Tämänkin tekstin olen aloittanut pari vuotta sitten ja kirjannut alkuun: "Jälleen kerran tulee alustettua soffamatka, jonka onnistumisesta ei ole hirveän suuria odotuksia. Enhän ole kahdeksan vuoden aikana nähnyt Togosta juuri vilaustakaan. Tähän mennessä olen lukenut muutaman taaperoille suunnatun eläinkirjan, jonka piirtäjä on Togosta kotoisin oleva ranskalainen ja lukenut artikkelin jostain afrikkalaisesta sanomalehdestä, missä kerrottiin togolaisen naisenromaanin julkaisutilaisuudesta paikallisessa hotellissa. Itse kirjasta mainittiin jutussa korkeintaan sen nimi..." Mutta aloitetuilla kirjoituksella on taipumus toteutua, ja toteutuihan tämäkin, joten eikun suunta kohti Togoa. Tänään on siihen sopiva päivä, sillä on Togon 66. itsenäisyyspäivä. Onnea togolaisille!
Ensimmäiset Togoon liittämäni kirjat oli siis taaperokirjoja. Ne ovat togolaisen kuvittajan, Magali Attiogbén tekemiä ja ainoita, joita olen löytänyt Togossa syntyneen kädenjälkenä. Suomennettuja on ainakin Leppäkerttu, Muurahainen ja Mehiläinen. Sarjaan kuuluu muilla kielillä vielä ainakin Jänis, Orava ja Pöllö -kirjat.
Kirjat ovat ohuita ja tarkoitettu pienille lapsille. Sanoja niissä ei ole paljon, mutta kuvat ovat kivoja.
Vaikea sanoa, kuinka paljon ne tai niiden kuvitustyyli kertoo Togosta, sillä taiteilija on muuttanut sieltä Ranskaan 3-vuotiaana 1980-luvulla ja asuu edelleen Ranskassa. Lasten tarinat kuitenkin usein saadaan vähän kuin äidinmaidon mukana, joten ehkä Togossakin on leppäkerttuja.
Jotkut ihmiset keräilevät hyödyllisiä asioita, kuten vaikka timanttikoruja, mutta Kirsin konttuurissa tunnustaudutaan enemmänkin satunnaisten pikkutietojen keräilijöiksi. Tätä kirjoittaessani vilkaisin, mitä tietoja Togosta löytyisi pilvestäni ja löysinkin mm. tiedon, että Togon bruttokansantuotteen kasvuennuste oli 2023-24 peräti 6,3%. Se oli Afrikan yhdeksänneksi isoin kasvuennuste. Isoin ennuste oli Libyassa, mistä tuli päivitys 13. helmikuuta.
Mauri Sariolan Susikoski Päiväntasaajalla -kirja kuuluu Sariolan loppupuolen tuotantoon. Jotkut ovat moittineet sitä, että rikostarina alkaa varsinaisesti vasta kirjan loppupuolella, mutta itse nautin tarinasta. Etenkin, kun kirjassa matkustetaan Togossakin. Kovin moni suomalainen ei tunne koko maata. Ehkä pitäisi, sillä tälläkin maalla on pitkä historia. 
Togon rannikko kuului muutaman vuosisadan ajan Orjarannikkona (Togo-Benin-Nigeria) tunnettuun Guineanlahden alueeseen, mutta sen alueella (vaivaiset 56 km rantaviivaa joka vastaa esimerkiksi matkaa Turusta Saloon tai Kuopiosta Iisalmeen) ei ollut merkittäviä isoja laivauspaikkoja. Esimerkiksi Lomé ei ollut mikään orjakaupan keskuspaikka, vaan laivaus tapahtui merkittävimmiin Beninissä ja Nigeriassa. Orjarannikkoa enemmän orjia laivattiin kuitenkin Angolasta ja Ghanasta. Isoimmat väestön menetykset kokivat Angola, Kongot sekä Gabon.
