Miesten viikko 20.3. Aki

Päivän nimipäiväsankareita on "kuten nimiä allakassa" kuten anoppini olisi asian ilmaissut. Aki, Kim, Kimi, Joakim, Jooa ja Jaakkima. Aluksi näytti siltä, että tämäkin päivä olisi haasteellinen, ja mietin jo koko viikkoprojektin hyllyttämistä tältä vuodelta. Yhtään lukukelpoista kirjaa ei tullut vastaan, ja päädyinkin jo lainaamaan ruotsinkielisestä kalenterista Alexin. Alex Madsenin kirja Coco Chanelista on ollut lukupinossa pitkään ja pari muutakin Alexia sieltä löytyy. Sitten muistin Ollikaisen.

Aki Ollikainen Musta satu on pienoisromaani, jossa eletään kahta aikaa: 1930-lukua ja 2010-lukua. Paikkana on Helsinki. 

Kirja kiinnosti itseäni erityisesti Tattarisuon vuoksi. Helsingin Helmet kirjoitukseni ei kyllä etene tällä tavoin kovinkaan nopeasti, sillä Tattarisuoltakin olen lukenut jo pari kirjaa, vaikka Helsinki-projektini on vielä hädin tuskin puolessa välissä ja pitäisi keskittyä ihan muihin kaupunginosiin. Tattarisuo kiinnosti silti. Se on ollut monen rikoksen näyttämö. 

1930-luvun osiossa kerrotaan pirtuajasta. Pirtun trokaaminen oli tuolloin monen nuoren miehen elinkeino. Niistäkin olen lukenut monta kirjaa aiemmin. 

Miesten viikko 19.3. Joosef

Viikon vaikein kirjailija oli Joosef. Vaihtoehtoja olisi ollut Jose, Joose, Juuso ja Jooseppi. Harvinaisempiakin muotoja olisi löytynyt kalenterikirjoista, kuten vaikkapa Jopi, Josa, Josue, Juusa ja Jupe. Valitsin kuitenkin Jószefin. 

Monta eri nimeä tälle päivälle juhlittavaksi, mutta yksikään kirja ei kiinnostanut. Valitsin Jószef Debreczeni (1905-1978) Kylmä krematorio : raportti Auschwitzin valtakunnasta. 

Kirjoittaja on Unkarin juutalainen toimittaja, joka 1944 passitettiin keskitysleirille Auschwitziin. Lyhyessä ajassa hän ehti käydä kolmella leirillä ja selvisi. 

"Oli kevät, mutta meidän pääsylippumme tuohon kevääseen oli mitä ilmeisemmin mitätöity."

Olen lukenut keskitysleirikuvauksia säännöllisesti. Jonkinlainen pyrkimys on ollut, että joka vuosi edes yksi tulisi luettua. Ihan vaan siksi, että muistaisimme. 

Tämä kirja ei missään nimessä ollut huonommasta päästä. Päin vastoin. Kirjoittaja on ammatiltaan toimittaja ja varmasti osasi myös katsoa tapahtumia toimittajan silmin leireillä... ainakin silloin kun jaksoi. Veikkaan, että aina ei jaksanut. 

Ps. Hyvää Minna Canthin päivää. Tänä vuonna en aio lukea yhtään Minna Canthin novellia itse. Novellikoukussa maanantaina kuulin jo yhden novellin ja se riittäköön tälle vuodelle. 

Miesten viikko 18.3. Eppu

Tänään alkaa maaliskuinen miesten viikko. Kalenterissa on viikko miesten nimipäiviä, vaikka taitaa siellä joku nainenkin olla mukana. Eetu, Ervard ja Eppu on tänään virallisia nimipäivän viettäjiä. Viikoksi valitsin kirjoittaa nimipäivää viettävistä kirjailijoista. Harkitsin kyllä kirjan päähenkilöitäkin, mutta helppoja nimiä oli tälle viikolle vähän. En löytänyt oikein sopivaa romaania, jonka nimipäiväsankari olisi kirjoittanut. Sielu janosi dekkaria, mutta harvassa oli ne Ervardit, jotka on kirjoittaneet kelpo dekkareita. Katselin vähän vaihtoehtoisia nimipäivän viettäjäkin, mutta Eddy eikä Edisonkaan auttanut. Valitsin sitten Eput. Eddie Jakun Maailman onnellisin ihminen olisi ollut toinen vaihtoehto. 

Eppu Salmisen Lasten ristiretki valikoitui päivän kirjaksi. Salminen aloitti teatterikorkeakoulun 1986, Turkan aikana ja kirja kertoo pääasiassa opintoajasta. Hieman muustakin kerrotaan.

Miksiköhän tartun aina elämäkertoihin ja muistelmiin, joiden ihmisestä en mitään tiedä :) Ei mitään mielikuvaa tästäkään tähdestä, mutta elämäkerta oli kivaa luettavaaa. 

Wikipediassa kerrotun leffalistan mukaan olen nähnyt hänet yhdessä elokuvassa Luusalmena ja Metsoloissa nuorena Anttina. Edellisestä on joku mielikuva, kun katsoin kuitenkin elokuvan vasta 3 viikkoa sitten... Ei tämä meikäläisen elämäkertakirjojen lukutapa mitään uutta ole... Vieläkään en tiedä, miltä näyttä joku jalkapalloa potkinut Zlatan tai Kosovon Härkä (eivät sitten olleetkaan sama tyyppi) enkä tunne Tauskin biisejä. Niidenkin elämäkerrat oli hienoja lukukokemuksia. Epuista Eppu Normaali tai Eppu Nuotio olisi olleet tutumpia. Jälkimmäinen on oikeasti Eija-Riitta. 

"Tilanne on aivan järjetön. Vihaan ja rakastan tätä."

Opin ainakin sen, että Eppu Salminen on laulanut Hurriganesin My only onen yhdessä Esa Saarisen kanssa. Itse olen laulanut sitä ainakin yhden serkkuni kanssa eräänä kesänä mökkeillessä. 

Kirja on Salmisen lopputyö Teatterikorkeakoulussa, mistä hän valmistui vihdoin 2000-luvulla. Kirja on julkaistu 2009. Pitkään kesti siis tälläkin ikätoverillani valmistuminen. No, oikeasti se on vain hyvä, sillä valmistuminen kymmenen vuotta aiemmin lama-aikaan ei tehnyt hyvää  millekään uralle. 

Eppua paremmin tunnistan isänsä, Reijo Salmisen, joka veti ihanaa Tiilia taalia tallallaa -teatterivisailuohjelmaa nuoruudessani. Ai että, tykkäsin siitä. 

