Veteraanipäivän mietteitä

Tänään vietetään kansallista veteraanipäivää. Veteraanien määrä on supistunut vuosi vuodelta ja sitä myötä omakin haikeuteni asian suhteen vain kasvaa. Oman kotikuntani viimeinen toisen maailmansodan veteraani saateltiin haudan lepoon muutama kuukausi sitten.

Viimeisen parin kuukauden aikana on käynyt monta kertaa mielessä, että sotaveteraaneja ajatellen on vain hyvä, että heidän kaikkien ei tarvinnut nähdä tätä hirveää aikaa. Uskon, että tämänkaltainen eurooppalainen sota nostaa sodan kauhut kaikkien niiden mieliin, jotka sodan ovat kokeneet. 

Kun mietin, mitä kirjoittaisin tänään, muistui mieleeni yhtäkkiä että Mikkelin vuosinani olin mukana XXII Veteraanien liittopäivillä Mikkelissä. Mitään muistijälkeä ei jäänyt, missä ominaisuudessa siellä olin Maanpuolustusnaisten tai Naisten valmiusliiton tehtävissä, mutta muistoksi sain muistoesineen, jolle sanavarastossani ei ole nimeä.

Hämmästyttävää kyllä. Löysin sen juuri siitä laatikosta, missä sen kuvittelin olevan, vaikka en ole nähnyt sitä 16 vuoteen. 

Ensi kesän liittopäivät ovat numero XXX ja ne pidetään Tampereella. Hienoa, että päivät pidetään, vasikka väki vähenee. Muistelen että 2006 jo mietittiin, että monia päiviä ei enää ole tulossa veteraanien kanssa. 

Viimeksi lukemani talvi- ja jatkosodan veteraaneja koskenut kirja oli Mauri Sariolan Petroskoin keltainen kissa. Kirja ei ehkä ollut parasta Sariolaa, mutta ei myöskään huonoin. Itseäni jäi kirjassa vaivaamaan turha johtolanka samankaltaisesta olemuksesta/vaatetuksesta. Sariolaan perinteiset suomalaiset rikokset tuntuvat hyvältä kansainvälisten kirjojen lomassa. 

Ukrainan sota sotki vähän (no oikeastaan paljon) lukemistani, sillä luin maali-huhtikuussa lähes 30 kirjaa Ukrainasta. Niinpä lukupinossa on edelleen Pekka Mannisen Äänislinna ja Juha-Pekka Koskisen Tulisiipi. Eli ennakkosuunnitelman mukaan minun piti lukaista jo maaliskuussa Petroskoi/Äänislinna-tripla romaaneina, mutta se on siis vielä suunnitteluasteella.

Raili Virtasen Tiltun tarina - eräs suomalainen elämä kohtalo -kirja kertoo niin ikään Petroskoista. Saimi Virtanen oli yksi kolmesta kaikkien sodan aikana tuntemista Tiltuista, joka toimi Petroskoin radiossa kuuluttajana. Muita Tiltuja oli Moskovan ja Lengradin Tiltut. Saimi Virtanen oli Suomesta Neuvostoliittoon muuttanut, perheellinen nainen, jonka elämä rajan takana ei ollut sitä auvoa, mitä muuttaessa odotettiin. 

Tiltujen tehtävänä oli kertoa kuinka suomalaisten sotilaiden kannattaa lopettaa sotiminen ja aloittaa uusi elämä. Tiltujen liian silmiinpistävä propaganda ei juurikaan purrut suomalaisiin sotamiehiin,vaan aiheutti naureskelua. Silloin propagandaa hoidettiin radioitse ja lentolehtisinä, nykyisin trolliarmeija toimii netissä.

Sotapropagandaa kannattaa varoa edelleen, tulipa sitä mistä tuutista tahansa. Marttojen II maailmansodan aikainen neuvo toimii nykyäänkin:

Katkaise vääriltä huhuilta siivet. 

Tiltujen vastapainona suomalaisen puolella toimi mm. Jahvetti, Yrjö Kilpeläinen, joka vastaili suomalaisten satoihin tai tuhansiin kysymyksiin sota-ajan radiossa. Vähän samaa tekee Ylen venäjänkieliset uutiset nykyään. 

Aunus ja erityisesti Petroskoi on kiinnostanut itseäni muutaman vuoden ajan. Tuolloin luin kuinka mm. Riihimäeltä lähti opettajaneiti Aunukseen opettamaan suomenkieltä ja suomalaisia tapoja. 

Samoihin aikoihin luin Lauri Jäntin tavattoman mielenkiintoisen Salainen sotapäiväkirjani - Jatkosota rintamakirjeiden ja kommenttien valossa -kirjan. Kirja oli yksi parhaista sodan arkielämää kuvaavista kirjoista joita olen lukenut. Sen ainoa huono puoli on, että Jäntti sai koko sodan ajan palkkaa työstään ja upseerin päivärahat, jolloin hänen elämäntapaansa, ja esimerkiksi lettukestejä ystävien kanssa, ei voi verrata köyhien duunareiden sota elämään jatkosodan sinä aikana kun sota ei juuri edennyt kumpaankaan suuntaan. 

Kirjassa Jäntti palvelee jonkin aikaa myös Petroskoissa ja elelee virkamiesmäistä elämää huvituksineen kaikkineen.

Mutta palatakseni veteraaneihin. Kyselin muutamalta paljon lukevalta kaverilta mitä sotaveteraaneista kertovia kirjoja heille tulee mieleen.

Itse muistin Sariolat, joissa mainitaan usein sotilasarvo ja muistellaan pikaisesti sotavuosiakin, kuten tuossa Petroskoin keltaisessa kissassakin tehdään. Lisäksi muistui mieleen erilaiset muistelmat. Lähinnä sellaiset, joissa äiti ja lapset juoksee pakoon tai saa selkäänsä sodan käyneeltä mieheltä. 

Yksi muisti Kalle Päätalon Iijoki-sarjan, jossa sotamuistojakin kertaillaan viinapullon kanssa tai ilmankin. Itsekin sarjan olen lukenut, ja viimeksi lueskelin kirjan, jossa Kalle on juuri valmistunut rakennusmestariksi ja etsii työpaikkaa. Kirjan nimi on Reissutyössä. Kyllä siinäkin kirjassa muutama muisto oli. 

Hiukan pääsi yllättämään ajatus, että veteraaneista on puhuttu harvoissa kirjoissa. Heitä oli kuitenkin niin paljon. 

