Syysloma - sukellus vuoteen 1984

Loma on aika, jolloin tehdään jotain muuta kuin arkena. Monet matkustavat, tekevät remonttia, osallistuvat viikon kursseille tai tekevät kaikki rästiin jääneet kotityöt. Tämän kirjoittamista aloittaessa on tiistai, ja on aika miettiä voisiko lomalla vain olla ja lukea. No, virkkasin ja luin ja kävin katsomassa kurpitsoja. 

Syksyn uutuudet ovat pääasiassa jo ilmestyneet, ja jos asiaa ei osannut ennakoida kevätpuolella vuotta, on suosituimmissa kirjoissa kirjastossa pitkä jono.

Se ei silti estä lukemasta. Vanhoja kirjoja riittää! 

Aloin lukea aikuisten dekkareita vähitellen 1980-luvulla lukiossa ja sen jälkeen. Ensimmäisenä luin kotoa löytyneen Mauri Sariolan Lavean tien laki ja kirjakerhosta tilaamani Ken Folletin Neulansilmä. Alistair MacLean ja Leon Uris kolahtivat myös. Elokuvamainen näyttävä toiminta oli suosikkini. Sitten tutustuin Agatha Christieen. 

Kovin tarkasti en uutuusdekkareita silloin seurannut, sillä esimerkiksi vuonna 1984 ilmestynyt Catherine Airdin Kuolema on kaunopuheinen -kirja on jäänyt kokonaan huomioimatta ihan näihin päiviin saakka, vaikka kirja kuuluu Sapo-sarjaan, jonka listaa silmäilen tämän tästä. 

Kentissä asuva Aird on kirjoittanut 26 romaania, 4-5 kirjaa vuosikymmentä kohti. Tällä vuosikymmenellä on ilmestynyt vain yksi. Lisäksi on novelleja ja pari tietokirjaa salapoliisikertomusten kirjoittamisesta. Suomennettuja kirjoja on viisi dekkaria. 

Itse asiassa Aird on ollut minulle kirjailijana kokonaan uusi tuttavuus, kunnes eilen luin Henrietta, kuka lienetkin -dekkarin. 

Henriettan äiti kuolee ja ilmenee, että kuollut nainen ei ole koskaan synnyttänyt. Mielenkiintoinen asetelma dekkarille, ja sen verran hyvä, että luin toisen heti perään. 

Kaunopuheisessa kuolemassa tyttökoulun kemianopettaja, joka on myös innokas kemiantutkija, kuolee. Kuolintodistuksessa lukee kuolinsyynä sokeritauti. Mutta mitä ihme rahaa on tilillä oleva neljännes miljoonaa puntaa? Ja ketkä kaikki oikein perivät. 

Loppuviikolle olin varannut muutaman muunkin vuonna 1984 ilmestyneen dekkarin. Yllättävän kivoja nämä aikuisiän kynnykselläni ilmestyneet kirjat olivatkin. 

Alfred Hitchcock nimellä 1984 ilmestyi pari uutta 3 etsivää kirjaa, joista ehdin jo lukea 3 etsivää ja kadonnut merenneito -kirjan. Poikien kesälomatehtävä saa uuden käänteen kun viisivuotias poika katoaa. 

Kirja on totuttua 3 etsivää laatua ja ihmettelin lukiessa sitä, kuinka tämä sarja ei ole noussut yhtä paljon esille viime aikoina kuin Neiti etsivä -sarja. 

Luin ensikertaa 3 etsivää kirjan vasta yläasteella, koska oman koulun kyläkirjastossa sellaisia ei ollut. Tykästyin. Poikien kekseliäs asuntovaunuvaja teki vaikutuksen. Nykyisin olen lukenut pari kolme kirjaa vuodessa kevyeksi välipalaksi. Kirjat ovat siitä kivoja, että niissä on sopivasti jännitystä nuoremmille ja meille muille vähän elokuvakulttuuriakin.

Juha Numminen ja Esa J. Tikka kirjoittivat Sulevi Manner nimellä neljä kirjas. Niistä toinen, Ristilukki ilmestyi 1984. 

Kirja oli paikoitellen hyvinkin kiinnostava ja mukaansa tempaava, paikoitellen politiikka ja kähmintä toi mieleen sen miksi jätin Tree Pines -sarjan aikoinaan kesken, vaikka itse rikoksen ratkaisu oli siinä nautittavaa. Toisin kuin Tree Pinesissa, tässä kirjassa loppu oli hyvä.

Keskiviikkona tajusin, että oli hyvä idea kahlata läpi kaikki yhden vuoden kirjat. Löytyi monta, jotka olin lukenut aikanaan tai muistin kirjakerhosta, kuten Mika Waltarin Neljä päivänlaskua (jota en lukenut nyt, kun pidin dekkariviikkoa). Mutta paljon löytyi sellaisia kirjailijoitakin, joita en ollut lukenut lainkaan, joistain, kuten Sulevi Mantereesta en ollut kuullut lainkaan.

Joku kerta pitää ottaa käsittelyyn joku muu vuosi. Ehdottomasti. Ja suosittelen muillekin. On niitä kirjoja ilmestynyt ennenkin, mutta monet hyvätkin unohtuvat, kun jatkuvasti tulee uutta ja uutta jota sometetaan paljon, mutta näitä vanhoja somettaa vain harvat. Suurinta osaa näistä ei löytynyt Googlen avulla yhdestäkään blogista. 

Josephine Teyn Murha lippuluukulla oli yksi viikon helmistä. Tänä vuonna olen lukenut yllättävän paljon englantilaisia, itselleni entuudestaan outoja dekkarikirjailijoita, kuten tämä Teykin, joka itseasiassa oli nimeltään Elizabeth MacKintosh (1896-1952) oli... no, Tey oli kyllä itse asiassa skotlantilainen. 

Mies lippuluukulla aloitti vuonna 1929 Alan Grant -sarjan. Sarjassa ilmestyi viisi muuta teosta, joista Ajan tytär on toiseksi viimeinen. 

En ole kyllä ihan varma, olenko joskus lukenut Ajan tyttären, se ainakin on nimenä tuttu, ja olen lukenut tuosta Richard kolmannesta kertovasta dekkarista. Ellen ole sitä lukenut, niin nyt on kyllä aika ottaa sekin esille. 

En usko myöskään katselleeni Hitchcockin elokuvaa Nuori ja viaton (löytyy myös nimellä Tyttö oli nuori), joka perustuu löyhästi Teyn yhden dekkarin pariin ensimmäiseen lukuun, mutta sen voisin kyllä katsoa, jos saan sen käsiini.

Vaikka suomalaiset ehkä ovat unohtaneetkin Teyn, niin Englannissa häntä on muistettu. Esimerkiksi vuonna 1990 (38 vuotta kuolemasta) Teyn Ajan tytär valittiin historian kaikkein aikojen suurimmaksi rikosromaaniksi Englannissa. 

Grant-sarjan lisäksi hän kirjoitti pari itsenäistä mysteeriä, jotka sijoittuvat Grantin maailmaan, ja kolme muuta romaania, nelisenkymmentä näytelmää tai kuunnelmaa sekä ratsuväen johtaja John Grahamin elämäkerran 1600-luvulta. 

Georges Simenonin Maigrettiin olen tutustunut enemmän vasta muutaman viimeisen vuoden aikana. Simenon (1903-1989) oli syntyjään belgialainen, mutta muutti aikuistuttuaan Pariisiin ja alkoi kirjoittaa. Maigret kirjoja syntyi kaikkiaan 84. Lisäksi muita romaaneja. Melkein kaikki Maigretit on suomennettu ja olen lukenut, että esimerkiksi Antti Tuuri lukee kirjoituskautenaan vain Maigretteja yhä uudelleen ja uudelleen, jotta muiden kirjailijoiden tyylit eivät näkyisi kirjoissaan. 