Päättymätön riemu

Luin kirjan. Kerrankin olisi pitänyt lukea etukäteen edes joku kirjan tarkempi esittely tai ainakin olisi pitänyt lukea kirjan lopussa oleva essee. Tosin en kyllä tiennyt sellaista olevan... Mutta haittaaks se, sillä esseessä kerrotaan, että kirjan luettua vasta tietää, miten kirja pitäisi lukea, jolloin haluaa lukea kirjan uudelleen ja uudelleen. Päättymätön riemu siis koko Päättymätön riemu.

Luin siis David Foster Wallacen (1962-2008) kirjan Päättymätön riemu. Sen lukeminen kuulemma muuttaa lukijaa, ja 'vaikuttaa aina krematorioon saakka'. En tiedä kuinka muuttunut olen.

Kirjailija aloitti kirjoittamisen 1991 ja päätti sen vuonna 1997 ollessaan 34-vuotias. Suomeksi kirja ilmestyi syksyllä 2020 Kari Hotakaisen käytettyä sen käännättämiseen Kimi Räikkösen elämäkerrasta saatuja tuloja. Myös apurahoja käytettiin, mistä en kyllä ollut kuullut aiemmin.

Yleensä en puhu kääntäjistä, vaikka heistä riippuu todella paljon se, kuinka kieli imaisee mukaan. Itselläni itse tarina on yleensä pääasia. Mutta tällaisessa kirjassa on pakko todeta, että Tero Valkonen on tehnyt hyvää jälkeä. Hänet palkittiin käännöstyöstä — eikä syyttä.

"Charles enosi on jo muutaman kuukauden ajan niellyt kolme lusikallista kalanmaksaöljyä juuri ennen kuin nakkaa hallinnollisen rankansa yöksi sängyn suuntaan. Veljesi ovat ottaneet tavaksi tallustella hiljaisina paikalle nielemisoperaqtiota katselemaan, heitä kun niin innoittavat ilmeet, joita Charles ottaa öljyn painuessa ääntä kohden."

Kirjan lopussa olevassa Samuli Knutin esseessä sanotaan, että kirjailija halusi kirjoittaa jotain hyvin amerikkalaista ja hyvin surullista. Sellaista surullista, jonka tuntee vatsassa ja joka ilmaisee itsensä eksyneisyytenä.

Jos tuo kirja oli periamerikkalaista arkipäivää, se kyllä vahvistaa käsityksiäni yhdysvaltalaisesta kulttuurista. 

Surullistakin se oli, mutta en osaa suhtautua huumeisiin neutraalisti, joten monet kohdat enemmänkin ärsytti. Kirjassa olisi voinut olla alkusanoina, että jos et halua lukea koko aikaa huumeista, vaihda kirjaa. Mutta riippuvuudet kyllä on surullinen asia. Ja Usan kohdalla olen miettinyt kuka maksaa riippuvuuksista aiheutuneet hoidot ja niistä aiheutuneet vammat. AA-kerhot ovat ilmaisia/edullisia vertaiskerhoja, mutta vaativat paljon kokoontumistiloja, jotka tuskin ovat ilmaisia yhteiskunnassa, missä kaikki tahtovat tehdä bisnestä. 

Ennen aloittamista olisi ollut hyvä tietää ainakin seuraavat asiat, jotka kerrotaan kirjan lopussa olevassa esseessä.

A. Taustalla on Wallacen omat kokemukset usean kuukauden päihdekuntoutuksesta puolimatkankodissa varsinaisen neljän viikon katkaisun jälkeen.  Siellä Wallace tutustui erilaisiin ihmisiin. Sen jälkeen hän kävi AA-kokouksissa viitisen kertaa viikossa. AAn menestys perustuu siihen, että juomakaverien seura vaihdetaan AA kavereihin, vaikka nimettömiä ollaankin. Wallace oli nuorena myös hyvä tenniksen pelaaja.

B. Kirjalla on kaksi päähenkilöä, Hal, joka on marihuanaan sekaantunut tenniksen pelaaja sekä puolimatkankodin valvoja Don. Sivuhenkilöitä on lukuisia.

C. Wallace varoitteli kirjan ilmestyttyä viihteen kehittymisestä. Hän oli sitä mieltä, että seuraavan 15 vuoden aikana eli vuoteen 2010 mennessä viihde tulisi muuttumaan. Ja muuttuikin, kuten nyt tiedämme. Internet ja Netflix eivät kirjan julkaisun aikaan vielä olleet arkipäivää, elettiin video kasettien aikaa. Itselläni oli tuolloin jo kännykkä ja sähköposti, monilla ei edes niitä.

D. Kirja alkaa 'Gladin vuodesta', joka on analysoitu olevan vuosi 2010. Loppu kirjasta sitten kertoo edellisestä vuodesta joka oli 'Depend aikuisalusvaatteen vuosi' (mainoksia käytetään vuoden niminä. Itseäni vaivasi koko ajan kuinka kauas tulevaisuuteen kirja on sijoitettu. Ajatus "tulevaisuudesta" kun on ihan eri nyt, 2025, kuin se oli kirjan ilmestyttyä 1997. Olisi ollut helpompaa ajatella, että puhutaan nyt oikeastaan menneisyydestä eikä tulevasta, esim. vuodesta 2035. Äänikirjaa kuunnellessa tietoa ei viitsinyt kaivaa esiin, kirjassa vuosi oli Tiiliskivien ystävät -ryhmän mukaan pääteltävissä muutamien kohtien yhdistelyllä heti kirjan alkupuolella.

E. Romaanissa Usa on ilmaissut itseensä Kanadan ja Meksikon... Ja itse mietin, onko nykyinen Usan laajentumishimoinen politiikka peräisin kirjasta.  Kirjassa puhutaan 1990-luvun New Yorkin roskakaaoksesta, josta myös Arto Paasilinna kertoi kirjassa Maailman paras kylä. Yhdistelen mielelläni asioita toisiinsa ja tässä tuli niputettua yhteen kaksi hyvää kirjaa, jonka juonen yksi lähtökohta on se, että New York meinasi hukkua p... roskiin.

Nämä asiat tiedettyäni mietin, että on erityisen surullista, että Wallace itse ei jaksanut elää niin kauan, että olisi nähnyt ennustamansa ajan, vaan 'nollasi karttansa" jo vuonna 2006. Hän kuitenkin käytti kirjan tekoon monta vuotta.

Mitä sitten jäi käteen? 