Alueen orjakauppa oli kolmen kauppaa. Afrikasta vietiin orjia Amerikan mantereelle, sieltä vietiin plantaasien tuottamia raaka-aineita etenkin sokeria, kahvia ja puuvillaa Eurooppaan ja Euroopasta tuotiin esimeriksi aseita, metalliesineitä, tekstiileitä, kultakoruja, tupakkaa ja rommia Afrikkaan. Ewe kansa ei ollut sotaisaa tyyppiä, kuten naapurimaassa Dahomey Beninissä, joten orjakauppaa tehtiin, mutta armeijaa ei laajennettu systemaattisesti orjakaupan kasvattamiseksi.
Rannikkoalue hyötyi kaupasta jonkin verran (lähinnä orjakauppa-alan eliitti), mutta kestävää hyötyä siitä ei juuri ollut, sillä myös Togon alueelta vietiin jonkin verran nuoria ja vahvoja ihmisiä orjiksi. Se tarkoitti luonnollisesti sitä, että nuorten, voimakkaiden miesten häviäminen oli pois paikallisesta tuotannosta ja kehittyisestä.
Orjakaupan hiivuttua, nykyisen Togon alue siirtyi saksalaisten omistukseen ja siitä muodotui Togomaa. Saksalaiset alkoivat tehdä maasta esimerkillistä siirtomaatta. Saksalaiset määräsivät paikalliset viljelemään mm. kaakaota ja kahvia Saksan tarpeisiin. Työ oli ajalle tyypillistä pakkotyötä ja korkeaa verotusta.
Kehitystäkin oli. Rakennettin teitä ja suunniteltiin kaupunkirakennetta saksalaisella perusteellisuudella. Ehkä infran kehittäminen vaikutti siihen että paikalliset eivät olleet yhtä kriittisiä saksalaisten hallintoon, mitä naapurimaissa Ranskan ja Britannian hallintoon. Tai sitten Ewe kansa oli vain naapureita rauhallisempia luonteeltaan. (Kuva: Saksalainen siirtomaaherra noin vuodelta 1885, Wikimedia commons sivuita).
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ranska ja Britania jakoivat Saksan siirtomaat. Nykyinen Togon alue siirtyi Ranskan omistukseen. Loppuosa Togomaasta siirtyi brittiläiseen omistukseen ja kuuluu nykyään Ghanaan.
Togon pääkaupunki on ollut Lomé vuodesta 1897 lähtien. Kaupunki sijaitsee aivan maan länsilaidalla, nykyisin Ghanan rajassa kiinni.
Nykyisin koko metropolin alueella asuu 2,2 miljoonaa asukasta (koko maassa hieman vajaa 10 miljonaa).
Lomén rantaviivassa on hiekkarantaa silmänkantamattomiin. Rantakaistale on kapea ja sitä seuraa maantie ja itse kaupunki. Rantaa pitkin pystyy kävelemään kuvista päätelleen kyllästymiseen saakka (en ole mikään rantaelämän viettäjä).
"Rikostariastaja Susikoski katseli Finnstarin komentosillalta Togon rannikkoa. Se nousi kapean, ruskeana nauhana horisontin yläpuolelle."
Lomén sataman aallonmurtaja on maan saksalaiselta ajalta, kuten vanhin osa maanteistä ja rautateistäkin. Vanhasta lastauslaituristakin on edelleen runko tallella.
Pääkaupunki on yhdistelmä modernia kaupunkimaisemaa ja perinteistä katuelämää. Togon korkeimmassa rakennuksessa on nelisenkymmentä kerrosta. Rakennus on hotelli. Rannikon läheltä löytyy korkeita pääkonttoreita, hallintorakennuksia, pankkeja jne, mutta suuri osa kaupungista on matalaan rakennettua. Kaupunki elää enemmän palvelusektorilla kuin teollisuusalalla, mutta esimerkiksi elintarvikkeiden jalostustehtaita ja pientä teollisuuttakin löytyy. Suurteollisuutta ei ole.
