kirjassa samalla asenteella mikä itsellänikin kahviin on. Kahvi on hyvää, kun se on hyvää. Ellei ole kunnon espressokonetta, eikä mutteripannukahvi maistu hoivattavalle mummolle, niin aina voi keittää aitoa perisuomalaista pannukahvia. Se maistui kirjassa kaikille: espressoon tottuneelle kaupunkilaiselle, mummolle, sulholle ja maahanmuuttajalle, josta näytti tulevan yhtiökumppani. Itse keittäisin kahvin turkkilaisittain, jos pannukahvia kehittäisin. 

Tykkäsin kirjasta, ja olin melkein pähkinöinä lukiessani sitä 🤸🏼‍♂️. 

Tuula T. Matintuvan Piippo ja katala kumppani -kirjassa katoaa nahkatuotteita myyvä modernimpi matkarakastaja, joka etsii petikumppaneita netin seuralaisen hakupalstalta. 

Seinäjoki lienee ollut ainakin aiemmin kauppamatkustajien ja muiden matkalaisten suosiossa. Aiemmin hyviä majapaikkoja, jotka tarjosivat ilta harrasteita, oli harvemmassa. 1990-luvulla kuulin parilta maata kiertelevältä konsultilta, että Seinäjoelta löytyi aina tanssitettavia naisia, ellei televisio kiinnostanut. Nykyisin lähdetään kuntosalille tai surffaillaan netissä, mutta ehkä joku vielä tanssiikin. 

Matintuvan kirjassakin tanssitaan, mutta sillä ei ole pääroolia, kun pari löytyy netin välityksellä jo valmiiksi. Kirjan nahkakauppiaallakin on ainakin neljä verkkoa vesillä yhtä reissua varten. 

Mahdollisia murhaajia on niin monta, että pitää vähän pinnistellä, jotta pysyy nimissä perässä. Nettituttavien ja heidän lähipiirinsä lisäksi osansa tutkimuksista saa myös uhrin suku ja nahkatuotteita tilanneet tahot. 

Seuraavaksi siirryin 1900-luvun alkupuolelle, aikaan jolloin aiemmin mainittuja huviloita siirrettiin Terijoelta. Seinäjoki oli tuolloin paljon pienempi ja puhelinlangat roikkui vielä seipäiden nokassa keskellä kylää ja sittemmin kauppala. 

Eira Pättikankaan Puhelinpylväiden varjossa valtatie -kirjassa keitetään kahvia arkena samaan tapaan kuin Ihan pähkinöinä kirjassa pyhäiltojen juhlavatunnelmaisina hetkinä. Kahviin lisätään kuitenkin hyppysellinen suolaa, jotta veden maku häviää. 

Hirveän monessa kirjasta en muista lukeneeni ilmalaivoista, mutta tässä kirjassa sellainen esiintyy. Tämä ilmalaiva oli lähtöisin Italiasta. (Ainoa livenä näkemäni ilmalaiva Pegasos kuvattuna Jämijärvellä). 

Kirjassa on niin kotoinen eteläpohjalainen murre, että tuli oikeen hyvä olo. Veikkaan kuitenkin, että savolaisille kirjan lukeminen voi olla haasteellisempaa. 

Seinäjoen kokoisessa kaupungissa polkupyörä on edelleen yhtä oivallinen kulkuneuvo, mitä se oli kirjan aikaan 1920-30-luvun taitteessa. Silloin haaveiltiin lyhyistä hiuksista, radiosta ja omasta autosta, ja pitkät housut naisten jalassa herättivät kummastusta. 

Päähenkilö pyöräili ensimmäisellä pyöräreissullaan Törnävän kirkolle. Se olikin oivallinen valinta, sillä kirkko on siron kaunis ulkopuolelta. Sisälle en ole vielä onnistunut pääsemään. 