Oi Odessa sä helmi Mustanmeren

Odessa, tuo helmi Mustanmeren, laulettiin vanhassa iskemässä ja se oli ensimmäisiä asioita, joita lapsena tunnistin Ukrainasta. Itse Ukrainaa en tuolloin tuntenut. Myöhemmin anoppi kertoi vierailuistaan Jaltalla Mustanmeren rantamilla. Surulla tunnustan, että mielenpainuvimmin niistä tarinoista jäi kyllä mieleen anopin kertomus siitä, kuinka hän hävitti luteet ennen kuin toi matkatavarat sisätiloihin. Kertomus ei siis innostanut lähteä matkalle Neuvostoliittoon.   

On sodan 60.päivä. Tässä toisessa Ukraina osuudessa paneudun Itä-Ukrainaa koskevaan kirjallisuuteen, ja nimenomaan sille alueelle, minkä tiesimme ukrainalaiseksi ennen vuotta 2014, jolloin Venäjä otti haltuunsa Krimin (mm. monien tunteman Jaltan) ja pari itäistä maakuntaa. 

Odessa

Kun katselee Googlen tarjoamia kuvia Odessasta, näen kaupungin, jossa voisin viettää kaupunkilomaa. Kauniita vanhoja taloja, kahviloita, teatteria.... Vanhoista taloista näkee, että jotain on säilynyt kuin ihmeen kaupalla maailmansotien ja Neuvostoliittoon kuuluneiden vuosien aikana. Laulusta tuttu majakkakin vilkuttaa satamassa kuin ennenkin. 

Yön varjot tummuu, hiljaisuus käy yli Odessan.    

Ain majakka se näyttää tietä laivan saapuvan

Martti Jäppilän sanoittama Oi Odessa on tullut tunnetuksi lukuisten laulajien laulamana. Itse kuulen sen mielessäni Taneli Mäkelän tulkitsemana. 

Kuva: Odessan majakka Unsplash/Dimitry Anikin

Irina Ratusinskaja  Ukrainan muistot alkaa Irinan lapsuudesta Odessassa. Kirja etenee nuoruuden kautta nopeasti opiskeluaikaan, aikuisuuteen ja ensimmäiseen pidätykseen. Loppu kirjasta kuvailee oloja pidätysselleissä ja vankiloissa. Valitettavasti en saanut otetta kirjaan. Se ei vain imaissut mukanaan. Vasta lopun vankilaolot alkoivat kiinnostaa. 

Sen vuoksi en lukenut lainkaan saman kirjailijan Odessan lapsia 1900-luvun alun perhehistoriaa kolmen perheen valossa enkä Harmaan on toivon väri -kirjaa, joka kertoo naisrunoilijan kokemuksista vankileirillä Neuvostoliitossa. Se ehkä olisi kiinnostanutkin, mutta ei ole pitkä, kun luin saman tyylisen latvialaisen Sandra Kalnieten Tanssikengissä Siperiaan -kirjan. Vankileirillä toki on ankeampaa, kuin vapaahkosti Siperiassa, mutta nyt ei vaan innostanut. Luultavasti palaan näihin myöhemmin.  

Anatoli Rybakovin Raskasta hiekkaa on kertomus juutalaisen suutariperheen tarinasta 1909 vuodesta toisen maailmansodan juutalaisvainoihin. Kirjassa kuvaillaan millainen sopuisa alue Odessan tienoo oli ennen kuin sodat pilasivat reilun yhteisöllisyyden. Tosin sopuisa yhteiselo koski tuolloin eniten saman vaurausluokan omaavia ihmisiä. Tuskin Odessassakaan oli hirveän suurta tasa-arvoa rikkaiden ja heidän palvelijoidensa välillä. Jotenkin tästä kuvailusta tulee mieleen kesäinen Terijoki:  

Kaupunkimme väestö oli erilaista mutta sopuisaa. Venäläiset, ukrainalaiset, valkovenäläiset ja juutalaiset elivät kaikessa ystävyydessä. Näillä samoilla seuduilla, ei kovin kaukana oli kuusi saksalaista kylää joiden ensimmäiset asukkaat Frankfurt am Mainista kotoisin olevat saksalaiset Katariina II oli tuonut tänne. Jo tätä ennen 1600-luvulla lähiseutujen metsiin oli muuttanut vanha uskoisia raskolnikkejä ja rautateillä varikossa työskenteli puolalaisia jotka oli siirretty tänne vuonna 1863 kansannousun jälkeen. Ylipäätänsä väestö oli kirjavaa, mutta vihaa tai kansallista eripuraa ei ollut olemassakaan. 

Kuva: Odessa, Unsplash/Geio Tishler

Kirja oli vähän raskas ja sekava välipalaksi, mutta sitkeästi luin loppuun asti. Tämänkin tuli helpommaksi lukea lopussa, vaikka mitenkään kevyttä kesälukemista tämäkään ei ollut. Onneksi oli enemmänkin takatalvi kuin kesäinen kevätkeli. 

Kirjassa mainittiin perunaletut, joista näin ohjeen netissä hiljattain. Raastetaan 4-5 perunaa ja yksi sipuli. Lisätään iso kananmuna sekä maustetaan suolalla ja pippurilla. Paistetaan molemmin puolin noin 4 minuuttia. Kirjassa muistellaan tätäkin ruokalajia nostalgisesti: 

00

Kuva: Syrnikkejä Unsplash/Max Nayman.

Perunaletut, joita syödään smetanan, hunajan tai sienten kera. Niitten jälkeen nuollaan sormetkin. 

Perunaletut sopivat hyvin tällaisen siikaislaisen maalistytön ruokavalikoimaan, sillä yksi Siikaisten perinneruuista on raa'asta perunasta tehty Riivinpannukakku. 

Siitä tulikin mieleen, että muutakin yhteistä minulla ja ukrainalaisilla kotikokeilla on. Myös ukrainalaisten suosikki jälkiruokiin kuuluu syrnikit, raejuustosta tai rahkasta tehdyt pienet pannukakut. Äidin äiti teki vastaavia piimästä tai happamasta kermasta, itse käytän useimmiten rahkaa tai jogurttia. Jatkossa pitää kokeilla myös raejuustosta. 

Odessasta puhuessa tulee mieleen myös Oskari Reposen jännityskirka Hautasi on Odessassa, minkä olen kuullut kuunnelmana. Mitä kaikkea voi tapahtuakaan toimittajalle, joka haluaa tulla hypnotisoiduksi ja huomaa, että hänet on tapettu aiemmassa elämässä Odessassa. 

Yleltä löytyy katsottavaksi myös Jörn Donnerin Mannerheimistä kertova sarja Mannerheim Jörn Donnerin kertomana, joka alkaa 1917 kun Mannerheim on Odessassa. Tuota sarjaa en ole katsonut, mutta ehkä sieltä näkyy kuvia sen ajan kaupungista. 

