Neruda lumoissa

Olen aina pitänyt Pablo Nerudan runoista. Ensikosketuksen niihin sain jo 1970-luvulla yläasteella. Tuolloin en kuitenkaan vielä löytänyt Nerudan hempeimpiä rakkausrunoja. 

Ehkä hyvä niin, sillä ne tuskin olisivat olleet runoja, joita olisin kehdannut kertoa lukevani. Tuo ei juuri kerro runojen rohkeudesta vaan siitä, kuinka ujo olin. 

Pablo Neruda kirjoitti Kapteenin laulut runot rakastajattarelleen Caprilla asuessaan. 

Käske minut syliisi tänä yksinäisenä yönä, jolloin sade iskee mereen ja maahan lukemattomat hampaansa.... (Saarella tuulee) 

Tuo runon säe toi mieleen ensimmäisen yöni Taorminassa Sisiliassa 2004, jolloin koko yön kestänyt ukkosmyrsky iski mereen ja maahan lukemattomat hampaansa. Ihailin tauottomia salamoita hotellihuoneen sängyltä pää vuoteen jalkopäässä, jotta näin merelle, ja tunsin, kuinka olin kotona. 

Nerudan Maremoto kirja sai alkunsa Nerudan "mökillä" (huvila kuin laiva jyrkänteen reunalla meren rannalla), kun hänen vieraansa, ruotsalainen Karen Oldfelt Hjoertonsson harjoitteli puupiirroksen kaivertamista ensi työnään delfiini. Neruda innostui piirroksesta ja tilasi kymmenen piirrosta. 

Lopullisessa kirjassa on 16 merellistä puupiirrosta, joihin Neruda teki sopivat runot. Ihastuin runoihin, joissa näin parhaat palat vuosistani meren rannalla.

Nerudan Meren ja yön portit - Runoja 1924-1973 -kirjan nimikin kertoo sisällön. Runot on suomentanut yksi nuoruuteni lempirunoilijoista, Pentti Saaritsa. Ehkä sekin oli syy, miksi innostuin Nerudasta. 

En ole salaisen modernin runon ystävä, joka kuultuna  menisi novellista. Tykkään runoissa rytmistä ja  tyylistä jossa runossa ei tiedä, mitä seuraava lause tuo tullessaan. Siihen Neruda pääsee hyvin. 

...Sellaista elämä on, Frédérico.tässä kaikki, mitä voin ystävänä tarjota, miehinen alakuloinen mies... (Runosta Frédéric García Lorcalle). 

...Lokakuu on tullut niin vähän aikaa edellisen lokakuun jälkeen, että kun se saapui, tuntui kuin minussa olisi tuijottanut liikkumaton aika... 

Hassua kyllä, minusta tuntuu juuri samalta nyt. Viime vuoden lokakuukin oli luku rintamalla eteläamerikkalainen kuukausi. Juuri hetki sitten ihastelin Maremoton kauniita grafiikkakuvia ja suunnittelin vihdoin terotuttavani puupiirrosterät ja jatkaa puupiirrosten tekoa... Ja nyt siitä on vuosi. 

Pari-kolme vuotta sitten luin lukumaratonipäivänä Nerudan Kysymysten kirjan. Se oli kuin virkistävä kesäsade sen tunkkaisen kolumbialaiskirjan jälkeen, jonka olin valinnut päivän romaaniksi. 

Kirjassa on muutama kysymys aina yhtenä kokonaisuutena. Osa niistä on yllättäviä sellaisella uusia maailmoja avaa alla tavalla, joka saa innostumaan lisäpohdinnasta. 

Missä on lapsi joka olin, yhä minussa vai jo poissa? "... "Miksi lapsuuteni lopussa emme kuolleet molemmat?

Osan ohittaa olankohautuksella - ehkä siksi ettei ymmärrä riittävästi espanjankieliseen kulttuuriin liittyviä perinteitä ja sanontoja. 

Osa kysymyksistä on asioita, joita itsekin olen miettinyt aina joskus, kuten kuvan viimeinen kysymys. Aina välillä tulee pohdittua, minne ovat kadonneet suomalaiset Albertiinat, Serafiat ja Kaunomielet?

Aleksis Kivi N.Y.T

Jos olen oikein päätellyt, niin jo pidempään on ollut tapana kirjoittaa romaaneita tuttujen julkkisten elämää sivuten. Näin on tehnyt esimerkiksi Enni Mustonen, Kaari Utrio ja monet muut historiallisia romaaneita kirjoittavat kirjailijat. Uudempi trendi tuntuu olevan jatkaa edesmenneen kirjailijan hyvin menestynyttä sarjaa perikunnan suostumuksella, kuten vaikkapa Sophie Hanna on tehnyt Agatha Christien Poirot-kirjojen kanssa tai Tuula Sariolaa puolisonsa Mauri Sariolan Susikoski-kirjojen parissa. Myös uusia versioita menestysromaaneista voidaan tehdä, jos tekijänoikeusaika on kulunut umpeen, esimerkiksi Shakespearen tuotannosta on tehnyt uusia kirjoja kuuluisat kirjailijat.

Kiven oma tuotanto

Kieliasetukset kielsivät vuosina 1850-1863 julkaisemasta suomenkielellä muuta kuin uskonnollista tai talouteen liittyvää tekstiä. Niinpä suomenkieliset kirjatkin olivat kiellettyjä.

Kiellot ovat kaksiteräinen miekka. Ehkä kielto auttaa siihen, mihin se on tarkoitettu, mutta laukaisee liikkeelle jotain muuta. Suomenkielisyys sai yhä myönteisempää huomiota. 

Aleksis Kivi -esitelmääni varten lukemistani noin kymmenestä Aleksis Kiven elämää kuvaavasta kirjasta yhdessäkään ei kerrottu, ehtikö säädökset haitata tulevaa kirjailijaa, vai olivatko työt valmiita vasta sen jälkeen kun niitä sai jo julkaista. 

Se on kuitenkin varmaa, että nuorta Aleksis Stenvallia kannusti suomenkielellä kirjoittamiseen monet tunnetut kulttuuripersoonat, ainakin Snellman, Topelius ja Cygnaeus. 

Kullervo

Yksi Aleksis Kiven vahvoista näytelmistä on Kullervo, joka perustuu Kalevalan tarinaan. Sen ensi versio oli ollut esillä 1859, mutta korjattu versio julkaistiin vasta 1864. 

Englantilainen tarinankertoja J. R. R. Tolkien on kirjoittanut oman versionsa Kullervon tarinasta; Tolkienin sanoin, 'Poloisesta Kullervosta'. Tarina jäi Tolkienilta kesken, mutta Kullervon hahmo kyllä löytyy Hurinin lasten tarinan Turinina. 