Kuuntelin kirjan Olavi Uusivirran lukemaan ja pakko sanoa, että harvoin olen kuullut yhtä sopivaa ääneen lukijaa kirjalle. Nopeutan kuuntelunopeutta yleensä jonkin verran, ja itselle tuli kirjasta mielikuva, että Uusivirta ei lukenut kirjaa, vaan tarinoi sen minulle innostuneesti olohuoneeni nojatuolilla istuen. Hän osasi kertoa taitavasti myös kirjan erilaiset onomatopoettiset ääntelyt, kuiskaukset ja kirosanoilla korostettu lauseet kuten: "Mitä on, vittu, olla ihminen."

Aloitin kirjan ensimmäisen kerran vuosi sitten kesän kynnyksellä. Nautiskelin kirjaa noin tunnin palasina. Rakastuin kieleen. Mutta äänikirjapalvelun vaihto ja kuukausituntimäärän lasku 150 tunnista sataan unohditti kirjan. Kun tuntimäärä on minimaalinen, löytyi aina ihan liikaa kertaistumalta kuunneltavia kirjoja, jotka vie aikaa näiltä mammuteilta. 

Päättymätöntä riemua ei lueta tai kuunnella yksillä silmillä. Siinä on 1096 isoa sivua ja äänikirjana normaalilla nopeudella sen kuuntelu vie aikaa 68 tuntia 40 minuuttia. Itse käytin siihen aikaa kuusi päivää, mikä hieman nopeutettuna tekee noin 10 tuntia päivässä. Muutakin oli pakko tehdä välissä.

Aloitin perjantaina, ja upeasta kielestä huolimatta sunnuntaina herättyäni harkitsin vahvasti, että luen välissä jonkun dekkarin, missä puhutaan marista vähemmän, tai no, oikeastaan missä ei puhuta huumeista lainkaan. 

Huumeet olikin itselleni kirjan ainoa negatiivinen asia. Jos olisin aikaisemmin tiennyt että kirja perustuu päihde/huume-vieroituksessa olevien kertomuksiin, olisi asennoituminen ollut helpompaa. Toisaalta en luultavasti olisi edes aloittanut kirjaa jos olisin tiennyt. 

No. Joka tapauksessa en aloittanut dekkaria, vaikka sen jo valitsinkin, vaan lähdin kävelylle ja brunssipizzalle lähiöravintolaan kuunnellen Uusvirran suoltamaa tajunnanvirtaa. 

Sitähän teksti tavallaan oli. Voi miten jumaloinkaan kirjan alaviitteitä. Niitä on vajaa 400. Osa lyhyitä, osa pidempiä ja mikä ihaninta, ne oli kerrankin luettu tarinaan mukaan juurikin oikeille paikoilleen. Wau. 

Wikipediasta luin että: 

"Wallace käytti mielellään ala- ja loppuviitteitä. Hän sanoi rakastavansa viitteitä, koska ne olivat ”melkein kuin toinen ääni pään sisällä”. "

Löysin siis tässä asiassa hengenheimolaisen. Olen aina ollut viitteistä ja suluissa olevista täsmennyksistä täysin samaa mieltä!

Kirjan lopussa olevassa esseessä kerrotaan kirjailijan miettineen, että lukijalla olisi kaksi kirjanmerkkiä, toinen tekstille, toinen viitteille. Olen nähnyt kirjan ja kauhistuttaa ajatella, miten tuollaista järkälettä luetaan. Ei ainakaan sängyssä selällään maaten. 

Mahallaan maaten kyllä, mutta itse en voinut käyttää sellaista lukuasentoa kolmeen vuoteen noin 20 vuotta sitten, ja asento unohtui. Silloin ranne oli tämän tästä kipeänä niin, että lääkärini uhkasi, että laittaa siihen kipsin, jotta olisi pakko levätä se kuntoon. Kipsiä ei loppujen lopuksi tarvittu. Kansanparantaja naksutteli nivelet oikeaan asentoon ja ergonominen näppäimistö ja tarvittaessa pidetty rannetuki piti huolen, että vika ei uusinut. Mutta tajusin vasta hiljattain, että sen jälkeen en ole lukenut sängyssä vatsallani. Voisikohan sen kyvyn treenata takaisin...

Vasta maanantain puolella pääsin varsinaisesti juoneen kiinni niin, että kokonaisuus alkoi hahmottua. 

Vielä viikonloppuna sanoin kaverille, että kirjan kieli on ihana ja lauseet välillä suorastaan ilotulitusta, mutta että en tule lukemaan kirjaa uudestaan. Tiistaina bussissa mietin jo dekkareita, jotka luen seuraavaksi. Listasin niitä tusinan verran. 

Entäs sitten nyt kun kirja on todellakin luettu loppuun ja lopun esseekin kuunneltu kahdesti. 

Nyt en ole ihan varma. Jos kirja olisi ohut, kuten vietnamilainen Ru, jonka luin heti kaksi kertaa samalta istumalta, tai ranskalainen runokirja, jonka lainasin luettavaksi sen kuunneltuani, tietäisin aloittavani Päättömän riemun uudestaan heti. 

Mutta lähes 1100 sivua tiivistä tekstiä, kuulema pienellä fontillakin vielä.... Ei ihan heti. Mutta jos kuitenkin parin vuoden päästä... ja paremmin valmistautuneena. 

Eli olen hieman pyörtänyt puheitani.

Yritin löytää valokuvaa kirjasta kirjakaupassa, mistä olisi hahmottanut kirjan fyysisen koon, mutta en löytänyt. Muistelen kirjan olevan korkeudeltaankin normaalia romaania isompi. 

Tuntimäärä vertailemalla kirja onkin vain hieman lyhyempi kuin Tolstoin Sota ja rauha osat 1-4 yhteensä, mitä olen aiemmin pitänyt sivumäärä tai kuunteluaikaa kuitenkaan tarkastamatta ihan liian aikaavievänä kirjana ihmiselle, joka lukee kirjan päivässä kaksi parhaassa. 

Tai jos vertaan Stephenie Meyerin Twilight-sarjaan, jonka olen kuunnellut ruotsiksi yli kymmenen kertaa ja suomeksikin ainakin kahdesti, niin huomaan että Päättymätön riemu on tuntimäärältään vain aavistuksen koko sarjaa pidempi. 

Pituus onkin siis suhteellinen käsite. Hieman alle 70 tuntia hengailua teinivampyyrien kanssa kuulostaa houkuttavammalta kuin sama aika klassikkoteoksen tai Päättymättömän riemun kaltaisen kulttiteoksen parissa. 

Vaikea silti ajatella, että jaksaisin hengailla Päättymättömän riemun kanssa yhtä montaa kertaa kuin Twilight (=Houkutus) -sarjan kanssa. Sen verran erilaiset tarinat kuitenkin ovat. Mutta pituuden vertaaminen osoittaa, että tiiliskivikään ei ole mahdoton selätettäväksi, kunhan vain aloittaa.