Maigret piippuineen on niin tuttu hahmo, että on saanut oman patsaan Alankomaiden Delfzjissä. En vielä ole lukenut Maigret Hollannissa kirjaa, jotenen tiedä, onko kirjan tapahtumapaikka juuri tuolla.  

Nyt lukuvuorossa oli suomeksi vuonna 1984 uutena painoksena ilmestynyt Maigret viettää lomaa. Ensi kertaa se ilmetyi Suomeksi jo 1953. Maigret vaimoineen lomailee pienessä ranskalaisessa kylpyläkaupungissa Les Sables d'Olonnessa Lounais-Ranskassa, kunnes simpukat tuovat heille vatsanväänteitä ja rouva Maigretilla todetaan samalla umpisuolen tulehdus. Rouva lepäilee nunnien sairaalassa ja Maigretilla on ilmeisesti tylsää, koska hän alkaa tutkia auto-onnettomuudessa loukkaanutneen ja sittemmin kuolleen tytön tapausta. 

Googlasin kaupunkia ja sen Biskakanlahden rannikolla olevat hiekkarannat toivat mieleen Yyterin ja nykyajan rannan kerrostalosilhuetti minkä tahansa modernin rantakaupungin. 1950-luvulla kaupunki oli varmasti matalampi, mitä nykyisin. Nykyään siellä on asukkaita 44.000. 

Kaupungin nimi kuulosti tutulta, ja tuttuhan se olikin Ari Huuselan kirjasta Tahdolla maailman ympäri. Vendée Globe yksinpurjehduskilpailu alkaa sieltä. Huusela osallistui kilpailuun 2020-2021. Koska kilpailu on joka neljäs vuosi, seuraava lähtö on 10.11.2024. Siinä ei käsittääkseni ole mukana suomalaisia. 

Pierre Boileau ja Thomas Narcejac kirjassaan Rahan varjo kertoo eteläranskalaisesta vanhusten täyshoitolasta. Kirjailija, herra Herboise, 75-vuotta, pitää täyshoitolaa yllätyksettömänä, kunnes hoitolaan saapuu pariskunta, jonka vaimo on miestään paljon nuorempi. Jonkin ajan päästä mies löytyy terassin alle pudonneena. Vai sittenkin työnnettynä sinne. Herboise alkaa tutkia asiaa. Muitakin on kuollut oudosti. Kirja viipyilee yhden kuoleman synnin tiimoilla, mutta en spoilaa, enkä mainitse sitä ääneen. Kirjan tapahtuma-aika on 1970-luku. Koska kirjan eläkeläiset olivat rikkaita, mielsin kaupungiksi Saint-Tropezin, mutta ainakaan itselleni ei selvinnyt oikea kaupunki. 

Ranskalaiset Boileau (1906-1989) ja Pierre Ayraud alias Thomas Narcejac (1908-1998) tunnetaan erityisesti Hitchcockin Vertigo - punainen kyynel -elokuvan taustalla olevasta romaanista. He kirjoittivat yhdessä nelisen kymmentä romaania ja molemmat palkittiin myös omista romaaneistaan. Molemmat ajattelivat omalla tavallaan, joka toi rikkautta kirjoihin. Boileau oli kiinnostunut siitä, miten asiat tapahtuivat ja Narcejac siitä miksi niin tapahtui. Ensimmäinen yhdessä kirjoitettu romaani on vuodelta 1951. Yhdessä he kirjoittivat vuodesta 1970 alkaen myös Arsène Lupin tarinoita. Ayraud kirjoitti yksinkin dekkareita ja merenkulkuun liittyviä romaaneita. Boileau kirjoitti aiemmin ainakin seikkailuromaanin. 

Kun Maigretin kohdalla mainitsin hollantilaisen patsaan, niin jos nyt loman kunniaksi lähdetään maisemiakin katselemaan, niin ainakin Narcejac on saanut oman kadun, jota voi käydä kävelemässä Nantesissa. Tosin siinä ei kyllä ole kovin paljon ihailemista, sillä kadunpätkän varrella ei ole juuri mitään nähtävää. Ayraud työskenteli Nantesissa professorina, minkä vuoksi hän kenties halusi toimia salanimellä. Narcejac nimen hän otti kylältä, jossa hän kävi nuorena kalassa usein. 

Ranskasta lennähdin päivämarkalle Meksikoon. Sieltä en olekaan lukenut aiemmin dekkaria... ja oikeastaan tämä oli lähestulkoon TrueCrimeä, sillä kirja perustuu tositapahtumiin. Kirja oli Jorge Ibargüengoitian (1928-1983) Kuolleet tytöt. Kuolleet tytöt olivat ilotyttöjä, joiden emäntänä oli sisarukset. Kirja kertoo kuuden tytön kuolemasta ja yhdestä laittomasta abortista. 

Oikeassa elämässä sisarukset tehtailivat yhdessä ja erikseen yhteensä 91 murhaa, josta jäivät kiinni, mutta luultavasti määrä on jopa yli 150, mikä on onneksi edelleen alansa maailmanennätys ja toivottavasti sitä ei koskaan rikotakaan. Kirjassa kuolleet ovat kaikki prostituoituja, mutta sisarukset tappoivat myös miehiä, jotka näyttivät, että heillä oli paljon rahaa. Kirja käsittää ajan vuodesta 1961 eteenpäin aina vuoteen 1964, jolloin heidät tuomittiin. 

Seuraavat kolme kirjaa sattuivat niin osuvasti sivuamaan samaa aihetta, että päivittelen niistä erikseen. 

Syyslomaviikon viimeinen kirja oli Taru Mäkisen lastenkirja Salakielisakki ja suuret setelit. Mäkistä olen lukenut silloin tällöin kirjan sieltä, toisen täältä. Salakielisakki oli uusi tuttavuus. Tomi on kuuro ja salakieli on luonnollisesti viittomakieltä. Joskus on hyvä, että ei tarvitse puhua ääneen. Mäkinen on luonut sen verran mukavan sakin, että taidan lukea tämän sakin toisenkin kirjan Suuri pamaus. 

Dekkareita tikkataulun äärellä

Syyslomaviikko kului 1984 vuoden dekkareiden parissa. Aikamoinen kokoelma niitä kerääntyikin. Kaiken kaikkiaan 11 kirjaa, mutta 1980-luvun tapaan ne olivat melko ohuita. Itselleni muistuu 1980-luvun jännityskirjoista vain Leon Urisin Exodus, joka tuntui tiiliskiveltä muiden joukossa. 

Lukiessa sattuu välillä ihan käsittämättömiä sattumuksia. Valitsin 1984 vuoden kirjoja alkuviikosta reilun pinon, josta jäi vielä toinen mokoma seuraavallekin viikolle. Järjestystä en mitenkään valinnut etukäteen vaan otin käsille kirjan, mikä sattui juuri sillä hetkellä miellyttämään, tai mihin tuntui olevan aikaa. 

Loppuviikosta luin sitten vahingossa peräkkäin kolme kirjaa, jossa tikkataulu mainittiin jollain tavoin. 

Ensimmäisenä luin Pentti Kirstilän Munthen. Ei muuten ollut hassumpi kirja! Kirja alkaa Thaimaan lentokentällä tapahtuneesta sattumuksesta. Valokuvaaja Munthe kuvaa, kuinka julkkisnainen joutuu lentokenttähenkilökunnan tarkastettavaksi. 

Oletetaan syyn olevan huumeissa ja Thaimaassahan se tarkoittaa vuosien vankeutta. Kirjassa väläyteltiin jopa 500 vuoden tuomiota. No, senhän kuolema sitten jossain vaiheessa armahtaisi. 

Tätäkin asiaa aletaan tutkia Suomessa, kun tutkittavaksi tulee murha. 

Kirjassa Munhte heittelee tikkaa vapaasti ilman pallon ulkopuolista akselia pyörivään maapalloon. Pallo pyörimään ja tikka lentämään. Sitten katsotaan, osuuko tikka mielenkiintoisen nimiseen paikkakuntaan. En nyt enää muista mitä ne olivat, mutta Sansibar tuli itselleni mieleen. 

