sunnuntai 9. elokuuta 2020

Pimeydestä loistaa valo

Yksi vaikuttavimmista afrikkalaisista kirjoista on ollut itselleni Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo,

jonka luin viime vuonna. 

Osa vaikuttavuudesta tuli siitä, että kirja kertoi aiemmista kirjoista tutun David Livingstonen (1813-1873) viimeisestä matkasta. 

Tuttu päähenkilö (tosin kirjassa jo edesmennyt), ei silti selitä kirjan hienoutta.

Pidin mainiona asiana, että kirjan kertoja, Halima, oli nainen, joiden ääntä harvoin on kuultu tutkimusmatkojen yhteydessä. Halima teki itseeni niin suuren vaikutuksen, että onlin tyystin unohtanut, että kirjassa oli toinenkin kertoja, lapsena orjaksi ostettu Jacob Wainwright.

Kirjan taustalla on aitoja tapahtumia tutkimusmatkalta, joita siteerataan Livingstonen päiväkirjakatkelmina. Myös itse tapahtuma, Livingstonen kuivatun ruumiin kantaminen reilun 2000 km matkan verran koilis-Rhodesiasta (nykyisin Sambia) halki Afrikan, on totta. Se on käsittämätön matka autollakin, mutta kävellen reilun 60 hengen seurueensa ruumista kantaen se on matka, josta sietikin tehdä kirjan. Matkan varrella tapahtuu kaikenlaista ja tavataan outoja heimoja, mutta kirjan pääkohdat tapahtuu kun ollaan leiriydytty. 

Viimeisen vuoden aikana olen suositellut kirjaa useammillekin tuttavilleni, joten se on ollut mielessäni siis usein. 

Nyt kesällä Yle tarjosi mainion kokoelman afrikkalaisia tarinoita, joihin kuului mm. kirjaesittelyjä, musiikkia ja historiaa. Yksi jaksoista oli tämän kirjan esittely. 

Ohjelmassa ulkoministeriön tiimivetäjä Milma Karttunen ja toimittaja Jukka Kuosmanen vertailevat lukukokemuksiaan, jotka ovat hyvin samantapaisia kuin omanikin, paitsi että olin itse unohtanut mies kertojan udon roolin. 

Oli jännä huomata, että myös he nostivat kirjasta esiin Haliman unelman sansibar laisesta ovesta. Se jäi itsellenikin kirjasta mieleen, mutta se ei ole itselleni yllätys, sillä pidän ovien valokuvaamisesta. Sansibarilaista ovea en ole vielä nähnyt livenä, mutta olisi mielenkiintoista nähdä erityisesti sellaiset ovet, joissa on tapit elefantteja varten. 

Itse jäin miettimään että Livingstone näyttäytyi kirjassa mieheltä, joka oli aidosti ystävystynyt joidenkin tutkimusseurueensa jäsenten kanssa ja ostanut heitä vapaiksi. Jotenkin olen aina mieltänyt hänen toisenlaiseksi. 

Gappahin kirjan Livingstone tuokin mieleeni Suvi Kinoksen seitsemän enoa kirjan tutkijat ennemminkin kuin englantilaisen ylimielisen aristokraatin. Se on mielestäni hyvä asia, sillä Suvi Kinoksen suku on ihan huippu. 

Ehkä tämän jälkeen pitäisi vihdoin tarttua Livingstonen päiväkirjoihin. Kaiketi sellaisetkin on painettu. 



tiistai 23. kesäkuuta 2020

Aamuvirkku

Länsimaiseen kulttuuriin kuuluu oleellisena osana aikaisten aamuheräämisten ihannointi. 

Kuulun niihin, joille aikaisin herääminen ei ole mieluisinta puuhaa. Olen lähes koko aikuisuuden ajan mennyt töihin kymmeneksi, enkä ole kokenut tarvetta herätä aamu viideltä tekemään sämpylätaikinaa. 

Herään kyllä, kun kello soi, mutta miksi pitäisi herätä aikaisin vain siksi, että muut sitä vaativat, ellei
Kuva: David Brooke Martin
ole pakko. 

Näin korona-aikaan asia on ollut mielessä viikoittain, kun joka tuutista on kuulunut haastatteluja, joissa ihmiset kertovat, etteivät ole tänä poikkeuksellisena aikana "pysyneet rytmissä".  Ihan kuin rytmissä pysyminen olisi ainoa tärkeä asia. 

Toisaalta olemme tottuneet nyt etätöihin ja Teams-palavereihin ja yhä useammin näkee yrittäjien puhuvan globaaleista tiimeistä. 

Itselleni sopisi hyvin työskentely New Yorkin aikavyöhykkeen mukaan tai jopa Sydneyn aikavyöhykkeen mukaan, jos menisin nukkumaan heti työpäivän päätyttyä. Jossain vaiheessa luin ennen nukkumaan menoa australialaista sanomalehteä, koska se on vain niin hauskaa lukea aamu-uutiset ennen nukahtamista. 