Vaikka iso osa väestöstä asuu kaupungeissa ja esikaupungeissa, myös slummimaisia kortteleita löytyy. Kalliinkin hotellin lähitienoilla saattaa olla tori ja savupiiput voivat tupruttaa savua ilmaan ruuanlaittoaikaan. Parin korttelin päästä voi silti löytää hienoja kahviloita, pikku puoteja ja katukeittiöitä. Itse pitäisin sitä rikkautena.
Nähtävyyksiä on hiekkarannan ohella Grand Marche -torialue, mistä löytyy shoppailtavaa, katseltavaa ja ilmeisesti myös musiikkiteatteria. Valokuvista näkee, että sieltä voi ostaa myös vaikka peruukin tai afrikkalaisia kankaita. Kankaat näyttävät samoilta, mitä on ollut myynnissä myös Burkina Fasossa. En enää muista, missä valtiossa kankaita painetaan, mutta samankaltaisuus johtuu siitä, että joka maassa ei ole omaa tuotantoa.
Itse vierailisin mielelläni myös Fetissimarkkinoilla (Féticheurien tori), vaikka tuskin lähtisin ostamaan vieraan uskonnon amuletteja. Tiedä silti - löytyyhän kirjahyllystäni useammat Tarot-kortitkin.
Togon kansallismuseossa olisi pakko poiketa ja tietysti kävisin katsomassa paikallista vapaudenpatsasta (Independence Monument). Matkoilla olen käynyt myös paikallisessa messussa aina, kun olen ollut kohteessa sunnuntaisin. Niinpä Loméssakin Sacred Hearth -katedraalissa käyminen olisi ohjelmassa. Muraaleja ja patsaitakin löytyy näemmä ihaitavaksi. Ne ilahduttavat aina olipa sitten reissussa Kankaanpäässä tai Roomassa.
En usko, että pystyisin jättämään väliin käsityöperinnettä esittelevää Village Artisanal -aluetta. Sieltä löytyy erilaisten käsityöläisten työhuoneita ja myyntitiloja: batiikki-tekstiilien ohella puuveistoksia, keramiikkaa ja vaikka mitä. Kokoluokasta en osaa sanoa, mutta ilman kuvien kastelemista mieleeni tuli Fiskars. Veikkaan kyllä, että niin väljästi rakennetusta alueesta ei ole kyse.
Jossain blogissa kerrottiin, että huoneen vuokraaja oli kehottanut pysymään poissa Ghanan rajan läheisyydestä. Vuokraaja ei ollut pitänyt sitä turvallisena. Lomé on säästynyt konflikteilta. Taskuvarkaita löytyy kaikista suurkaupungeista, joten tuskin lähtisin yökävelylle.
Susikoski mietiskelee Togon rannikolla (kirja ilmestynyt 1980):
"Ghanasta itään sijaitseva Togo on niin pieni valtio, että sitä kutsutaan Afrikan käsipyyhkeeksi. Myös pitkulainen ja Afrikan rannikolta sisämaahan kapeneva muoto saattaa olla aiheena tähän yliolkaiseen nimityksen. Sitkeästi ja monin kamppailuun on myös Togo raivannut tiensä Afrikan itsenäisten valtioiden joukkoon. Pitkään oli tämä pääasiassa ewe-heimon asuttama maakaistale ollut Saksan siirtomaana. Jo silloin oli sattunut kahnauksia, koska alue sijaitsi Englannin ja Ranskan siirtomaiden välissä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Togosta oli tullut Kansainliiton mandaattialue. Sitten tämä muutenkin pieni maatilkku jaettiin kahtia ja isännäksi tulivat Ranska ja Englanti. Toisen maailmansodan jälkeen se päättyi YKn holhoukseen. Ei kestänyt kauan, kun Ghana itsenäistyttyään repäisi siitä palasen. Kun naapurivaltio aikoi nielaista siitä loputkin, vapaussankari Silvanus Olympio julisti säilyneen itäosan itsenäiseksi. Pian sen jälkeen sai myös Olympio mennä kaikenmaailmantietä. Hänet murhasi eräs erotettu kenraali 1963. Nykyisin monenmoiset itsensä vahvoiksi julistaneet onnenonkijat olivat kärkkymässä valtaa." Mauri Sariola Susikoski päiväntasaajalla.