Toinen kirja oli Olli Hakkaraisen Kuutamokeikka. Kirjan päähenkilöllä ei mene järin hyvin. Sitten vanha tuttava tulee tarjoamaan hänelle rahakasta keikkaa tietäen vanhastaan, että päähenkilöön voi luottaa kaikessa. Tehtävävään kuuluu ajaa purjeveneellä myöhään syksyllä merelle Porvoon edustalle ja palata sitten Helsinkiin. Päähenkilö arvelee, että kyseessä on huumepaketti, ja harmittelee, että tulikin luvattua. Toisaalta merellä on hieno olla. 

Paketti saapuu perille, mutta sitten sattuu kaikenlaista. Jossain vaiheessa päähenkilö kävelee huvilan pihapiirissä, missä on tikkataulu. 

Tämän jälkeen ei voinut kuin ihmetellä, sillä Hannes Markkulan Koston piikki on terävä -kirjan piikki oli darts-tikka, ja se oli kolmas tikkataulumaininta perättäisissä kirjoissa. Roberts pubin tikkakerho lähtee Helsingistä Nuuksioon Espooseen. Siellä järjestetään tikkakerhon virkistyspäivä, joka muodostuu kosteahkoksi tapahtumaksi. Tikkaakin heitellään uusilla, matkan varrelta ostetuilla tikoilla. Murhakin tapahtuu.

Lapsena heiteltiin tikkaa kesäisin, väliin ahkerastikin. Dartsia en ole koskaan kokeillut, Kirjan mukaan se vaatiin tarkan heittokäden ohella myös kykyä laskea. Perinteisessä tikkataulussa käytetään viittä tikkaa ja kaikki heittelevät vuorotellen samoja tikkoja. Darts piireissä kirjan mukaan "jokaisella" on omat lempitikat joita käytetään. 

Parhaita ovat wolfram-tikat, joita voi myös terottaa. Tikkoja on vähän jokaiseen makuun. Löytyy näemmä eri painoisia (paino nousee yhdellä grammalla), erilaisilla pito-ominaisuuksilla ja sulilla, jotka sujahtavat helpommin täysin toisen tikan vereen. Googlettelin hieman noita tikkoja ja kolmen tikan setistä saa pulittaa himpun verran enemmän, mitä mökkitikoista. Löysin mm. sellaisen, jonka hinta oli 250 euroa kolmesta tikasta. Harrataa voi näemmä monella eri tasolla tässäkin harrastuksessa!

Sen verran innostuin näiden kirjojen myötä tikanheitosta, että ehkä sitä taas ensi kesänä voisi jossain kokeilla. Vai pitäisikö ostaa oma tikkataulu kotiin. 

Tekoäly lukijana

Kuukauden viimeiseksi kokonaan luetuksi kirjaksi valikoitui ensimmäinen suomenkielinen tekoälylukijakokeiluni. Valitsin lukijaksi neljästä vaihtoehdosta Tuomas (AI). Kiva, että valittavana oli sekä mies että naislukija. 

Äänikirjapalveluuni on tullut parikymmentä kirjaa, missä voi valita lukijan. Valitsin niistä luettavakseni tanskalaisen dekkarin Wolf Inger Pimeä syys, jonka sisältöön en puutu tässä kirjoituksessa. Se löytyy muutaman päivän päästä lokakuun luetuissa. 

Lukijan vaihtaminen oli näppäränpää mitä äänikirjan vaihto E-kirjaksi. Se tapahtuu näytön alhaalla olevasta Lukija kohdasta klikkaamalla. 

Kaikki vaihtoehdot oli nopeasti kokeiltu. Vaihtoaika oli niin nopea, että se ei häirinnyt juurikaan virkkaamiseen keskittymistä. Kesken virkkauksen ei tee mieli hiplata sovelluksen vaihtoehtoja tämän tästä. 

Vaihdossa ei myöskään menettänyt mitään, sillä uusi lukija sanoo pari viimeistä sanaa uudestaan. 

Mielestäni se on hyvä, sillä ainakin näin uutena tekstin kuunteleminen herpaantui hetkeksi, kun keskityin kuuntelemaan eri ääntä enkä sitä, mitä sanottiin. 

Äänen vaihtumiseen varmasti tottuu jatkossa nopeasti, jos eri ääniä tulee kokeiltua usein, joten en usko, että muutaman kokeilun jälkeen menetän sanaakaan lukijoita selatessani. 

Tässä kohden uskon, että uudemmat äänikirjan lukijat eivät ole samoilla kalkkiviivoilla. Itse koen olevani hyvin tottunut lukija, sillä 1,5 vuoden päästä vietän äänikirjan kuuntelun 40-vuotisjuhlia. Saa tuoda kakkua ja kuohuviiniä huhtikuussa 2026 lähestulkoon päivittäisen äänikirjojen kuuntelun kunniaksi. Kaseteista aikanaan aloitin. 🙃

Kokeilin kaikkia lukijoita pari eri kertaa ja valitsin lukijakseni Tuomas (AI). Valittavana oli myös aito Jaakko Ohtonen sekä Sanna (AI) ja Max (AI). 

Olen aiemmin, 8-10-vuotta sitten kuunnellut pari äänikirjaa englanniksi, joissa on ollut vanhanaikainen, konemainen ääni, miksi sitä soitten sanottiinkaan. Tämä nykyinen tekoälypohjainen lukeminen ei hirveän paljon poikkea ihmisen lukemisesta verrattuna noihin aiempiin ääniin, jotka erottaa ihmisäänistä selvästi. 

En tunnistanut Tuomaan äänen alkuperää, jos sellaista olikaan, joten en osannut verrata sitä aitoon lukijaan. Sanna (AI) ääntä, joka on lainattu Sanna Majurilta, en lyhyestä katkelmasta erottaisi aidosta. Syynä voi olla kuulovammani tai epämusikaalisuuskin, mutta kun on kärsinyt 1980-2010-lukujen vähäisen tarjonnan ja osin kelanauhuriajalle tehdyt äänitteet, ei vieläkään ole turhan ronkeli siitä mitä saa. 

En juuri kiinnitä huomiota äänien puutteisiin vaan keskityn itse tarinaan. Sehän siinä on pääasia.

Tykkään, kun kirja luetaan ääneen niin, että puhujat eroaa kerronnasta. Vesa Vierikon Harry Potter -tulkinta on tästä loistava esimerkki. Nämä tekoälylukijat eivät muuttaneet ääntä dialogeissa. Luenta oli ihan peruslukemista, johon olen tottunut tietokirjoissa ja usein silloin kun lukija ei ole puhumisen ammattilainen kuten näyttelijä. Muutama päivä sitten kuuntelin Sanna Majurin itsensä lukemista ja Sanna (AI) kuulosti kuulovikaiseen korvaani samalta, mutta vähemmän ilmeikkäältä, vähemmän näytellyltä, mutta ei yhtään huonommalta. 

Tykkäsin tekoäly Tuomaasta. Noin kuuden tunnin aikana sain Tuomaan vain kolme kertaa kiinni ruotsalaistyyppisestä intonaatiosta tms. väärästä suomalaisesta ääntämyksestä. 

Korvaan pisti myös se, että lukujen alkua (jos kirjassa ylipäätään luvut oli), ei erottanut kappaleiden vaihdosta kyllin selkeästi. Ihmisen lukemana tauko on yleensä vähän pidempi. Tämä korjantunee jatkossa. 

Kaiken kaikkiaan kelpo luenta. Kun kokeilin vuorotellen kaikki neljä vaihtoehtoa, tuntui omaan korvaani ihminen huonoimmalta vaihtoehdolta. Korostan kuitenkin sitä, että kuulokäyräni ei ole "normaali", vaikka kuulenkin melkein kaiken puhutun melko hyvin.