Elämän rytmin pitäisi luonnollisesti olla sama kaikkina päivinä, sillä on raskasta vaihtaa rytmiä. 

Se, miksi meidän pitäisi olla aamuvirkkuja, ajatellan johtuvan Raamatusta ja kristinuskosta, mutta esimerkiksi Hesiodos on 700-luvun loppupuolella eKr kirjoittanut

"Aamulla suoritat vaivatta päivätöistäsi puolet,
aamulla lentää askel ja luontuvat toimesi kaikki,
aamulla monikin on saanut askarevalmista aikaan. " 

joten varhaisen aamuheräämisten perinteellä oli Euroopassa vahvat juuret jo ennen kristinuskon leviämistä. 

Toki aiemmin ennen sähkövaloa työtä oli tehtävä valoisaan aikaan, sillä kaikki työt eivät onnistuneet takkatulen loisteessa. 

Joskus olen miettinyt, miksi nykyisin hyviksi katsottuihin käytäntöihimme on säilytetty joitain asioita, mutta ei kaikkia. Aikana, jolloin työ tehtiin valoisaan aikaan, vietettiin vapaata paljon talvipimeillä. Me teemme noin 7.5 tunnin päivää vuoden ympäri.

Ymmärrän, että esimerkiksi lääkkeiden oton vuoksi pitää elää säännöllisessä rytmissä, mutta en siis ymmärrä, miksi kaikkien pitäisi herätä kuudelta. 

Tutkimusten mukaan vuorotyö on elimistölle raskasta, mutta liekö kukaan tutkinut kunnolla, millainen vaikutus iltavirkkuihin ihmisiin on se, että he joutuvat vielä hoivakodissakin sitoutumaan rytmiin, joka ei heille sovi. Ainakin itse haluaisin edes elämän ehtoopuolella voida nukkua aamulla niin pitkään kuin itse haluan. Toivottavasti sellainen yksikkö perustetaan ennen kuin sitä tarvitsen. 







maanantai 22. kesäkuuta 2020

Kävin niinkuin Sulo Vilenille


Tankki täyteen on yksi parhaista kotimaisista televisiosarjoista. Neil Hardwick osasi luoda aikanaan hahmot, jotka kuvaavat suomalaisuutta siinä, missä Metsolan Erkki ja Puhtaiden valkoisten lakanoiden tyttäretkin. Sulo ja Emilia Vilenissä on jotain kiehtovan nostalgista tuttuutta, joka saa katsomaan sarjan uudestaan muutaman vuoden välein. Muutama vuosi sitten geokätköily vei jopa tutustumaan tontille, missä sarjan huoltoasema on sijainnut. 

Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen kuullut vuosien varrella, että piti ostaa kun sain niin halvalla. Nyt kävi itsellenikin niin. Tutkiskelin töissä kevään aikana mitä kaikkea nuoret voisivat tehdä korona-aikaan. Vinkkasin mm. ilmaisesta laadukkaasta oopperatarjonnasta ja erilaisista ilmaisista opiskelujutuista. 

Pari viikkoa sitten huomasin, että myös Jyväskylän yliopistolla on ilmaisia opintoja, ja siellä niitä ei ole rajoitettu työttömiin, vaan oikeus opiskella ilmaiseksi joitain kursseja on kaikilla. 

Asia jäi huokuttelemaan niin paljon, että ilmoittauduin juuri opiskelemaan Länsimaisen kirjallisuuden historiaa. Edessä on mielenkiintoisia viikkoja mielenkiintoisten teosten parissa. 

Ensimmäinen opintotehtävä on antiikin kirjallisuudesta ja se osuukin kuin nenä päähän, sillä viime aikoina olen törmännyt niin usein antiikin kirjallisuuteen lukiessani dekkareita ym. kirjoja, että pakkohan tuohon on tutustua. 

Mielenkiinnnolla odotan, hurahdanko antiikin kirjallisuuteen yhtä intensiivisesti kuin aikoinaan kulttuurihistorian opintoja tehdessäni Vestan palvontakulttiin. Ainakin tiedän jo nyt enemmän antiikin kirjallisuudesta kuin aikanaan Vestasta. Antiikin kulttuurihistorian kurssilla lienee kyllä sivuttu myös kirjallisuutta, vaikka se ei jostain syystä (=Vesta) saanut kiinnostumaan enempää kuin kurssilla käytiin läpi. 

Tacitus, Vergilius, Plutharkos... täältä tulaan.
Jälimmäisen jonkun teoksen luinkin viime kesänä, Danten Jumalaisen näytelmän ja Vergiliuksen runoja on tullut luettua joskus nuorempana... ja nyt mietin, mikähän on se antiikin ajan kirja, jonka kannessa on possu ja joka löytyy kirjahyllystäni.   

