Matkalla pohjoiseen

On syyskuu ja ruskaretkien aika. Useammatkin tuttavat ovat tulossa tai menossa ottamaan syysväreistä förskottia. Itse kävin pohjoisessa jo keväällä, joten nyt ei ole reissua tiedossa. Kuun vaihteeseen sattui sopivasti aikaa ja mahtavat ilmat istua koko päivä lueskelemassa parvekkeella.

Varauduin viikonloppuun lainaamalla pinon dekkareita, jotka yhtäkkiä ajatellen eivät sovi mihinkään kirjahaasteistani enää vuoden tässä vaiheessa. Kriteerinä valinnassani oli, että kirjat ei saaneet olla uusia.

Nykyisin porilaiskirjailijoihin lukeutuvan Mauri Paasilinnan Laki loppuu Repoaavan laitaan vuodelta 2017 oli pinon tuorein ja ainoa 2010-luvulla kirjoitettu kirja.

Harmikseni kirjassa ei mainittu kuntaa nimeltä, mutta tutkittuani tovin kuntaliitosluetteloa ja karttaa, totesin, että ainoa likimainkaan sopiva paikkakunta lähellä Keuruuta ja Jyväskylää olisi Saarijärveen liittynyt Pylkönmäki. Kunnasta tosin puuttuu Prisma ja CityMarket, mutta poliisin toimipiste ja passeli aapasuo sentään löytyvät.

Kun on viimeaikoina tullut luettua enemmänkin keskiluokkaisten ihmisten arjesta, oli kirjan duunari-joutomies -akselilla työsarkaansa tekevien kansalaisten elämästä lukeminen virkistävä poikkeus. Kirjassa ei tehdä harkittua murhaa, vaan ajaudutaan tilanteisiin, jotka päättyvät miten päättyvät.

Ihmisten arki on yksinkertaista, vaikka rikokset mutkistavat elämää välillä paljonkin. Viina ja huumeet ja niiden myötä järjestäytynyt rikollisuus on joidenkin arkea. Sitä Paasilinna osaa kuvata kutkuttavan armottomasti:

"Paavo Pitkänen, itseoppinut kirvesmies ja peltiseppä oli ajautunut alkoholin lumoihin jo nuoruusvuosinaan ja nykyään, lähestyessäään kuudekymmenen vuoden ikää, hän ei voinut enää vastustaa tuota juomaa juuri lainkaan. Hän oli ryystänyt olutta aamusta alkaen. Nyt sydänyöllä aine oli loppunut ja tilalle oli tullut tuska, viinanhimoksi kutsuttu mielentila, joka ei jättänyt Pitkästä hetken rauhaan, vaan pani tämän etsimään uutta ainetta, edes tilkkasta vielä. "

Samanlaisia Pitkäsiä löytynee kaikista maamme kunnista, myös varmasti Saarijärven Pylkönmäeltä, jossa itse vierailin ensi kerran 1987 elokuussa. Kunta nautti tuolloin isointa kehitysaluetukea ja sinne johti soratie, jollaista kirjassakin jossain kohden ajellaan. Viime kevään käynnillä huomasin, että kirkonkylälle pääsi asfalttitietä myöten ja että kirkko oli yhtä kaunis kuin ennenkin. Kirkon ovet olivat tälläkin kerralla kiinni, sen puolesta mikään ei ollut muuttunut.

Kelpo aloitus lukuviikonlopulleni. Vakavaa asiaa, mutta kirjailijan kynässä oli kepeän kuplivaakin mustetta.

Ja kuten kaikissa kunnon dekkareissa, niin oli tässäkin: joillekin käy hyvin, joillekin huonosti tai jopa hyvin huonosti.

Meren rukous

Eurajoen vuosina 1990-luvulla kävin rannalla katselemassa, kun aallot tyrskysi syysmyrskyllä rantaan. Salmen keskivaiheilla aallot olivat rantaan tullessaan tuskin puolimetrisiäkään. Lähipiirissä merillä töissä ollut kertoi kuinka aallot olivat joskus Atlantilla kymmenmetrisiä. Se tuntui silloin uskomattomalta korkeudelta, mutta nykyään huippukorkeus saattaa olla yli 30 metriä. 

Isoimmat aallot, jotka olen kuvannut, Reposaari, 27.8.2016.