Esko Rahikaisen kirjassa Metsän poika, Aleksis Kiven elämä on lyhyt luku sukulaisesta, tykkimies Matti Stenvallista. 

Luku on otsikoitu Stenvallin suvun Kullervoksi. Matin elämän kuvaillaan olleen kuin Kullervon. Matti oli orpo ja maailman murjoma niin, että tunnusti yhden ylimääräisenkin murhan, kunnes selvisi, että hän ei ollut edes paikkakunnalla murhan aikaan. Matti rötöstely paljon, mutta antoi ilmeisesti rahaa sukulaisilleen, sillä parissa muussakin lähteessä sanotaan, että räätäli Stenvallin mansardikattoinen talo oli luultavasti Matin rahoilla tehty. 

Itse jäin pohtimaan, näkikö Aleksis Kivi itse yhtäläisyyden Kalevalan Kullervon ja iso-setänsä Matin välillä ja halusi siksi kirjoittaa näytelmän Kullervosta, vai kiinnostiko tarina muuten vaan. 

Kahdessa viikossa ei ehdi lukea kaikkea, joten muut näytelmät jäivät tällä kertaa lukematta. Olen ne kyllä aikanaan kaikki lukenut, mutta pakko todeta, että enää en juuri muista edes Nummisuutareitakaan. 

Aleksis Kiven elämää sivuavat teokset

Kirsti Manninen ja Jouko Raivio ovat kirjoittaneet historiallista dekkarisarjaa. Yksi sarjan osa on Stenvallin tapaus, jossa vietetään Aleksis Kiven hautajaisia. Se on faktaa, muu kirja fiktiota. Kirjassa kuvaillaan hyvin arkun koristelua ja sivutaan peijaisiakin. Luin kirjan nyt kolmannen tai neljännen kerran. Se on mielestäni paras osa tuosta sarjasta. 

Uusia versioita Seiska veikasta

Riina Katajavuoren Wenla Männistö on satiirimaisella otteella kirjoitettu romaani, jonka päähenkilöt ovat tuttuja Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Veljekset asuvat Helsingin Kumpulassa ja herättävät pahennusta, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. 

Päähenkilöiden nimiä on kirjassa hieman nykyaikaistettu esimerkiksi Tuomaasta on tehty Tomppa. Mutta Valko-hevosta lukuun ottamatta veljesten läheisistä hahmoista löytyvät kirjasta luultavasti kaikki naiset ja muutama mieskin. Ja ehkä se Valkokin siellä oli, en mene vannomaan. 

Oli kiva huomata, kuinka Katajavuori on nostanut kirjan päähenkilöksi Wenla Männistön, sillä Kiven pienoisnäytelmissäkin naisilla on vahva rooli, näitä naisia oli Alma, Lea, sokea Liisa ja Margareta. 

Aleksis Kivi omisti silloisen ajan mittapuun mukaan melkoisen määrän kirjoja ollakseen köyhä. Yksi kirjoista oli Don Quijote. 

Liekö Antero Viinikainen rakentanut kirjansa Aleksis Kivi ja Serbia prinsessa -kirjansa tämän tiedon pohjalle. 

Kirjassa on seitsemän kertomusta. Niissä seikkailee Palojoen kylässä mm. Seitsemää veljestä kirjoittava Aleksis Kivi, tuulimylly, Don Quijote sekä Sancho Panza. 

Viinikaisen teksti on ihastuttavan kivimäistä. Hykertelin lukiessani moneen kertaan. 

Kivi selvästi kosiskelee veljeksiä virnistyksellään ja Eero nyökkii vieressä kuin mestari Könnin kelloukko. 

Kuunnelkaa, mitä Pakunin sanoo, minä karjaisen. Hävitys on luova voima, ei sorron kahleita kansanvalistuksen tupailloilla katkota. 

Maininta Serbiasta, johtunee Viinikaisen mukaan siitä, että serbialainen runous oli noussut suureen suosioon 1800-luvulla ja Runebergkin oli kääntänyt niitä 60 runoa, luultavimmin kyllä ruotsiksi. Käsi sydämelle kuka muu on lukenut serbialaisia runoja edes nykyisin? 🙋

Lukija:

Ole varuillasi, sinä vatsasi käskyläinen,

sillä Viinikaisen kirjan teksti on ihastuttavan koukuttavaa. 

Seitsemän räväkkää veljestä on päässyt ideana muutamaan muuhunkin kotimaiseen kirjaan. Yksi lempikirjoistani on Jukka Parkkisen Suvi Kinos ja seitsemän enoa jatko-osineen. Suvin vanhemmat kuolevat kolarissa ja Jaakobin poikien mukaan nimetty veljessarja kasvattaa Suvin. Ruuben ja neljä muuta enoa ovat eläviä ja väittelevät tohtoriksi, kaksi nuorinta veljeäkin ovat mukana kasvatuksessa, vaikka ovatkin kuolleita ja fyysisesti läsnä vain valokuvana. 

Veljesten yhteistalous on kivimäisen epäsovinnainen ympäristö lapsen kasvatukseen. Kateeksi käy Suvia, sillä viiden tohtorienon kasvattamana olisi varmasti ollut lapsuus hyvinkin virikkeellistä. Tosin en minä vapaaehtoisesti olisi vanhemmistanikaan luopunut. 

Ilkka Malmbergin Seitsemän miestä jäi lukupinossa pahnan pohjimmaiseksi.

Kun Kivi-esitelmä oli pidetty ja palauttelin kirjoja, avasin sen ja yllätin itseni lukemasta taas Kiven teoksista. 

Malmberg vertaa veljeksiä tämän päivän nuoriin, jotka eivät omaa ammattia, ajelevat autolla, elelevät vanhempien ja yhteiskunnan varoilla. 

Lauri, Timo ja Tuomas haluavat metsiin. Aapo, Juhani ja Eero haluaisivat mieluummin taipua yhteiskuntaan sopeutumiseen. Simeonin mielipidettä ei tiedetä, mutta kaiketi siitä ei edes välitettäisi. Porukka pysyy yhdessä ja lähtee metsiin, joskin hieman myöhemmin. 

Malmberg analysoi Seitsemää veljestä sen tarinoita ja kieltä itseäni yllättävän mielenkiintoisella tavalla. Yleensä en innostu tarkoista analysoinneista, mutta kirjan pohdiskeleva poljento imaisee mukaansa. 

Mietin montakohan kertaa Malmberg on Seitsemän veljestä kirjan lukenut, jotta muistaa kaikki sen vivahteet näin tarkoin, vai avaako hän vain kirjan ja alkaa pohtia lisäten kirjan edetessä muistiinpanoja aiemmin pohdittuun. 