Oli tosiaan hyvä, että tarjolla oli sekä mies- että naisääniä. Oma synnynnäinen kuulovaurioni on sopraanovokaalien taajuudella. Luultavasti sen vuoksi valintani kohdistuu aina mieslukijaan, jos mietin kuuntelenko jostain aiheesta yhtä hyväksi kuvittelemani kirjan A vai B. 

Kokeilin aluksi toista äänikirjaa, missä oli vain naislukijoita, mutta niistä yksikään ei innostanut, eikä tarinakaan ollut tähän päivään sopiva. Elättelen toiveita, että kaikissa kirjoissa, joihin tulee useampia tekoälylukijoita, olisi jatkossa valintamahdollisuutena molemmat sukupuolet. 

Inhokkilukijani on nainen, jolla on pääkaupunkiseudun nuoren naisen intonaatio ja joka lukee dekkarit nuotilla, joka minun korvaani sopisi enemmänkin eroottisiin novelleihin. Siinä valossa katsottuna tekoälylukijat saattavat laajentaa kuunteluvalikoimaani entisestään. On kirjoja, jotka olen unohtanut lukijan vuoksi.

Luultavasti ihmistä edullisempi tekoäly tulee tuomaan äänikirjamarkkinoille kokonaan uuttakin tarjontaa. Jostain haastattelusta luin, että äänikirjoiksi voidaan tekoälyn avulla lukea myös enemmän tietokirjoja. 

Itse toivoisin, että myös menneiden vuosikymmenten kirjoja tehtäisiin jatkossa äänikirjaksi entistä enemmän. Nyt kun olen tätä kirjaa lukuun ottamatta lukenut kaksi viikkoa vain vuonna 1984 ilmestyneitä kirjoja, voin todeta, että aiemminkin tehtiin kivoja kirjoja. 

Veikkaan, että tästä tulee kuuntelukokemuksena lähestulkoon yhtä iso muutos omaan äänikirjojen käyttöön, kuin aikanaan siirtyminen painavista kasettikirjoista, cd-levyihin, cd-levypinosta yhteen MP3-levyyn ja vähän myöhemmin MP3 soittimeen ja viimeisimpänä äänikirjoja tarjoaviin suoratoistopalveluihin. Niidenkin kanssa on tullut koettua jo yksi muutos, kun rajoittamattomasta tuli määrältään rajoitettu. 

***

Kukaan ei ole sponsoroinut tätäkään tekstiä. Pitkän linjan äänikirjojen suurkuluttajana kaikkia äänikirjoihin liittyviä uutuuksia pitää kokeilla heti alkuunsa. Itse tykkäsin ja halusin jakaa kokemukseni. 

Halikko - Halikon kautta Ruotsiin

Käytiin kavereiden kanssa katsomassa kurpitsoja. Kannatti lähteä. Todellakin. Olen pari vuotta ihaillut halikkolaisia kurpitsakuvia, ja toivonut pääseväni paikalle. Nyt onnisti. 

Lähdimme ajelemaan aamulla 19.30 ja kotona olimme ilta kahdeksalta. Peuroja/kauriita nähtiin muutama mennen tullen. Söimme kaverin suositteleman lounaan ja aloitimme kurpitsailun Matiljedalin ruukin kummitusmuseosta. Hieno alue oli sekin. 

Poikkesimme katsomassa Teijon kirkkoa, joka on Suomen pienin kivikirkko. Jalkani eivät kestäneet niin korkeaa alamäkeä, joten ylämäkeen kävely oli jätettävä väliin. Kaveri kävi kirkon ovella, mutta se oli kiinni, kuten kirkot yleensäkin lauantaisin lokakuussa. Yllätykseksemme kirkon läheltä löytyi Teijon ruukki. 

Mikä päivä! Kaksi ruukkia yhdellä ajelulla 🧡 

Palattuamme Halikkoon takaisin, ihailimme antaumuksella Rannikon puutarhan kurpitsoita. Ja niitä riitti! 

Istahdin hetkeksi lepäämään kurpitsan kaivertajan telttaan ja kysyin, millainen kaiverrusporukka täällä on ollut kurpitsojen kimpussa. Hänen lisäkseen seitsemän kaivertajaa ja kahdeksan, jotka valmistelivat kurpitsat kaiverrettavaksi. 

Sää suosi tapahtumaa, sillä lämpöä oli noin 11 astetta, vaikka lokakuu on melkein lopussa. Jopa läppärini lämpömittari kertoi eilen illalla ulkolämpötilan olevan "10°, melkein ennätys". Siltä se todella tuntuu. Aamulla valitsin väärän takin. Vuoriton kesäviitta olisi ollut sopivampi kuin vuorillinen välikausitakki. 

Halikko ja liuta muita Salon naapurikuntia liittyi yhteen 2009 ja perustivat Salon kaupungin, jolla on vaakunanaan Halikon vanha vaakuna. (Samat teki myös Eurajoki ja Luvia myöhemmin. Syntyi Eurajoki vanhalla Luvian vaakunana).

Vuoden 2008 slogania en löytänyt enää netistä, mutta vanha sanonta on kuulunut "Halikon kautta Ruotsiin", joten käytän sitä. Aikanaan, kun Ruotsiin purjehdittiin, oli Halikkokin hyvä paikka lähteä merelle. Näin tehtiin jo keskiajalla.

Halikon pitäjässä on aikanaan ollut kolme isoa kartanoa. 

Niistä isoin oli aikanaan Joensuu, jonka omisti Armfelt-suku. Nykyisin Joensuun kartanon omistaa Björn Wahlroos. 

Kartanon historiaan liittyy Kustaa Mauri Armfelt (1757-1814), jonka patsaan kanssa samalla penkillä voi käydä istumassa Halikon kirjaston lähellä. Yksityisomistuksesta huolimatta GoogleMapsin mukaan pihapiirissä voi kävellä ja pyöräillä kartanoa ihailemassa. Me ei käyty. 

Tarvasjoella (nykyisin Lieto) syntyneestä K.M. Armfeltistä olen lukenut aiemmin Tatu Vaaskiven Loistava Armfelt -kirjan, joka näkyy olevan saatavilla nykyään e-kirjana suoratoistopalveluissa trendikkäillä kansilla. Kirja on vuodelta 1939. 

Niin ikään Kustaa III:n ajasta lukemissani kirjoissa Armfelt on esiintynyt, joten mikään outo hemmo hän ei ole. Mieleeni tulee Armfeltistä aina ensimmäisenä kuva, jossa hän on pukeutunut pelkästään johonkin taljaan. Liekö ollut koulun historiakirjassa. 

Huomasin tätä kirjoittaessani, että myös Mauri Sariola on kirjoittanut Armfeltistä. Suomalainen ratsastaja : historiallinen romaani sekä jatko-osa Suomalainen kavaljeeri : historiallinen romaani. Nämä taitavat mennä nyt lukulistalle, kun nyt kerran olen istunut samalla penkillä kuin Armfelt. Patsaan penkkeineen on tehnyt Matti Peltokangas, jonka patsaita en taidakaan olla aiemmin nähnyt. Patsas ei ole näköipatsas. 

Wiurilan kartano on siitä ainutlaatuinen, että se aina vuoteen 1787 saakka periytyi äidiltä tyttärelle. Välissä oli mies omistus ja omistajina mm. Armfeltejä. Perheen tyttäret omistivat kartanon 1951-2023. Nykyinen omistaja on perheen poika. 

Wiurila kartano on ainoana edelleen suvun omistuksessa. Sen maaomaisuus oli aikanaan valtaisa, yli 48 000 hehtaaria, josta iso kimpale myös Hiitolassa Karjalassa. Nykyäänkin kokoa on kahden tai kolmen täysmittaisen golfkentän verran. Yksi sellainen mailla onkin. 

Luin Pia Maria Montosen kirjan Wiurilan Anna-Liisa : arkea ja juhlaa Armfeltien kotikartanossa. Anna-Liisa Wiurila tuli emännäksi 1951. 