Polkupyörällä ajeltiin myös sota-ajan evakkokokemuksista Sortavalasta Seinäjoelle kertovassa Merja Mäen Ennen lintuja -kirjassa, joka osoittautuikin jo kertaalleen luetuksi, mutta koska en loppua muistanut, luin kirjan loppuun. 

Kirjassa pyöräiltiin pimeässä vesitornin ohi. Kun päähenkilö sulki tarakalla silmät, hän saattoi kuvitella olevansa Laatokan laineilla. 

Vesitornin juurellakin on tullut käytyä muutama kerta. Geokätkön perässä tietysti. 

Tansseihinhan sitä pyöräiltiin, nurkkatansseihin, tanssiminen kun oli sota-aikana kielletty. 

Se tietty johdatti ajatuksen Tangomarkkinoille. Olen lukenut mielestäni parikin tangokuningaskirjaa, mutta uutta en tähän hätään löytänyt, joten tartutaan lopuksi runoihin. 

Kyösti Mäkimattila on yksi suosikkini tangokuninkaallisten joukosta. Valoina toisillemme on Mäkimattila neljäs runokirja. Sen viimeinen runo sopii monille kuin nenä päähän näin täysikuu aikaan:

Kuun kanssa valvoimme, 

Melkein koko yön...

Sen verran on tullut katseltua Tangomarkkinoita, että joku vuosi voisi kähteä kattselemaan hulinaa paikan päältä. Sitä odotellessa voi aina lukea muutaman kirjan lisää.  

Kevyt välitilinpäätös tästä lukuvuodesta

Tuttu kirjastolainen kysäisi, joko on ensi vuoden luku suunnitelmat tehty. Eipä juuri ole, vaikka jatkan en lukemisen rytmittämistä kuukausittain. Siitä kuitenkin juolahti mieleen miten lukeminen on tänä vuonna jakautunut.

Kun sitten lähes siinä samassa huomasin, miten voi tehdä helposti sanapilven, niin olihan sitä kokeiltava.

Yllätys oli Englannin ja USAn vahva panos. Englantia selittää kyllä majakka päivitykset ja USAta säeromaani ja keväällä lukemani useampi 3 etsivää kirja, mutta silti ne olivat yllätyksiä.

Käyttämääni Sana pilvi ei valitettavasti tarjoa maksuttomana vastattujen kappalemäärä, mutta kaikenkaikkiaan kiva pilvihän siitä tuli. Sanapilvi tehty 10.11. Mittakaavaa antaa, tieto, että Ukrainasta olen lukenut vähän yli 30 kirjaa, ja Guatemalasta 4. Suomalaisia kirjoja en kirjannut. 

Soffamatkalla Hondurasissa

Sadepäivä, lauantai, mitähän tekisin tänään? Kahvia nyt ainakin pitää saada... Hmmm. Hmmmmm. 

Mullahan on kaverin antama kahvipaketti kaapissa. Sehän oli Etelä-Amerikasta, ja hei, marraskuu on Etelä-Amerikka kuukausi.  

Lähdenpä tutustumaan Hondurasiin! Voisi kai ihminen huonomminkin lauantainsa käyttää. Kaivan kaapista kahvipaketin ja leikkaan palan mustikkapiirakkaa. Kun kahvi on valmis, siirryn lukutuolille ja aloitan e-kirjan, romaania kun en ensialkuun löydä.

Honduras on kirjan nimi ja sen on kirjoittanut Jan Moen, ja kieleksi osoittautuu ruotsi. Jan Moenin tunnistan rikosromaanien kirjoittajaksi ja mietin, miten se sopii avustustyökuvaan. Kaiketi sekin selviää kirjasta. 

Näemmä aloitetaan maan köyhimmistä paikoista. On vuosi 1979. Saavun San Pedro Sulan kaupunkiin, La Liman kaupunginosaan ja sen slummialueelle, Bajoon (tekstin alla kartassa San Pedro Sula on keskimmäinen piste). Kirjoittajan tyyli on mukaansa tempaavan kuvaileva. Google kääntäjän automaattikäännös antaa sopivan karun poljennon kirjan alkuun:

Bajo ei ole kaupunginosa, ei omakotitaloalue, ei kerrostalo. Se on köyhyyden jälkeläinen, pikkukaupungin kurjuuden jatke, aittojen kasautuminen, syöpäkasvain, haiseva ja tukehtuva...