En silti välttämättä suosittele lukemaan  kirjaa vajaassa viikossa, kuten minä tein. Tiiliskivien ystävät ryhmässä paksuja kirjoja on luettu pätkissä, alle 150 sivua kuukaudessa. 

Seuraan ryhmää säännöllisen epäsäännöllisesti, ja olen poiminut sieltä luettavaksi tiiliskiviä, kuten tämänkin kirjan. Itsekin olen kokeillut pätkissä lukemista, mutta se ei ole oikein minun juttuni. Joku kirja voi olla kyllä keskeytettynä useita viikkoja, mutta se että lukisin kirjaa lukujärjestyksen mukaan.... pois se minusta.

Nyt luin mitä ryhmässä oli kirjoitettu Päättömästi riemusta, jota luettiin noin 70 sivun pätkistä. Vaikka keskittymiseni kuunteluun oli ehkä paikoitellen vähän herpaantunutta, pysyin kärryillä. 

Ylen uutisartikkelissa Ville Sutinen Vaivan arvoista -kirjasta toimittaja Anton Vanha-Majamaa kertoo Sutisen maininneen:

"En usko, että paljoa menee välttämättä ohi, vaikka lukee autopilotilla kymmenen sivua. Jotain jää johonkin. Se on vain erilaista lukemista"

Oli kiva saada vahvistusta lukutavalleni. En ole koskaan pyrkinyt opettelemaan kirjoista tai elokuvista sanontoja ulkoa. Se ei ole minun juttuni lukemisessa, vaikka silloin tällöin kyllä luenkin kirjan muistivihon ja kynän kanssa. Minulle tarinan kielestä nauttiminen ja itse tarina on tärkeämpää. Silloin voi välillä ottaa lukemisen rennomminkin.

Myönnän, että jos tämä kirja olisi ollut fyysinen teos ja se olisi ollut omani, se olisi täynnä merkintöjä osuvista sanonnoista. 

Itse nautin kirjassa eniten selkeän yhtenevistä kohdista, kuten Danin taistelu, Halin tennispeli ja nuorten oppilaiden luolanpuhdistus. 

Sitä oli ehdottomasti myös hulvaton (kuulemma 9 sivuinen pienellä viitefontilla painettu) luettelo elokuvista, joka jonkun lähteen mukaan kesti äänikirjassakin peräti 55 minuuttia, mutta itse en katsonut mittaa. Jotkut tuon luettelon kohdat viittasi selkeästi itsetarinaan antaen sille lisätietoa, vaikka luettelo olikin irrallisena oloinen. Kirjallahan ei ole varsinaista loppua, vaan se mitä lopussa tapahtui, pitää päätellä tekstin ja loppuviitteiden avulla.

Tästä kirjasta olisi voinut kirjoittaa laajemaakin kuvailua pelkäämättä spoilaamista. Lopetan kuitenkin tähän.

Kun olin lukenut kirjan ja kirjoittanut tämän tekstini, tutkin mitä muut ovat kirjoittaneet. Itse kirjan sisällöstä olisin voinut kirjoittaa samoin kuin Eniten minua kiinnostaa tie -blogin kirjoittaja, olen samaa mieltä. Hän oli kirjan ohella sisäistänyt lukiessaan loistavasti myös kirjan kielen. 

Tuhkimo näyttämöllä ja satuna

Ystävänpäivän kunniaksi leikittiin kavereiden kanssa Aurinkokuninkaan hovineitoja ja käytiin katsomassa Porin teatterissa Tuhkimo. Veikkaan että katugallupissa kysyttäessä ensimmäisenä mieleen tulevaa satua, olisi monien vastauksena Tuhkimo. Sadussa hyvä ja kaunis käytös kaikkia kohtaan palkitaan. Tuhkimossa se palkitaan pääsyllä prinssin puolisoksi. Ryhmämme keski-ikä oli yli 60 vuotta. Itse olin ryhmän nuorin. Kaikki olimme sitä mieltä, että tuleminen kannatti. Onneksi näytelmä jatkuu ainakin vielä koko kevään, joten muillakin on aikaa käydä sitä katsomassa. 

Kuvat: Porin teatterin mediakuvia

Tuhkimo sadun alkuperäinen kirjoittaja on pariisilaisen asianajajan Charles Perrault (1628-1703) ja se julkaistiin ensi kerran vuonna 1697. 

Perrault oli ryhtynyt vuonna 1663 huolehtimaan Ludvig XIV:n taide- ja kirjallisuuspolitiikasta. Tämä työ toi hänet hoviin ja johdatti hoviväen satujen maailmaan. Tuohon aikaan sadut olivat suosittuja yläluokan keskuudessa. Niitä kerrottiin toisille ja näyteltiin. Vuonna 1671 Perraultista tuli Ranskan akatemian jäsen. Perrault tunnetaan näinä päivinä siitäkin, että hän nosti silloisen nykykirjallisuuden silloin suosiossa olleen antiikin kirjallisuuden rinnalle pitäen molempia yhdenvertaisina. 

Kyseessä on sama tyyppi, joka on julkaissut Hanhiemon satuja eli kertomuksia menneiltä ajoilta -kirjan vuonna 1693, vaikka olen kyllä tähän saakka kuvitellut Hanhiemon satujen olevan Englannista. Hanhiemon saduista löytyy mm. Kaunotar nukkumassa metsässä eli tarina, joka nykyisin tunnetaan Prinsessa Ruususen nimellä. Mainittakoon, että Perrault ei itse keksinyt satuja, vaan muokkasi ne kansantarinoista ym. lähteistä silloiseen Ranskan hovielämään sopivaksi. Ainakin yksi tarinoista on peräisin Decamerone-kirjasta. 

Saduista tuli hovissa niin suosittuja, että Perrault kirjoitti neljä vuotta myöhemmin Hanhiemon tarinoita -kirjan, mistä löytyy mm. Saapasjalkakissa, Punahilkka, Prinsessa Ruusunen ja Cinderella tai pieni lasitossu, joka nykyisin tunnetaan Tuhkimo nimellä. 

Myöhemmin satuja on muokannut niin Grimmin veljekset kuin Disneykin. Tuhkimosta on tehty näytelmiä, elokuvia (ensimmäinen 1950) ja balettiesitys. 