Maa on siis pitkä ja kapea, rantaviivaa on vaivaiset 56 kilometriä.
Togolaiseen Lomén satamaan saavuttua Susikoski ottaa yksityisen taksin koko päiväksi. Hinnaksi sovittiin summa, joka oli reilu 100 markkaa. Kuski osaa englantia ja näyttää maan nähtävyyksiä. Opas kertoo, että pääkaupunki Loméssa on 215 000 asukasta. Kirja on julkaistu 1980, joten tiedot lienee noin 1979 vuodelta. Nykyrahassa Susikosken taksi ajelun hinta olisi 67,50 €.
Aivan ensiksi käydään katolisessa Pyhän sydämen katedraalissa. Se ja paikallinen voodoo tarvikkeita kuten kuivattuja eläimiä ja niiden osia myyvä fetissimarkkinatori on myös nähtävyyksiä, joita nähtäisiin esimerkiksi neljän maan kiertokäyntimatkalla, jos nykyisin matkustaisi Togoon ihan fyysisesti suomalaisen ryhmän mukana. Susikoski kehui kirkon lasimaalauksia kauniiksi.
Viileyttä etsitään Sariolan kirjassa myös vuoristosta. Kuski osaa esitellä niin puut kuin eläimetkin. Myös voodoo ja uskonto, jossa muillakin on sielu, mainitaan kirjassa.
Voodoosta (vodun) tulee mieleen Juha Metson ja Juha Vakkurin upea kirja Beninistä: Voodoo : Afrikan arkea. Kirjassa on Metson upea kuvitus ja Afrikkaa paljon kiertäneen Vakkurin teksti. Veikkaan, että Togon voodoo on melkolailla samanlaista kuin itänaapurissa Beninissä. Kirja on niin hyvä, että sopii mainita tässäkin.
Togo on kapea, mutta pitkähkö maa. Samoin kuin Suomessa, sielläkin ilmastovyöhykkeet vaihtuvat pohjoiseen mentäessä. Togossa muutos on näkyvämpi, vaikka kaiketi me olemme tottuneet omaan luontoomme emmekä huomaa kuinka rannikon lehtipuut vaihtuvat havupuihin, puutarhojen kukkalajit ja hedelmäpuut vähenevät pohjoista kohti jne.
- Rannikko ja laguunialue. Maisema on tasainen, hiekkapohjainen. Puustossa paljon kookospalmuja ja mangrovea. Rannalla näkee haikaroita ja pelikaaneja. Meriveden ohella ilmakin on vähän suolaista ja kosteaa.
- Viljelyvyöhyke, jonka maa on punaruskeaa. Öljypalmuplantaaseja, banaani- ja mangopuita pihoisssa. Maisema on vähän mosaiikkinen peltoa, kylää, metsikköä, taas peltoa: maniokkia, maissia ja jamssia. Metsiköt ei ole suuria, vaan kuin pieniä luontotaskuja. Vuohia ja kanoja juoksee vapaana tai paimennettuna.
- Keski-Togon ylänkö. Maa nousee, mutta Togon korkein kohta jää alle 1000 metrin. Maisema on selkeästi vihreämpi ja kumpuilee. Metsää on enemmän. Ilma on kevyempää ja viileämpää. Kaakao, kahvi, korkeita palmuja ja bambua. Sadekautena (huhti-heinäkuu ja syys-lokakuu) kaikki on syvän vihreää, mutta luonto ei kuivu täysin kuivana kautenakaan (loka-maaliskuu). Vuoristoalueella on myös vesiputouksia ja puroja. Aamuisin sumua. Luulen, että nauttisin viileämmästä ilmasta, mutta vaikea sanoa, ihastuisinko eläimistöön.
- Pohjoinen savannialue. Tämä on tyypillisempää afrikkalaista savannimaisemaa. Akaasioita , matalaa ruohoa ja avointa taivasta.