...Bajo sijaitsee joen rannalla, sadekauden tulvien huuhtoutuneista sedimenteistä rakennetun hiekkapannan päällä. 

Se on matala, yksi taso kaupungin alapuolella, ja se on köyhä, jos tarkoitat köyhää, toivotonta. 

Slummit eivät luo parasta lähtökohtaa elämälle, mutta kirjoista olen oppinut, että jos tahtoa on ja onnea piisaa, eikä sorru päihteisttin tai joudu vastentahtoisesti petipuuhiin ja saa liutaa lapsia, voi sieltäkin ponnistaa koko maailmankin maineeseen tai ainakin viettää onnellista, mutta köyhää elämää. 

Mietin kirjan alkupuolen, miksi avustustyötä tehtiin nimenomaan tuolla alueella. Puolivälissä kirjan syy selvisi. Ruotsalaisilla oli tuolloin La Liman esikaupungissa lähetysasema, joten yhteistyö sen kanssa ja kautta oli luontevaa. 

Honduras on noin Lapin maakunnan kokoinen valtio. Moen mukaan 1970-luvun lopulla se oli maailman köyhimpiä valtioita, joka ei kiinnostanut juuri ketään. Tilanne ei ainakaan mediahuomion suhteen ole paljon parantunut. Harvoin lehtiuutisissa puhutaan edes hondurasilaisista maataloustuotteista kuten kahvista... Paitsi urheilu-uutisissa jalkapallokisojen aikaan. 

FC Hutivaaran Honduras -sarjakuvakirjasta tiedän, että Hondurasissa pelataan myös jalkapalloa. Jalkapallojoukkue ei ole huono, siitä todisteena 3 MM-kultaa, viimeksi 2014.

Onneksi Hutivaaran joukkue ei pelaa samassa sarjassa maajoukkueen kanssa. Olisi saattanut tulla Hutivaaralle isompi tappio, mitä Honduras-Nicaragua ottelussa 1946, joka päättyi lukuihin 13-0.

Hutivaara sarjakuvia tekee norjalaiset Øyvind Sveen ja Ivan Emberland, ja tykkään sekä piirroksista että huumorista. 

Onneksi nykyään pelattava jalkapallo ei ole lainkaan yhtä vaarallinen pelaajille, mitä Moen mukaan mayojen jalkapallo noin 1200 vuotta sitten. Pallo oli 3 kiloinen kumimöhkäle ja sen piti liikkua koko pelin ajan. 

Harvassa oli kuulemma ne ottelut, joista kaikki pelaajat selvisivät hengissä. Yksi mayojen jalkapallokentistä sijaitsi aikanaan Copássa. Väkivallasta en piittaa, mutta olisi tuo ollut hieno nähdä kerran sellainenkin ottelu. - - - Kolmikiloinen pallo, mahtoi olla varpaat kipeät. 

San Pedro Sulasta on Copáan noin neljän tunnin automatka länsiluoteen suuntaan. Copá on mayakaupunki, jonka kiviset rauniot ovat olleet maailmanperintökohteena vuodesta 1980. 

Moen kertoo 1970-luvun surkeista teistä, mutta nykyisin välimatka taittuu ilman kuraan juuttumista, mistä oli suuri pelko 1970-luvulla. Tiestö oli tuolloin kunnollinen vai banaaniviljelmille ja sieltä satamaan. Isommilta banaanialueilta johti satamaan myös rautatie. Muu tiestö oli kehnossa kunnossa. Moen mukaan maan ensimmäiset liikennevalot syttyivät pääkaupunkiin Tegucigalpaan samana päivänä kun Neil Armstrong laskeutui kuuhun. Se taisi olla suuri askel hondurasilaisille. 