Oli miten oli. Pohdinta on sujuvaa enkä malttanut laskea kirjaa käsistä ennen kuin Malmberg oli palannut syksyllä Nurmijärven maisemiin ympäristöä tutkimaan, mistä kirja myös alkoi. 

Kiven näytelmistä en löytänyt Kullervon lisäksi vastaavia kirjoja, mutta jotenkin kovasti toivon, että niitä on. 

Esitelmä tuli pidettyä ja itse olen taas pariakymmentä kirjaa rikkaampi... Ja pakko myöntää, enemmän innostuneempi Kiven tuotannosta mitä aiemmin.

Aleksis Kiven elämästä

Kuva Finna

Kuka innostuu Aleksis Kivestä joka vuosi? Ruksikaa vaan sarakkeeseen... mainio ilmaus, jonka bongasin eräästä kyselystä Wenla Männistö -kirjasta. Harva jaksaa, sillä Kiven tuotanto jäi sangen suppeaksi. 

• Yksi romaani, 
• 12 näytelmää, 
• pari runokokoelmaa, 
• joitain tarinoita ja 
• kasa kirjeitä. 

Kaikkihan ne on lukeneet. Siispä pitää keksiä toisenlainen tulokulma.

Jonain heikkona hetkenä suostuin pitämään Marttojen kirjallisuusillan Aleksis Kivestä (oikeammin Stenvall s. 10.10.1834 k. 31.12.1872). Muistan hyvin sen tylsyyden, kun 1990-luvulla puhuttiin martoissakin Kivestä lähes joka vuosi ja melkein samoja asioita. Päätin, että on uuden aika. 

Esitelmää pitäessä olisi hyvä, jos tietäisi vähintään 6 kertaa enemmän asiasta, mitä aikoo puhua. Onneksi oli pari viikkoa aikaa paneutua asiaan. Se on kymmenen päivää enemmän kuin silloin, kun tein esitelmän Sibeliuksesta, mutta ei näemmä merkinnyt sitä, että olisin oikeasti lukenut Kiveä kaksi viikkoa. 

Aloitin Aleksis Kiven elämää kuvaavista romaaneista. Hannu Mäkelän Pensionaatin fortuna osui lukupinoon ensimmäiseksi. Kirjassa Eino Leino makaa vähän ennen kuolemaansa täyshoitolan vuoteella ja näkee unia, missä juttelee kuolleen Aleksis Kiven ja nuoren runoilija Kosken, piikatytön ja tohtorin kanssa. Toiveena on uusi alku kirjailijana, mutta matka johtaa köyhtyneenä ystäväperheen taloon nykyisessä Tuusulassa sijaitsevassa Nuppulinnassa. Sieltä oli matkaa noin 20 km Aleksis Kiven kuolinmökille. Taisin torkkua osan kirjasta, koska hämärään jäi, miksi puhuttiin pensionaatista, vaikka Leino ei siellä kuollutkaan. 

Aleksis Kivi veti viimeiset henkäyksensä veljensä tiluksilla uudenvuoden aattona 1872. Se on viisi ja puoli vuotta aiemmin kun Eino Leino syntyi. He eivät siis koskaan tavanneet. Paitsi tässä kirjassa. 

Hannu Mäkelä on kirjoittanut romaanin myös Aleksis Kiven viimeisten päivien mietteistä. Kirjan nimi on ytimekkäästi Kivi. 

Kirjasta jäi mieleen erityisesti Kiven ristiriitaiset mietteet alkoholin suhteen. Välillä kirjassa Kivestä tuntui, että hän tervehtyisi, ja hankkisi rikkauksia, eläisi terveesti eikä alkoholiin koskisi. Seuraavana hetkenä mietteisiin kuului, miten pääsisi hilautumaan veljen jouluoluttynnyrille, ämpärillistä olutta hän ei jaksaisi kantaa, mutta aina voi juoda pari vesikupillista tynnyrin luona ja kantaa kolmannen napollisen mukanaan lauteille. 

Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torni Aleksis Kiven elämänkertomus alkaa pitkään eläneestä ja vihdoin pari vuotta sitten DNA testeillä täysin kumotulla huhuilla Aleksis Kiven isoisän syntyperästä. 

Tutkimuksissa siis ei löytynyt aatelisverta Kiven suvusta, mutta tutkimus on tehty Saapasnahkatorni-kirjan julkaisun jälkeen. Sitkeä huhu luo vääränlaisen pohjan tarinalle. Jos aatelinen naapuri jotenkin avusti räätälin perhettä, se ei ainakaan hänen haureuden hedelmästä johtunut. 

Se, että tietää alun olevan väärän, johtaa epäilemään lopputarinaakin. Valitettavasti. Sillä tämä on ensimmäinen Keskisarjan kirja, jonka tarina imaisi minut nopeasti mukaansa. 

Keskisarja kysyy kirjan alussa kuitenkin hyviä kysymyksiä, kuten:

Kuinka kraatarin poika kiinnostui korkeakulttuurista? 

Se onkin erinomainen kysymys, jota sietää pohtia. 

Aleksis Kivi ei pelkästään kiinnostunut korkeakulttuurista vaan hänestä tuli maamme ensimmäinen ammattikirjailija, ja hän voitti teoksillaan useampia palkintoja. 

1859 Aleksis Kivi kirjoittautui yliopistoon. Helsinki oli tuolloin noin 20.000 hengen kaupunki ja yliopistossa opetti ja sen tienoilla hengaili Runeberg, Topelius, Snellman, Lönnroth ja Kiveä erityisesti kannustanut Cygnaeus. Cygnaeuksen ohella ainakin Topelius kannusti kirjoittamaan suomeksi, ja jossain kirjassa taidettiin mainita, että Snellman jopa vaati sitä. 

Aleksis Kivestä ei ole valokuvaa eikä muuta aikalaispiirrosta, kuin kuoleman jälkeen piirretty kuva, josta Albert Edelfelt teki myöhemmin tunnetun piirroksen. (Kuva Finna). 

Tämä kuva päätyi taannoin myös Norwegian lentokoneen pyrstökuvaksi. Sakari Katajamäki kuvaili blogikirjoituksessaan asiaa Nummisuutarin Eskon sanoin:

Minä siivet selkään saan, ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoan korkeuksiin ylös. 

Esko Rahikaisen Lumivalkea liina Aleksis Kivi ja rakkaus -kirjassa kerrotaan että Aurora Hemilällä on ollut 1860-luvun lopussa valokuva Aleksis Kivestä ja 1,5 tuuman nippu Kiveltä tulleita kirjeitä. Jos kuva oli, se on hävinnyt. 