***
Kuvitteellinen kirje Togosta helmikuu 2026
Ystäväni,
istun taas hytissäni, laiva on vielä hetken satamassa, ja Atlantti kolkuttelee kylkeä kuin vanha tuttu. Päivä on vielä iholla, pölynä kengissä ja suolana hihoissa. Ajattelin kirjoittaa sinulle ennen kuin se ehtii karata. Pöly on todellista. Menossa on kuiva kausi.
Lähdin laivalta aamulla seitsemältä, ennen kuin kaupunki oli täysin hereillä. Aurinko oli vasta hiukan kohoamassa, kultainen kaari rannikon yläpuolella, ja varjot olivat pitkät ja viileät. Lomé oli silloin vielä pehmeä: katujen varjoissa istui miehiä juomassa teetä, mopojen äänet tulivat kaukaa, ja meri tuoksui vahvemmalta kuin pakokaasu.
Kävelin ensin Pyhän Sydämen katedraalille. Lasimaalaukset hehkuivat kuin vanhat postimerkit – vähän kuluneet, mutta silti selkeät. Siellä istui nainen hiljaa penkissä, kädet ristissä, ja hetken ajattelin, että tämäkin on eräänlainen rajanylityspaikka: Euroopan muisto Afrikan keskellä.
 |
| Kuvassa pari tuttuakin kangaskuosia. |
Markkinoille saavuin puoli yhdeksän jälkeen, aurinko oli jo korkeammalla, valo kirkas mutta pehmeä, varjot alkoivat lyhentyä nopeasti. Grand Marché hengitti elämää: kankaat liehuivat, mausteet pistävät nenään ja kalastajien kanootit loistivat veden pinnassa kuin värikkäät pienoisveneet.
“Ampiaisen sanoma: useat säännölliset matkat mutapoukamaan auttavat rakentamaan talon.”
Ostin sinulle pienen puuveistoksen – ei mitään turistikrääsää, vaan sellaisen, jonka tekijä katsoi minua silmiin ennen kuin ojensi sen – myyjä hymyili ja katseli, kuinka valkoinen valo lankesi hänen käsilleen. Myyjällä oli kädet täynnä arpia, ja hän kertoi veistävänsä iltaisin pihallaan, kun sähkö katkeaa.
Kun pääsin markkinoilta takaisin kadulle etukäteen varattu kuski odotti jo markkinnapaikan vieressä taksinsa luona. Valkoinen Toyota, kyljet pölyssä, tuulilasissa pieni risti ja haalistunut tarra: God is Driver. Hän esitteli itsensä rauhallisesti, puhui englantia kuin BBC:n iltauutisista, ja sanoi: “Now I will show you the quiet Togo.” Juuri sitä kaipasinkin. Turha lähteä näin kauas kotoa, jos ei näe matkalla muuta kuin turisteja ja risteilyaluksen ravintolat.
“Et voi ottaa puhvelin sarvia yhdellä kädellä!”
Ensimmäiset kilometrit ajoimme kaupungin reunoilla. Meri jäi selän taakse, mutta sen suola pysyi ilmassa. Tien varrella kasvoi kookospalmuja, ja niiden varjossa naiset myivät savustettua kalaa metallialustoilta. Lagunit kimaltelivat aamuauringossa välillä kuin rikkinäinen peili, ja näin kalastajien työntävän kapeita veneitä veteen hitaasti, kuin he olisivat herättäneet ne. Kookospalmut heittivät pitkiä varjoja, ja rannikko häämötti selän takana.
Pian betonitalot alkoivat harventua, ja talot muuttuivat matalammiksi. Betoniseinät vaihtuivat savitiileen ja mainostaulut mangopuihin. Maa muuttui punaruskeaksi ja se oli hienoa kuin jauho. Jokainen ohittava auto nosti ilmaan pölyä hetkeksi.
Kuski kertoi, että tässä kasvaa maniokkia ja jamssia, että ihmiset elävät pitkälti siitä, mitä maa antaa. Näin maniokki- ja maissipeltoja, banaanipuita ja mangopuita, joiden lehdet hohtivat kirkkaassa valossa kuin vihreät liekit. Vanhoja naisia kuoputteli kasvimaillaan.