Itse olen käynyt aiemminkin Wiurilan pihassa ja ihaillut sen golfkenttää. Golfkentät ovat hienoja, koska niissä näkyy yleensä laajaa vihreää aluetta. Kentän tuntumassa oli myös kiva tuulimylly. Itse kartanokin tietty oli hieno. Sisällä ei silloin käyty. Kentän tuntumassa näkyi monenlaista puustoa. Kiva juttu sekin. 

Wiurilan kartanosta on juttua myös Mauri Karvosen kirjasta Aavetaloja ja ihmiskohtaloita osa 3, Hyytävää historiaa napapiiriltä Suomenlahdelle -kirjassa. 

Sitä en ole vielä lukenut, mutta sopisi kovasti hyvin Halloween-aikaan. 

Novellikoukussa kuultiin kirjasta muutama lyhyt tarina Porista. En selannut kirjaa, mutta lukijan kädessä olevasta kirjasta huomasin, että ainakin nuo lyhyet Pori-jutut oli taitettu vähän kuin lehtijutuiksi. Näytti kivalta.  

Myöskään Wiurilassa ei ehditty käydä tällä reissulla, sillä ei ehditty jäädä odottamaan seinälle heijastettavaa valotaudeteosta. 

Kotimatkalla mietin, että en mene vannomaan, mutta mielestäni olen käynyt Halikon golfkentän kartanossa lounaalla 1990-luvulla. Ellei Halikossa ole useampaa golfkenttää, olen käynyt siis kahdesti. 

Myös Vuorentaan kartanossa asutaan ja se onkin Suomen vanhin asuttu kartano. Yhtäjaksoista asutus ei kuitenkaan ole ollut, eikä tiluksetkaan samalla suvulla. Nykyisin kartanon omistaa Armfeltin suku. 

Jotta ei menisi pelkäksi historiaksi tämä päivitys, niin Halikon kirkossa tapahtuvasta murhasts kertoo Ritva Sarkolan (1941-2024) Tuula Sariola -nimellä kirjoittama dekkari Halikon kirkkomurha vuodelta 1991. Kirja on Jääskeläisestä kertovan sarjan kolmas osa. Halikko on Sariolalle lapsuudesta tuttu paikka, joten dekkari oli kuulemma helppo sijoittaa sinne. Haamukirjoittajan tultua julkiseksi, Sariola kertoi ideoineensa tarinoita itsekin, vaikka kirjoittaja olikin Sarkola. 

Kirjassa Halikon kirkossa on tapahtunut murha juuri ennen joulua, kun koko kylö on kirkossa. 

"Tilaisuus oli juuri aloitettu seurakunnan yhdessä laulamalla jouluvirrellä, kun laukaus kajahti. Kivimäki kaatui penkistä keskikäytävälle."

Keskikäytävästäkin otin tänään valokuvan. Jääskeläinen tulee tutkimaan tapausta yhdessä Koskisen kanssa. Monenlaista käännettä tässäkin tapahtuu ennen kuin rikos on ratkottu. 

Kirja ei missään nimessä ole rikoksilla mässäilevää skandinaavista dekkarityyliä, joten se sopii hyvin meille muille, joita kiinnostaa hitaammat ja maltillisemmat rikokset. Itse suosittelisin Tuula Sariolaa esimerkiksi Liisa Nevalaisen tai Terttu Autereen ystäville. Mauri Sariolasta Tuulan kirjat eroavat ainakin sillä, että naisten sääriä ei kuvailla kovinkaan tarkasti, vaikka tapahtumien eteneminen on muutoin saman suuntaista mitä vanhoissa Susikoskissa. Huomattavaa on, että myös aika on mennyt dekkareissa pitkien säärien ja viehkeiden hymykuoppien ohi. 

Joka tapauksessa oli kiva lukea kirja kirkolta, jonka luona on tullut käytyä. Olen lukenut kirjan uutena ja uudestaan vajaa vuosi sitten.

Tänään päästiin vihdoin myös sisälle kirkkoon, sillä kurpitsaviikon kunniaksi myös kirkon ovi oli auki. Mikä ihana yllätys!

* * *

Tämäkin reissu oli itse maksettu ja pohdittiin autossa kotimatkalla, että oli upeaa, että tapahtuma oli pääsymaksuton. Kurpitsapellolla ja sinne kävelemässä nähtiin paljon perheitä, joilla oli 2-4 lasta. Puhuimme, että jos pääsymaksu olisi ollut vaikka 10 € hengeltä, mikä on ihan normaalia nykyisin, olisi monelta jäänyt tapahtuma käymättä tai ainakin siihen olisi voinut kulua perheen viikon ruokabudjetti. Ainakin iltapäivällä kun ilta alkoi vähitellen hämärtää ja lyhtyjä sytyteltiin, oli alueella isosta väkimäärästä huolimatta rauhallista. 

Syyskuussa luetut kirjat

Syyskuussakin tuli hidasteltua maltillisesti. Osa kirjoista oli paksuja, mutta juuri mikään ei kovin ohukainen. Luettua tuli viidestä maasta, Syyskuiset Afrikka-kirjat ovat edelleen kesken tätä lokakuun lopussa kirjoittaessani. Ja niin pyhästi päätin, että syyskuun lopussa palautan Afrikka-pinon kirjastoon. Se tarkoittaa sitä, että ei vieläkään tullut uusia maita. Lähellä se on, sillä kolmen maan kirjat on puolivälissä. Kaikki periaatteessa hyviä, mutta jotenkaan ei ole omakohtaisista työmatkoista kertovien kirjojen fiilistä juuri nyt. Ehkä marraskuussa sitten loppukiriä. Se on nyt jo varmaa, että kymmenkunta maata jää ensivuodelle, ja kenties ensi vuosikymmenellekin, ellen innostu lukemaan ranskaksi. Luettuja kirjoja 20. 

Beaton M. C. Tappavan piirakan tapaus. Olen aina ihaillut englantilaisia käsityö-, puutarha- ja leivontakilpailuja. Tässä kirjassa kuolema sattuu kilpailujen jälkeen. Päähenkilö osti piirakan Lontoosta. Jos nyt oikein huomioin, piirakka oli leivottu viikonloppuna ja kilpailu oli perjantaina. Kuinka kauan englantilaiset piirakat oikein kestävät priimakunnossa? Mielenkiintoinen cozy crime dekkari yhtä kaikki. Englanti (16.9.) 🌟🌟🌟

Flach Jakob Kiitos pyystä, parsasta ja porsaasta. Olipas maukas matkakirja halki Euroopan. Flach (1894-1982) oli sveitsiläinen taidemaalari, joka kaverinsa kanssa käveli Euroopan halki ja kirjoitti ihanan kirjan ruuasta. Kirjassa tehdään minestronekeittoa, majoneesia, risottoa, fondueta ja muita kotoisia ruokia erimaista.

"Sielu on parannettava aistien avuin."

"Me syömme myös siksi, että sielu ei kuihtuisi." (5.9.) 🌟

Grimes Martha Viisi kelloa ja lapaluu. Kirja on ensimmäisiä dekkareita, jota olen lukenut lukioaikana. Olen aina harmitellut, että näitä ei ole käännetty enempää kuin muutama. Ne kaikki olen aikanaan lukenut. Nyt tämä sattui jälleen käsiini, joten katsoin olevan soveliaan ajan lukea uusiksi. Rikostarkastaja Richard Jury Scotland Yardsista tutkii rikosta. Kirjasarjan nimet on poimittu pubien nimistä, kuten tämäkin. Nuorena näistä jäi tosi hyvä mielikuva, mutta nyt tämä tuntui vähän välipalalta. 