Itse yllätyin kuinka tarkkaan Tuhkimo näytelmä noudattaa Perraultin versiota tarinasta. Itse olen kuullut tarinan ensi kertaa Grimmin veljesten muodossa, missä Tuhkimon sisarpuolet veistelivät kantapäätä ja poistivat varpaan, jotta kenkä mahtuisi jalkaan. Sisaret tuumasivat yksi kerrallaan, että prinsessana ei tarvitsisi kävellä itse. Siinä versiossa sisarpuolta vietiin ratsain prinssin luo ja lintu sen pähkinäpuun oksalla, mistä Tuhkimon isältään saama oksa oli peräisin, lauloin: 

"Kenkä jalkaa puristaa, verta tielle pulppuaa, takaisin siis ratsasta, etsi sisar oikea."

Näytelmään oli otettu Grimmin versiosta isän Tuhkimolle lahjana tuoma oksa, mutta jätetty raaemmanpuoleinen kehonmuokkauskohtaus esittämättä. Onneksi.  

Teemu Loikas oli suunnitellut Tuhkimolle oivalliset lavasteet. Istun teatterissa aina melko edessä, jotta näkisin kaikki pikkutarkasti. Joskus on täytynyt pettyä, kuten kerran Lahdessa jotain Niskavuorinäytelmää katsoessa, kun lavasteina oli vain koroke ja yksi tuoli. Sieluni janoaa yksityiskohtia, ja niitä tässä riitti, niin fyysisinä elementteinä kuin valoin luotuna. 

Vieläkin ihmettelen, miten näppärästi haltiakummi taikoi kurpitsasta vaunut!

Näytelmässä Tuhkimolla oli myös oikea nimi: Ella. En muista lukeneeni Tuhkimon nimeä satuversioissa. Perraultin sadussa ilkeämpi sisarpuoli antaa Tuhkimolle nimen Tuhkapylly, ja kiltimpi lieventää sen Tuhkimoksi. Muita nimiä ei mainita; vain toinen sisarpuolista on saanut tuolloin nimen, Javotte. 

Näytelmän sisarpuolet olivat juuri niin ikeitä kuin olin asian mieltänytkin ja äitipuoli sitäkin hirveämpi. Näytelmästä käy kyllä ilmi sekin, miksi äitipuoli on niin ilkeä. Se ei silti ole syy kohdella tytärpuoltaan kaltoin. 

Pakko todeta, että olin niin häikäistynyt näytelmästä, että en jälkeenpäin muistanut, kerrottiinko näytelmän lopussa Perraultin sadun lopussa ollut opetus: 

"On kaunis muoto aarre melkoinen, vaan kaunis käytös vielä voittaa sen. Ja tärkeämpi kuin on muoti uus' on hengetärten lahja, herttaisuus."

Erityiskiitokset Tanssikoulu Tankan tanssijoille, jotka tanssahtelivat sangen tenhoavasti. En tiedä kumpi tanssiryhmä oli vuorossa sinä iltana, kun näytelmää katselimme, mutta katselimme sitä mielellämme. 

Myös Marko Honkanen, teki erityisen hyvän vaikutuksen prinssin isänä. Vaativa ja määräilevä isä huomasi pojan rakastuneen aidosti, ja antoi parille siunauksensa sangen luontevasti. Mikä ihana päätös tarinalle. 

Jälkeenpäin keskustelimme kavereiden kanssa siitä, onko Tuhkimo kuitenkaan "lumoavin satu" kuten teatterilippuun oli painettu. 

Hyvä sai kyllä palkkansa, eikä pahaakaan kohdeltu huonosti. Se on aina hyvä asia. Mutta kuitenkin Tuhkimoa kiusattiin ja kohdeltiin kaltoin eikä hänellä ollut ystävänään kuin hiiriä, joita vilisi näytelmässäkin runsaan puoleisesti (ei pelkoa, ne eivät olleet eläviä). 

Itse sanoisin, että lumoavin satu voisi olla Kaunotar ja Hirviö. Vaikka sekään ei mikään lempeä satu ole, siinä ei kuitenkaan kiusata juuri muita kuin Hirviötä, ja häntäkin vain siksi, ettei ollut nuorena kiltti avun pyytäjälle, eli vähän niin kuin oma vika. Eikä Prinsessa Ruususessakaan tapahdu muuta pahaa kuin sadan vuoden unoset. 

Toisaalta, kaikki nämä klassiset prinsessasadut ovat lällyjä saduista pahimpaan verrattuna. Se on tietysti Hannu ja Kerttu. Ensiksi isä ja äiti jättävät lapsensa heitteille metsään, missä noita lihottaa lapsia syödäkseen ne, ja tarina päättyy siihen, että lapset murhaavat noidan. En ole vielä tähän ikään mennessä keksinyt, mikä olisi sen sadun opetus. 

Jos jotain jäi näytelmästä puuttumaan, se oli omassa seurassa olevat lapsikatsojat. Osa porukastamme oli parvella, ja siellä oli kuultu myös lasten riemua eri kohtauksissa. Permannolla oli hiljaisempaa. Katselimme vain lumoutuneina satua... oli se, lumoavin satu!

Ps. liput oli itse hankittu. 

Helmikuussa luetut kirjat

Helmikuussa ei tullut uusia maita. Ilmeisesti laiskotti, sillä yksi paperikirja olisi ollut jemmassa. Saintäytettyä dekkarimatka maailman ympäri -haastelapun. Aikaa oli tammi-helmikuu, joten ei rasittanut. Tosin vähän piti enemmän miettiä, sillä halusin, että kirjat ovat eri maista. Mieltä lämmitti erityisesti Sariolan dekkari, missä risteilyltä poikettiin myös Togossa, missä ajeltiin taksilla katselemassa nähtävyyksiä. Togo on yksi niistä maista, joista on likimain mahdoton löytää luettavaa. Aiemmin olen lukenut pari togolaisen taiteilijan tekemää lasten katselukirjaa. Nyt sain kerättyä mielilkuvia myös pääkaupungin katolisen kirkon mosaiikeista ja maan kapeudesta.  

Brown Fredric Syntipukin yö. Dekkari, missä siteerataan Liisan seikkailuja ihmemaassa. Yksi oudoimmista dekkareista, jota olen hetkeen lukenut. En ole lukenut Liisa Ihmemaassa -kirjaa, mitä kirjassa siteerataan monessa kohdin, joten olin vähän ulkona. USA  (8.2.)

Coles Richard Murha luostarissa Kirkkoherra Clementine tutkimuksia osa 3. Mukavan leppoisa sarja. Tässä osassa kirkkoherra on saanut vääriä signaaleita ja pakenee mietiskelemään luostariin. Aiemmista luostarikokemuksistavin apua murhan ratkaisussa. Englanti. 