Kun ajoimme sisämaahan, aurinko nousi korkealle. Ilma lämpeni nopeasti, ja valon kultainen sävy muuttui kirkkaan vaaleaksi. Maisema aaltoili: metsästä, peltojen lomasta, kylien läpi. Tiet nousivat ja laskivat. Ilma muuttui viileämmäksi, tai ehkä vain mielikuvitukseni halusi niin. Metsä tiheni. Puiden rungot olivat täynnä köynnöksiä, ja lehdet muodostivat katon, jonka läpi aurinko putosi sirpaleina. Näin kahvipensaita, banaanilehtoja, kaakaopuita, joiden hedelmät roikkuivat suoraan rungosta kuin vieraat elimet. Linnut lentelevät varjojen ja auringon välissä.
Pysähdyimme pienessä kylässä, jonka nimeä en osaa enää lausua oikein. Siellä lapset pelasivat palloa, joka oli tehty muovipusseista.
“Nälkäinen vatsa ei kuuntele korvia.”
Söimme yhdessä riisiä ja kastiketta, jossa oli maapähkinää ja chiliä. Se oli yksinkertaista ja täydellistä. Join paikallista inkiväärijuomaa, joka poltti kurkkua ja herätti enemmän kuin mikään kahvi.
Kuski kertoi minulle voodoosta, ei mystiikkana vaan arkena. Että esi-isät kulkevat mukana, että esineillä on muisti. Veimme pienet kolikot pyhälle puulle tien varressa. Hän sanoi, että se on kohteliaisuutta matkalle. En pistänyt vastaan. Maassa maan tavalla.
Vuoristoon noustessa valo sai uuden sävyn: viileämpi, hento ja pehmeä. Metsä syveni, lehtien väri muuttui tummemman vihreäksi. Aurinko siirtyi hitaasti länteen, ja varjot alkoivat vähitellen pidentyä uudelleen.
Vuoristossa ilma oli viileämpää. Vuoriston lähestyessä kylät harvenivat. Talot seisoivat kauempana toisistaan, pihat olivat laajempia. Pihoilla kasvoi papaijaa, appelsiinia, chiliä. Yhden savimajan pihassa näin miehen korjaamassa polkupyörää puun alla. Hän käytti vain pihtejä ja kärsivällisyyttä ja työskenteki kuin kirurgi. Täällä aika ei ollut raha, vaan materiaali. Kuski näytti minulle kaakaopensaita ja banaaniviljelmiä, ja ilman alassa oli selvä ero: täällä oli hiljaisempaa, viileämpää ja rauhallisempaa.
Korkeammalla ilma oli selvästi raikkaampaa. Metsä oli syvemmän vihreää, melkein sinertävää. Linnut huusivat näkymättömissä. Kuski kertoi, että täällä ihmiset kasvattavat kahvia ja kaakaota vientiin, mutta itse juovat teetä. Ajattelin, että se on kuin kirjoittaisi kirjoja muille ja lukisi itse aina vain sanomalehteä.
Pysähdyimme puron luona, jonka vesi kimalteli kirkkaana. Ihmiset hakevat sieltä vettä. Lapset juoksivat sen yli uudestaan ja uudestaan, valo heijastui vedestä heidän kasvoilleen. Kuski sanoi, että sadekaudella tämä muuttuu virraksi, joka vie mukanaan kaiken, mitä ei ole sidottu maahan. Nyt se vain solisi, kuin olisi kertonut vanhaa tarinaa.
“Yksi puu ei tee metsää!”
Pohjoisemman savannin laidoilla maisema näytti yhtäkkiä paljon laajemmalta. Puut olivat harvemmassa, ruoho vaaleampaa. Näin akasioita ja yksinäisiä baobabeja, jotka seisoivat keskellä peltoa kuin muistomerkkeinä jollekin, mitä juuri kukaan ei enää muista. Taivas tuntui suuremmalta täällä. Tunne oli vähän kuin Pohjanmaan peltolakeuksilla.