Copán on itseni kaltaisille, ei vaellusta harrastaville turisteillekin, helposti saavutettavissa. Alueella ei ole suuria korkeuseroja ja rauniot sijaitsevat nykyisen kaupungin lähistöllä.

Nettikuvista katselin ihan uskomatonta kivi määrää, mutta kun luin, että kaupungissa on noin 1500-vuotta sitten asunut noin 25.000 asukasta, niin kyllähän sellainen väkimäärä saa aikaiseksi vaikka mitä. Isompaa asutusta alueella oli noin 400 vuoden ajan. 

Copánissa oleviin hallitsijamonoliitteihin on hakattu tekovuodet, vanhin on vuodelta 465 jKr., nuorin vuodelta 800. Asutusta lienee ollut vuosien 100 ja 900 välillä. Sitten koko yhdyskunta hävisi ja alue muuttui sademetsäksi. Valtakunnan rappio alkoi kuitenkin jo 700-luvulla, jolloin 13. kuningas tapettiin. 

Copán löydettiin uudelleen 1800-luvulla. Hondurasin sademetsät ovat näihin päiviin asti olleet melko koskemattomia, joten uusia muinaiskaupunkeja löytynee jatkossakin. Edellinen löytyi 2013. Sen sijaintia ei ole julkaistu, jotta vältyttäisiin ryöstelyltä. 

Kun olin saanut tekstin lähes valmiiksi, löysin vielä YLE Areenalta mielenkiintoisen kaksiosaisen dokumentti Maya kulttuurin tutkimisesta, erityisesti Copánissa. Sarja on brittiläinen Mayojen salaisuudet, joka on tehty viime vuonna, ja julkaistu Areenalla reilu pari viikkoa sitten. Historiasarjoja on kiva katsella lukemisen lomassa käsitöitä tehden. Niin tätäkin. 

Uusilla tutkimusmenetelmillä on selvinnyt, että hallitsijoita oli 16, joista kuninkaat numero 13.-15. rakensivat alueella olevat, Copán historiasta kertovan porrasrakennelman, joiden 62 porraskerrokseen on hakattu alueen historiaa. 

Kaikki 16 kuningasta on mainittu nimeltä yhdessä kuution mallisessa kivessä. Ensimmäinen Copán kuningas oli muualta tullut, Vihreä Ketsuaani-Ara, joka eli vuoden 400 tienoilla, ja oli ilmeisesti naimisissa paikallisen naisen kanssa. 

Ohjelmassa kerrottiin myös mm. mayojen ainutlaatuisesta kirjoituksesta ja jaden työstämisestä. Se, joka hallitsi jadekaivoksia, oli mahtavin, koska jade on niin kovaa, että sen työstäminen esimerkiksi yhdeksi helmeksi saattoi viedä kuukausia. Harvinaisuus maksoi tuolloinkin. Itselleni oli uutta, että myös Amerikan mantereella työstettiin jadea varhain. Olen pitänyt sitä aasialaisten kivenä. 

Mielenkiintoista oli katsella ja lukea myös jumalista, joita mayoilla oli noin 160, ja siitä, kuinka ylhäisten kuului uhrata omaa vertaan, jolloin esim. kieli tai korvat voitiin lävistää veriuhria varten. Isoin uhri oli kuningas itse. 

Vaikuttaa siltä, että Maya kulttuuriinkin voisi hurahtaa. Sääli, että minusta ei tullut aikanaan argeologia. Syynä on se, että työvoimatoimisto jakoi väärän vuoden hakulomaketta ruotsalaiseen yliopistoon, ja kun se selvisi, oli hakuaika päättynyt. 

Kolumbus löysi Amerikan 1492. 