"Liian kiire olla Martta, että en ehdi ollenkaan ryhtyä Mariaksi. Ja tätäkin pitää yrittää hoitaa." (27.2.) 🌟🌟

Cussler Clive Jäätikön uhka. Kun ei tammikuussa tullut käytyä palelemassa Etelämantereella, lähdin sinne viettämään hiihtolomaa. Oli taas vaihtoa ja vaarallisia tilanteita kuten Cusserin jännäreissä aina. Heti alkuunsa tehtiin toistakymmentä ruumista, oli lentokone, laiva, helikopteri ja sukellusvene... Tapausta tutkivat määrätään Helsinkiin tutkimaan Etelämantereen jääkairausnäytteitä, joten Suomen talvikin mainittu. Kirjan alussa mainittu saksalainen tutkimusretkikunta oli oikeastikin reissussa 1938. Kunnon konjakin pitää antaa hengittää minuutti/2 vuotta.

"Varpaitani olisi taatusti palellut." (19.2.) 🌟🌟

Dardenne Sabine 80 päivää Belgian hirviön vankina - tosi tarina. Oli tiistai 28.5.1996, kun hirviö tappoi Sabinen lapsuuden. Hän oli silloin 12-vuotias. Ihan hirveä kohtalo. Jos tarinassa on jotain hyvää, niin se että myös belgialaiset 12-vuotiaat tytöt pitivät 1990-luvulla kahvista. Kirja itse oli hyvin kirjoitettu. Belgia.

"Ei sitä joka aamu koulumatkalla kuvittele joutuvansa pakettiautossa piileskelevän pedon sieppaamaksi." (22.2.) 🌟🌟🌟

Dexter Colin Nicholas Quinnin hiljainen maailma. Quinn palkataan laitokseen, joka tarkastaa yliipiston ulkomailla sijaitsevien yhteistyökoulujen tutkintoja. Quinn on lähes kuuro, mutta erinomainen huuliltalukija. Sitä taitoa pitäisi itsekin alkaa opetella. Monimutkainen rikos vyyhti pistää Morsen ja Lewiksen koville. Englanti. (7.2.) 🌟

Dibdin Michael Salaseura. Vatikaanissa on tapahtunut itsemurha, ja päivystysvuorossa oleva Aurelio Zen ryhtyy sitä tutkimaan. Heti ensi alkuun selviää, että uhrilla on väärät kengät: 

"Zen ojensi hänelle toisen kengistä. 

-Ensinnäkin nämä kengät eivät koskaan ole olleet ruumiin jalassa. Sitä paitsi ne ovat massatuotantoa, mikä ei sovi alkuunkaan yhteen uhrin muiden vaatekappaleiden kanssa. Kaiken kukkuraksi ne ovat ruskeat. Tämän kaltainen mies, niin sanoakseni, ennemmin kuolee kuin näyttäytyisi ruskeissa kengissä sinisen puvun kanssa."

Onneksi en ole syntynyt mittatilauspukujen maailmaan. Jos ostaisin muita kuin mustia kenkiä, yhdistäisin siniseen ruskeat, sillä sininen ja ruskea ovat olleet aina yksi lempiyhdistelmistäni. Itselläni on aina ollut Dibdiniin kaksijakoinen mielipide. Toisaalta Zen-kirjat ovat hienoja kirjoja joista tykkään, toisaalta ne eivät ole kuin Donna Leoniin Guido Brunetti -kirjat. Jostain syystä veraan noita aina toisiinsa, vaikka Zeniä pitäisi verrata ennemminkin Montalblanoon. Uuttakin opin. Italiassa koskevaan metallia hyvän onnen saamiseksi. Vatikaani. (11.2.) 🌟🌟

Gayle Katie Puutarhamurha englantilaisittain. Avioero ja muutto maalle. Samassa kylässä asuu entinen koulukaveri. Hän päättää rakennuttaa kanakopin ja ottaa muutaman kanan. Kirjakerho, tai oikeastaan lukupiiri tulee ohjelmistoon. Kanoille maistuu kirjan mukaan ruusun lehdet ja luumut. Englanti.

"Luoja tiesi totisesti mitä teki, kun loi kanat." (4.2.) 🌟

Griffiths Kaarina Meren sylissä. Pappi puhuu paikallisesta merenneito-legendasta. Edellisvuonna on kadonnut nainen. Nyt löytyy luolasta tuore, merenneidon näköinen ruumis. Kirjassa esiintyy pari suomalaista. Cornwall, Englanti. Ruusut, runous ja rikokset yhdistää rikostutkija ja profiloijaa. (8.2.) 🌟🌟

Griffiths Kaarina Lintumies. Samalla kylällä herää eloon legenda lintumiehestä ja joku kuolee. Cornwall, Englanti.

"Vanhat sanovat että Lintumies ei tiedä ollenkaan hyvää." (9.2.) 🌟🌟

Griffits Kaarina Trennan sokkelo.. Kirja kertoo kuinka Antti Honkasesta tulee kartanon isäntä. Cornwall, Englanti (16.2.) 🌟

Juntti Pekka Villikoira. Ylitornio.

"Mitä saatoin unohtaa, ettei metsästä koskaan oteta. Se antaa jos haluaa." (26.2.) 🌟

Jæger Jørgen (1946-) Varjojahti. Ole Vik sarjan 1. osa. Skitsofreniaa sairastava, rikas romukauppias meinataan tappaa ja hänen pitkäaikainen taloudenhoitajana kuolee. Mielenkiintoinen alku sarjalle. Ole Vik ja kumppanit kuulostavat mielenkiintoisilta tyypeiltä. Poliisipäällikkö tuo ikävällä tavalla mieleen Tree pines -sarjan, mutta ei tässä mitassa vielä häiritse. Norja.(15.2.) 🌟🌟🌟

Jæger Jørgen Kameleontti. Ole Vik sarjan 2. osa. Pankkiryöstöjen sarja ravisuttaa Borgin kaupunkia. Äänikirjassa Borg kuulostaa kotoisasti Porilta, mutta meiltä ei noin montaa pankkia taida edes löytyä nykyään. Vik on lähdössä lomalle uuden naisystävänsä kanssa, mutta kuinkas siinä käykään... Poliisipäällikkö ei ainakaan parane, mutta muuten genressäänntäydet pisteet. Norja. (16.2.) 🌟🌟🌟

Jæger Jørgen Kuoleman sinfonia. Ole Vik sarjan 3. osa. Ihan pakko jatkaa sarjan kuuntelua. Mielenkiintoinen oli tämäkin tarina. Vähän häiritsee se, että itse poliisilaitoksella tapahtuu niin paljon kaikenlaista muutakin, mutta loppu oli tässäkin melkoinen yllätys. Murhien ohella tutkitaan myös raiskausta. Norja (17.2.) 🌟🌟-