"Lipastonhan minä ostin enkä ruumista."  (26.9.) 🌟

Gustafsson Madeleine Murha linnassa Henny Hoff sarjan ensimmäinen osa (Storytel only) Ruotsista. Dekkarikirjailija Henny Hoffilla käy mäihä. Hän pääsee mukaan tosi-tv kuvauksiin. D niin kuin dekkari ohjelma kuulostaa sellaiselta, että voisin katsoa, vaikka viime vuosina telkkarin katselu on jäänyt lähinnä vanhempien luona katseluksi. No. Tapahtuu murha. Mikä on motiivi: seksi, valta, raha, kosto?... Eikä kartanokaan ole täydellinen. Talon rappaus:

"Se oli vain shabby ei shappy chic. Puutarha, joka oli joskus ollut rakastettu keidas, levittäytyi joka suuntaan kuin sokerihumalsiset lapset."  (1.8.)🌟

Gustafson Madeleine Murha vuorilla. Henny Hoff sarjan 2 osa. Hiihtoloma Alpeilla ei suju niin kuin Henny toivoisi lukeminen takkatulen äärellä vaihtuu ampumahiihtäjäleiriläisten murhajutuksi. Storytel only. Tämän olisi voinut säästää talviolympialaisten aikaan. 

(2.9.) 🌟

Katajamäki Unto Kosolan kujanjuoksu, Leo Virta - sarjan ensimmäinen osa. Toimittaja Leo Virta pestautuu Ilkka-lehteen vuonna 1929. Kirjassa toimittaja kirjoittaa juttuja Lapuan liikkeen vaiheista. Iso osa kirjasta sijoittuu Lapualle. (13.9.) 🌟

Katajamäki Unto Maanpetturi. Leo Virta -sarjan toinen osa sijoittuu pääosin Helsinkiin ja 1940-luvun lopulle, ja maanpetturuudestahan tässä on kyse. Vakoojajutut ei oikein sytytä, mutta kivasti kirjoitettu tarina. Totuutta tämänkin pohjalla. (14.9.) 🌟

Katajamäki Unto Veritorstai. Sarjan kolmas osa sijoittuu Kemiin ja vuoteen 1949. Kemin veritorstai oli 18.8.1949, jolloin heinäkuun ensimmäisenä päivänä alkaneesta palkkariidasta alkanut sahatyöläisten lakko kärjistyi kahakkaan poliisien kanssa. Palkkariidan osapuolena oli myös hallitus. Kirjassa kuvataan tätä tapahtumaa lehtimiehen silmin, mutta ratkotaan myös Suojelupoliisin agenttia, joka on kadonnut työmaaltaan Kemin poliisista. (15.9.) 🌟🌟

Kolmonen Anu Taapelitaivas. Kemin puunjalostusteollisuudesta kertoo tämäkin kirja. Nuori, parikymppinen leskiäiti pääsee sahalle tapuloimaan lautoja. Tarina oli hieno, mutta kerronta paikoin poljennoltaan outo. Silti hyvällä tapaa. Tarinan punaisena lankana on isän ostamat ruusukupit, jotka päätyvät sotalasten mukana Ruotsiin ja takaisi. Kemiin. Alkupuolella mieltä vaivaava seikka ratkesi hienosti lopussa. Katajamäen Veritorstain tapahtumat mainitaan lyhyesti tässäkin kirjassa. 

"Taapeleista häätyy tehä niin lujia, että ne kantavat vaikka koko taivaan painon." (17.9) 🌟🌟🌟

Laukka Petri K. J. Ståhlbergin armoton matka. Suomen ensimmäinen presidentti kyyditettiin kesken aamukävelyn 1930, puoliso Ester Ståhlberg halusi mukaan. Ja pääsi, vaikka se tiesi sitä, että autossa oli täyttä ja uuden vihreän Chevroletin etupenkillä joutui istumaan kaksi miestä sylikkäin. 

Kirja kertoo Ståhlbergin huonosti suunnitellusta kyydityksestä jonka aikana Ståhlberg muistelee elämäänsä ja Suomen kehittymistä. Reissu Helsingistä Joensuuhun autolla ja junalla takaisin tapahtui 14.-16.10.1930. Tykkäsin kirjan tyylistä. Kovin paljon uutta ei tullut opittua, sillä olen lukenut aiheesta sangen paljon. Jotain sentään, kuten sen, että martoistakin tuttu opettaja ja koulun omistaja Dagmar Neovius oli merkittävä alkuunpanija suuren adressin keräyksen alkuunpanossa. 

"-Mitä tämä merkitsee? Mitä miehiä te olette? - Ester huutaa. 

  -On saatu käsky viedä professori Ståhlberg vähän keskustelemaan."

"On lokakuu. Meidät on siepattu." 

Kirjailijan kynä on terävä ja kepeä:

"Innostuttaa niin että hihkasuttaa." (6.9.) 🌟🌟🌟

Pirtola Matti Tämä on viimeinen yösi. 

Tämä dekkari tuli jostain syystä lainattua uudestaan. Ei ole pitkä aika kun tämän luin. Näköjään ei jäänyt mieleen edes kirjan kansi, vaikka yleensä ainakin se jää mieleen. Poliisi lomailee Salossa tuttavansa kirjavahtina ja selvittää samalla paikallisia tapahtumia. Kertaus oli hyvästä, sillä en ollut kirjannut tätä Saloon viime lukemalla. 

"-Te yritätte olla kovanaama vai.

 -Miten niin yritän? 

-Tyhmään kysymykseen saa yleensä järjettömän vastauksen. 

-Mikä olisi niin mielenkiintoista, että saisi sinut liikkeelle? 

- Esimerkiksi Marlene Dietrich vuolemassa makkaratikkua osuuskaupan portailla. Tai vaikkapa Kalevi Sorsa lausumassa flaaminkielistä käännöstä Kotkan ruususta, tai Jukka Kajava naamioituneena Kyllikki Virolaiseksi ostamalla lihapiirakkaa kahdella nakilla grillikioskilla.

-Sinä olet hullu! " (21.9.)

Raevaara Tiina Hukkajoki. Suomussalmi on ollut otsikoissa metsähakkuiden ja raakkujen vuoksi Raevaaran Hukkajoen tuntumassa on toisenlaista elämää. Maaseutumaisemissa elää voimakkaasti ihmisten ohella mytologia. Pahimpana kaikista olennoista sfatoligra, kaikista hirviöistä ehkä hirmuisin vaanii hukkajokelaisia.

"Hukkajoelta on vaikea lähteä pois, joskus jopa mahdotonta." (14.9.)

Repo Nina ja Kouki Akseli Titanicin suomalaiset - Kuohuihin uponneet unelmat. Audiodraama Atlantin aalloilta. Höyrylaiva Titanicin neitsytmatka 1912 vei mukanaan 64 suomalaistakin. Hyvin toteutettu, mutta olisin kaivannut enemmän tietoa. (julkaisupäivänä 9.9.) 🌟🌟

Rintala Paavo Lakko. Loppukesästä 1949 Kemissä on sahatyöläisten lakko. 

Lakon jatkuessa, suma kasvoi kilometrien mittaiseksi. Aikaa myöten se kasvoi myös korkeutta. Sanottiin, että se oli maailman isoin suma. 

"Lakko jatkui, sumat seisoi, miehet mzkasivat, akat riitelivät, rahat loppuivat."  (24.9.) 🌟🌟🌟

Rintala heittelee kirjoissaan välillä sekaan faktaa. Tässä puhuttiin mm. perheiden puun kulutuksesta.

Joulunalusviikolla hankitaan puita niin että riittää hyvin yli vuodenvaihteen, säästä riippuen syli tai puolitoista. Koivuhalkoja talveksi. Helmikuun lopulla tilataan toinen erä, jolla toivotaan päästävän kevääseen asti. Keväällä tilataan puoli syltä ja se riittää heinäkuulle. Seuraava erä riitti syyskuulle. 