Tien varrella laidunsi vuohia ja laihoja lehmiä. Paimentavat pojat vilkuttivat meille. Kuski vastasi torvella, aina samalla rytmillä, kuin tervehdys. Hän sanoi, että näin matkustetaan kohteliaasti.
Kuski kertoi että joinain päivinä harmattan-tuuli tuo Saharasta hienoa hiekkaa. Joku vuosi sitä hiekkaa näkyi Suomessakin valkoisella lumihangella. Täällä harmattan tekee ilman välillä kuulemma maitomaiseksi. Onneksi en nähnyt sellaista kurri-ilmaa, vaan tänään oli selkeää koko päivän.
Olisi ollut kiva nähdä enemmän, mutta yhdessä päivässä ei hirveästi ehdi, sillä laiva ei odota. Satamaan ei voi tulla myöhässä, tai jää matkasta. Varasin paluumatkalle runsaasti aikaa, jotta ehtisin takaisin, vaikka auto rikkuisi. Pelko oli turha, sillä auto oli uudehko ja toimi moitteettomasti. Tuskin risteilyvieraille huonompia koslia tarjottaisiinkaan.
Paluumatkalla valo muuttui. Aurinko painui alemmas, ja kaikki sai kultaisen reunan. Pöly leijui ilmassa kuin savukoneen jäljiltä. Metsä näytti pehmeämmältä, kylät hiljaisemmilta. Ihmiset palasivat pelloilta, kantaen polttopuita päidensä päällä kuin kruunuja.
Kun meri alkoi taas tuoksua, tiesin meidän olevan lähellä Lométa. Palmut palasivat maisemaan, liikenne tiheni, äänet kasvoivat.
Aurinko painui lopulta horisonttiin noin kuuden jälkeen, ja hämärä laskeutui nopeasti. Ilma muuttui viileäksi, ja meri alkoi tuoksua taas lähempänä, muistuttaen, että olemme lähellä Lométa. Palmut palasivat maisemaan, liikenne tiheni, äänet kasvoivat. Päivä tuntui sulkeutuvan kehään – valo oli kulkenut kanssani koko matkan, tehden maisemista elävän muistikirjan.
Poikkesimme vielä ennen Lomén rannalle palaamista pikaisesti käsityöläiskylässä. Ostin tuliaisiksi muutamia rannekoruja, lasihelmistä tehtyjä. Myyjä nauroi, kun sanoin vieväni ne kaukaiseen maahan, jossa on paljon lunta. Hän ei oikein uskonut minua. En silti ihmettele sitä, sillä täältä pitäisi lähteä 4000 kilometrin päähän Kilimanjarolle ennen kuin löytää varmasti lunta. Satunnaisesti sitä saattaa nähdä Mount Cameroonissa, jonne on tuhta kilomertiä. Ennen televisiota ja internettiä täällä tuskin oli sanaa lumelle.
“Älä unohda omaa kieltäsi.”
Istuin hiljaa viimeiset kilometrit taksissa. Katselin ikkunasta kaikkea, mitä olin nähnyt, ja mietin, miten pienessä maassa voi olla näin monta maailmaa ja näin monta valoa yhden päivän aikana.
Ennen laivaan nousemista istuin rannalla hetken yksin. Söin grillattua kalaa ja maniokkia, join limonadia muovipullosta. Ajattelin miten nämä päivät ovat välillä kuin rikostutkinta: keräät havaintoja, yksityiskohtia, ihmisten eleitä, mutta lopullista vastausta ei juuri koskaan ehdi tulla, kun käsillä on taas uusia asioita.
Palasin laivalle väsyneenä, pölyisenä ja onnellisena. Sellaisena, että tietää eläneensä päivän oikein. Tämä oli virkistävän hyvä päivä. Kiitokset siitä kuuluu laivan ohjelmasta vastaavalle joka järjesti kielitaitoisen ja kaikesta tietävän kuskin. Kymmenessä tunnissa ehtii kuulla monta tarinaa. Kerron enemmän kun palaan lomalta.