Opiskelun aloitan Erich Auerbachin kirjasta Mimesis kirjasta, sillä toinen tenttikirja tulee vasta parin päivän kuluttua. 

Todellisuuden kuvauksesta lienee kuitenkin hyvä aloittaa. Teoksessa on sivuja vajaa 600, mutta tenttivaatimuksiin niistä kuuluu vain osa. 

Itseni tuntien lukenen koko kirjan, sillä tarkoitus on oppia, eikä opiskella mitään tutkintoa varten, vaikka mistä tässä maailmassa mitään koskaan tietää etukäteen varmasti. Useasti, kun olen sanonut, että teen jotain huvikseni, siitä tulee jossain vaiheessa työ. 

torstai 18. kesäkuuta 2020

Eväsretkiä ja matkaeväitä

Korona-breikki on saanut ikävöimään bussimatkoja ja matkaeväitä ja matkoilla vietettyjä piknik-hetkiä.

Mieleen on tullut lukuisat georeissut, joiden lomassa on evästelty... Hmmm. Pakko on kuitenkin myöntää, että aika harvat noista eväiden syöntihetkistä ovat jääneet mieleen. Yleensä niillä reissuilla on ollut ihan liian kiire. Eväät olisi voinut syödä näin jälkeenpäin ajatellen paljon kauniimmissakin paikoissa ja huomattavasti enemmän rauhassa.

Eväät tulivat mieleeni kun luin Heikki Valkaman ruoka-aiheista dekkari Tulikukka-kirjassa puhutaan enemmänkin junaeväistä. Japanissa on kuulemma televisiosarjakin parhaista junaeväsrasian ostamisasemista. Liekö joku Grillit huurussa -tyyppinen sarja, en tiedä, mutta kiva olisi nähdä sekin.
sarjaa. Aiemmissakin osissa eväsrasia taidettiin mainita, mutta

Japanilainen, lokerollinen eväsrasia on nimeltään bento ja rautatieasemien gourmet-tyyppinen boxi on ekiben. Molemmat mainittiin kirjoissa, kuten monta muutakin japaninkielustä termiä. Kiva, kun dekkareita lukemalla kin oppii uutta.

Taisin pari kuukautta sitten kritisoida erään dekkari sarjan runsasta Berliinin esittelyä. Hieman ihmettelin itseäni, että yleensä kyllä tykkään kun kerrotaan oikeista paikoista eikä keksityistä.

Jos Berliinin paikat ei kiehtonutkaan, niin tästä sarjasta olen sen sijaan tykännyt kovasti. Valkama esittelee paljon Japania, jossa on asunut pitkään ja se tuntuu hyvältä. En tiedä johtuuko tuo siitä, että olen lukioiästä lähtien ollut kiinnostunut Japanista. Toisaalta... pitkän saksan lukijana olen ollut aina kiinnostunut saksastakin. 

Kirja on yleensä hyvä, jos se pistää Pallokala oli kirjana uusi, mutta ruokalajina tuttu entuudestaan. Kirjojen mukaan vaaran tunne kiehtoo ja saa maksamaan kalasta kelpo hinnan.
kaivamaan lisää tietoa.

Palasen hullunkaalia pakastekasvissekoituksessa taannoin pureskelleena olen itse sitä mieltä, että preferoin enemmänkin ruokaturvaa kuin vaaran täyteistä huippukokemusta, vaikka eksotiikka jossain määrin kiinnostaakin. 

Ettei syntyisi väärinkäsitystä, muisteltakoon heti muutaman vuoden takaista hullunkaaliepisodia. 

Hullunkaali ei ole ruokakasvi, se on vaarallinen ja isoina annoksina tappavan myrkyllinen.

Joka tapauksessa kävi niin, että muutama vuosi sitten eräänä keväisenä päivänä muutama päivä paikallisessa automarketissa käytyäni sain kaupasta tekstarin, että pakastekasviksia joita ostin ei saa syödä, sillä niissä saattaa olla hullunkaalia. Oma pussini oli jo syöty. Pussissa oli kaksi palaa hullunkaalia, onneksi palaset olivat sen verran puisevan tuntuisia ja mitään sanomattoman makuisia, että pureskelin vaan toista enkä sitäkään niellyt. Hieman oli outo ja sekava olo siitäkin. 

Kauppa taisi lähettää korvaukseksi tuosta elämyksestä pullollisen aurinkovoidetta huippusuojakertoimilla. Sen turvin olisi voinut matkailla tovin vaikka Espanjan auringon alla tutkien, miten hullunkaali siellä kasvaa. 

Kasvi on siis myrkyllinen, mutta sitä on viljelty  jonkin verran apteekkitarkoituksiin Suomessakin. Itsekin pohdin 1980-90-lukujen taitteessa maalaiselämää viettäessäni, että hullunkaali olisi menestynyt myös omilla pelloillamme, muistelen, että viljely oli jo tuolloin luvan varaista. Loppujen lopuksi emme viljelleet peltojamme itse lainkaan, vaan vuokrasimme ne paikalliselle maanviljelijälle. 