Lokakuun 12. päivä klo 2 yöllä kuultiin laivalla huuto: Maata näkyvissä (tai ainakin jotain sinne päin). Ensimmäisenä löytyi San Salvadorin saari Bahamalta. Katselin paikkaa kartalta. Käsittämätöntä kyllä, Kolumbus ei missannut matkallaan yhtään isompaa saarta, vaikka purjehtikin ilman karttaa! Liekö tottakaan moinen tuuri. 

Vasta neljännellä matkallaan vuonna 1501 Kolumbus löysi mantereen, ja rantautui maihin Hondurasissa lähellä Trujilloa, minne on matkaa San Pedro Sulasta itään noin 7 tunnin automatkan verran. Kultaa Kolumbukselle ei tuotu, vaikka hän runsaasti lahjoja saikin. 

Satamakaupunki Trujillo tuli myöhemmin, 18.9.1974, tunnetuksi hurrigaani Fifin ansiosta. Vaikka ei se lehdistössä paljon näkynyt... Ja juuri se oli syy, miksi ruotsalaisporukka ryhtyi avustustyöhön, ja mistä syntyi Jan Moenin kirja. 

Fifi ei ollut mikään pikku puudeli-puuhku, vaan se tuhosi banaaniviljelmät, hävitti mökit rai ainakin niiden katot, katkoi sähkö- ja puhelinpylväät ja runteli kaiken minkä voi. 

Ja sitten tuli sade. Ei tuhjuinen syyssade, vaan kaiken uittava hyöky. Moen kertoo, että päivän aikana satoi yli 60 cm vettä, mikä on enemmän, mitä siihen aikaan satoi Ruotsissa koko vuonna. 

Yleensä puhutaan sateen yhteydessä milleistä, mutta itsestäni tuntuu aina, että isot millimäärät tuntuvat pieniltä, joten muunna ne mielelläni senteiksi, tai metreiksi. 0,6 metriä vettä, siinä olisi Mimmillä paljon työtä yrittää uida käsipohjaa! Varmasti pitäisi laulajan sanoin huiskia koiraa. Ei ylety kädet pohjaan asti, ei. (Mielleyhtymä Pauli Räsäsen kappaleesta Mimmi eli uintiretki aamutuimaan). 

Orjuuden suhteen Hondurasilla kävi tuuri. Alue ei kiinnostanut espanjalaisia. Sankat sademetsät vaikeuttivat maanviljelyä, joten plantaaseja ei tehty, ja kaivoksiakin oli vain yksi hopealaivos. 

Se ei silti estänyt kulttuurien törmäystä ja sulautumista. Noin 100 espanjalaista saivat kuitenkin 1500-luvulla aikaan sen, että nykyisin vallalla on katolinen uskonto, pääkielenä on espanja ja valtaosa väestöstä on paikallisten mayojen ja espanjalaisten jälkeläisiä. Alkuperäistä intiaaniväestöä löytyy vain syvältä sademetsistä. 

Siirtomaavallan aikaa kesti 1800-luvun alkupuolelle. Honduras itsenäistyi 1838. Kehityksen esteenä oli valtaapitävien ryhmittymien kilpailu, josta aiheutui monia vallankumouksia. Niissä oli Moen mukaan kyse kuitenkin vain vallasta, ei yhteiskuntajärjestyksestä. Se säilyi espanjalaisten luomassa kuosissa koko ajan. 

Honduras tunnetaan banaaneistaan. Onneksi tuo puulta näyttävä ja jopa 4 metriseksi kasvava yrtti tuottaa satoa ympäri vuoden. Tosin yksi kasvi vain yhden kerran. Sitten se leikataan pois ja juuresta kasvaa uusi. Se on melkein kuin ikiliikkuja 😊 Tosin ikuisuutta sekään ei toimi, sillä maasta pois vietävä banaaniterttu vie mukanaan myös maaperän ravinteita ja maa köyhtyy. 

*  *  *  *

Tekstin pääasiallisena lähteenä on käytetty Jan Moen Honduras kirjaa ja Wikipediaa. 