Krim

Krimistä tulee ensimmäisenä mieleen Krimin sota (itämainen sota 1854-56) ja siihen kuuluva laulu Ja se Oolannin sota, joka oli kauhia. Sodan osapuolina olivat Venäjä (mukaanlukien Suomi) ja Osmannienvaltakunta (nykyistä Turkkia), Britannia, Ranska ja Sardinia (nykyistä Italiaa ja Ranskaa). 

Jos Krimin tienoilla nyt menossa olevassa sodassa korostuu viestintä, erityisesti someviestintä ja sen myötä sotapropaganda, niin 1850-luvun Krimin sota oli aikanaan ensimmäinen sota, missä tieto kulki lennättimellä nopeasti maasta toiseen sekä sotatoimien valokuvaaminen. Sota muistetaan myös sotana, mikä oli ensimmäinen, jossa hoiti muut kuin asetoverit ja armeijan välskärit Florence Nightingalen johdolla. 

Minulla on ristiriitainen olo aina, kun luen kirjekokoelmia. Toisaalta olen vähän kateellinenkin, kun jotkut ovat aikanaan kirjoittaneet paljon monille ihmisille ja vieläpä tallentaneet kaiken ja sitten me saamme lukea aikalaisten silminnäkijöiden elämästä sangen intiimiä ja rehellistä kerrontaa paljon myöhemmin. Toisaalta on vähän sellainen olo, että onko ylipäätään korrektia lukea toisten kirjeitä. 

Nyt edessäni on kokoelma Anton Tsehovin Kirjeitä vuosilta 1899-1904, jolloin hän asusti pääasiassa Jaltalla terveydellisistä syistä (hyvä ilmasto), rakastui ja meni naimisiin näytteljä Olga Knipperin kanssa. Kirjeenvaihtoa on Olgan ohella mm. Maksim Gorkin kanssa, joka siirtyi terveyttään hoitamaan Jaltalle 1899 tienoilla. 

Vaikka vähän nolostuttaakin tuo tirkistely, niin mistä muualta olisin oppinut esimerkiksi sen, että 1899 keväällä Jaltan rantakadulla harrastettiin kirppusirkusesityksiä. Nyt vain mietin, miten kirppuja koulutettiin. Tai kuinka tuohon aikaan äänestettiin pudottamalla ruukkuun palloja. Musta pallo oli ei ja vaalea kyllä. 

Meillä on jo krimiläinen kevät täydessä terässään; täkäläinen kevät on kuin kaunis tataarineito - ihailla sitä sopii, ja mitäpä ei sopisi, mutta rakastaa ei. 

Kirjeromaaneihin en ole törmännyt kovin usein. Aleksandr Morozovin Rakas Ljuba oli toinen koskaan lukemani, ja jos näissä yleisesti on näinkin tylsät kannet, niin en yhtään ihmettele, jos näihin tulee tartuttaa harvoin. 

Kannen perusteella odotin jotain tylsää, mutta kirja imaisi niin mukanaan, että en malttanut laskea sitä käsistäni ennen kuin viimeinenkin kirje oli luettu. Ai, että nautin. 

Teksti oli soljuvaa ja kirjeitä kirjoittanut tuore moskovalainen aviomies osasi kuvailla hyvin entisen pinttyneen poikamiehen elämää siviilisäädyn murrosvaiheessa. Kirja on kirjoitettu 1960-luvulla, vaikka julkaistiinkin vasta vähän ennen vuosituhannen vaihdetta. 

Julkaisustakin on siis aikaa jo likimain 25 vuotta, mutta kun unohdetaan asuntopula ja kaupoissa saatavilla olevien tavaroiden vähäisyys, kirjeet voisi olla yhtä hyvin tämän päivän kirjeenvaihtoa länsimaisen pinttyneen poikamiehen tai lesken kirjeitä tuoreelle vaimolle, joka ei vaan saa muutettua puolisonsa luo. 

Kirjeistä kuvastuu halu päästä saman katon alle ja aloittaa yhteiselo, ja sitten samalla halu jatkaa elämää kuten ennenkin. Kuinka käy kirjoittajalle ja Krimillä asuvalle Ljuballe, selviää kirjasta. 

Sen perään suosittelen luettavaksi Marina Lewyskan kirjaa Traktorien lyhyt historia Ukrainaksi, vaikka morsian ei olekaan Krimiltä kotoisin. Kirjan vanha leskimies on muuttanut kauan sitten Ukrainasta Englantiin. Tuore vaimo on niin ikään Ukrainasta. Viimeaikoina meemeiksi päätyneistä traktoreista kerrotaan vain niukasti. 

Jos 1900-luvun alkuvuosina Krimillä oli tataareita paljon, niin Neuvostoliiton harjoittamien väestönsiirtojen jälkeen niitä oli perin vähän. Jossain vaiheessa paluumuuttoja tapahtui niin, että ennen vuotta 2014 Krimin kolme suurinta väestöryhmää oli aakkosjärjestyksessä tataarit, ukrainankieliset ja venäjänkieliset. 

Yritin etsiä jotain kevyttä matkailuhömppää Jaltalta, mutta yllätyksekseni en löytänyt ainuttakaan. Hiukan olin pettynyt. Luulisi, että esimerkiksi tuottelias Barbara Carland olisi ehtinyt kirjoitta yhden kirjan Jaltaltakin. 

Niinpä sitten tyydyin kuittaamaan tässä Krimin Ljudmila Ulitskajan Medeia ja hänen lapsensa -kirjalla. Ympäri Neuvostoliittoa hajaantunut suku kokoontuu kesäisin mahdollisuuksiensa mukaan Krimille Mustanmeren rannalla sijaitsevaan sukutaloon, jota hoitaa vuonna 1900 syntynyt Medeia Mendes. Medeia on kreikkalaista syntyperää. Lapseton leski, mutta sukulaisia on paljon, ja ne tulevat kesäksi kuin muuttolinnut. 

Sisaruksien jälkeläisiä on paljon, jo talvella tehtiin vuorot, sillä taloon mahtui kerrallaan korkeintaan 20 ihmistä. 

Ukrainan sodan aikana olen todennut monessa kohdin, että tätäkään en tiennyt aiemmin. Sekin oli minulle, jos ei ihan uutta, niin yllätys kuitenkin, että Itä-Ukrainassa on alueita joilla on paljon turkkilaisia. Myös kreikkalaista syntyperää olevia on joltinenkin määrä.  

Turkkilaistaustaisten ison määrän olisi pitänyt kyllä oivaltaa, sillä tiesin, että Ukrainan alueita on ollut myös Turkin hallinnassa. Mariopolissa oli itse asiassa vielä helmikuussa 2022 upea arkkitehti Suleimanin rakentama moskeija. Ainakin osa siitä tuhoutui pommituksessa jo sodan alkuvaiheilla. Voi olla, että sittemmin on osunut lisää ja nyt on kaikki murskana. 