Laserjuuri pisti pohtimaan tosissaan
"laserjuuren" historiaa ja Tulikukka nosti kiinnostuksen japanilaista temppeliruokaa kohtaan.

Marttana olen sitä mieltä, että olipa sitten kyseessä eläin tai kasvi, se olisi käytettävä kokonaan hyödyksi. 

Kasveissa näkökulmani on ollut enemmänkin sitä, että ruokaa ei saa haaskata, mutta temppeliruokakokit ovat taitaneet nostaa hävikin vähentämisen suorastaan "next levelille". Pitänee ehdotella Marttaliiton suuntaan, että neuvojat voisi lähettää seuraaavaksi ex-cursiolle Kioton temppelialueiden keittiöihin.

Eläinten suhteen olen ollut vuosia sitä mieltä, että jos joku luovuttaa henkensä ruokkiakseen perhettäni, niin kyllä silloin kaikki mahdollinen pitäisi käyttää hyödyksi jotenkin.

Eväistä tässä kuitenkin piti puhua. Rakastan piknikkejä ja ulkona syömistä niin, että kernaasti voisin kuvitella pitäväni kynttiläillallisia luonnon helmassa kuten joutilaat kesälomalaiset ennen sotia. 

Reissuun teen yleensä aina eväät, samoin töihin, mutta jostain kuman syystä työeväät ovat yleensä tylsän arkisia. Ei eläinhahmoon aseteltuja riisipalloja tai kukiksi leikattuja vihanneksia, vaan tuttuja ja turvallisia voileipiä, risottoa, vuokaruokaa tai salaattia. Joskus, mutta harvoin mukaan tarttuu keittoakin.  

Näin korona-breikin aikana tätäkin asiaa on tullut mietittyä. Ehkä pitäisi katsoa, löytyykö netistä ohjeita loistavien japanilaisten eväiden tekooon. Sen olen ainakin päättänyt, että jatkossa retkellä ei voi olla niin kiire, että eväitä ei voisi syödä kauniissa paikassa siitä nauttien. Poissulkien tietysti kertaluontoiset extreame kokeilut, kuten se, että tavoitellaan 300 geokätkön löytymistä 24 tunnin aikana. 

Yksin tehtyjen eväsretkien ja kiireettömien, yksin vietettyjen sunnuntaiaamujen kiinteä osa on ollut 1980-luvulla Gloriasta bongaamani pannuleipä. Nykyisin teen sen ilman vehnäää ja sokeria, mutta lisään alkuperäiseen ohjeeseen silputtua kinkkua tai pepperonia sekä juustoraastetta, joka auttaa pitämään vehnättömän leipäsen paremmin koossa. Paistan leivän pienellä pannulla, jonka halkaisija on noin 15 cm, jolloin annoksen voi puolittaa. 

Pannnuleipä
1,5 dl jauhoja (maissi, ruis 2:1 on oma ohjeeni, mutta vehnääkin saa käyttää)
½ dl kaurahiutaleita
1 tl leivinjauhetta (mittaa tarkasti, leivinjauhe maistuu, jos sitä on liikaa)
1/4 tl suolaa
50 g voita, josta noin 1 rkl paistamiseen, loput sulana taikinaan
1 dl maitoa
(pari kinkkusiivua tai muutama pepperoni viipale silputtuna pieneksi)
½ dl juustoraastetta 
yrttejäkn voi lisätä jos sattuu olemaan

Sekoitetaan leivinjauhe jauhoihin, lisätään juustoraaste ja liha, jos niitä haluaa käyttää. Lisätään jauhot nestemäisiin aineisiin ja sekoitetaan nopeasti. Liikaa vaivatusta taikinasta ei tule hyvää paistosta. 

Kuumenna pieni paistinpannu, lisää loput voista. Taputtele taikina tasaiseksi paistinpannuun. Paista hitaasti molemmin puolin. Tarkkaile, että pannu ei ole liian kuuma, ettei pohja pala. Kääntäminen tapahtuu helpoiten valuttamalla leipä tasaisella kattilankannele ja palauttamalla se toisin päin pannulle. Jos pannu on huono, voita voi jättää osan tätä toista puoltakin varten. Jos haluaa reilummin juustoa, sitä voi ripotella nyt pannulle. 

Leipää voi syödä marmeladin tai voin kanssa, mutta kun lisää taikinaan lihaa ja juustoa, ei mielestäni kumpaakaan kaivata retkiolosuhteissa. 

Vehnäjauhoja käytettäessä juuston voi jättää poiskin, sillä olen lisännyt sen alkuperäiseen ohjeeseen vain siksi, että maissi- ja ruisjauhoista tehty leipä murentuu liian helposti, eikä se ole kivaa jos on ulkoiluvaatteet päällä ja murusia putoilee rinnuksille koko ajan. 