Kiveä kuvataan elämäkerroissa: 170 cm, korkea otsa, kaunis mies, laiha, luupäinen keppi ja takki/viitta hartioilla. Lukemieni kirjojen rivien välistä saattaa lukea, kuinka hyvät vaatteet olivat Kiven mieleen. 

Toisaalta hyvät vaatteet kuluivat eikä vaatekertoja ollut monia. Loppuvaiheessa Kivi kuihtui, laihtui ja olomuoto muuttui intellektuellista taiteilijasta ränsistyneemmäksi, kerjäläismäiseksi, vaikka Kivi ei käsittääkseni kerjännyt edes nälkäisenä, lähettelipä vain rahan lainauspyyntöjä tutuilleen... eikä avannut kirjeitä, joiden epäili sisältävän saatavien perintää. 

Kivi oli hauska, iloinen, ystävällinen mies, mutta myös synkkä, helposti vihastuva etenkin juovuksissa. Esko Rahikainen kertoo kuinka Kivi oli harvinaislaatuinen ihminen, jonka elämään kuului nauru ja itku, ja kaikki muutkin tunteet laidasta laitaan. 

Kivi oli toisaalta hyväkuntoinen, toisaalta sairaalloinen. Hän samoili metsissä ja metsästeli, ui meressä lokakuulle saakka ja käytti yliopiston urheilusalia. Toisaalta sairasteli ja oli mm. lavantaudin heikentämänä vuoden verran ylioppilaaksi tulon jälkeen. 

Suomen ensimmäinen ammattikirjailija loi pohjan monien ammattikirjailijoiden elämälle. Elämää leimasi köyhyys, apurahat ja armelijaiden ystävien ylläpito. 

En tiedä oliko ajatus Kivelä peräisin, mutta Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion historiallisessa dekkarissa Stenvallin tapaus mainitaan, että:

elämää ei voi perustaa onkikalojen ja apurahojen varaan. 

Monet kirjailijat kuitenkin joutuvat... Tai joutuvat etsimään vauraamman elättäjän. 

Vaikka Kiven elämä ei ollut vaurasta, hänellä oli kaipuu kauneuteen. Esko Rahikaisen kirjassa Metsän poika - Aleksis Kiven elämä kerrotaan, että Kivi toivoi, että kirjoituspöydällä olisi aina kukkia. 

Veijo Meri pohtii Aleksis Stenvallin elämä kirjassaan, kuinka elämänsä ehtoopuolella Aleksis Kivi kulki Helsingissä askeleitaan varoen, jottei Charlottalta nimipäivälahjaksi saatu puku repeäisi vanhuuttaan. Kaarlo Bergbom ei joskus päästänyt Kiveä teatterinsa, koska tämä ei ollut siististi pukeutunut, kuten muut teatterivieraat. 

Kirjoista jäi epäselväksi, oliko keseessä se ainoa kerta, kun Kivi näki omaa näytelmäänsä esitettävän, sen hän teki lopulta salin takana seisomapaikalla katsoen itse hankitulla lipulla eikä eturivissä tai aitiossa kutsuvieraana, vaikka Bergbom olikin yksi Kiven töiden luottotukijoista. 

Nuorena opiskelijana Aleksis Stenvall eli niukkaa opiskelijaelämää. Kotoa tuli evästä, mutta ei rahaa. Osan opiskeluvuosistaan hän asui alivuokralaisena olevan Holmströmin huonetoverina, mutta Holmström joutui usein maksamaan vuokran lisäksi myös kotiin tilatut ruuat. Alkoholiin köyhällä opiskelijalla ei ollut varaa, ellei sitä tarjottu. 

Nuoren Stenvallin säntillinen elämäntapa miellytti J. V. Snellmannia. Hän oli sitä mieltä, että Kiven tulisi kirjoittaa tästä lähin vain suomeksi. Hän antoi myös apurahaa, mutta tarkkana miehenä Snellman halusi myös kirjanpitoa rahan kulutuksesta. Jonkinlaisia taloudellisiakin muistiinpanoja Kivelä jäi. 

Säntillisyys sai jäädä, kun August Ahlqvistin kirjoittama Seitsemän veljeksen täysi lyttäys julkaistiin 20.5.1870. 

Teemu Keskisarja toteaa Saapasnahkatornissa että: 

Ainoana vuoden 1870 Suomessa Ahlqvist ymmärsi Aleksis Kiven isoksi ja sääti vihatekonsa sen mukaisesti. 

Valitettavasti Kivi otti musertavan murskaavan rökälekritiikin itseensä. Masentui ja tarttui pulloon. 

Masennus syveni, syystalvella Kivi juoksi hädissään 15 kilometriä Charlottan pitämiin pitoihin. Huhtikuun lopussa 1871 hän kirjoittautui Helsingin Uuteen klinikkaan. 35 päivän jälkeen hänet siirrettiin Lapinlahden mielisairaalaan. Sairaalalaskun maksoi Snellman.  Lapinlahden sairaalassa kului sen aikaisessa (luultavasti enemmän tuhoavassa kuin hoitavassa) hoidossa yhdeksän kuukautta.

Viimeiset kymmenen kuukautta Lapinlahden mielisairaalan jälkeen Aleksis Kivi vietti veljensä Albertin luona, jossa fyysinen olo hieman kohentui. Meren mukaan sijoituspaikka ei ollut paras mahdollinen, mutta sen oli kelvattava.

Kodin omaisessa hoidossa oli vapaampaa. Vieraitakin Kivelä siellä kävi. Ainakin Charlotta, jonka Kivi ei sallinut tulla mielisairaalaan häntä tapaamaan sekä pari ensimmäistä Kivi-tutkijaa.

Aleksis Stenvallin maallinen elämä päättyi pian viimeisten sanojen:

Minä elän, 

jälkeen klo 4 aamuyöllä 31.12.1872. Veli riensi heti aamulla Helsinkiin ilmoittamaan tapahtuneesta. Päätettiin pitää kunnon hautajaiset, joskin kiireellä. Liekö vika kiireydessä, että suurin osa hautajaisvieraista oli Kiveä nuorempia. Tosin väkeä ei ollut paljon ja yksin omaan nuoria ylioppilaitakin oli arkkua kantamassa noin 24.

Stenvallin tapaus kirjan mukaan Kiven päähän asetettiin laakeriseppele, kuten suurmiehille on tapana. Tai tapana ja tapana. Kivi oli vasta toinen joka sellaisen sai. Ensimmäinen oli Markus Castrén, ensimmäinen suomenkielen professori, joka kuoli 1852. Arkku koristeltiin levin ja toinen laakeriseppele kiinnitettiin arkun ulkopuolelle. 