Kerroin hänelle siitäkin, kuinka vuonna 47 elokuun puolivälissä tuli käsky hakata tataarien istuttamat  pähkinälehdot. Vaikka kuinka aneltiin, ne ääliöt tulivat ja kaatoivat ihanat puut antamatta edes korjata satoa. Siinä ne tapetut puut makasivat tienposkessa oksat täynnään raakileita. Sitten tuli käsky, että ne pitää polttaa. Lawinskajan Tasha Gertsistä oli silloin kyläilemässä luonani, ja me istuimme itkemään sitä barbaarinuotiota. 

Muut itäiset alueet

Matti Rämö polkaisi polkupyörällään kesällä 2013 Helsingistä Baltian, Valkovenäjän ja Ukrainan kautta Turkkiin. Ukrainassa pyöräreitti kulki Tsernobylistä Kiovaan ja sieltä Moldovan kautta Odessaan, josta hän ylitti Mustanmeren laivalla. Rämö kirjoittaa vähän maisemista mutta enemmän paikkakunnista, joille pysähtyy. Samalla hän kertoilee alueen historiaa. Esimerkiksi Kiovan kohdalla kerrataan Ukrainan historiaa. Kirjan nimi on Pölkupyörällä Ukrainan halki Istanbuliin. Pari Rämön pyöräreissua olen lukenut aiemmin ja loputkin sopivissa väleissä

Lainasin kevyeksi pääsiäislukemiseksi (hah-hah, mutta jollain keskustelupalstalla vuosia sitten bongaamani pyyntö: 'suositelkaa kevyttä kesälukemista kuten Tuhat loistavaa aurinkoa' jaksaa naurattaa yhä) Timo Hellenbergin ja Nina Leinosen kirjan Silminnäkijät: taistelu Ukrainasta, joka kertoo 2013-2014 tilanteesta Ukrainassa.

Selailin sitä kotona ennen matkareppuun laittoa, mutta kirja imaisi niin mukaansa, että luin sen jo kotona. Erityisesti pidin Hellenbergin tyylistä kirjoittaa. Kirjassa oli suhteellisen paljon kuvia, jotka antoivat hyvää kuvaa siitä, mitä tapahtui todella.... ja tarkkailijoinahan he molemmat Ukrainassa olivat. Hellenberg tarkkaili suurlähettiläspuolisonsa nimissä ja Leinonen Iltalehdelle. 

Ukrainalaiset ovat loppupeleissä tottuneet turvautumaan itseensä, sukulaisiinsa ja naapureihinsa - ja takapihan kaalipenkkiin. Tavallisen ihmisen turvallisuudenkuva on ollut tasaisen,,, harmaa, eikä näköpiirissä ole ollut parempaa. 

Toisaalta, ja se on tämän sodan aikana nähty: 

Ukrainalaiset ovat äärettömän vieraanvaraisia, iloisia ja ystävällisiä kaikkien vaikeuksiensa keskellä Heidän kärsivällisyyttään ja sinnikkyyttään on testattu useaan otteeseen, ja he ovat oppineet selviytymään lähes mahdottomista oloista. 

Timo Hellenberg osallistui suurlähettiläille ja heidän puolisoilleen järjestetylle EU:n Krimin yhteistyötä koskevalle Krimin alueen tutustumismatkalle 2012. Kirjassa Hellenberg kertoo, kuinka Krim oli jäänyt vaille kehittyvän maan huomiota. Ympäristö olisi ollut kaunis mutta infrastruktuuri oli heikko ja osin puuttuvakin. EU oli kiinnittänyt tähän huomiota ja esimerkiksi Suomi rahoitti alueen kehittämistä ja toi asiantuntemustaan alueelle esimerkiksi siitä, kuinka Suomessa toimitaan kaksikielisenä huomioiden myös saamen- ja romanikielen asemat.  

Nina Leinonen vieraili 2014-15 vuosina Itä-Ukrainassa separatistialueilla toistakymmentä kertaa, ja kertoo kirjassa näkemästään ja kokemastaan. Ei kevyttä lukemista, mutta valaisevaa. 

Koska Silminnäkijät tuli luettua jo ennen matkaa, Pakkasin matkalukemiseksi Johannes Remyn Ukrainan historian. Kirja on julkaistu 2015 ja Krimin tapahtumat 2014 ja sodan alku näkyy kirjassa mainitun. 

Silmäilin kirjaa tovin ja veikkaan, että kirjassa on paljon omaksuttavaa. Kuusi sivuisessa aikajanassa mainitaan ainakin tusinan verran valloittajia, jotka ovat valloittaneet isoja osia Ukrainasta 800-luvulta lähtien. 

Pohjoismaiden historia on itselläni ollut pääpiirteittäin hallussa ja Euroopan historiaakin on tullut luettua useampaan kertaan, mutta nyt kun tarkastelee vain yhtä maata, huomaa, että siihen verrattuna Suomen historia on varsin simppeli. (Ilman kirjoitettua historiaa meillä oli hämäläiset ja lappalaiset, ja kirjoitetun historian aikana ruotsalaiset, venäläiset ja itsenäisyys, vaikka toki sekä Ruotsin että Venäjän koko vaihteli sinä aikana, jolloin noihin valtiohin kuuluimme).  

Muita Itä-Ukrainaan sijoittuvia kirjoja joita voin suositella on Harkovan tienoille sijoittuva Jelena Pielan Ja kirsikat kukkivat Uljanovskassa. Kirja on Suomessa syntyneen naisen muistelmaromaani elämästä sisäkkönä Pietarissa kenraaliperheen palvelijana ja upseerin vaimona miehen talonpoikaisperheessä Ukrainassa.

Kirjassa tuhoa tuo valkokaarti, mistä luin aiemmin Bulkakovskin kirjasta. Kirjan näkökulma on mielenkiintoisen omakohtainen ja arkea lähellä oleva, joten luen varmasti kirjan jatko-osan, jonka tapahtumapaikkana on Koivisisto. Tiedossa on siis uusi kunta kuntahaasteeseeni. 

Toinen pääsiäislukemisekseni päätyvä kirja on Solom Aleichemin Tewje, maitomies, johon perustuu iki-ihana musikaali Viulunsoittaja katolla joka kertoo köyhästä maitomiehestä Mariembadissa. 

Olen nähnyt musikaalin useamman kerran hienoina sovituksina, mutta muistorikkain kerta oli Ulvilan kesäteatterissa 1900-2000-lukujen taitteessa. Kohdassa missä alettiin laulaa Nousee päivä, laskee päivä -laulua, pelmahti hääkatoksen yläpuolelle läheisestä rapakosta lauma (suden)korentoja, jotka tanssahtelivat katoksen yllä laulun ajan ja katosivat sitten kuin tuhka tuuleen. Oli hieman liian kuuma kesäilta, mutta on niitä ollut muulloinkin. Koskaan en ole ennen enkä jälkeen nähnyt moista tanssia. 