Välimeri on sisämeri, eikä siellä päästä valtamerien aallon korkeuksiin, mutta pienessä kumiveneessä juuri nyt tätä kirjoitettaessa Välimerellä mitattu reilun metrin korkuinen aallokkokin on paljon, sillä huippuaallon korkeus lähentelee tuolloin jo kahta metriä. Muistikuvien herättelyn ja vertailun vuoksi Estonian upotessa aallonkorkeus oli 3-4 metriä mikä tarkoittaa sitä, että isoimmat aallot saattoivat olla seitsemän metrisiä. Ei tekisi mieli olla sellaisella kelillä veneessä, eikä edes Ruotsinlaivalla. Itse kuun kärsin enemmän tai vähemmän jo pienessäkin aallokossa. Niinpä preferoinkin meriseikkailujen aikana enemmän peilityyntä keliä kuin minkäänlaista aallokkoa. Pakolaisilla ei ole juuri valinnanvaraa. Merelle on lähdettävä silloin, kun määrätään lähtemään, jos lähteä mielii.

Dan Williamsin upeasti väritetyt kuvat kannustivat
kuvan käsittelyyn. Tämä väritys kuvaa elämää kaupungissa
ennen pakoon lähtöä. Teksti Hosseinin.

Khaled Hosseinin  kirjoittama ja Dan Williamsin kuvittama Meren rukous herätteli ajattelemaan sekä sanoin että kuvin meren julmuutta. Williams on onnistunut kuvaamaan värityksen muutoksilla hyvin merimatkan hurjuutta ja Hosseini evakoiden tunnelmia siitä mitä haluaisi muistaa kotimaastaan. 

Merellä on kiva olla riittävän isossa veneessä turvallisen kipparin ohjatessa, mutta entäs jos veneessä ei ole kipparia. Osa pakolaisveneistä lähtee rannasta ilman veneen omistajaa. Sisämaassa asuneet ihmiset eivät välttämättä osaa ajaa venettä saati ymmärrä sitä, miten meri käyttäytyy. Parhaiten selviävät ne venekunnat, joissa on tietoa ja taitoa navigoida oikein. Kirjan mukaan vuonna 2015 Välimereen hukkui 4.177 pakolaista. Niistä vuoden lehtikuvassakin nähty Alan Kurdi antoi sysäyksen tähän kirjaan. 

Kirjassa muistellaan kotoisen arkisia asioita kotimaasta, mm. kibbehiä, joka oli yksi lempilammasruuistani ennen kuin tulin allergiseksi vehnälle. Kokeilin myöhemmin kerran korvata bulgurdin karkealla polentalla, mutta ei siitä valitettavasti tullut saman makuista. Tässä kuitenkin lempireseptini teidän muiden iloksi. Afganistanissa kibbeh tehdään useimmiten vuohesta, mutta vuohen lihaan en ole juuri kaupassa törmännyt. Hyvää siitä on tullut lampaan jauhelihaakin käyttäen.

Kibbeh

2 ½ dl (200 g) bulguria (itse käytin karkeampaa laatua)
1 tl suolaa
½ tl juustokuminaa
1 tl meiramia
½ tl maustepippuria jauhettuna
½ tl mustapippuria jauhettuna
1 rkl chilitahnaa
ripaus muskottipähkinää
2 dl kiehuvaa vettä
1 pieni sipuli hienonnettuna
500 g lampaan paistijauhelihaa 

Mittaa hyvin lämpöä pitävään kulhoon bulgur ja mausteet ja kaada päälle kiehuva vesi. Peitä kulho tiiviisti kannella tai foliolla. Anna burguldin hautua kypsäksi paketin ohjeen mukaan, karkeudesta riippuen aikaa kuluu alle 10 minuuttia.

Hienonna sillä välin sipuli pieniksi kuutioiksi. Kun bulgur on kypsää, lisää kulhoon sipuli ja jauheliha. Sekoita tasaiseksi. Muotoile massasta 20 pyörykkää leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Alkuperäiset kibbehit ovat päistä kapenevia, mutta itse suosin palloja, ei muoto makua haittaa :)

Paista kullanruskeiksi uunin keksiosassa 200 asteessa n. 25 min.

Tarjoa pyöryköiden kanssa kastiketta, joka koostuu jogurtista ja runsaasta määrästä hienonnettua minttua. Voit maustaa jogurtin ripauksella suolaa, jos kaipaat suolaisuutta. Itse olen keittänyt pyöryköiden lisukkeeksi riisiä ja tehnyt vihreän salaatin. Makunsa puolesta pyörykät maistuvat myös välimerellisellä alkupalatarjottimella.
Minttuna olen käyttänyt... "minttua". Muutama viikko sitten luin yllätyksekseni, että minttuja on lukuisia eri lajeja. Itse olen kuullut vain muutamasta lajista ja piparmintusta. Lukemani keskiaikaista yrttien kasvatusta esittelevän artikkelin mukaan eri mintuista tehty tee vaikuttaa eri tavoin ja eri asioihin. Seuraavan kerran, kun tapaan jonkun alan gurun, kysäisen, mitä minttua he itse käyttävät.