Skiftesvik Joni Isäni, sankari. Kirja kertoo Taavetti Vakkurin tarinan tyttärensä Elina Vakkurin muistiinpanojen mukaan. On vuosi 1915, tulevia jääkäreitä kuskataan Kemistä Ruotsiin. Taavetti ilmoittautuu vapaaehtoiseksi luotsiksi veneeseen. Kirjan edetessä paljastuu koko tarina. Kirja on vuodelta 1997, mutta edelleen tuore, kuten muutkin lukemani Skiftesvikit. (25.9.) 🌟🌟

Stewart Mary Lähdettekö ajelulle rouva? Serkku vinkkasi kirjaa, jossa on hauska nimi. Pakkohan se oli lukea. Luin samalla kaksi muutakin Stewaeria. Tässä kirjassa oltiin Etelä-Ranskassa. Nainen tapaa hotellissa fiksun pojan koirineen ja alkaa suojella poikaa. Kiperä seikkailuhan siitä syntyy. Hassua, mutta kuvittelin heti alusta lähtien Bentley-kuskin mielessäni Lovejoyn kilpailijaksi, näyttelijä Malcolm Tierneyksi. Jossain vaiheessa selviää, että Bentley-mies onkin kirjassa rikas antiikkikauppias aivan kuten Lovejoynkin kilpailija. (2.9.) 🌟🌟

Stewart Mary Tapaaminen Korfussa. Loma Kreikassa siskon luona kuulostaisi viehkeältä, ellei Kreikassa 8lisi nykyään niin tuskaisen kuuma. Toisaalta kuka käskee lähteä kesällä. Maan talvilämpötila on inhimillisempi. Tällä lomalla ratkotaan rikosta, joka selviääkin. (3.9.) 🌟

Stewart Mary Gabrielin koirat. Esipuheen mukaan Gabrielin koirat ulvovat talon kattojen yllä ja se merkitsee kuolemaa. 

Tässä kirjassa ollaan Beirutissa Libanonissa. 

"Tästä kaikesta voi tosiaan päätellä, että jotain on vinossa."

"Meidän sukumme oli pankkiirisukua ja ollut haisevan rikas jo kolmen sukupolven ajan."  (4.9.) 🌟

Thorogood Robert Thamesjoen murhat.Sarjan ensimmäisessä osassa 77-vuotias ristikoiden laatija  kuulee kuinka hänen joenrantanaapurinsa joen toiselta puolen ammutaan. Alkaa tutkimus, johon ottaa osaa kirkkoherran rouva ja pitäjän koirahoitaja sekö naispoliisi, joka toimii rikoskonstaapelin viransijaisena. (11.9.) 🌟

Thorogood Robert Kuolema kylässä Thamesjoen murhat osa 2. Tässä toisessa osassa rouvat kutsutaan tarkkailijaksi juhliin. Juhlien tiimellyksessä rikas lordi kuole jäätyään kaatuneen kaapin alle. 

"-Arvaatteko mitä? Tämä vaatii ehdottomasti pientä juhlistamista.

-Pötyä nyt juhlitaan!"  (12.9.) 🌟

Tuure Laila Tuulentuojat jatkaa porilaisen apteekkariperheen tarinaa. Ajallisesti edetään 1920-luvulta lähes toiseen masilmansotaan. Porilaisena sitä lukee mielellään omasta kotikaupungista erilaisia kirjoja. (24.9.) 🌟🌟

Matalat sohvat --- lisää pituutta jalkoihin, kiitos

Matalat sohvat eivät ole koskaan olleet mieleeni. Olen aina miettinyt, miksi suuri osa sohvista ja nojatuoleista ovat niin matalia, että takapuoli viistää maata siihen istahtaessa. Ylösnouseminen on hankalaa eikä oikeaa asentoa tahdo löytyä mitenkään. Valokuvissa näkee sohvilla jättimäisiä tyynykasoja, mutta eivät nekään tuo helpotusta istumiseen. Jos joku on syvältä, niin se on syvältä, sohvien kohdalla ihan kirjaimellisesti. Nyt olen keksinyt tälle monia raivostuttavalle ilmiölle syyn. 

Ihmisten keskipituus on kasvanut viimeisinä vuosisatoina huimasti. Esimerkiksi suomalaisten naisten keskipituus oli 1896 vuonna 153,9 senttiä ja sata vuotta myöhemmin 165,9 senttiä. Saman verran pituutta tuli lisää miehillekin samassa ajassa. Nyt, 20 vuotta myöhemmin vuonna 2020 naisten keskipituus on kasvanut siitäkin 1,5 senttiä eli on 167 sentin tienoilla.

Kuva: Unslpash/Kelly Sikkeman

Vuosikymmenten aikana sohvien istumakorkeus ei ole kuitenkaan kasvanut keskipituuden vaatimassa määrissä, vaan pikemminkin päin vastoin. Monet sohvat, kuten omanikin, ovat likimain jalattomia.

Katselin netistä pienehköllä, mutta melko kattavalla otannalla, että 1800-luvun lopun sohvien istuinkorkeus oli 42-47 senttiä.

Naisen sääriluun pituus voidaan keskimäärin laskea kaavalla

kokopituus * 0,43 - 27 cm

Vuonna 1896 suomalaisen naisen sääriluun pituus oli keskimäärin 39,2 cm kun se nykyisin on noin 45 senttiä. Tämä tarkoittaa sitä, että istumakorkeuden olisi pitänyt kasvaa 1800-luvun lopusta kuutisen senttiä.

Pituuskasvun perusteella voisi olettaa, että sohvien istumakorkeus olisi nykyisin samaiset 6 senttiä korkeampi mitä 1800-luvun lopulla. Se tarkoittaisi sitä, että nykysohvien kuuluisi olla 48-55 senttisiä.

Pikaisella tutkimisella löysin muutamia sovia, joiden istuinkorkeus oli 50-52 cm, mutta ne kaikki olivat mekanismillisia tv-tuolimaisia sohvia. Tavalliset sohvat olivat selkeästi yhtä matalia, ellei matalampiakin kuin 1800-luvun lopulla.

Sääliksi käy lähes kaikkia miehiä ja niitä naisia, joiden pituus on naisten keskipituutta paljon pidempi. Itse keksimittaisena naisena olen sitä mieltä, että peppu saisi nykyisin olla hieman korkeammalla maasta.

Loppupäätös:

Jään odottelemaan sohvia ja nojatuoleja, joiden istumakorkeus vastaa nykyihmisen mitoistusta. Siitä olisi varmasti hyötyä nuorille ja pitkille, mutta erityisesti vanhenevalle väestölle.

*  *  *  *  *

Tekstin olen kirjoittanut 2020 suunnittelemaani työblogiin, mutta sitä en koskaan tullut julkaisseeksi, joten siirretään tänne. Koska aihe on edelleen akuutti, julkaisen sen nykyisellä päivämäärällä, enkä heinäkuulle 2020. 

Itse hävitin matalan divaanisohvani koronabreikkailun jälkeen ja omistan nykyisin olohuoneessa kolme erilaista nojatuolia, joista kaksi olen valinnut korkeuden mukaan ja kolmannenkin likimain, mutta sen valintaa kiihotti se, että tuolissa voi ottaa torkut vähintäänkin yhtä mukavasti kuin epämukavalla kulmadivaanisoffalla. 

Taidenäyttelyitäni

Tiedättehän leikkimielisen pelin, jossa muut arvaavat mikä kolmesta tai viidestä vaihtoehdosta on totta? Pelasin sellaista töissä nuorten iltapajalla koronabreikin aikana. Kirjasin omiksi vaihtoehdoikseni jotain martoista ja matkoista. Koska mukana oli taidepajalaisiakin, kirjasin totuusvaihtoehdoksi sen, että taideteokseni on myyty porilaisessa taidegalleriassa. Muistelen, että kukaan ei arvannut oikein. 

Aina en itsekään muista, että Ahti-niminen grafiikkatyöni myytiin Taidetta sanoi martta -taidenäyttelyssä porilaisessa taidegalleriassa parikymmentä vuotta sitten. 

