Huomasin hämmästyksekseni, että en ole kirjoittanut koostetta Libyasta. Kuvittelin muutama vuosi sitten niin tehneeni, mutta ei, en löytänyt. Noin olin tuumaillut vuosi sitten huhtikuussa. Nyt havaitsin hämmästyksekseni, että kirjoitus oli edelleen julkaisematta. Siispä ei kun nojatuolissa mukava asento ja reissulle Libyaan. Ilmeisesti Gaddafin kunnailla kirja teki aikanaan niin mieleenpainuvan vaikutelman, että kuvittelin soffamatkustaneeni maassa oikein olan takaa samoihin aikoihin, kun tein vastaavan retken Libanoniin. En näemmä ollut. Muisti on kummallinen juttu. Joskus se kuvittelee tehneensä enemmän, mitä oikeasti on tehnyt. Mutta niinhän sitä sanotaan, että hyvin mietitty on puoliksi tehty.
Sinänsä erinomainen juttu, että juttua ei löytynyt, sillä olen harmitellut, että en ole vieläkään jakanut täällä kuvaa Porin seudun pienoismallikerhon upeasta näyttelystä Porin kirjastossa. Se näkyy olleen esillä helmikuussa 2020. Napsin näyttelystä muistoksi muutaman kuvan ja jotenkin tämä Messerschmit Br 109 teki piristävän vaikutuksen. Lukioaikana oli tosi kiinnostunut kaikesta toiseen maailmansotaan liittyvästä historiasta. Osaksi siihen vaikutti innostava historianopettaja lukiossa ja osaksi televisiosta tulleet sarjat kuten Maanalainen armeija (ei se hauska) ja Bye-bye Blackbird, jonka nimeä en enää muista suomeksi. Se kertoi lentäjistä Pearl Harboussa.
Toisen maailmasodan taisteluita käytiin Pohjois-Afrikassa mm. Libyan ja Egyptin aavikoiden herruudesta.
Jo yläasteella mietiin, mitä ihmettä Rommelin ja kumppaneiden päässä pyöri 1940 kesäkuussa, kun piti lähteä aavikollekin sotimaan. Mutta ehkä Saksassa tarvittiin hiekkaa :)
Olin vuotta aiemmin (2019) lukenut yhden nuoruuden suosikkikirjasarjan osan: W.E. Johnsin Biggles autiomaassa. Siinä poliisilentokapteeni Biggles lenteli toisen maailmasodan Libyassa.
Aika (noin 40 vuotta) oli kullannut muistoja lapsuudesta sen verran, että olin yhdistänyt Bigglesin ja Billy Binnsin ja odottelin lukevani Billy Binnsin ihmerillit lennossa tarinaa. No, hyvä tarina oli sekin, mutta ehkä Biggles kuitenkin oli jännittävämpi. Molemmista tykkäsin ala-asteiässä. Billy Binns ihmerilleineen taisi seikkailla Jokapoika-lehdessä, joka sekin oli mieleeni.
Tekoäly vähän paranteli alkuperäistä valokuvaani, jossa kirja oli puoliksi musta, mutta kyllä tuosta --> vielä tunnistaa, että Biggles oli joskus matkakirjana Turun reissulla.
Biggles kirjoja olen lukenut aikanaan vain muutaman, enkä muista lukeneeni tätä autiomaakirjaa aiemmin.
Sarja on sangen mittava. Englanniksi kirjoja löytyy sata. Suomennettu Biggles-kirjoista on 16 ja -sarjakuvista 7, jälkimmäisistä voisin lukea jossain vaiheessa Sargassonmeren arvoituksen.
Mutta palataanpa Libyaan. Bigglesin eli James Bigglesworthin ryhmää vastassa on saksalaisten Messerschmithien armadat. Saksalaiset ovat keksineet, miten piilottaa lentokoneita aavikolle.
Kunnon seikkailuhan siitä syntyy, mutta loppu on luonnollisesti onnellinen, kuten lähes aina lastenkirjoissa oli ennen wanhaan.
Nykyisin on toisin.
Olen lukenut myös kirjoja esimerkiksi nuorten itsemurhasta. Omassa nuoruudessani en sellaisiin törmännyt, mutta koulujen ja maalaiskuntien kirjastot olivat silloin aika suppeat, eikä kirjoja kierrätetty edes sivukirjastosta toiseen, joten ehkä niitä todellisuudessa oli jo silloinkin.