Harkitsin lukevani myös Paul Therouxin Moskiittorannikko-kirjan, mutta luettuani muutama vuosi sitten loistavan Tom Nealen Yksinäisen miehen saaren en juuri ole kaivannut kirjoja joissa ryhdytään ehdoin tahdoin Robinsoneiksi. Kun on kerran lukenut onnistuneen tarinan, ei kaipaa sellaista, jossa yksinäisyys ei olekaan se juttu. 

Kahvia, kahvia, kahvia

Postimuseo antoi vapaalipun näyttelyyn, mutta kirjat ja ajatukset ovat omiani. 

* * *

Minä ja kahvi. Me ollaan oltu kimpassa jo lähes 50 vuotta. Aloitin kahvinjuonnin viimeistään 5-vuotiaana  syömällä pullamössöä... Jap jep, pullamössösukupolvea ollaan. Kahvinjuonti on geeneissä, olen perinyt sen isän äidiltä, jolta perin myös vahvat hiukset.

Vaikka kaikki muuttuisi, kahvia pitää saada. Marzi Nyman, Kuppi kahvia, tilkka toivoa. 

Tuo oli myös mummoni motto sota-aikana. Mummo vaihtoi maatilan tuotteita kahviin. Jostain sitä aina löytyi, kun monet saivat Amerikan paketteja.Toisilla on erilaiset arvot ja mielihalut, sota-aikanakin. 

Muutkin suomalaiset ovat kovia juomaan kahvia. Suomi taitaa olla ainoa valtio, jossa jo työehtosopimuksissa on määritelty kahvihetki kaikelle kansalle. Tosin ruotsalaiset ovat brändänneet kahvitaukonsa meitä paremmin; jopa matkailumainoksissa näkemäni fika on rentouttava hetki kahvin ja leivonnaisen, esimerkiksi kahvipullan kanssa.  

Ensimmäiset kahvit juotiin Suomessa 1700-luvulla. 1756-61 kahvin juonti oli kielletty koko Ruotsissa, mutta kahvin makuun päässyt kansa ei alistunut, vaikka kieltoja asetettiin senkin jälkeen lyhyemmiksi ajoiksi. 

Vuonna 1802 Ruotsin kuningas antoi luvan juoda kahvia "toistaiseksi". Se sattuikin sopivaan aikaan. Sitä myötä kahvinjuonti oli meillä erikseen sallittua, kun Suomi liitettiin Venäjään... eikä lupaa ole sen jälkeen poistettu. Tosin kahvia ei ole aina ollut saatavilla. Silloin on tartuttu korvikkeisiin, erityisesti paahdetuista rukiinjyvistä tai vaikkapa voikukan juurista tehtyyn kahvin kaltaiseen juomaan. 

Itse olen maistellut viljasta paahdettua kahvin korviketta muutamia kertoja. Korvikkeen väri on ollut sameampaa ja kahvin joskus niin huumaava tuoksu on puuttunut, mutta veikkaan, että sokkotestissä en ainakaan nuhaisena erottaisi kahvia hyvästä korvikkeesta. ---- Paitsi juomisen jälkeen, sillä korvikkeista puuttuu kahvin piristävä vaikutus. Juuri siihen olen ainakin itse koukussa pahan kerran. 

Muutama vuosi sitten päätin viettää alkuvuoden ilman kahvia, mutta pakko tunnustaa, että aivot eivät toimineet totuttuun tapaan vaan tuntui, että ajatuksia piti kaivaa kuin sumun keskeltä. Varsinaiset vieroitusoireet sentään hävisivät parissa viikossa. Sen jälkeen olen todennut, että vaarallisempiinkin aineisiin voisi olla riippuvainen. Olen lähes 60-vuotias, joten onko kahviriippuvuudella enää mitään väliä.  

Keväällä kävimme marttaporukalla Tampereella Vapriikissa. Liian harvoin tulee lähdettyä varta vasten "vain" museoon. Usein se museo on reissun sivuasia. 