Alkuperäinen ohje on jutusta, jossa haastateltiin maailman ympäripurjehtijoiden naisjoukkuetta. Resepti on tosiaankin ollut käytössäni lähes kuukausittain noin vuodesta 1988 lähtien. Vaikea sanoa, kumpi siinä on nykyisin parempaa, nostalgia vai itse leipä. Molemmat hyviä.

Lähestyvän juhannuksen kunniaksi laitan tähän loppuun kuvauksen eväsretkestä Maria Langin kirjasta Arsenikkia aamuisin. Juuri tuollaiset retkieväiden kuuluu ollakin, melkein kuin Enid Blytonin Viisikoissa. Retkeläisiä oli kymmenkunta ja voileipiä oli varattu 15 per laji.

Retki itsessään oli mainio, mutta se, mitä seurasi ei niinkään. Mutta niinhän dekkarissa aina on.

Hyvää juhannusta lukijoille. Tehkäähän hyvät eväät!



sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Silkkiä, samettia, riekaleita, lumppuja...

Miten kiehtovia vanhat lorut ovatkaan. Vanhoissa loruissa on jotain voimauttavaa. Usein se on rytmi joka tuo outoa tenhoa, mutta pelkät sanatkin voivat olla voimallisia. 

Silkkiä, samettia, sarkaa, verkaa... loru ei ole itselleni tuttu lapsuudesta. Sen sijaan loru :
Pappi
lukkari
talonpoika
kuppari 
rikas
rakas
köyhä 
varas 
oli usein käytössä. Molempia loruja tytöt käyttivät ennen vanhaan (ehkä nykyisinkin) ennustaessaan tulevaisuutta. Molemmat myös ennustavat tulevaa vaurautta. Ennen vanhaan kun oli paljolti puolisosta kiinni, millaiseksi naisen varallisuus muodostui. Nykyään on onneksi toisin, ja jokainen nainenkin voi olla oman onnensa seppä ja vaurastuakin, vaikka puolisoa ei olisikaan. Toki vaurauden kasvattaminen vaatii paljon työtä, onnea ja sattumaa kuten aiemminkin. Muistan joskus lukeneeni, että rikkaus tulee ennen työtä vain sanakirjassa

Maria Langin dekkarissa Silkkiä samettia tuttu loru on muodossa Silkkiä, samettia, riekaleita, lumppuja, mutta yhtä kaikki, vaurauden ihannoinnista siinäkin on kyse.

Maria Lang oli itselleni uusi tuttavuus. Löysin hänet vasta viime vuonna, kun huomasin Yle Areenalla Langin dekkareihin perustuvan sarjan. Innostuin ja nyt olen lukenut pikkuhiljaa kymmenkunta kirjaa.

Pidän Langin tavasta ottaa kirjoihinsa mukaan vanhoja loruja, taruja ja myös esim. muiden kirjailijoiden kotipaikkoja.  

Korona-breikin aikana kotonani oli neljä Langia, ja tämä jäi niistä viimeiseksi. jotenkin silkki ja sametti ja mielikuvani muotitalosta, ei etukäteen houkutellut yhtään, mutta loppujen lopuksi tämä oli viimeisen 3 kuukauden aikana lukemistani se, joka mielytti eniten. 
Rahasta ja sen tuomasta vallasta ja katkeruudesta rakentuu kutkuttava juoni. Liiallisella verellä ja psykologisella kauhulla ei mässäillä, vaan kirja on Langin kirjojen tapaan perinteinen rikosromaani. On suppea piiri ihmisiä ja joku heitä on syyllinen. 

Vanhat lastenlorut toivat nostalgisen olon. Muistan olleeni lapsena tyytyväinen, että paidoissani oli paljon nappeja, jolloin laskeminen kesti pidempään eikä lopputulosta nähnyt heti kohta. Kirjassa jonkun tytön puserossa oli ollut kolme nappia, mutta sitten hän muisti että hihansuissa on vielä kaksi lisää. Itse muistan hämmästyttäneeni kavereita paidalla, jonka kalvosimissa oli molemmissa neljä tai viisi nappia. Sellaisen nappimäärän lopputulos ei selvinnyt vain katsomalla, se piti oikeasti jo luetella. 

Tätä kirjoittaessani huomasin, että Jonh le Carren kirja Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja on edelleen lukematta. Pitänee joku päivä tarttua siihenkin. 

 

  

sunnuntai 24. toukokuuta 2020

Hiekkaa silmänkantamattomiin


Kun työpaikan kahvipöydässä joku mainitsee käyneensä Pohjois-Afrikassa tulee oitis mieleen lentokone, kameliretket, turistien aurinkorannat ja basaarit. Itselleni tulee mieleen myös taatelit ja viikunat, jälkimmäisistä kertoi ensimmäinen Marokkoon matkannut tuttavani 1980-luvulla.