Tarzanin hautaa etsimässä

Tänään vietetään kansallispäivää pienellä São Tomé ja Principen saarivaltiossa. Maa julistautui itsenäiseksi vuonna 1975. Sitä ennen maa kuului Portugalille, ensin siirtomaana, sitten autonomisena alueena. Valtio sijaitsee Atlantin valtameressä, nippa nappa päiväntasaajan pohjoispuolella reilu 225 kilometriä Afrikan mantereesta. Maan itäpuolelta löytyy Gabon ja pohjoispuolelta Nigeria.  

Saarten keskilämpötila pysyttelee ympäri vuoden 27 asteen tienoilla rannikolla ja vuoristoalueilla 20 asteen tietämillä. Niinpä ei ollutkaan yllätys, että varsinaissuomalainen perunanviljelijä Tapio Takapuro on helisemässä lämpötilan kanssa Juha Ruusuvuoren kirjassa Tarzanin hauta.  

Mikä sitten sai isäntämiehen lähtemään tuollaiseen ilmastoon kesälomaa pidemmäksi ajaksi? Tästä voimme syyttää Marttaliittoa, joskin kirjan tarina on täysin kuviteltu. Martoilla toki on ollut kehitysyhteistyötä Afrikassa vuodesta 1980 lähtien, mutta kaikissa hankkeissa on käytetty paikallisia työntekijöitä. Annetaan kuitenkin tässä kohden kirjailijalle vapaus päästää mielikuvituksensa lentoon, sillä aikamoisen lennokas ja osin hauskakin tarina Ruusuvuoren näppäimistöltä on syntynyt.

Marttojen kuviteltu kehitysyhteistyöprojekti siis vei maanviljelijän vaimon Tarjan stipendimatkalle pätkätyöhön São Tomé ja Principen pääkaupunkiin Sao Tomeen. Hankehenkilön työnä on avustaa paikallista suklaatehdasta, sillä hänellä on avuja, joita löytyy vain harvoilta – erinomaisen tarkka makuaisti ja kokemusta suklaatehdastyöstä Fazerilla. 

Tarjan tarkan makuaistin turvin tehdas voisi saada tuotteensa maailman markkinoille aivan toisella volyymillä, millä ennen. Hieno ajatus, sillä oikeassakin elämässä São Tomé ja Principen tärkein vientiartikkeli on kaakao. Kaakaon kanssa on sama juttu, kuin suomalaisen puunkin kanssa, jalostettuna valmiiksi tuotteeksi maataloustuotteesta saisi paljon paremman vientihinnan.

Liekö tuolla jossain Tarzanin hauta?
Kuvituskuva by Ji-Elle. Alkuperäinen kuvateksti tekstin lopussa.

Työtön isäntämies on aluksi reissussa mukana vain vaimon avecina, mutta ryöstää nopeasti kirjan pääosan. Tapio Takapuro on harrastanut pienestä pitäen aktiivisesti Edar Rice Burroughsin Tarzan kirjoja, ja saarella ollessaan hän pääsee mullistavan uuden tiedon jäljille. 

Tietojen mukaan Tarzan kirjojen kirjoittaja oli kuin olikin jalkautunut Afrikkaan ja käynyt São Tomé ja Principen saarella jonkun laivamatkansa aikana. Tästä, ja paikallisen poliitikon haaveista saada ensimmäinen afrikkalainen kuuhun, sukeutuu jännitystarina, josta tässä ei sen enempää. 

Olen ennenkin sanonut, että kirjoja voi lukea niin monesta eri näkökulmasta. Silmäilin tätä kirjoittaessani muutamia kirja-arvosteluja eri nettisivuilta, koska olin unohtanut rouva Takapuron etunimen ja ehdin palauttaa jo kirjan kirjastoon. Monet muut näkyvät kirjoittaneen, kuinka kirjassa oli runsas, hienovireinen seksuaalinen lataus. Toki sen itsekin huomasin, mutta mielestäni olin kuitenkin lukenut humoristisella otteella kirjoitetun rikostarinan, enkä eroottissävytteistä hupaelmaa. Niin erilaiset silmälasit meillä voi olla.  

  

Löysin netistä tuoreehkon kuvituskuvan (yllä), joka toi mieleeni Tapion matkan pois pääkaupungin humusta. Kuvasta huokuu lämpö ja kosteus, jota en juuri kaipaa. 