Vapriikissa oli Postimuseon puolella kaksikin kahvinäyttelyä, jotka halusin ehdottomasti nähdä. 

Toinen oli Kahvi kortilla, johon oli valittu seinällinen postikortteja Seppo Louhivuoren mahtavasta, noin 2000 kortinkahvikorttikokoelmasta. Kokoelma on ollut esillä muuallakin, ja toivon että on jatkossakin. Monet kortit nostivat muistoja pintaan. 

Itsekin keräilen kahvikortteja, mutta oma kokoelmani käsittää vain muutaman kymmenen korttia, kenties vähän yli sata, joten ihmettelemistä riitti.

Näyttelyn kortit oli ryhmitelty eri aiheiden mukaan. Esillä olevissa korteissa oli joitain samoja, mitä itsellänikin on. Oli mukava bongata tuttuja kortteja. 

Toinen näyttely oli nimeltään Aamukahvi ja tuore lehti. Se olikin mielenkiintoinen näyttely vaikka kahvilla ei pettymyksekseni näyttelyssä ollut juurikaan merkitystä. 

Toki suomalaiseen kulttuuriin kuuluu kotiin yöllä kannettu sanomalehti ja sen seurassa juotu aamukahvi. 

Näyttelyssä sai paljon informaatiota lehden synnystä ja sen saamisesta omaan postilaatikkoon. Sain mm. soittaa toimitukseen, ja istua postinjako "mönkijän" kyytiin. 

Hienot näyttelyt siis tälläkin kertaa. Kannatti lähteä. Etenkin, kun kahvilasta löytyi vielä Apina-näyttelyä varten valmistettua suklaa-banaanikarkin makuista kahvia. Nam. 

Kuppi kahvia, tilkka toivoa on Laura Siltalan kokoama kirja julkkisten suhteesta kahviin. En ole yleensä kovin innostunut novelleista tai monen ihmisen kirjoittamista kokoelmista. Olen sitä mieltä, että lyhyet tarinat ovat pintaraapaisuja. Tässä kirjassa oli toisin, sillä suhde kahviin on loppujen lopuksi sangen suppea aihepiiri. Niinpä pidin kirjasta ja opin tuntemaan hieman paremmin tunnettuja ihmisiä ja etenkin heidän kahvisuhteitaan. 

Aira Samulinin suhde ohuisiin, posliinisiin ruusukuppeihin oli entuudestaan tuttu, mutta monien muiden kahvisuhde oli itselleni uusi ja löytyipä muutama henkilökin, joista en ollut kuullutkaan aiemmin. 

Jos päivään sisältyy palavereja, niissä kuluu kuppi puoleen tuntiin. Toni Wirtanen, Kuppi kahvia, tilkka toivoa

 

Yksi omastakin kirjahyllystä löytyvä kahvikirja on Tuija Saarisen Pannu kuumana. Siitä löytyy monenlaista muistoa ja tietoa kahvista. Kirjaan on aina kiva palata. 

Viihdyn kahviloissa, ja niin viihtyy moni muukin; esimerkiksi Satu Waltari kirjassa Kahvila Mabillon. Siinä Waltari kertoo nuoruusmuistojaan Pariisista. Pariisilaiseen kahvilaan voisin lähteä oitis, vaikka muuten Pariisi ei tehnyt suurta vaikutusta, kun siellä muutama vuosi sitten kävin. 

Kahvin maailmanmarkkinahinta on viime vuosina kohonnut huonojen satojen ja kasvaneen kulutuksen vuoksi. Viimeaikoina tummapaahtoiset kahvit ovat maksaneet reilun 8 euroa paketti, kun vielä pari vuotta sitten kympillä sai 3-4 pakettia, kunhan hiukan vertaili kauppojen tarjouksia. Myös pakkauskoot ovat pienentyneet 25-50 grammaa. 