Tuttavan tarina viikunoita kuulosti hauskalta sattumukselta, ja sai itsenikin ostamaan elämäni ensimmäisen kerran tuoreita viikunoita. Kalliita ne olivat opiskelijabudjetilla vieläkin, eikä niin mehukkaitakaan, jollaiseksi kaveri ne kertoi, mutta hyviä siitä huolimatta. 

Kaverin tarinassa tuoreet viikunat olivat loistavaa matkaevästä aurinkorannalla. Eräänä päivänä heillä oli ollut viikunoita matkassa iso pussillinen. Takaisin tullessa oli vain kuoret jäljellä. He olivat menossa kauppaan ennen hotellia, joten päättivät jättää kuoret bussin roskakoriin. Hieman kurotellen se onnistui ruuhkabussissakin. Pahaksi onneksi kurottelu ei onnistunut ihan nappiin ja pussillinen viikunankuoria päätyi paikallisen rouvan muovikassiin. Vaikeaa oli niitä poiskaan ottaa, joten luultavasti rouvan hämmästys kotona oli suuri. 

Kevättalvella mielessä kummitteli jostain syystä viime syksynä lukemani W.E.Johnsin kirja Biggles autiomaassa. Kirjan luin Perkeet haastetta varten ja se oli kirja, josta puuttui kannet. Biggles seikkaili lentokoneellaan tuossa kirjassa alueella, jonka määrittelin Libyaksi. Marokosta olin lukenut aiemmin Tahar Ben Jelloun kirjan Sokaiseva pimeys. Niinpä mietiskelin, että seuraavat Saharan alueen kirjat voisivat olla vähän vähemmän sotaisia. 

Kivasti kirjoitetut matkakirjat kiinnostavat aina joten etsin sopivaa täydennystä erilaiseen matkan tekoon Pohjois-Afrikassa. Ensi kosketukseni erilaisiin matkailutapoihin tuolla alueella olin saanut Matti Rämön Polkupyörällä Andalucian vuorilta Afrikkaan -kirjasta, josta luin tunnelmia 2000-luvun Espanjasta Gibraltarilta ja Marokosta. 3400 kilometriä polkupyörällä etelän paahteessa ei itselleni tunnu unelmalomalta, ja Rämökin jossain kohtia kirjaa taisi pohtia ideansa mielekkyyttä. Paljon tuli opittua senkin kirjan tiimoilta. 

Löysin ensimmäiseksi matkakirjaksi Lady Warrenin 1920-luvulla kirjoittaman kirjan Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä. Matkustin 2650 kilometriä Ladyn kanssa sivuvaunussa istuen ja aina välillä Ladyn tapaan huudellen: Eikös täällä nyt olisi voinut viipyä hieman pidempään. Lady Warrenin matkakumppanilla oli hieman erilainen käsitys moottoripyörämatkailusta, hänen tarkoituksenaan oli testata, että tuollainen matka onnistuu, vaikka rengasrikkoja, jousitusvikoja ja muita rikkoontumisia kertyikin matkalla kymmenisen kappaletta. 

Ihan pelkäksi moottoripyöräajeluksi matka ei mennyt. Päivittäinen ajoaika oli reilu 6 tuntia ja mukaan mahtui myös retki aavikolle kameliratsastukselle. Lady Warren teki tuon matkan Algerista Tunisiin vuonna 1921, eli matkasta tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta. 

Tykkäsin kovasti kirjan tyylistä ja Lady Warrenin tavasta kertoa alueen historiaa ja siirtomaahistoriaa matkareitin kuvauksen lomaan. Toissalta sen kyllä ymmärtääkin. Pelkästä sivuvaunussa istumisesta tuskin olisi riittänyt kerrottavaa noinkaan paljon sillä matkaan oli varattu selkeästi aivan liian vähän aikaa. 

Sen sijaan toisella matkakirjailijalla Sven Lindqvistillä aikaa tuntui olevan rajattomasti matkallaan rättisitikalla Marokosta Länsi-Saharaan ja toisaalla kirjassa reissatessaan Algeriassa. 

Lindqvistin kirja Aavikkosukeltajat, on varmasti kirja, jonka tulen lukemaan uudelleen. Jo nyt tein muistiinpanoja, mutta kirjassa vilisee lukuisia mielenkiintoisia sivupoljuja niin, että mietin, että se matkaoppaanaan voisi lukea koko vuoden kirjassa vilisevistä kohteista, paikoista ja romaaneista. Porin lukuhaasteessa on tänä vuonna yksi kohta, jossa pitää lukea kirja, johon on viitattu toisessa kirjassa jonka on lukenut. Aavikkosukeltajan jälkeen sellaisten kirjojen pino kasvoi kuin huomaamatta. Voisi tutustua Pierre Lotin, Antoine de Saint-Exupéryn, Isabelle Eberhardtin ja monen muun tuotantoon. 