Jæger Jørgen Verellä kirjoitettu. Ole Vik sarjan 4. osa. Kirja perustuu löyhästi aitoihin uhkauskirjeisiin. Niitä on saanut aikoinaan yksi jos toinenkin Fjellberghavnin asukas. Sitten yksi kirjeen saanut surmataan. Vikin omistama 4 kerroksinen kerrostalo palaa vieden mukanaan niin Vikin kodin kuin nimismiehen kanslian. Norja. (18.2.) 🌟🌟+

Kafka Franz Amerikka. Tunnetaan myös nimellä Mies joka katosi. Tämä ei oltu taas mun mukavuusalueella. Kivasti kirjoitettu tarina, mutta sääliksi kävi. Päähenkilö on kohta 16-vuotias Karl Rossman, jonka perhe passittaa Amerikkaan, koska tämä on kotipuolessa pakotettu seksiin ja siittänyt kotiapulaisen raskaaksi. Lueskelin 1001 kirjaa jotka pitäisilukea ennen kuolemaa -listaa ja tajusin, etten ole lukenut Kafkaa koskaan ennen, aloittanut olen jotain pari sivua teini-iässä, mutta siihen se jäi. Kirjassa päähenkilölle ei käy Amerikassakaan kovin hyvin.  Usa (14.2.) 🌟

Korhonen Tero ja Nousiainen Miika Paskapokkari. Lueskelin uusiksi geokätkötehtävää varten. Paskakirjan ensimmäisen painoksen olen lukenut aiemmin. Kirjassa arkipäiväinen asia esitetään sangen monelta kantilta. Edelleenkin mietin, miten joku onnistuu tekemään metrin mittaisen tortun. Ja kyllä. geomysteerikin ratkesi.  (7.2.) 🌟

Markkanen Reino Komisario parka. Eletään vuotta 1969, on tupakkaa, viiniä ja villejä naisia, rahanlainaajia ja uhkapeliä sekä ylempää keskiluokkaa mukaan rötöksiin haaliva salaseura. Poliisi on juuri muuttanut Pasilaan. Paikoitellen sanonnat nauratti, mutta vakavan asian äärellä oltiin. Helsinki, Pasila. (23.2.)

Patrakka Anu Arvoton. Kirja aloittaa uuden sarjan, jonka päähenkilö Nelson Monteiro on saanut viinitilalliseksi siirtyneen Rui Santosin paikan Porton poliisilaitoksella. Kirjan teemana on tapa, millä eri maista tulleita työntekijöitä kohdellaan. Portugali. (5.2.) 🌟🌟

Patrakka Anu Kiusaaja. Toinen osa Nelson Minteiro -sarjaa. Jotkut koulukiusaajat eivät osaa lopettaa. Taitavasti rakennettu Murha vyyhti. Portugali. (6.2.) 🌟🌟

Pirandello Luigi Mennyttä miestä. Pirandello (1867-1936) voitti Nobel-palkinnon 1934. Mennyttä miestä ilmestyi italiaksi 1904, suomeksi 1992. Mies joka kuoli kolmesti. Mielenkiintoinen alkuasetelma. Onnistunut tarina. Paikoin vetävää tekstiä, muutamassa kohtaa ehkä vähän liikaakin sanoilla leikkimistä. Mutta kelpo klassikko. Monia vähemmän tenhoaviakin olen lukenut. 

"Ei kai sitä voi syntyä pilvissä kuu kätilönä." Italia (10.2.) 🌟

Räihä Anna-Katri Menolippu kaikkialle : yksinmatkaajan käsikirja. Tykkäsin matkatarinoista, mutta niitä oli yllättävän niukasti. Kirja oli suunnattu selkeästi niille, jotka normaalisti jäävät kotiin jos eivät saa kaveria. Itse olisin jo kuollut tylsyyteen, jos en voisi mennä milloin haluan ja minne haluan yksin (tai ottaa mukaan kaverin, joka todella haluaa mukaan, jos joku ylipäätään haluaa). Muuten kirjan vinkit tuntui ihan hyviltä...ja luonnollisilta. Luultavasti olin kirjaa ajatellen 30 vuotta liian vanha lukija.  (12.2.) 

Sariola Mauri Susikoski päiväntasaajalla. Matkalukemiseksi Susikoski on varannut kolmen viikon risteilylle ainakin Douglas Reemanin meriromaanin. Se lienee ollut Hyökkäys mereltä, joka ilmestyi 1979. Reemania en ole lukenut vielä koskaan, luulen niin. Pitkästä aikaa Susikoski, jota en ollut lukenut aiemmin ja joka oli mielestäni tosi hyvä. Togo. (21.2.) 🌟🌟🌟

Theils Lone 87 sekuntia. Theilsin nuusi dekkarisarjat alkaa Wagnerin sävelin. Tykkään oopperasta, mutta Wagner ei niinkään sykähdytä. Nieberlungin sormus on ihan jees, mutta muuten preferoin enemmän eteläisempiä oopperoita. Vaikka Wagner ei kiehdo, niin tästä tykkäsin. Tanska. (15.2.) 🌟🌟🌟

Thorogood Robert Myrkkyjen kuningatar, Thamesjoenmurhat osa 3. Tuttu naisporukka pääsee heti alkuunsa poliisin avustajaksi. Enää tutkimuksia ei tarvitse salailla, vaan naiset saavat heti avustajakortit. Tutkimuksen kohteena on rakennuslautakunnan jäsenen murha. Ja voih. Lopussa tulipalo täälläkin. Englanti. (3.2.) 🌟

Ei kertonut katuvansa - enkä katunut minäkään teatteriin menoa

Kolmentoista vuoden jahkailun jälkeen sovittiin kaverin kanssa, että mennään vihdoin Porin Contakti-teatteriin. Näytelmä tutusta kirjasta kannusti ostamaan liput, joten ostettiin. Emme katuneet. 

Luin viime vuonna Tommi Kinnusen kirjan Ei kertonut katuvansa. En minä katunut lukemista, harvoin kadun, mutta se ei jotenkaan tehnyt vaikutusta. Paljon puhetta, vähän villoja... No ei ehkä sitäkään, mutta en vaan vaikuttunut. Ihan kiva tarina, mutta... no... ei siinä minulle kovin paljon mitään uutta ollut. En katsele koskaan televisiosta ohjelmia, missä pari, kolme ihmistä puhuu taukoamatta. Kirjasta jäi vähän samanlainen fiilis. 

En oikein tiedä, mitä olisin kaivannut. Samaan aikaan luin Satu Saarisen pääosin Kemiin sijoittuvan Annikin sota ja rauha kirjan. Siitä tykkäsin. Enkä pelkästään sen vuoksi, että se oli ensimmäinen kirja, missä nainen todellakin päätyi Saksaan. 