Harri Leppänen Gaddafin kunnailla -kirja tuokin sitten tuon vuodesta 296 lähtien Libyana (sitä ennen mm. Tripolitania) tunnetun maa-alueen kohti tätä päivää.
Ihastuin kirjan kepeään sanojen ilotulitukseen.
Vaikka taustalla hääräilee The Gaddaf, oli kirja vihdyttävä ja opin jotain uutta Libyasta. Välillä oltiin vaikeidenkin asioiden äärellä, mutta huumori kukkii. Kirjoittaja oli itse Gaddafin kunnailla suunnittelemassa Tripolin liikennettä.
Voisin hyvinkin kuvitella lukevani kirjaa kahvilassa, kuten vaikkapa Caffe Casassa, joka sijaitsee Tripolin historiallisessa vanhassakaupungissa, aivan Marttyyrien aukion läheisyydessä. Törmäsin kahvilaan vahingossa jonkun turistin Reelsissä ja päätin ottaa sen virtuaalimatkani kohteeksi.
Kahvila tarjoaa perinteistä libyalaista kahvia ja makeita leivonnaisia, kuten briochea hunajalla ja murskatuilla pähkinöillä. Se olisi varmasti ykkösvalintani, jos pystyisin syömään vehnää ja sokeria... Mutta kahvi on onneksi yleismaailmallisesti vehnätöntä ja sokerista voi kieltäytyä.
Pyysin viime keväänä ChatGpt:n kuvittelemaan minut istumassa siellä.
Tuosta Caffe Casa -kahvilasta ei oikeasti taida ihan näkyä Marcus Aureliuksen kaari, mutta kun ei ole koskaan käynyt Libyassa (ja tuskin käykään) niin on helppo kuvitella muutaman tunnin googlauksen jälkeen itsensä vaikka minne.
Käsite Jamahiriya (massojen valta) kuulostaa kirjoittajan mielestä yhtä runolliselta kuin Shangri-La. Siitä on hyvä lähteä suunnittelemaan Tripolin liikennettä ja uutta kaupunkia.
Jo alkusanojen jälkeen tulee mieleen ajatus, että olisi kiva nähdä Leppäsen suunnittelun jäljet paikan päältä. Tuskin kuitenkaan tulee lähdettyä. Tai ehkä kuitenkin Google Mapsilla, sitä taisi kirjoittajakin käyttää, kun ei pääsyt 2012 tienoilla käymään maassa Schengen maita koskevan maahantulokiellon vuoksi.
Mapsia käytinkin lukiessani jonkin verran. Kun nyt pyysin tekoälyä tekemään kuvan libyalaisesta kahvilasta, jossa on kahvi ja kirja pöydällä, muistin Caffe Casa kahvilan, jonka tekoäly mainitsi.
Tekoälylläni on hieman liian vilkas mielikuvitus, eikä kahvila näytä oikealta, mutta siinä se on oikeassa, että Tripolin vanhassa kaupungissa, Caffe Casan lähellä on parituhatta vuotta vanha Marcus Aureliuksen riemukaari (ilmeisesti valmistui v.165), joka valokuvissa näyttää hienommalta (mutta aikaa nähneemmältä) kuin tekoälyn luoma kuva. Kannattaa googlata. Huom ensimmäiseen kuvaversioon tekoäly keksi itse listätä Gaddafin kunnailla kirjan viereen Rauli Virtasen Reissukirjan. Kirjan olen lukenut ja se oli kiva, mutta koska en enää muista, mitä Virtanen kirjoitti Libyasta, päätin pyytää uutta kuvaa vain tällä yhdellä kirjalla.
Kuten monet muutkin vanhat rakennelmat, myös täällä oli aika jättänyt jälkensä. Reilussa 1740 vuodessa riemukaari oli vähitellen jäänyt osaksi uusien maakerrosten alle. Kun Italia valloitti Tripolin Osmanien valtakunnasta (sodassa 1912), riemukaari kaivettiin luonnollisesti esiin, sillä sehän oli peräisin Rooman valtakunnan ajalta.
Näitä googletellessan opin, että alueella suoritettiin maailman ensimmäinen ilmapommitus lentokoneesta 1.11.1911.