Hautajaisiin odotettiin ilmeisesti isoa väkimäärää, vaikka kriitikon kielipoliittiset puheet olivat syöneet Kiven mainetta ainakin Kiven omassa mielessään niin, että hän koki että kirjoittajan uralta oli kritiikin ja olemattoman puolesta puhumisen vuoksi pohja pois. 

Hautauksen jälkeen kokoonnuttiin Saksan taloon, joka oli tarpeeksi iso hautajaisille. Talossa pidettiin myös alueen käräjät ja kesäisin siellä oli lomakoti. 

Oli talvi, ja kylmettymiseen näemmä varauduttiin. Hautajaisvieraille varattiin 

2,5 litraa konjakkia

2,5 litraa punssia

1,3 litraa sherryä

8 litraa paloviinaa

2,5 litraa rommia

Kori olutta

Teetä, teeleipiä ja korppuja

Kahvia, kahvileipää ja juustoa

Hautajaiskaramellejä

25 sikaria ja savukkeita

Päivällisruokia ei syöty. (Lista pitomenusta Meren kirjasta). 

Helsingistä tuli 18 henkeä. Ylioppilaskvartetto lauloi haudalla ja arkun kantajia oli noin kolmen kilometrin kantomatkan vuoksi varattu kolme settiä (luultavasti 24), jotta voimat riittivät perille saakka. 

Anne Helttusen Kaukana kavala maailma : Aleksis Kiven jäljillä oli viimeinen kirja, jonka tällä erää luin. Se tapahtui muutama päivä esitelmän jälkeen. Siinä vaiheessa ei ollut enää paljonkaan uutta tietoa ammennettavaksi - etenkin kun kirja oli ohut, ja olisi siksi sopinut paremminkin ensimmäiseksi luettavaksi. 

Tajusin kirjasta kuitenkin vihdoin sen, että Kivi maksoi itse hautajaisistaan noin puolet, sillä hän oli saanut kääntäjältä rahat näytelmänsä ruotsinnoksen teosta, tämän kuultua, että Kivi oli jäänyt ilman käännöksen tekijänpalkkiota. Rahoja ei oltu ehditty toimittaa Kivelle ennen tämän kuolemaa, joten ne käytettiin peijaisiin, kuten siihen aikaan sanottiin. 

J. V. Lehtosen kirjassa Aleksis Kivi aikalaistensa arvostelemana on runo haudasta. Sen on kirjoittanut Matti Kurikka, joka oli naimisissa Aleksis Kiven suuren rakkauden, Albinan ottotyttären kanssa. Julkaistu Uuteen Suomettaren 3.1.1886:

Katso, vieras, jos sä joudut

Joskus tietä kulkemaan, 

Kuinka kohtalo on suonut

Kalliin haudan Tuusulaan. 

Hauta sai Hämäläinen osakunnan toimesta kivisen paaden seppeleineen 1877. Mietin itsekseni pitkään, miksi Hämäläinen osakunta, kunnes tajusin, että alue oli tuolloin eteläistä Hämettä, kuten Seitsemässä veljeksessäkin sanotaan. 

Luin ainakin nämä Aleksis Kivestä kertovat teokset. 

. 

Suomenkielisen teatterin tyyssijoilla

Suomenkielisen teatterin tyyssijana on Pori, jossa Kaarlo Bergbom seurueineen aloitti säännöllisen toimintansa 13.10.1872.

Suomenkielisiä esityksiä oli toki ollut aiemminkin, esimerkiksi Kaarlo Bergbomin teatteriryhmä oli esittänyt  Aleksis Kiven näytelmiä Helsingissä ja Viipurissa suomeksi. Tuon teatteriseurueen toiminta ei kuitenkaan ollut täysin suomenkielistä - ainakin Lean esityksessä Lea oli suomenkieleltään ummikko ja oli opetellut ulkoa vuorosanat suomeksi. Toiminta oli lisäksi satunnaista ja seurue esitti näytelmiä myös ruotsiksi. 

Poria pidettiin Helsinkiä turvallisempana aloituspaikkana. Myös Hotelli Otavan sijainti oli erinomainen, keskellä kaupunkia, lähellä rautatieasema ja laivasatama pienemmille laivoille. Nykyään Otavan rakennus on hieman syrjässä. Laivaliikennettä keskustaan ei ole ja rautatieasemakin siirrettiin kauan sitten toisaalle. 

Hotellin yläsali oli tupaten täynnä katselijoita. Istumapaikkojen lisäksi oli myyty 50 seisomapaikkaa. Näyttämö oli pienehkö, mutta matkaavalle teatteriseurueelle sopiva. Isoja rekvisiittoja ei voinut raahata pitkin maakuntia, vaikka junalla pääsikin hyvin lähelle näytäntöpaikkaa.

Hotellin näyttämö oli rakennettu 1860 tienoilla, kun seuranäytäntöjen suosio oli alkanut kasvaa. Lehtitietojen mukaan suomenkielistä teatteria esitettiin heti tuoreeltaan. 25.5.1862 esitettiin suomeksi ainakin Kuningas Renen tytär, joka esitettiin kahdesti. 

Monet tuon ajan näytelmät olivat lyhyitä, joten tässä ensimmäisessäkin teatteri esityksessä esitettiin peräti neljä näytelmää. 

Ensimmäinen näytelmä oli jälkeenpäin sanomalehdissä olleen tiedotteen mukaan "tutulta Tuokoltamme". Itselleni Työväen marssin (vuonna 1894 Merikannon pyynnöstä) sanoittaja Antti Tuokko ei ollut lainkaan tuttu, mutta onneksi hyvä kaverini Google tietää lähes kaiken. 

Tuokko oli kirjoittanut itse ainakin näytelmän Saul vuonna 1868, mutta merkittävämpää oli, että päätyönsä ohella hän suomensi useita näytelmiä Suomalaiselle teatterille. Saul oli viisinäytöksinen näytelmä, eikä aikanaan saanut hurjaa menestystä, joten voisin päätellä, että Porissakin esitettiin joku käännöstyö. Kenties joku osa Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista. 

Valinnanvaraa oli tuolloin jo jonkinmoinen määrä. Kaarlo Bergbom on kirjoittanut Kirjalliseen kuukausi lehteen alkuvuodesta 1872, että Suomenkielisiä näytelmiä oli tuolloin jo lähes 70, kun Saulin ilmestyessä 1868 niitä oli vasta kolme. Ensimmäiset olivat Aleksis Kiven Nummisuutarit ja Kullervo. Näistä noin 70 näytelmästä iso osa oli käännöksiä, kotimaisten ruotsinkielisten näytelmien lisäksi käännettiin mm. Shakespearea. 