Unohtaminen on siksikin helppoa, että tuolloin minulla ei ollut digikameraa, eikä tuosta onnistuneesta taulustani ole itselläni valokuvaa.

Samoin olin unohtanut 2004 syksyllä Mikkelin Kenkäveron matkailualueella pidetyn Kulttuurinurkka -näyttelyn, missä oli esillä vielä kerran Porissa Taidetta sanoi martta -näyttelyssä ja Porin kirjastossa pidetyssä oman Marttayhdistykseni taide/käsityönäyttelyssä olleet taulut; tai tietysti vain ne, jotka olivat vielä jäljellä.

Posliininmaalausnäyttelyt muistuvat sentään paremmin mieleen, niitä kun oli useampia. Opetin posliininmaalausta vajaa kymmenen vuotta ennen kun minusta tuli perinnetietokeskuksen johtaja "marttamuseossa" reilu 20 vuotta sitten. Kaikkea sitä onkin ehtinyt tehdä. 

Kuvan flyygeli, jonka alkuperäisestä omistajasta on nuottitelineessä tekstiä, lienee nykyään nähtävillä Sarka-museossa. Tapetti on hankittu vanhoja tapetteja myyvästä myymälästä 2003. Tuota näkee aina silloin tällöin lehtikuvissa vanhoissa kohteissa. Joko uutena tai monen tapetin alta löydettynä. 

* * * * *

Teksti on kirjoitettu 2020 heinäkuussa blogiin, jota en koskaan julkaissut. Tänne siirretty 10/24. 

Entäs jos kuolema soittaisi aamuyöllä

🎶This will be the day when I die🎶

Adam Silvera on luonut maailman, jossa klo 00.00-03.00 kuolevalle soitetaan, että hän kuolee tänään. Puhelussa kerrotaan että kuolee, mutta ei sitä mihin aikaan, eli itse hetki tulee yllätyksenä. 

Nuorille aikuisille suunnattu, LGBTQ+, Kuolinhetki-sarja uppoaa myös meihin vanhempiin utopian ystäviin. Luin kirjat uudestaan lokakuun ensipäivän lukupiiriä varten. Ensi kertaa luin ne reilu puoli vuotta sitten kevättalvella. Silloin tartuin kirjaan, koska Satakirjastojen lukuhaasteessa tarvitaan tänä vuonna Booktok-suosikki, ja sitähän tämä sarja on suurimmassa määrin. 

Lukupiirissä puolet ihastui koko kirjaan, puolet piti alkua hitaana, mutta loppua hyvänä.

Sarja alkaa kirjalla Lopussa molemmat kuolevat. 

Ensimmäisen kirjan päähenkilöinä on  Rufus ja Mateo. Molemmille puhelinsoitto tulee yllätyksenä. Mateo on selvinnyt aiemmin onnettomuudesta, joka vei vanhemmat ja siskon, Rufuksen isä on koomassa ja äiti kuollut synnytyksessä. 

Molemmilta sentään on joku ystävä, mutta miten viettää alle parikymppisenä viimeinen päivä, kun niin moni hetki jää kokematta? Eihän omia hautajaisiakaan jaksa juhlia 24 tuntia. 

Lopputekstissä on utopistista maailmaa koskevia spoilaiksia. Jos haluat täydellisen yllätyksen Kuolinhetken maailmasta, kannattaa palata lukemaan loput kun kaksi kirjaa on luettu. 

Kuolinhetki-soitot tuovat uusia työpaikkoja muillekin kuin firman työntekijöille. 

Viimeviesti -palvelussa voi laittaa viimeiseksi viestiksi esim. Twitteriin jotain pysyvää. Eihän kukaan halua, että viimeinen viesti olisi joku yhdentekevä kissavideo, vaikka jotkut kissavideot onkin lähes eeppisiä. 

Viimeystävä -sovelluksesta löytää ystävän viimeiselle päivälle jos lähellä ei ole ketään joka jakaisi viime hetket. Palvelun ongelmana on ne, jotka liittyvät esimerkiksi ostaakseen kuolevan omaisuutta, mutta itselle näkyvät yhteydet voi kyllä keskittää kohtalotovereihin. Riskinsä siinäkin on, kuten kaikissa ihmissuhteissa. 

Viimeistä päivää voi raportoida esimerkiksi oman Instan lisäksi myös Lähtölaskenta-blogiin. Pääasia on, että kuolevan viimeiset hetket näkyvät myös niille, jotka eivät ehtineet hyvästelemään. 

Monet firmat tarjoavat kuoleville ilmaisia palveluita tai alennuksia, esimerkiksi ruokaa. Mutta on myös uusia elämyspalveluita - hyviä ja huonoja, jotka tarjoavat mahdollisuuden kokea asioita, jotka monella on to do -listalla. Benjihyppy, karaokelaulu, maailmanympärimatka ja mitä niitä nyt on. Clintin kalmistossa voi bilettää päivät päästään...

Ja sitten on matkamuistot. Voi ostaa vaikka paidan, joka kertoo että on Kirijä, ihminen jolla on menossa viimeinen päivä. 

Kirjoissa toistuu usein lause

"Kuolinhetki ei soittanut" ____lle, "koska hän ei tule kuolemaan tänään."

Mietin lukiessani, että Kuolinhetki-soitot varmasti muuttaisivat maailmaa. Ensin ihmiset odottaisivat varmasti kolmeen saakka, jos soitto tulee ja menisivät siis nukkumaan myöhään. Toisaalta niille, jotka saavat soiton alkaa viimeinen päivä, joten viimeisen päivän palvelut, vaikka testamentin teko pitää olla mahdollinen jo keskiyöllä. 

Osa varmasti kieltäytyisi sovelluksesta. Ja isolla osalla ei olisi siihen varaa. 

Ihmettelin hintaa. Vuosimaksu oli ainakin alussa 3000 dollaria vuosi, 20 dollaria päivä. Kerrankin vuosimaksu on kalliimpi kuin päivä, mutta ehkä se oli vain ensi päivän tarjous. Hinta mainitaan sarjan toisessa kirjassa. 

Toisessa kirjassa, Ensimmäinen viimeinen päivä, kerrotaan myös palvelun keksijästä. 

On kuuma heinäkuun viimeinen ilta 2010. New yorkin Time Squarelle on kokoontunut iso määrä ihmisiä odottamaan palvelun aloittamista. Keksijä itse soittaa ensi puhelun. 

Kirjan päähenkilöt ovat Valentino ja Orion sekä heidän läheiset perheenjäsenet Scarlet ja Dalma. Muutakin perhettä on, vaikka Orion on menettänyt biologisen perheensä WTC-iskussa. 

Kirjassa kerrotaan enemmän Kuolinhetken mukana syntyvistä ilmiöistä. 

Mietin ennen kuin kuuntelin kirjat uudestaan kumman kuuntelen ensin, mutta kuuntelin kuitenkin kirjailijan suosittelemassa järjestyksessä. 

Ensimmäinen viimeinen päivä olisi ollut myös luonteva valinta ensin kuunneltavaksi, sillä kirjassa esitellään useita Lopussa molemmat kuolevat -kirjan henkilöitä. 

Kolmas osa sarjasta ilmestyy 2025. Sen nimi englanniksi on  No One Knows Who Dies at the End. Kirjassa Päähenkilöinä on Kuolinpäivä luoneen J. Rosan poika Alano sekä Paz, joka toivoo Kuolinpäivä soittavan. Maailma muuttuu jälleen, kun joku hyökkää Kuolinpäivä tiloihin ja estää tietojen jaon. 

Ainakin alunperin sarja oli ajateltu 3- osaiseksi. Saa nähdä tuoko suosio lisäosia. 

Itse odottelen käännöstä myös Lopussa molemmat kuolevat -kirjaan ilmestyneestä täydennysosasta The Father Does Not Die at the End.

Silvera on 34-vuotias, joten odotettavissa on jatkossakin uusia maailmoita... Ellei Kuolinpäivä soita ennen sitä.