Sofia Laineen ja Kaisa Kyllikki Karjalaisen kirja Kahvin hinta - kertomuksia nicaragualaisista kahvintuottajista kertoo kahvin tuotannosta Etelä-Amerikassa. Olen lukenut vuosien saatossa useampia lehtijuttuja eri maiden kahvin tuottajista ja Reilun kaupan kanvista, mutta jotain uutta tästäkin kirjasta jäi käteen. 

Suurimmat kahvintuottajamaat löytyvät Keski-Amerikasta ja Afrikasta Kenian ja Etiopian tietämillä. Tänä kesänä luin, että myös Sisiliassa on alettu kasvattaa kahvia. 

Itselleni maistuu parhaiten 3-4 paahtoasteiset, italialaisittain paahdetut kahvit, mutta aina ei voi valita. Pääasia on, että kahvia on saatavilla. Onneksi kahviloissa on nykyään lähes itsestään selvyytenä se, että tarjolla on sekä tummaa että vaaleaa paahtoa. 

Työpaikat voivat sen sijaan olla haasteellisempia kahvikissojen mielitekojen täytössä. Pari vuotta sitten aloitin uudessa työpaikassa, missä oli Mocka-master -keitin, jolla voi keittää samaan aikaan kahvia kahteen kannuun. Parin viikon pehmittämisen jälkeen sain kahviostajan ostamaan tummapaahtoista kahvia. Merkitsin keittimeen kumpaa kahvia kannuun valui. Itsekin hieman yllätyin, että tummapaahtoisen kahvin ystäviä oli erityisesti aamuisin tasan puolet juojista. Joskus on hyväksi miettiä käytäntöjä uusiksi. 

Monilla kirjoilla on houkuttelevia nimiä kuten Jouni Lompolon Pieni kuppi kahvia. Itselleni kirja oli toisaalta pettymys - kahvi ei ollut keskilssä, ja toisaalta mukava lisänautinto kahvihetkiin. Kirjan novelleista löytyi mm. jännitystä ja kivan humoristisia kielikuvia. 

Kahvitaukoihin sopii myös äänikirja Virkistävä kahvitaukomeditaatio. Kahvi toimii taukona työstä, mutta lyhyt meditaatio toimii vähintäänkin yhtä hyvin. Työehtosopimuksissa on määritelty päivän kahvitauot, mutta ei sitä, että kahvia olisi aivan pakko juoda. Saa sen ajan rentoutua tai vaikka nukkuakin. 

Koronabreikien aikana myös minä tutustuin YouTubessa Lotta-Sofia Saahkoon ja hänen pappaansa. Itselleni ei koskaan ehtinyt muodostua suhdetta tuffan tai pappaan, jotka kuolivat kun olin 3-5-vuotias, joten on aina innostavaa lukea muiden pappakokemuksista. 

Lotta-Sofian pappasuhde parani, kun hän tuli koronabreikin ajaksi Lontoosta papan luo asumaan. Yhteiselon aikana alkoi syntyä kirjoja, joista olen lukenut nyt Papan evakkomatkasta ja elämästä kertovan Papan kanssa kahvilla sekä Kahvia ja karjalanpiirakoita, missä Lotta haastattelee muitakin evakkoja. 

Agnès Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia -kirjassa ja sen jatko-osassa Huolet pois, elämä on helppoa päähenkilö omistaa Pariisissa kirjakahvilan, mutta henkilökohtaisen surun vuoksi hän päätyy pitämään taukoa yrittämisestä ja muuttaa joksikin ajaksi Irlantiin. Päähenkilön parhaita nautintoja on kuppi hyvää kahvia. Siihen on helppo samaistua. Luin kirjat ihan tätä kirjoitusta varten, mutta yllätyin siitä, että jopa tykkäsin niistä. Hyvin kirjoitettuja kirjoja. Tosin en voisi kuvitella lukevani tämän genren kirjoja montaa peräkkäin. Kahdessa oli aivan tarpeeksi, luultavasti koko vuodelle.