Elän toivossa, että kirja on yhtä sykähdyttävä, kuin tuo hetki tai ainakin yhtä hyvä kuin itse musikaali. Kirjan tapahtumapaikkana on juutalaisalue Ukrainassa ja kun perhe lähtee Ukrainasta, se nousee laivaan Odessassa. 

Ei kuulkaa reb Scholem-Aleichem, eiköhän ole parasta puhua hauskemmista asioista: Mitä uutta Japanin sodasta? 

Tässä päivityksessä kerrottujen kirjojen tapahtumapaikat on kartassa keltaisella. Tosin tässäkin luetelluissa kirjoissa ollaan myös Kiovassa. Aiemmassa päivityksessä mainittujen kirjojen paikat ovat sinisellä. 

Kaiken tämän lukemisen ja uutisten katselun jälkeen, näin ensi kertaa unta, että olin itse alueella, missä sodittiin. Seurakin oli hyvää, sillä käyttäytymisessä minua opasti siellä vanha mestari, Nero Wolfe. Nero opasti kuinka pitää hivuttautua peiton alta pois niin, että vastustaja ei näe mitä peiton alla on. Näin jää piiloon, onko alla juoksuhauta, asevarasto vai pelkkää maata. 

Kirjoja ja ruusuja

Vähänkö petyin, kun kuulin, että tänä vuonna on Kirjan ja ruusun -päivä on huhupuheiden mukaan siirretty syksylle. Saatoin aiempina vuosina ymmärtää jotenkin sen, että 23.4. päivämäärään sidottu tapahtuma siirtyi kaupallisten syiden vuoksi aiemmin lauantaille, onhan juhannuskin siirretty perjantaille, mutta että kuukausikaupalla. Ei voi ymmärtää.

Mutta myönnän että yritin. 

Kun netistä ei löytynyt vastauksia, pohdin : Onko syynä kaupallisuus, vai kenties Venäjän käymä sota? Pyhän Yrjön -nauhan käyttö ei ole nyt suotavaa, mutta en ole sitä kyllä koskaan nähnyt Kirjan ja ruusun -tapahtumissa... Vähän kaukaa haettu ajatus että tapahtuma olisi siirretty syksylle nauhan takia? Vai lakkautettu kokonaan, kun siirrostakaan en löytänyt ilmoituksia. Veikkaan kuitenkin kaupallisuutta. Eihän partiotakaan olla Pyhän Yrjön vuoksi kieltämässä. 

Löytyi sentään yksi verkkotapahtuma koko maasta. Suomi-Espanja -seuralta. Myös muutamissa kirjastoissa näkyy olevan kuin vanhasta muistista joku kirjallisuustapahtuma. Porissa on kaksipäiväiset Sarjakuvafestarit, minne en koronan vuoksi pääse. Tauti myöhästyi parilla päivällä. 

Meinasin alunperin kirjoittaa tähän Matti Rautiaisen dekkarista Pyhän Yrjön varjo, kun kirjan yksi tapahtumapaikkakin on sopivasti kotikaupungissani Porissa, mutta jätetään nyt sitten koko Ykä ja siirrytään kirjaan jossa yhdistyy sekä kirja että ruusu.

Siihen tarkoitukseen sopii mainiosti viime vuonna BookBeatiin äänikirjana julkaistu Sari Järnin Lupaan sulle ruusutarhan.

Siinä sitten on ajatuksia herättävä kirja! Ja sopii hyvin eilen kuuntelemani Marttaliiton vuosikokousseminaarin jatkoksi. Tosin olen lukenut kirjan jo paperikirjana melko tuoreena, mutta hyvää kirjaa voi lukea useamminkin. 

Heti aluksi kirja panee miettimään, perheen arkista taas-arvoa. Mitä naisten ja miesten roolista kertoo se, kuka perheessä ajaa autoa ja milloin, kun lähdetään liikkeelle koko perheen voimin. Ajaako nainen vain, kun mies on kännissä? Vai ajetaanko vuorotellen, tasa-arvoisesti?

Sana koskee omien huomioiden mukaan tietysti muitakin kotitöitä. Mies voi silittää ja nainen vaihtaa lamput. Toisaalta kaikkien naisten ei tarvitse olla viherpeukaloita eikä jokaisen miehen tarvitse osata vaihtaa renkaita. Jostain syystä useat tuttavamiehet tykkäävät leipoa sämpylöitä ja pullaa enemmän kuin naispuoliset ystäväni. On hienoa tunne upottaa kädet taikinaan.... kuulemma. 

Kirjassa pohditaan virkistävän lyhyesti mielenkiintoisia aiheita: 

Metsästääkö miehet puumia vai luuskia? 

Kuka kuvastimestasi katselee? 

Oma raha - onko se mahdollista? 

Raha vai rakkaus - onko pakko valita? 

Kirjoitatko HEPSisi itse? Mitä haluat elämältäsi?

Pitäisikö kirjoittaa myös oma HUPSi?

Kirjan lopussa on juoksukouluohjeiden kaltaiset ohjeet hyvinvoinnin hallintaan viikoksi, lisää voi keksiä itse. 

Sari Järn on kirjoittanut myös kirjat Hiirestä puumaksi, joka niin ikään löytyy äänikirjanakin ja Voiko painoa hallita -kirjan lihavuusleikkauksista, mikä olisi kiva kuunnella. 

Järnin kirjasta tulee mieleen toinen

ajatuksia herättävä kirja, on Chimamanda Ngozi Adichien Rakas ystäväni tai 15 ehdotuksen feministinen manifestin. Kirjassa ystävä kertoo toiselle ja samalla meille kaikille, miksi lapsesta kannattaa kasvattaa feministi ja mihin kannattaa kiinnittää huomiota, jotta onnistuisi.

Mitä tulee itse Kirjan ja ruusun päivää, miehelle voi ostaa vaikka alussa mainitsemani kotimaisen dekkarin, naisille kannattaa ostaa ruusuja.  Kannattaa muistella millaisista ruusuista saaja pitää. Itse preferoin ei-keltaisia ja matalavartisia. Upeimpia ovat wanhat, tuoksuvat ruusulajikkeet kuten Maiden's Blush, josta tykkäsi meidän pässikin 1990-luvulla kovasti.

Pääsiäisen ratoksi

Pääsiäinen on kerran vuodessa, ja pääsiäisen aika sisältää monenlaisia mahdollisuuksia kirjojen tarinoiksi. Tai niin ainakin luulisi. Pääsiäinen voi olla uskonnollinen, keväinen loma-aika tavata sukulaisia, aika syödä mämmijäätelöä, paiskia töitä tuplapalkalla. Siihen voi liittyä virpominen tai lento kyöpelivuorelle, lampaat tai pajunkissat. 