Toisena esitettiin draamallinen kuvaelma Pilven veikko, jota seurue oli esittänyt aiemmin Helsingissäkin joko ruotsiksi tai suomeksi. Pilven Veikko on yksi Vänrikki Stoolin Tarinoista. Se kertoo Perhon Mehtä-Porasen talon kasvattipojasta, joka kertomuksen mukaan tappoi yksin sodan aikana kymmenen venäläistä Perhon kirkonmäellä, mutta joutui sitten alakynteen ja sai surmansa. Suremaan jäi mm. kasvattiperheen tytär. 

Kolmantena esitettiin Topeliuksen Saaristossa ja viimeisenä niin ikään Topeliuksen Sotilasvanhuksen joulu. 

 

Kun amiraali Antarström Saaristossa kappaleessa kohotti "etelän viinimarjasta pisara pohjaan ihanan luonnon kunniaksi ja tulevaisuuden maljaa ja kaikkien isänmaatansa lempivien maljaa", yleisö ihastui ja huusi "Maamme", "Maamme". Ja soittokunta soittikin sen oitis esiripun vielä ollessa ylhäällä. 

Näytelmän päätteeksi teatteriseurue kutsuttiin johtaja Kaarlo Bergbomin (rintakuva löytyy Porin teatterista) keralla hupaisin pitoihin, jossa sepitettiin myös runo Suomalaisen teatterin onneksi. Sitä en löytänyt. 

Teatteriseurue viipyi Porissa useamman viikon. Se esitti porilaiselle yleisölle koko ohjelmistonsa ja piti myös Aleksis Kiven viimeisen teoksen, Margaretan, ensi-illan (näytelmä oli esitetty Helsingissä jo keväällä, mutta vain kutsuvieraille). 

Elän toivossa, että Kivi sai tiedon tapahtuneesta sairasvuoteelleen. 

Menestyksekästä jatkoa suomenkieliselle teatterillemme! Ja kiitokset kirjailijoille, jotka näytelmiä kirjoittavat. 

Nobel-palkittu 2022

En olisi arvannut tätäkään Nobel-kirjailijaa, vaikka tykkäsinkin siitä kirjasta, jonka olen lukenut. 

Annie Ernaux on pitkänlinjan kirjoittaja, ikää on yli 80 vuotta. Hänen kirjansa ovat omaelämänkerrallisia. Kaiketi häntä voisi kuvailla siis ranskalaiseksi Kalle Päätaloksi, joskin yhden kirjan lukukokemuksella sanoisin, että Päätalo kirjoittaa kuin tarkkaa päiväkirjaa, Ernaux kuin romaania. 

Luin sattumalta tuoreeltaan Annie Ernauxin kirjan Isästä, kun se ilmestyi suoratoistopalveluuni elokuussa. Ajattelin että kirja, jonka nimi oli Isästä, sopisi hyvin luettavaksi isän syntymäpäivän tienoilla. Isäni elää ja voi hyvin, joten ei se nyt ihan sopinut. Annien isä kuoli, ja kirja alkaakin hautajaisista. 

Toisaalta mietin kyllä, että omasta isästänikin voisi kirjoittaa kirjan. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, lauloi Veikko Lavi. Jokainen ihminen on myös kirjan arvoinen, mietin itse aikanaan, kun yksi marttatuttuni kirjoitti pätkätyöläismuistelmansa vajaa 20 vuotta sitten. Kun tuttava kuoli, olin tyytyväinen siitä, että kirja valmistui, se on varmasti mukava tietopankki jälkipolville isoäidin elämästä. 

Isästä-kirjasta jäi mieleen yksi lause:

Isäntä päätti sitten lähteä. 

Se on jotenkin niin saman tyylinen lause, mitä jotkut tuttavani saattaisivat sanoa. Yleismaailmallinen. Tavallinen. Ei yhtään aristokraattinen. 

Ernauxilta on käännetty suomeksi neljä teosta (4/19). Viime vuonna ilmestyi Vuodet, Isästä, Äidistä, sekä viime vuosituhannella Puhdas intohimo. Ensi vuonna ilmestyy käännös Ernauxin laittomasta abortista nimellä Tapaus. Kirja on käsittääkseni jo käännös aiheessa, joten kerrankin täällä ollaan ajan hermolla. 

Ernaux on päässyt mm. Anna Gavaldan kanssa yös essee kirjaan Tarinoiden paluu : esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta. 

Onnittelut voittajalle. 

Halloween lukuhaaste 2022

Yöpöydän kirjat haastoi lukemaan lokakuussa halloween-teemaan sopivia kirjoja. Tänä vuonna onkin tullut luettua todella vähän tähän teemaan istuvia kirjoja. Yhtäkkiä ajatellen niitä on vaivaiset kaksi. Molemmat luin kevättalvella.

Lokakuun ajan päivittyvä päivitys

Toinen oli pitkään yöpöydän tuntumassa hengaillut Aino Kallaksen Suden morsian. Klassikko, johon tykästyin. 

Toinen oli säeromaani, J. S. Meresmaan Kenties tapan sinut vielä. Se olikin harvinaisen onnistunut lukukokemus. Harmi, että kirjassa oli niin vähän tekstiä. Minulle olisi käynyt 400-sivuinen tavallinen romaanikin. Odotan kiihkeästi jatkoa tälle vampyyrikirjalle. 

Haasteen kirjoiksi sopii:

• Halloween aika
• Ihmissudet
• Kummitukset
• Noidat
• Vampyyrit
• Zombit
• Kauhu ja muut kylmät väret, olipa se sitten dekkari, dystopia ym. 

1. Örkeistä on hyvä aloittaa. J. R. R. Tolkienin Hurinin lasten tarun on koonnut kirjaksi hänen poikansa, keskimaatutkija Christopher Tolkien. Hän työsti kirjaa 30 vuotta ja mielestäni onnistui hyvin löytämään isänsä tavan kirjoittaa. Örkkejä mainittiin siellä täällä, mutta vähemmän örkkejä tässä oli, mitä kuvittelin. Kirjaan kuitenkin tämän ensimmäiseksi luetuksi, sillä viikkoon en ehtine lukea muuta kuin Aleksis Kiveä. Olisi hemmo voinut kirjoittaa edes hiisistä oman kirjan 😊 (Kevyttä haltijataikuutta ja sangen vähän kauheita örkkejä) 

2. David Eddings, Belgarionin taru 1 Kiven vartija. Joku moitti netissä lukijaa ja päätin kokeilla. Ei se nyt niin huono ollut, mutta ei nyt tällä kertaa enempää, luin kirjat nimittäin viimeksi vuosi sitten, joten nyt ei ollut hirveää tarvetta. Kokeiltu on, ja hyvinkin voin kuunnella sarjan lähivuosina. Ellei oteta huomioon sitä, että taikuuteen tutustuva Garion tarvitsisi mielestäni enemmän huomiota kasvattajiltaan, niin tykkään sarjasta. Paljon. Pakko todeta, että äänikirjan lukija oli se, miksi en kuunnellut muitakin osia tällä kertaa. Harvoin näitä pettymyksiä sattuu, mutta tässä, lempikirjasarjani kohdalla se kirpaisi. (Noituus) 

3. Hautojen laulu, Arto Kivimäen et al kääntämiä hautakivi tekstejä antiikin Roomasta ja Kreikasta. Tekstit ovat eri mittaisia. Osa on vainajan itsensä valitsemia. (Vainajat) 

Jos haluat jotain, tee se eläissäsi. Ostia, Italia. 