Tältä pohjalta lähdettiin tutustumaan teatteriin, jonne suunnittelin meneväni edellisellä Porin kaudella ja jälleen oitis palattuani 13 vuotta sitten. Ei odotettu suuria itse näytelmältä, mutta haluttiin nähdä teatteri. Saada ns. jalka oven väliin jotta voitaisiin mennä toistenkin. 

Oli vähän liukasta ja satoi. Mentiin taksilla. Oltiin hieman liian ajoissa sisällä, mutta kahvi oli hyvää ja kavereiden syömät herkku croisantit näytti herkullisilta. Jos vatsa kestäisi sokeria ja vehnää, olisin syönyt sellaisen. Ja ostanut väliajalle toisen. Niin hyviä kuulemma oli, että en ehtinyt kuvaamaan. 

Kuvasin sen sijaan seinää, jossa toistui kivasti esitetekstin väri. Lämpiössä oli muutenkin lämmin tunnelma. Vähitellen tila täyttyi ääriään myöten. Eli viimeinen esityskerta ja esitys oli loppuun myyty.

Tykkään istua teatterissa melko edessä, jotta varmasti näen kaikki yksityiskohdat. Tällä kertaa päästiin myös keskelle, joten nähtiin hyvin sekä oikealle että vasemmalle. Kannatti tulla ajoissa, niin oli hyvissä asemissa oven lähellä, vaikka totuuden nimessä, puoli tuntia myöhemminkin oltaisiin hyvin ehditty. 

Ennen esitystä katselin, että lavastus on melkein yhtä niukka, kuin kerran Lahdessa yhdessä Niskavuori-sarjan näytöksessä, missä lavastaja oli saanut virikkeitä japanilaisesta edokauden kabuki-teatterista ja jättimäisellä näyttämöllä oli vain koroke jolla oli yksi tuoli. Itse näytelmä oli sielläkin ihan ok. 

Heti esityksen alettua huomattiin, että lavasteet oli sangen liikkuvia. Milloin ne olivat keskellä ryhmänä, milloin sivuilla, milloin esittivät kuorma-auton lavaa, milloin kiveä tai muuta istuinpaikkaa. Näppärää. 

Kirjassa ei kovin montaa muuta hahmoa ollut kuin naisten ryhmä, mutta sen verran kuitenkin, että näytelmässäkin löytyi miehiä siirtelemään laatikoita sopiviin kohtiin aina tarvittaessa. 

Olen nähnyt melkoisen määrän näytelmiä eri paikkakunnilla neliössä Turku-Lappeenranta-Kuopio-Vaasa ja vähän sen ulkopuolellakin, mutta en ole aiemmin nähnyt näytelmää, missä kävellään luontevasti koko esityksen ajan. Täällä se oli aikaansaatu niin kiinnostavalla tavalla, että melkeinpä tekisi mieli käydä jossain muualla katsomassa, miten he ovat asian ratkaisseet. 

Katsellessa tuli mieleen parikin ohjaajaa, jotka olisivat saaneet esityksen näyttämään marssimiselta, mutta AaPee Söderdahl oli onnistunut luomaan toisenlaisen tunnelman. Ehdittiin ihmetellä maisemien vaihtumista ja pitää huilaustaukoja. 

Kävelymatkaa on Norjan rajalta Kemiin noin 450-600 kilometriä riippuen lähtöpaikasta. En muista enää, mainittiinko kirjassa paikkaa, mistä kävely aloitettiin. Joku mielikuva olisi, että leiri olisi ollut Norjan Ruijassa, joten kävely olisi aloitettu Nuorgamin tienoilta ja matkaa siis 600 km Kemiin. Ajassa se tekee tietä myöten rajalta noin 70-110 tuntia Rovaniemelle ja siitä vielä alle 30 tuntia Kemiin. Vähällä ruualla ja tottumatta, matkalaukkua kantaen melkoinen rupeama. Ehtii siinä ajatella ja puhua kaikenlaista.

Pääosissa on viisi eri-ikäistä naista: Aili, Irene, Katri, Siiri ja Veera. Kirjassa oli muistaakseni aluksi mukana muitakin, ainakin joku nainen pienen lapsensa kanssa, mutta he eivät lähteneet kävelemään. Näyttämöllä heitä ei tarvittu. 

Vähitellen vaelluksen aikana alkaa selvitä naisten menneisyys. Jokaisella on omat taustansa. Nuorin on rakastunut ensi kertaa täysin sydämin, keski-ikäisemmät ovat halunneet rinnalleen miehen eri syistä, vanhin ei ollut lähtökohtaisesti edes samoilla kalkkiviivoilla muiden kanssa, koska oli lähtenyt saksalaisten matkaan potilasta hengissä pitävänä sairaanhoitajana eikä sussuna, mutta yhtä kaikki, samassa veneessä ollaan. 

Askel painaa, nälkäkin on, mutta nuorena jaksaa. Vanhin ei jossain vaiheessa enää jaksa nostaa jalkojaan esteiden yli. 

Kuva: Contakti teatteri

Varjeluskin on mukana. Metsäpissallakaan käydessä ei osuta miinoihin saati silloin kun ylitetään tuhotun sillan jäänteitä. 

Matkan aikana naisille selviää toistensa tarinat, mutta ehkä vielä tärkeämpää on, että heille selviää oma selviytymistarina. Näistä jutuista ei kylillä huudella. Ei huudeltu vuosikymmeniin. Vasta aivan hiljattain on voinut puhua, jos on halunnut puhua. 

En ollut tehnyt lukiessani paljon muistiinpanoja tästä kirjasta, mutta yhden sitaatin olin kirjoittanut. Se kuvastaa mielestäni edelleenkin hyvin sitä, miten näille naisille muodostui selviämisstrategia siinä kävellessä toisten kohtalotovereiden kanssa: 

"Kotiin päästyä hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty."

Porukkamme oli sitä mieltä, että näytelmä oli vaikuttava ja hienosti toteutettu. Itselleni se tosiaan tuntui paljon paremmalta kuin kirja, kaverit eivät kirjaa olleet lukeneet aiemmin. Kappale näyttää olleen suosittu, sillä monet näytökset olivat loppuunmyytyjä. Hieno juttu.

Oma istumapaikkani oli sellainen, että näin paikaltani hyvin tuon alimman kuvan asetelman. Edessäni istui lapsuuden naapurin tyttö, näyttämöllä toisen naapurin lapsen lapsi. Heitä nuorempana oli parina kesänä mukana heidän näytelmäleikeissään minäkin.