Pari vuotta sitten huhtikuussa onnistuin aivan sattumalta haalimaan lukupinoon peräti kolme pääsiäiseen liittyvää kirjaa.

Nyt olen pari päivää miettinyt, mistä muusta voisin tänään kirjoittaa kuin Seppo Jokisen viimevuotisesta dekkareista Siipirikkoiset.

Se olikin kotoisaa luettavaa pitkästä aikaa kaikkien Ukrainan, entisen Jugoslavian alueen maiden, Etelä-Amerikan ja Afrikan jälkeen. Oli kuin olisi kotiinsa tullut.

Kirja alkaa murhalla, joka sotkee Koskisen ja hänen alaistensa pääsiäisen vieton. Edes mämmiropposta ei ehditä tyhjentää kahvihuoneessa, kun jo viipotetaan tukka putkella pitkin Tamperetta, pari poliisia ajelee Turussakin, kun turkulaiset ei osaa hommiaan kunnolla. Korona-aikaa eletään, sillä maski ja kättelemättömyys vilahtelee puheessa tämän tästä. Yllättävää kyllä, käsidesiin tai käsien pesulle ei juuri ryhdytä. 

Ainakin talousrikostutkija Vasala vaikuttaa kirjassa kovin tyytyväiseltä siihen, että pääsiäisenvietto keskeentyi. Pääsiäisenä oli syöty jo anopin kanssa lammasta itämaisittain munakoisopyreellä, sherryssä haudutettua karitsanpaistia ja lampaanviulua valkosipulimarinadissa. Seuraavana olisi ollut yhtä taivaallisten ruokien listani huippuruuista : voissa paistettuja pässinkiveksiä, mutta Vasala ei ruokalajista innostunut. 

Olen syönyt pässinkiveksiä ainakin kolmesti lammaspeijaisten yhteydessä ja parhaita ne olivat juurikin leivitettynä ja voissa paistettuna, joskin erinomaisia joka kerta. Olen huomannut, että monet vieroksuvat tätä hyvin riippunutta ruhonosaa, mutta oikein valmistettuna se on vähintäänkin yhtä hyvää ja mureaa kuin kieli. 

Muista kirjoista ensimmäisenä tulee Juha Nirkon toimittama ja kirjoittama perinnekirja Pääsiäinen : juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia, joka on ollut kotini käsikirjastossa jo lähes 15 vuotta. Kirjassa esitellään vanhoja sanontoja ja perinteitä, jotka liittyvät pääsiäisen aikaan ja siitä aina juhannuksen tienoille saakka. 

Mutta mitä muuta?

Enid Blytonin kirjat kertovat pääasiassa lomien ajasta. Ainakin hiljattain lukemani Viisikko pulassa -kirjan tapahtuma-aikana on pääsiäisloma. Viisikon pyöräretki saa jännittäviä piirteitä, kun Dick kidnapataan porukan mukaan lyöttäytyneen Richardin asemasta. Viisikko päätyy Pöllökartanon aitojen taa ja jännistä hetkistä huolimatta ruokaa piisaa mahan täydeltä tässäkin seikkailussa. Olen nauttinut näistä uusista käännöksistä. Kiva, että opiskelijat ovat tarttuneet tähän sarjaan kaksin käsin.

Myös Katariina Mazettin "Gotlannin Viisikko" eli Seikkailu serkukset seikkailevat vain loma-aikana. Kirjassa Voroja ja Vompatteja on serkusten täti Frida tilannut saarelle vompatteja (kannattaa googlata kuva, jos ei tunnu tutulta), ja niiden lisäksi Uikku-saarelle on tulossa myös voroja. Seikkailuhan siitä syntyy ja Alexilla on täysi työ keittiössä patojen ja pannujen äärellä.

Yksi nuoruusvuosien suosikeistani pääsiäisen aikaan ja muinakin isoina pyhinä oli Noita Nokinenä. Näitä kuunnelmia löytyy Yle Areenalta useampiakin. Pääsiäiskokkoa en muista itse kuunnelleena aiemmin. 

Kirjan Pontius Pilatuksen kirjeet : kirjoitetut hänen ollessaan Juudean maaherrana hänen ystävälleen Senecalle Roomaan, luin lähes kokonaan pari kuukautta sitten. Mielenkiintoinen kirjekokoelma oli tämäkin ja pakko todeta jälleen kerran, että on ihan uskomatonta, että kirjeitä on säilynyt 2000 vuotta lukukelpoisina! Tuskin jää meidän aikamme kirjeitä saati sähköpostikirjeitä luettavaksi jälkipolville. 

Minulla on joku mielikuva on, että JP Koskisen Huhtikuun hiipuva rakkaus kertoisi pääsiäisestäkin, mutta sarja on edennyt sen verran pitkälle, että en ole enää varma.

Nyt yöpöydälläni on Sakari Montosen Musta pääsiäinen : rikosromaani, joka sijoittuu vuoden 1939 Viipuriin. Pääsiäisenä on paljon vapaa-aikaa tehdä vaikka törkeä kassakaappikeikka, mutta oliko keikka vain satunnainen keikka ja mitä kaapista oikein vietiin? 1920-1930-luvun vanhat kirjat kiehtovat, mutta hyvin näkyy uppoavan uudempikin aikakautta kuvaava kirjallisuus, kuten tämäkin 1990 - ilmestynyt kirja. 

Näissä merkeissä mukavaa pääsiäistä. 

Kiitän sua Agricola, kielestäni rikkaasta

Äidinkieli, mikä ihastuttava ajatus. - Jotain omaa ja kuitenkin yhteistä, jolla voi kertoa meille omista asioista kuten sisusta, kalsarikänneistä ja saunan jälkeisestä raukeudesta. 

Toissakesänä etätöissä ollessani suunnittelin, millaisia kirjoitusharjoituksia voisi pitää omaa lehteä kirjoittaville nuorille.

Löysin erilaisia apuvälineitä ja kokeilin niiden toimivuutta luovuuden tukena ja tyhjänpaperinkammon nujertajana. Jälkimmäistä en tosin ole koskaan itse tuntenut. 

Työnkuva muuttui ennen kuin saatiin nuoret lähitöihin, joten käytäntö jäi kokeilematta. Myöhemmin löysin Tigeristä nopat, joita voi käyttää apuvälineenä. Tänään siivotessa tuli purkki vastaan ja päätin, että tämä on sopiva päivä testaamiseen. 

Tirpan päiväretki

Eräänä huhtikuisena lauantaina herra Tirppa pakkasi evääksi banaanin, pani hatun päähän ja hyppäsi iloisesti hymyillen bussiin. Silmälasitkin tulivat mukaan. Hyvä niin, sillä ilman laseja Tirppa ei nähnyt puita metsältä eikä erottanut oikeaa bussia väärästä. 