4. Muutaman Dekkarin jälkeen tartuin Kaiho Niemisen Ihmissuden kroniikkaan. Kirja kertoo 1600-luvun alkupuolen elämästä Savitaipaleella. Valtiovaltaa palvelevat tahot tarvitsevat vaihtohevosia ja ruokaa, kuinka pitkälle venyy talonpoikien vieteri? Luonnossakin selviää, mutta miten. Mielenkiintoinen kokonaisuus, jossa tarinaa siivitti päiväkirjamerkinnät. Kirja on vuodelta 2016, mutta näin sen vasta nyt ensi kertaa. 

5. Tiina Hautalan Aaveiden Pohjanmaa sopii kuin timantti sormukseen kuukauden teemaan. Kummitukset jos mitkä ovat aitoa Halloween ja myös kekri perinnettä. Nuoruudesta tulee mieleen aina, kun luen suomalaisista  kummituksista, kuinka teimme yläasteella kummituskuunnelman. Se on jäänyt helmenä muistoihin, kiitos neiti Kylä-Liuhala. (Aaveet) 

6. Viimeisenä luin vielä klassikon C. S. Lewis Paholaisen kirjeopisto. Elän vahvassa toivossa, että ne trollit ym. jotka manipuloivat ihmisiä eivät koskaan lue tätä kirjaa. (Paholainen)

Dekkareita en tähän kirjannut, niitäkin luin muutaman. 

Kiitokset haasteesta. Tuli tarpeeseen. Vietin puolet lokakuusta Aleksis Kiven seurassa, joten oli kiva lukea määrätietoisesti muustakin. 

On kiva, että Satokausikalenterin kaltainen toiminta voi koskea muutakin kuin ruokaa. 

Kenian auringon alla

Lapsena sana Afrikka toi mieleen Kenian, Tansanian ja Mombasan. Jälkimmäisestä kuuluu kiitos Taiskalle. Myöhemmin saimme lahjaksi Afrikan tähden ja minun Afrikkani laajeni. Ala-asteen maantiedontunnilla Afrikasta jäi mieleen muoto ja historian tunneilta Livingstonen nimi. Niin kului moniaita vuosia. 

Ensimmäinen Keniasta lukemani kirja kertoi Karen Blixenin elämästä kahviplantaasillaan Keniassa (silloinen Brittiläinen Itä-Afrikka) eli kirjan Eurooppalaisena Afrikassa. Olin nähnyt elokuvan ja joku ystävistäni kertoi, että siitä löytyy myös kirja. Kirjasta en muista juuri mitään, mutta elokuvasta sentään jotain, lentokonekohtauksen, jossa sulho laskeutuu koneella puutarhaan. 

Tuoreemmassa muistissa on sen sijaan Blixenin Afrikan aikaisesta elämästä kertova Tom Buk-Swientyn tutkimus Naarasleijona - Karen Blixen Afrikassa. Kirja oli mielestäni todella hyvin kirjoitettu, ja mietin kirjan loppupuolella, kuinka oppisin itse kirjoittamaan tuolla tavalla. Kirjoittamista helpotti, että Blixenin kirjeet on säilyneet melko hyvin tallessa. Kirjassa mainittiin, että Blixenin oma kirja oli kaunistellumpaa toruutta. Kirjoittajalla oli käytössä myös se kirjeenvaihto, jota sukulaiset kävivät Euroopassa koskien Karenin kahviplantaasia. Rahaa upposi sinne enemmän, mitä oli ajateltu. 

Kirja oli paksu, mutta missään vaiheessa ei puuduttava. Elämä Afrikassa oli varmasti kiehtovaa, muttei ehkä aina helppoa. Mieleen onkin jäänyt Blixenin ajatus:

Kaiken parantava lääke on suolavesi - hiki, kyyneleet tai meri. 

Toinen kenialainen kirjani aikanaan oli Wilson Kirwan omaelämäkerta Juoksijasoturin ihmeellinen elämä. Kirjassa Kirwa kertoo elämästään Keniassa, matkastaan Suomeen sekä taipaleestaan huippu-urheilun valmennuksessa. Jotenkin jäi sellainen tunne, että Matti Nykänen ei tainnut olla ainoa huippu-urheilija, joka oli siviilielämässä aika tyhjän päällä ilman tukea uransa alussa. Nykänen olisi käsittääkseni tarvinnut rajoja, Kirwa ruokaa. Toivottavasti tuosta ajasta on homma parantunut. 

Kirwan tapa kirjoittaa oli elämäniloinen ja kepeän hauskuttava, joten kirjasta jäi mukava fiilis (Kirwa valittiin vuonna 2008 Suomen positiivisimmaksi henkilöksi). Niinpä luin Koko maailma haastettani varten Kirwan kirjoittaman satukirjan Amani aasi ja Antelias seepra. Osa saduista oli sisällöltään tuttuja, koska olen lukenut aikuisena paljon satuja, myös afrikkalaisia. Kirjan kuvitus oli kiva ja kirjoitustyyli edelleen kepeä. 

Kirwaa voisi kyllä lukea enemmänkin. Ja niinhän minä tein. Luin myös satukirjat Amani Aasi ja kuuluisa krokotiili ja Amani Aasi ja sisäinen kauneus. 

Mitähän mies nykyään tekee? Toivottavasti kirjoittaa kenialaista kepeän huvittavaa dekkaria. 

Wilson Kirwan tarkka syntymäpäivä ei ole tiedossa sillä aikakäsitys Afrikassa on erilainen kuin meillä, eikä syntymätodistusta välttämättä haeta sairaalasta kotisynnytyksen jälkeen. Tämä ongelma on edelleen sama, ja sitä kuvailee hyvin Viola Wallenius tuoreessa kirjassaan Koti Keniassa. Kirja on julkaistu huhtikuussa 2021. 