Tarina ei kerro, oliko kello tuolloin 11, mutta pommit osuivat aavikolle, ei kaupunkiin, ja vauriot jäivät vähäisiksi. Harmi, että myöhemmin tuokin paha keksintö yleistyi.
Roomalaisten siirtomaapolitiikka oli julmaa, mutta toisaalta muinaisten roomalaisten perusteellisuudella aikaan saatiin myös hyvä tieverkosto mitä Osmannien aikaan ei oltu tehty.
Nykyään kun soffamatkailen vaikka missä, olen alkanut harmitella sitä, kuinka kevyesti siirtomaapolitiikka käsiteltiin koulussa. Muistan, että olen tutkinut karttaa, mistä näkyy eri maiden siirtomaat, mutta siitä, mitä se merkitsi infrastruktuurille tai kulttuurille en muista juuri kuulleeni. En tiedä, olisiko se kovasti kiinnostanutkaan nuorena, mutta olisi ainakin ollut kiva saada joku muistijälki.
Valloitukset on aina valloittajan reimuvoittoja. Alkuperäistä kulttuuria hävisi siirtomaissa todella paljon, mutta jotenkin minusta tuntuu, että esimerkiksi Italian tai Portugalin kielen ja kulttuurin vaikutukset nykykulttuuriin ovat olleet erilaisia mitä vaikkapa Ranskan tai Englannin vaikutuksella. Jokainen siirtomaa kun vei mukanaan myös uuden kielen ja ainakin minun mielestäni kielellä on iso merkitys siihen, millaista kulttuuria luomme.
Libyassa Italian aikakausi oli sen verran lyhyt, että sen vaikutus jäi vähäisemmäksi.
Muinaisista Libyan alueen kaupungeista yksi sanana tunnetuimmista oli kreikkalaisten Delfoin oraakelin suosituksesta 631 eKr. perustama Kyrene, missä säilyneen ruukkukuvan mukaan Kyreneen kuningas valvoi silfionin valmistusta. Silfioniin eli laserjuureen tutustuin Heikki Valkaman kirjan Laserjuuri myötä. Siinä kasvia etsittiin muistaakseni kuitenkin Kreikasta.
Lukeminen sivistää aina.
* * *
Viimeaikoina olen lukenut runoja Aasiasta ja Lähi-Idästä. Libyalasia runoja en ole vielä onnistunut saamaan käsiini, joten oli pakko turvautua internettiin. Ei sielläkään libyalaisista runoista mitään someksi löytynyt, joten kysyin Chatgpt:ltä. Sehän tietää kaiken tai ainakin uskottelee tietävänsä. En ole tarkastanut tietoja, mutta sekä Chatgpt että Gemini kertoivat samaa tarinaa:
Libyassa on kaksi runoperinnettä. Sha'pi runous ja erityisesti beduiinien napati-tyylinen kansanrunous. Jälkimmäisen teemoina on usein luonto, matka, kaipuu ja kunnia.
Runoja ei ole tarkoitettu kirjoitetuiksi vaan lausuttaviksi ääneen. Itselläni on laiska runomuisti, mutta olen aina ollut hieman kateellinen niille kulttuureille, jotka harrastavat runoutta ja osaavat siteerata runoja pitkät pätkät. Tätä helmikuussa 2026 kirjoittaessani olin juuri lukenut kiinalaisen kirjan, missä kirjoittaja kertoi isänsä opettaneen hänelle tietyn runon.
Aavikon ääni
Tuuli kirjoittaa nimeäsi
hiekkaan joka ilta,
mutta aamu pyyhkii sen pois
niin kuin lupauksen.
Kamelinkellot soivat kaukana,
ne muistavat paremmin kuin ihmiset.
Minun sydämeni on niille sukua:
se kulkee, vaikka jalat väsyvät.
Tähti putoaa,
mutta ei katoa –
se vain siirtyy toiseen tarinaan.
Äitini opetti:
älä itke veden puutetta,
juo yöstä.
Ja minä join.
Siksi ääneni kantaa vieläkin
laakson yli sinun luoksesi.
(Tämän beduiinityylisen runon teki toivomuksestani Chatgpt 11.2.2026)
Toivottavasti löydän vielä libyalaisiakin runoja. Tuo asettaa toiveita ja tuo mieleeni jotkut muut lähi-itäiset runot joita olen lukenut.