Tirppa katseli ohivilahtelevia maisemia. Kuusimetsät kiehtoivat Tirppaa erityisesti, sillä hän on kuusimetsän kasvatteja. Sade ei haitannut katselua. Banaani riitti aamupalaksi, sillä lounastreffit oli sovittu alkavaksi kello 12.25. Sen jälkeen ei ollutkaan kiirettä mihinkään, sillä kotiin pääsi vielä yömyöhään tähtien ja kuun loisteessa. 

Yhtäkkiä, BANG, bussi törmäsi karhuun. Naapuripenkillä istuneen tytön jalkapallo pompahti Tirpan otsaan ja silmälasit putosivat päästä. Tirppaa itketti. Lohdutukseksi kuski tarjosi kaikille matkustajille (joita ei ollut montaa) kupongin, jolla sai torikahvilasta jäätelön tai pirtelön, kumpi vaan maistuisi paremmin. 

Kolarin vuoksi bussi saapui perille vähän myöhässä. Siellä jo odottelikin Tirpan karavaanarikaveri herra Pulu uudessa keväthatussaan. Aurinko oli alkanut paistaa ja ilma lämpeni. Lounaspaikaksi valittiin kasvisravintola, mistä sai maukasta sipulikeittoa. 

Kun keitto oli syöty viimeiseen pisaraan, suunniteltiin kesälomareissua yhteisellä asuntovaunulla. Viime kesänä oltiin Aavasaksalla. Nyt päätettiin lähteä Hankoon. Kun suunnitelma oli valmis juotiin kahvit ja kirjoitettiin kirje Hangon leirintäalueelle, josta varattiin paikka hiljaisimmästä peränurkasta. 

Kello oli niin vähän, että vielä ehti torille pirtelölle. Viileä pirtelö sopikin hyvin lämmenneeseen ilmanalaan. Herrat pistivät hatut päähän ja astuivat perätysten ulos. 

Heti ulos päästyä Pulu astui kissankakkaan. Se olikin oikea liukumiina. Pulu kaatui, taittoi kyntensä ja näki hetken tähtiä. Taisi näkyä kuutamokin. Toivuttuaan tällistä pirtelö piristi nolostuneen Pulun mieltä. Tirppa kätki hymynsä ja hekotteli Pulun matalaa ilmalentoa hienotunteisesti vasta kotimatkalla. Onneksi itsetuntoon sattui kuitenkin enemmän kuin Pulun kroppaan. 

Sen pituinen se. 

* * *

No, ehkä nämä nopat tosiaan soveltuvat satujen kirjoittamiseen. Vakavampaa proosaa näillä kuvilla tuskin syntyy, mutta yllättävän hyvin ainakin tämä ensimmäinen tarina muovautui. 

Nopat olen ostanut itse, ja ehtinyt unohtaa koskaan avanneen koko purkkia. 

Kansainvälinen romanipäivä 8.4.

Tänään oli taas päivä, jolloin romanilipun saattoi nähdä lippusalossa. Porin kaupunki tarjosi asukkailleen tämän elämyksen tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Tuntui hyvältä, että tässä maailmantilanteessa jaksetaan aloittaa uusia traditioita.

Romanipäivää on vietetty Suomessa vuodesta 1990 alkaen. Luultavasti huomasin päivän heti ensimmäisenä vuonna, sillä radio oli avoinna aina, kun olin kotosalla. Kaiketi uusi merkkipäivä ylitti uutiskynnyksen silloinkin. Blogiin päivä on päässyt aiemmin vuonna 2009.

Mietin päivän aikana mitä tänään kirjoittaisin. Sitten muistin, että en kirjoittanut joulukiireiden vuoksi 2019 joulun alla Rakastajat

Kuva: Torin nettikamera 8.4.22
Sumea otos, mutta liehuu se.

 teatterin Musta, mustempi, romani -näytelmästä, jota kävin katsomassa ystäväni kanssa.

Kävin Rakastajat-teatterin näytöksissä 1990-luvulla katsomassa varmaan kaikki näytelmät. Sitten kun teatteri löysi kiinteän esityspaikan, en enää käynyt. Jotenkin pelkäsin, että tunnelma olisi väljähtynyt kiinteässä esityspaikassa. Sitten muutin Mikkeliin.

Paluun jälkeen olen käynyt Kehräämössä silloin tällöin, mutta kieltämättä aivan liian harvoin. Ennen tuota näytöstä taisi käydä katsomassa jonkun Kehräämössä jonkun oopperan ja heti sen jälkeen jonkun vierailunäytöksen, mutta siitä taitaa olla nyt ainakin viisi vuotta.

Ilokseni huomasin, että Rakastajat teatteri esitti Musta, mustempi, romani -näytelmän viime vuonna Tampereella. Hyvä näytelmä kestää useampiakin esityksiä.

Tykkään Rakastajat-teatterin intiimiydestä. Myös tässä näytelmässä näyttelijät olivat lähellä yleisöä ja tuntui, kuin ystävä oisi kertonut siinä vierellä tarinaa.

Kuva: Christian Vaarapuro
Tampereen teatterissa 2019.
YasminAhsanulllah
jääkiekkokasseineen
ja Kai Tanner.

Olen nähnyt Kai Tanneria monenlaisissa rooleissa 1980-1990-luvun taitteesta lähtien. Porin teatterin ajoilta on jäänyt mieleen erityisesti hänen roolinsa My Fair Ladyssä Elaizan isänä ja Teini-ikäisenä mutanttininja kilpikonnana näyttelijöiden teatterin tukemiseksi pitämässä vuodenvaihteen iloisessa sketsinäytelmässä. Rakastajat teatterin ajoilta rooli teatterin ensimmäisessä Rakastaja -kappaleessa oli ikimuistoinen, mutta sitä oli myös Musta, mustempi, romani -näytelmän rooli itsenään.

Näytelmän on kirjoittanut mm. Kai Tannerin haastattelujen pohjalta Elina Izarra Ollikainen. Näytelmä on myös vahvasti informatiivinen. Itse tykkäsin kovasti myös siitä, että näytelmässä oli myös seinälle heijastettuja haastatteluosia.

Kai Tannerin ohella näytelmän helmi oli Yasmin Ahsanullahin rooli hoitajana. Näytelmä tuleekin nykyään aina mieleen, kun näen jääkiekkokassin.