Viola Wallenius on asunut Keniassa tehden vapaaehtoistyötä oman Home Sweet Home - järjestön kautta useiden vuosien ajan. Nykyään hänellä on siellä mies ja 8 orpolapsesta koostuva perhe. Elämä Afrikassa on erilaista, mutta toisaalta ruokaa tehdään, pyykkiä pestään ja lapset tarvitsevat hoivaa ja mahdollisuuden olla lapsia kaikkialla maailmassa. Yksi järjestö ei pysty auttamaan kaikkia, mutta itse uskon siihen, että hyvä kasvaa vuosien saatossa. Kun opetat naisen opetat kansan, vai miten se Lucina Hagman aikanaan sanoi. 

Kenia on ollut yksi niistä afrikkalaisista maista, jonne eurooppalaiset ovat muuttaneet. Muuttoliikettä on ollut molempiin suuntiin. Itsekin olen nähnyt eri tilaisuuksissa muutamia kenialaista, jotka ovat asuneet Suomessa. Katja Kallion lastenkirjassa Bibi muuttaa Suomeen kerrotaan kuinka Bibin perhe muuttaa isän työn vuoksi Keniasta Suomeen. Kirjan kuvitus on Marie El-Ahmarin käsialaa. Tykästyin kirjaan, koska nykyisinkin muutto maasta toiseen on yleistä ja on hyvä, että siitä kerrotaan lapsillekin. 

Blixen kuvaili kirjoissaan ja kirjeissään safareita, joissa tarvittiin kuukauden reissulle mm. kymmeniä kantajia kantamaan safarille osallistujien alkoholivarastoja. Puhumattakaan muista kantajista. Autojen aikakaudella kaikki on helpompaa, vaikka omat ongelmansa on silloinkin, kuten M. M. Kayen Murha Keniassa kirjasta käy ilmi. Milloin on vikaa alkoholissa, milloin auton kunnossa. 

Kirjan päähenkilö palaa Keniaan tätinsä kutsusta. Huviretki päättyy murhaan ja jännitys tiivistyy. Jollain tapaa tykkäsin enemmän aiemmin lukemastani Kuolema Sansibarissa kirjasta, vaikka tuntui tässäkin kirjassa olevan yksityiskohdat kohdillaan. 

Sen sijaan Akseli Gallen-Kallelan safarilta ei ole alkoholin käyttökuvaukset jääneet mieleen (muuta, kuin että sitä kyllä oli matkassa). Afrikka-kirjassa Gallen-Kallela kuvailee parivuotista matkaansa Keniaan ja elämäänsä siellä. Maalaamisen ohella hän osallistui useille safareille perheensä tai länsimaalaisten ihmisten kanssa. Kantajia oli mukana kymmeniä, mutta saalistakin tuli paljon ja ne toimitettiin Helsingin yliopiston kokoelmiin tutkimuksia varten. 

Safarilla bongaillaan tietty eläimiä ja mikäs se eläimistä olisi kuninkaampi kuin leijona. Walt Disneyn Leijonakuningas on varmasti tuttu piirroselokuva "kaikille" suomalaisille - paitsi minulle. Syyskuisella Afrikan soffamatkallani luin Leijonakuningas-kirjan. Tarinan alkulähde on kuulemma kenialaisella Hell's Gate National Park -kansallispuistossa, jonka maisemia piirroksetkin kuvaavat. 

Kirjahyllyä järjestellessä löysin englanninkielisen, Peggy Forrestin kirjan Totonjia, child of Grace. Itselläni ei ole mitään mielikuvaa, mistä kirja on hyllyyni tullut, mutta kuvittaja Claudia Wolfin kuvat ovat ihastuttavan värikylläisiä, mikä selittää sen, että olen säilyttänyt kirjan. 

Totonjia on swahilia ja tarkoittaa kadulla asuvaa lasta. Kirjassa Totonjia saa uuden elämän. Juoni perustuu kirjailijan Keniassa kuulemaan tarinaan. 

Syyskuisessa joulusiivouksessani tuli vastaan pino lukemattomia lehtiä vuodelta 2019. Maaliskuun Kehitys - utveckling -lehdessä oli juttu nairobialaisesta lähiöstä Kiberasta ja siellä edelleen asuvasta elokuvakoulun käyneestä stylististä Stephen Okothista. Liselot Lindsrtömin Kibera kaipaa tyyliä -jutun mukaan ihmisillä on nykyään osin väärä mielikuva slummeista. Hökkeleissäkin voi asua ihmisiä, jotka ovat luoneet oman tyylinsä. Myös vähävaraiset ihmiset käyvät suihkussa ja lapset voivat päästä yliopistoon, kuten teki Stephenkin. 

Juttu pisti ajattelemaan, sillä omassakin kotikaupungissani on luotu tietynlaista leimaa eri kaupunginosille. Esimerkiksi Arttu Tuomisen Häväistyt kirjassakin mainittu Kalaholma mielletään rikkaiden alueeksi, vaikka varmasti sieltäkin löytyy pienituloisia eläkeläisiä ja tavallisia keskiluokkaisia duunareita. 

Lehtijuttu tuli oitis mieleen, kun seuraavana päivänä aloitin Fritz Pawrlzikin kirjaa Syntynyt slummissa. Kyse oli eri slummista Nairobissa, mitä lehtijutussa. Kirjan pojassa oli jotain samaa lehtijutun stylisti kanssa, enkä nyt tarkoita sitä, että kirjan poika tuli tunnetuksi verhovarkauksista ja myi verhojen kankaat aamuvarhaisella torilla vaatekankaiksi, vaan sitä kuinka poika otti elämäänsä suuntaa. 

Vaikka poika jäi heitteille perheensä parista, ja elätti itsensä pienenä kerjäämällä, hän vältteli väkivaltaa eikä ryöstänyt enemmän kuin sen, mikä oli tarpeeksi. Hän myös innostui opettelemaan mm. lukemista ja näiden taitojen vuoksi ei ollut täysin tavalliseksi mielletty slummien kasvatti. 

Valitsin Nairobi kollaasin taustalle tarkoituksella juuri tuon kuvan Nairobista, vaikka myönnän, että en kyllä edes löytänyt vapaasti käytettävää slummikuvaa. Olen huomannut itsestänikin, että television ja lehtien värikuvien luomat mielikuvat oudommista maista ovat sitkeässä. Afrikkalaisista valtioista tulee valitettavan usein mieleen ensimmäisenä savannit ja savimajat. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Suurimmassa osassa maita löytyy myös suurkaupunkeja, joista löytyy kerrostaloja, pilvenpiirtäjiä ja isoja ostoskeskuksia ja luultavasti paljon enemmän, kuin meiltä Porista.