Itselleni uutta tietoa oli esimerkiksi se, että Pierre Lotin kirja on ollut esikuvana Madame Butterfly -oopperalle. Olen katsonut sen useampana versiona, ja librettonkin lukenut, mutta ei vaan ole Loti jäänyt mieleen, jos siitä nyt on puhuttukaan.

Molemmat kirjailijat kertoivat poikenneensa matkallaan Biskrassa Algeriassa. Lady Warrenin retken aikaan 1921 kaupungin väkiluku oli 21.000 asukkaan luokkaa. Lindqvistin poikettua paikkakunnalla kaupunki oli kasvanut 6-7 kertaa isommaksi. Nykyisin Biskrassa asuu noin 300.000 asukasta. 

Lady Warrenilla oli tavoite päästä Biskraan, kunnolliseen hotelliin ja kylpyyn. Matkailu Pohjois-Afrikassa ei 1920-luvulla ollut aina yhtä mukavaa mitä ajelu Englannin hoidetuilla teillä. Matkan rasituksena oli kuoppaisten teiden lisäksi vesi-, räntä- ja lumisateet, tuuli. Toki tiestö oli pääosin paremmassa kunnossa, mitä matkalaiset olivat odottaneet. Lady Warren poikkesi Biskrassa kahdesti. Välissä he kävivät junamatkalla etelämpänä, missä osallistuivat mm. kameliratsastukseen ja yöpyivät hiekka-aavikolla. Junamatkakaan ei onnistunut täydellisesti, sillä menomatkalla eväät hukkuivat matkalla hotellilta rautatieasemalle ja matkaan kului tunteja. Vaikka Biskra oli kunnollisen kokoinen kaupunki, eikä hotellissakaan ollut muuta valitettavaa, kuin mainittu eväiden häviäminen, Warren oli Biskrassa vain kaksi yötä. Kovin tarkkaa kuvaa kaupungista ei hänelle siis syntynyt eikä Biskrasta löytynyt häneltä tarinoitakaan. 

Lindqvist vietti aikaa Biskrassa pidempään. Mies oli jonkinlaisella itsensä etsimismatkalla kariutuneen avioliiton jälkeen. Pohjois-Afrikka oli kiehtonut häntä lapsesta lähtien. Hän oli lukenut esimerkiksi Pikku Prinssin, mutta myös tarinoita Antoine de Saint-Exupéryn lentämisestä Afrikassa. Biskrassa hän mm. tutustui saksalaiseen mieheen, joka tutustui Algeriaan moottoripyörällä ja oli lukenut samoja kirjoja nuorena. 

Joskus sitä miettii, mitä kaikkea olisi voinut lapsena lukea, jos koulun kirjasto olisi siihen yhtään antanut mahdollisuutta. Kesällä kirjastoon oli liian pitkä matka eikä sen valikoimakaan kummoinen ollut. Myönnän hieman karehtivani niitä, joilla on kotona ollut kirjahylly, josta on voinut lukea oudoista maista ja maailmoista. Oma tilanteeni parani, kun sain lahjaksi täydellisen 6-osaisen painokset Tuhannen ja yhden yön tarinoista 10-11 vanhana. Ellei ollut muuta luettavaa, saattoi aina lukea niitä. Useamman kerran kirjat tulikin kahlattua läpi. 

Kuvittelin lukiessani Lindqvistin matkan yhtenä reissuna, Marokon rannikolta Länsi-Saharaan ja siitä keskelle Algeriaa. Maininnan Aglerista vuokratusta autosta kuvittelin painovirheeksi, sillä kirja alkaa Agadiristä. Kirjasin lukiessani paikkakuntia muistiin ja totesin karttaa katsellessa, että alkuosa kirjasta oli matka Marokosta Länsi-Saharaan Antoine de Saint-Exupéryn innoittamana ja loppuosa reissuja eri puolilla Algeriaa. Lukemista tuo ei haitannut, vaikka tällaisissa kirjoissa aina toivon, että mukana olisi kartta. Lady Warrenin kirjassa sellainen oli. 

Lindqvist ja Warren kirjoittivat molemmat hieman samaan tyyliin. He olivat olleet matkalla, kertoivat vähän näkemästään ja enemmän paikkojen historiasta ja niihin liittyvistä tarinoista. Lindqvist kirjoitti enemmän myös paikkakunnilla asuneista eurooppalaisista kirjailijoista. Afrikkahan oli siirtomaata, ja siellä asui 100 vuotta sitten paljon eurooppalaisia. Marokko itsenäistyi 1956 ja Algeria 1962. 

Lindqvist oli kirjallisuushistorioitsija ja oli erikoistunut siirtomaihin ja rasismiin. 35 ilmetyneen kirjan joukossa on paljon matkakirjoja, ja jos ne ovat yhtään tuon kaltaisia, taidanpa lukea ne kaikki. 