Kaiken kaikkiaan näytelmä ylsi koskettavuudessaan henkilökohtaiseen top-kolmoseen. Siellä oli entuudestaan Lahden kaupunginteatterissa näkemäni näytelmä nuorten murhaajien äitien tuskasta siitä, miten he eivät ole kasvattaneet lapsiaan tappamaan, saman teatterin Mozartista kertova musikaali, jonka Salierin roolin hoiti upeasti Mikko Jurkka sekä Ulvilan kesäteatterin Viulunsoittaja katolla, missä juuri kun vihkiparin ylle laitettiin morsiuskatos, pörrähti paikalle iso lauma (suden)korentoja, jotka tanssivat katoksen yllä kappaleen ajan. Se oli niin uskomaton luontokokemus, että vastaavaan ei helposti yllä.

Nyt kun korona-breikki alkaa olla (ainakin toistaiseksi) menneen talven lumia, elän toivossa, että teattereissa tulee istuttua entistä enemmän.

Sitä on päästy rippikouluikään

Tasan 15 vuotta sitten töitten jälkeen istahdin soffalle iltateen kanssa. Mulla oli vähän tylsää. Ja mitäpä sitä ihminen tekee jos on vähän tylsää. No aloittaa jonkun isomman projektin tietysti. Minä aloitin blogin pitämisen.

Säätila oli tuona iltana likimain samanlainen kuin tänään. Lämpötila nollan tienoilla. Asensin blogiin säätietoa Porissa ja Roomassa osoittavan mittarin. Rooman lämpötila oli 16°C, joka on perinteisesti ollut yksi lempiluvuistani, ja jäi siksi mieleen. Vuosien saatossa mittari hävisi blogista eikä ole ollut tarvetta asentaa uutta.

Kun sitten oli asetellut sivua mieleisekseni ja asentanut tuon kotoisan lämpömittarin, jossa näin yhdellä silmäyksellä molemmat suosikkikaupunkini, oli aika aloittaa itse kirjoitus. Hirveästi tekstiä ei tullut, sillä en keksinyt mistä kirjoittaisin.

Aika äkkiä blogi painottui erilaisiin perinteisiin ja uudempiinkin juhlapäiviin. Valokuvien pistäminen blogiin oli mielestäni niin hankalaa, että ei tullut aloitettua sitä lainkaan. Onneksi se helpottui vuosien myötä, mutta vaikka nykyään pistänkin kuvan tai pari jokaiseen päivitykseen, niin onhan nämä minun juttuni aika tekstipainotteisia.

Yleensä ihminen tekee sitä, mistä itsekin tykkää. Kuvat on kivoja, mutta itse tykkään lukea pitkiä tarinoita. Vuosien myötä olen todennut, että jotkut muutkin onneksi tahtovat.

Nyt kun blogi alkaa olemaan aikuisuuden kynnyksellä, on vähitellen tullut olo, että blogia voisi kenties hieman alkaa ehostaa. Uusi kampaus pitäisi saada. Nuorena ei tarvitse paljon meikata, mutta jos vähän huulikiiltoa ja poskipunaa sinne, ripsiväriä tänne…. ja jos oikein lähtee lapasesta, niin voin harkita irtoripsiäkin. Geelikymmetkin olisi kivat, mutta geeli ei pysy kynsissäni kiinni. Eli jotain uudistuksia on tulossa kevään/kesän aikana tähän melko bliisuun perusulkomuotoon.

Sisältöpuolellakin on tulossa pientä piristystä, joka piti tehdä jo pari vuotta sitten, mutta sitten tuli korona-breikki-aika ja uudistukset siirtyi hamaan tulevaisuuteen. Tarkoitus on, että jatkossa kirjoitan myös muusta kuluttamastani kulttuurista kuin kirjoista. Soffamatkoja olen tehnty muutaman viime kuukausien aikana, mutta nyt alkaa pikkuhiljaa uskaltaa lähteä teatteriretkille ja muutenkin tutustumaan eri paikkoihin.

Viime vuonna ei tullut käytyä kuin pikaisesti Hangossa ja Salon tienoilla, mutta toiveissa on, että tänä vuonna pääsisi jo jonnekin muuallekin kuin geokätköille, kun reissuun lähtee. Ensimmäinen reissu onkin jo tehtynä ja siihen palaan lähipäivinä.

Tällaisia mietteitä on tänään 15 vuotta bloganneella itse blogista.

Eilen mietiskelin minkä tyyppisiä kirjoja luin 15-vuotiaana. Ainakin Kaari Utriota ja 3 etsivää kirjoja. 3 etsivää kirjoja luin koko yläasteen ajan aina silloin tällöin, sillä ala-asteen aikana koulun kirjastossa ei ollut niitä lainkaan ja yläasteella kaverit suosittelivat.

Mitä sitten luin 15 vuotta sitten. Odottelin malttamattomasti Harry Potterin Kuoleman varjeluksia, jonka olin tilannut kirjakauppaani englanniksi heti ilmestymispäiväksi. Vuonna 2007 kävin hakemassa kirjan ennen töihin menoa ja ostin samalla torilta töihin luudan. Mikkelin torikahviossa vähän naureskelivat ostoksiani. Potteria ja luuta 😊. Vampyyrikuume ei ollut vielä iskenyt, mutta Robin Hobbib Näkijän tarusta tykkäsin jo tuolloin.

Timo Parvelan Ella kirjat löysin 2007. Joka vuosi piti lukea Reijo Mäen, Outi Pakkasen, Seppo Jokisen, Leena Lehtolaisen, Taavi Soininvaaran ja Jarkko Sipilän uutuudet. Arto Paasilinnan olin tainnut jo unohtaa, sillä en muista lukeneeni Rietasta rukousmyllyä. Ilkka Remeksen Pahan perimä oli viimeinen Remes, jonka olen lukenut.

Taisin lukea tuona vuonna loppuvuodesta kasan italiasta kertovia kirjoja. Muita ulkomaisia kirjoja oli ainakin Dan Brownin Murtumaton linnake sekä Henning Mankelnin dekkarit, muihin skandinaavisiin dekkareihin en ollut vielä tuolloin kovin hurahtanut. Nobelin palkinnon sai sinä vuonna Doris Lessing, mutta ensimmäisen Lessingini luin vasta 10 vuotta myöhemmin.
Tietokirjoja tuli luettua paljon työn ja kulttuurihistorian opintojen myötä. Tässä katselen, että Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousu kirja on vuodelta 2007. Se olisi kiinnostanut, mutta sen lukemiseen ei ollut aikaa. Ei tosin ole osunut käsiin tuo kirja myöhemminkään.

Juuri nyt on työn alla Robin Hobbin Näkijän tarun ensimmäinen osa Salamurhaajan oppipoika ja Marina Lewyckan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Mauri Sariolan Petroskoin keltaisen kissan sain juuri luettua ennen kuin aloin kirjoittaa tätä.

Ja sitten eikun kohti 16. ikävuotta. Teidän seurassanne sinne on kiva matkata.