Vaikka toisaalta olisi hienoa saada stipendiaatin paikka ulkomaille, niin asiaa pitäisi harkita vakavasti. Saaren luonto vaikuttaa kyllä kuvissa mukavan vihreältä, mutta meri ilmastosta huolimatta olen kuumuudesta Tapion kanssa samoilla linjoilla, liika on liikaa. Toisaalta, Sao Tome vaikuttaa kyllä kaupungilta, jossa voisin viihtyä, jos ilma vain olisi vähän viileämpää. Eihän sitä kuitenkaan kaikkea aikaa viitsi viettää ilmastoiduissa sisätiloissa.   

 

Tarinan marttaosuus (ja tietysti itse valtio) sai tarttumaan tähän kirjaan, jota tuskin muuten olisin lukenut. Kirja oli kuitenkin kelpo luettavaa, joskin kirjan monet ulottuvuudet vähän rajoittivat lukunautintoa. Äänikirjana tämä tuskin olisi toiminut, mutta perinteisenä paperikirjana sen luki mielellään kannesta kanteen.  

Tarzanin tarina on tuttu jo lapsuudesta, jolloin luin kaikki kirjat jollain kesälomalla. Pakko oli, vaikkei nyt ihan hirveästi kiinnostanut, koska maalaiskoulun kirjastossa ei juuri ollut valinnanvaraa innokkaalle lukijalle. Mikään suosikki niistä ei tullut. Televisiosta tuli katsottua samoihin aikoihin myös Tarzan elokuvat, joissa pääosissa oli Johnny Weissmuller. Elokuvasta tuttu tarzanhuuto nousee mieleen edelleen, kun ajattelen kirjoja. Se oli siihen aikaan, kun maaseudulla näkyi vasta kaksi televisiokanavaa, tosin ei vielä koko Suomessa, mutta kotiseudullani kyllä.  

Katsoin uusimmankin Tarzan elokuvan, Tarzanin legendan muutama vuosi sitten, mutta myönnän tehneeni sen pelkästään pääosan esittäjän vuoksi. Yllätyin silti, että tykkäsin myös itse elokuvasta. 

Juhlapäivän kunniaksi on aina mukava tehdä jotain tilaisuuteen sopivaa ruokaa. En löytänyt vatsalleni sopivaa kaakaopitoista reseptiä São Tomé ja Principen saarilta, mutta voisin iltasella valmistaa paikallisen reseptin mukaista kanaa kahvikastikkeessa. Saarilla viljellään myös kahvia vientiä varten, joten ohje on mitä sopivin.

Kanaa kahvikastikkeessa 

6 nahatonta kanan rintaa 

1 rkl osterikastiketta 

(suolaa, pippuria tms. maun mukaan) 

2 tl oliiviöljyä 

2 valkosipulin kynttä murskattuna 

2 tl barbeque kastiketta 

½ tl Worcestershire kastiketta 

2/3 dl kahvia 

1 tl ruskeaa sokeria  

Marinoi kanan rintoja muutama tunti osterikastikkeessa. Lisää suolaa, pippuria ym. Mausteita maun mukaan.  

Kuumenna pannussa oliiviöljyä ja paista kanoja joka puolelta mukavan ruskeaksi ja kypsäksi. Nosta sivuun ja anna hieman jäähtyä. Kaada samalle pannulle valkosipulit ja sitten muut ainekset. Anna kiehua muutamia minuutteja kokoon. Lisää kananpalaset ja sekoittele niin, että kastiketta on joka puolella kanaa. Tarjoile heti riisin, pastan tai perunoiden kera. Saarelaiset syövät kanan luultavasti keittobanaanien ja muiden kasvisten kanssa. 

Muistutettakoon, että broileri ja kana maistuvat erilaisilta ja tämä on siis kanaresepti, mutta voi tässä broileriakin käyttää. Kuvia katseltuani luulen, että pilkon kananpalaset jo valmiiksi suupaloiksi, jolloin ne on mukava syödä pelkällä haarukalla parvekkeella kesäillan kauneudesta nautiskellen. Samalla voi kuunnella vaikkapa saarilta kotoisin olevan Marta Diasin lauluja, niiden lempeä fadolaulujen hitaus sopii hyvin suomalaiseenkin kesäiltaan. 