Lukiessani mietin, onko tämä tyyli kirjoittaa jotenkin ruotsailainen, sillä olin aivan yhtä haltioitunut lukiessani talvella Maria Langin dekkaria Mustat kissat, jossa viliseen paljon tietoa Selma Lagerlöfistä ja Esaias Tegnéristä. Kunhan olen lukenut yöpöydällä olevn Fritjofin tarun loppuun palannen tähän teemaan.

Olen tainnut mainita aiemminkin, että tykkään surffailla päämäärättä netissä, mutta myös hyvän kirjan kanssa surffailu onnistuu. Aavikkosukeltajat on kirja, jonka kanssa voisi surffailla vaikka vuoden. Kirjassa mainitaan niin monia kirjailijoita teoksineen sekä paljon alueen historiaa taateleita unohtamatta. 

Suomessa taateleita ostetaan lähinnä kahta lajia: nelikulmaiseksi tiiviiksi massaksi puristettua siemenetöntä taatelia ja muovikoteloon aseteltuja tuoreita taateleita. Jälkimmäisiä ei köydy joka kaupasta ympäri vuoden.   

Perjantaina sattui hauska sattumus. Olin juuri lukemassa Lindqvistin kirjaa, jossa taatelit mainitaan useammankin kerran. Yhtäkkiä tuttavani kertoi, että oli ostanut algerialaisia luomutaateleita. Kun ajattelee omaa elämäänsä, niin olen puhunut tuoreista taateleista aiemmin yhden ainoan kerran. Tuttava ei tiennyt, mitä olen lukemassa, joten kyseessä oli spontaani sattumus. Onneksi aina uutta oppivan Googlen ohella myös tuttavat pääsevät joskus yllättämään todellisella ajankohtaisuudella. 















torstai 14. toukokuuta 2020

Hiekkalinnoja- kohta niitä pääsee rakentelemaan

Aina välillä tulee rakenneltua pilvilinnoja. Jotkut niistä johtavat konkreettisempiinkin tuloksiin, kuten nykyinen työpaikka. osa on sitten vaan pilvilinnoja... tai hiekkalinnoja.

Mikkelin vuosina yritin useampana kesänä päästä Lappeenrantaan katsomaan hiekkaveistoksia. Lumiveistoksia tuli nähtyä jo 1980-luvulla Joensuussa. Niitä oli Hotelli Kimmelin takana rannassa. Siellä muuten näin elämäni ensimmäisen Curling-radankin. Sitä oli esittelemässä Leo Kinnunen, oli muuten iso mies...

Mutta hiekkalinnoista piti puhumani. Kohta niitäkin pääsee itse rannoille rakentamaan. Tai hiekkalaatikoltakin voi aloittaa, ellei tee isoa hiekkalinnaa.

Nyt on museoviikko ja törmäsin netissä upeaan ja erikoiseen japanilaiseen museoon. Tattorin Sand Museumissa on hiekasta tehtyjä veistoksia. Museo sijaitsee rannalla, jonka hiekkadyynit ovat Yyteriäkin isommat.

Tottorin hiekkadyynit ovat rannan suuntaisesti noin 16 kilometriä pitkät ja ne ulottuvat paikoitellen jopa 2 kilometriä mantereelle. Hiekkaa siis riittää. Alue on kansallispuisto ja siellä vierailee vuosittain noin 1,3 miljoonaa ihmistä.

Google Mapsin virtuaalinen museokierros vie aikaan 19.4.2014-4.1.2015, jolloin museon sisätiloissa oli Venäläjän historiaan perustuva näyttely. Veistoksissa oli kuvattuna maatuskat, venäläinen luonto, Vladivostokin rata, Katariina Suuri, kosmonautti ja paljon muuta.

Upeita veistoksia.

Itse kiinnitin huomiota kuitenkin rouvaan, joka hoivaili kukkoa.
Kuva kuvaruutukaappaus Google Mapsin museokierrokselta. 

En tiedä, mikä kukoissa viehättää. Kaunis höyhenpeite kenties, tai kiinalainen horoskooppi. Meille käärmeille kukon vuosi on sangen sopiva, mutta niin on moni muukin.

Viime vuoden näyttely esitteli Intiaa

Museo perustettiin 2006 ulkoilmamuseoksi, myöhemmin on rakennettu myös museorakennus, jossa veistokset säilyvät nähtävillä paremmin kuin luonnon armoilla.

Mikäli innostut itse tekemään hiekkaveistoksia, niin tässä museoammattilaisen ohjeet.

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Pimeydestä loistaa valo

Yksi vaikuttavimmista afrikkalaisista kirjoista on ollut itselleni Petina Gappah in Pimeydestä loistaa valo , jonka luin viime vuonna.  Osa ...