Huomenna jatkamme matkaa. Pidä huolta itsestäsi.
Terveisin
Ystäväsi mereltä
* * *
Kirjeen kirjoitin yhdessä Googlen ja Chatgpt:n kanssa, sillä en ole käynyt koskaan lähelläkään Togoa eikä kirjoista ollut tässä kohden enempää hyötyä, mitä yllä kirjoitin.
Lisäsin sananlaskutiedostostani togolaisia sananlaskuja, joita kuski olisi hyvinkin voinut kertoa, mutta niitä ei tullut pyydettyä tekoälyltä.
ChatGpt teki myös kuvassa olevan runon jonka pyysin tekemään Ewe perinteistä manaustapaa noudattaen. Manauksessa on toistoa ja rytmiä, joka tuo manaukseen voimaa. Käärme on Ewe- ja Fon-tarinoissakin viisauden ja maan voiman merkki, joskus myös varoituksen merkki.
Tekstin lähteenä on käytetty Susikoski-kirjaa ja Internetistä löytyviä lähteitä. Kaupunkia ja maisemia katselin Google Earthin kanssa ja valokuvia mm. Unsplashista.
Togossa aurinko nousee 6.30-6.45 tienoilla. Iltapäivällä aurinko alkaa laskea klo 17-17.30. Pimeää on tuntia myöhemmin. Näin ollen noin 10 tunnin ajomatkalle Loménista savanialueen laidalle ja takaisin riittäisi auringonvalo hyvin.
ChatGpt suositteli lisäksi Sami Tchakin romaaneja (Länsi-Afrikka, moraali, seksuaalisuus). Koska en juurikaan lue ranskaksi, jätin väliin. Muita tekoälyn nostamia kirjailijoita on Kossi Efoui, jolta löytyy kuulemma jotain myös englanniksi, sekä Kangni Alem. Nuo kaikki asuvat Togossa. Todella mielenkiintoiselta vaikuttaisin Tété-Michel Kpomassien kirja An African in Greenland. Kirjassa togolainen nuori matkusta Togosta Grönlantiin ja ryhtyy siellä metsästäjäksi. Kirjassa on Wikipedian mukaan runsaasti kuvauksia elämästä Togossa ennen matkalle lähtöä. Kirja on ilmestynyt alunperin ranskaksi 1977, mutta löytyy siis myös englanniksi.
Togosta voi lukea lisää englanniksi esimerkiksi näistä:
Ivor Wilks: tutkimukset Gold CoastistaJohn Thornton: Africa and Africans in the Making of the Atlantic World
David Eltis: Trans-Atlantic Slave Trade Database
Encyclopaedia Britannica (Ewe, Slave Coast)
Robin Law: The Slave Coast of West Africa
Itse olen lukenut jonkun kirjan Orjarannikolta myös suomeksi, mutta se oli niin puuduttava, että nimi ei jäänyt mieleen.
Matkakirjoja löysin englanniksi kaksi:
Kirjassa The Village of Waiting George Packer muistelee Togoa hänen toimiessaan siellä opettajana 1982-1983. Kirjassa hän kuvailee ihmisten arkea Togossa sekä maan kulttuuria ym.
Kirjassa Togo: A Travel Memoir Philip Heckscher kertoo niin ikään henkilökohtaisista kokemuksistaan Togossa 1971 ja useammassa naapurimaissakin.
Juha Vakkurin Afrikan matkakirjoja en ole lukenut (paitsi tekstissä mainitsemani Voodoon sekä säeromaani Leokongon, mutta muita kirjoja ei ole vajaassa 10 vuodessa Togosta löytynyt. ChatGpt ilahduttikin toteamalla:
"Jos jokin Togo-kirja joskus suomeksi ilmestyisi, se olisi melkein kustannuspoliittinen ihme. Toistaiseksi kirjallinen hiljaisuus on aika täydellinen."
Yhdyn tuohon toteamukseen täysin, mutta joku voisi kyllä todellakin kääntää tuon Kpomassien kirjan.