*  *  *  *
Photo: Pousada Roça Bombaim, au centre de l'île de São Tomé (São Tomé-et-Principe), 21.1.2019 CC by Ji-Elle
Resepti: Afroturism Recipe Wednesday - Chicken with coffee sauce

Soffamatka Trinidad ja Tobagoon

Sateinen päivä innosti soffamatkalle Karibialle. Kirjallisemmaksi kohteeksi valitsin Trinidad ja Tobagon, mutta muuallakin tuli käytyä Ville Haapasalon lomareissua (Haapasalo goes lomalle kausi 1 jakso 8/8) katsellen. Olen tykännyt Villen ohjelmista koska niissä tavataan useimmiten tavallisia ihmisiä ja tutustutaan paikallisiin erikoisuuksiin.  

    

Trinidadissa Ville tutustui mm. Finlandstreet -kadun autiuteen. Sen vastapainona oli jengien valtaama kaupunginosa, jotka oli aidattu erilleen, ettei sinne vahingossa voisi joutua. Ville kävi bongaamassa lintuja ja tutustumassa paikallisten merikilpikonnien pesintäpaikkoihin. Jälkimmäiset ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon, sillä poikaskuolemat ovat 90% luokkaa.  

Entisenä lintubongarina Villen lintukommentit huvittivat. Lintuja on kuulemma viittä lajia: mm. pikkulintuja, isoja lintuja ja lokkeja. Matkan varrella nähtiin mm. Pikkuisia pöllöjä, jotka Ville luokitteli taskupöllöiksi. Taskuun nuo olisivatkin mahtuneet. Vihdoin päästiin sykähdyttävämpienkin lintunäkymien kohdalle, kun vene lähestyi rantaa, jossa vihreän kasvuston peitti vähitellen sadat ja tuhannet punaiset, ibiksen sukuiset linnut. Näkymää Ville kuvaili tuhkarokon kaltaiseksi, mutta myönsi vaikuttuneensa.   

Haapasalo goes lomalle ja kokeilee steel pot rumpuja

Pääosissa ohjelmassa taisi kuitenkin olla karnevaalit ja muut paikalliset juhlat. Trinidad ja Tobagon karnevaalit (laskiaisen aikaan) ovat maailman toiseksi isoimmat heti Rio de Janeiron jälkeen. Näistä karnevaaleista on kirjoitettu kirjakin, Robert Antoni Karnevaalit, jota tosin en vielä ole lukenut.

Hienoja karnevaalipukuja olen nähnyt ennenkin, mutta tämä oli ensi kerta, kun näin steelpot musiikkia soitettavan. Aika käsittämätöntä on, että terästynnyrin pohjasta tehdyillä “rummuilla” voi soittaa mitä tahansa säveltä. Huikeaa. 

Samalla, kun sain tuon kirjoitettua, että taisin sittenkin nähdä livenä steel pot rummun soittoa viime syksynä Puolan reissulla. Silloin en vielä tiennyt, mikä tällainen soitin oikein on. 

Ville Haapasalon ohjelmajakson pääosissa oli karibialaisuuden latinolaisempi osa. Saaren intialaisista juurista ei puhuttu. Itselleni se osa oli tuttua V.S. Naipaulin (Sir Vidiadhar Surajprasad Naipaul) kirjasta Täysin oppinut hieroja.  

Kirjassa intialaiseen sukuun syntynyt Ganesh Ramsumair päättää muuttaa elämänsä suuntaa ja ryhtyy mystikoksi, jolta käydään hakemassa apua erilaisiin vaivoihin.   

Naipaulia on luonnehdittu satyyrikoksi, joka osaa kuvailla ihmisluontoa taiturimaisesti. Itse nautin tavasta, millä Naipaul kuvasi niin helteistä päivää, hyvien ystävien suhteita kuin pienyrittäjän elämääkin.   

Oikeastaan täysin oppinut hieroja Ramsumair voisi olla esimerkki kaikille somesta elantonsa saaville nykyihmisille. Menestyäkseen pitää luoda maine ja saada ihmiset tulemaan yhä uudelleen. Tuo oivallukseni on siinä mielessä hämmästyttävä, että Naipaul kirjoitti kirjan vuonna 1957.   

V. S. Naipaul voitti Nobel-palkinnon vuonna 2001. Itselläni on useasti Nobel-palkintojen julkaisua seuratessani tunne, että palkittu kirjailija on täysin outo. Onpa viime aikoina ollut sellaisiakin palkittuja  kirjailijoita, joiden teoksia ei ole käännetty aiemmin suomeksi. Naipaulin kohdalla tämä ei pätenyt, sillä Täysin oppinut hieroja käännettiin suomeksi jo 1970-luvulla ja muitakin käännettyjä teoksia oli palkinnon saannin aikaan jo seitsemän.