Luin muutama vuosi sitten Pekka Virolaisen matkakirjan hänen Huippuvuori-risteilyltään 1950-luvulta, taisi olla vuodelta 1956. Retki vaikutti kiehtovalta. Huippuvuoret : matkapäiväkirja on nopeasti luettu. Sen sivut on painettu matkakirjoituskoneen näköisellä Courier-fontilla ja kuvia on vain muutama kymmenen, sillä filmi oli 1950-luvulla kallista ja sen hankkiminenkin taisi jäädä Norjaan.
Tuo kirja tuli mieleen nyt, kun luin Antti Liuksialan Vuoret meren takana. Kirja kertoo kuinka Liuksiala lähti kahden toverinsa kanssa koulun kesälomalla luontokerhon (tutkimus)retkelle Huippuvuorille 1958.
Retki oli nuorille miehille hyvin varusteltu seikkailu, mutta kieltämättä tuli mieleen, että aika huimapäitä pojat kyllä olivat. Retki tehtiin 'sinne ja samaa tietä takaisin' -tavalla. Vaikka retkestä oli vuosikymmeniä, niin jännitin, onnistuuko paluumatka ja ehtivätkö pojat käyttämään paluulippunsa, kun paluuseen ei varattu ylimääräisiä päiviä. Vähän tuurillakin ehtivät.
Kirjassa mainitaan, että kovin monta suomalaista ryhmää siellä ei ollut vielä käynyt, ja että he ainakin olivat nuorimmat. Ilmeisesti Pekka Virolaisen ja hänen toverinsa retki oli nuorten miesten tiedossa. Virolainen kuitenkin kävi maissa vain ohjatusti ja kuvista päätellen muistaakseni enemmänkin popliinitakissa muiden turistien kanssa. Nuoret sen sijaan olivat varustautuneet vaeltamaan jäätiköllä.
Huimia reissuja molemmat. Etenkin 1950-luvulla.
Huippuvuorelainen Eero Rinne kertoi mielenkiintoisella tavalla elämästä ja työstään Huippuvuorilla yliopiston opettajana ja tutkijana.
Monta uutta asiaa opin. Esimerkiksi sen, että Huippuvuoret on asuinpaikkana tarkoitettu vain työtätekeville ja terveille. Sosiaaliturvaa ei ole. Pieni sairaala on, mutta laajempi sairaanhoito hoidetaan mantereella. Eläkeläisiä ja työttömiä saarilla ei ole, ellei ole omaa paksua lompakkoa, ja jos joku kuolee, ruumis on vietävä pois, sillä jäähän ei haudata ketään.
Eläminen saarella on kallista, koska kaikki myytävät tuotteet ehkä kalaa ja riistaa lukuunottamatta tuodaan mantereelta. Rinne kertoi, että pussi salaattia maksaa viisi euroa ja pullo viskiä 35 euroa.
Asukasmäärää ajatellen ei ole ihme, että tuotevalikoima ruokakaupassa ei ole kovin laaja, sillä Huippuvuorten väkiluku on Satakuntaan verrattuna Köyliön luokkaa, tai jonkin verran enemmän kuin Karviassa. Kaikkea ei saa heti, vaan pitää tilata.
Saarella asuu reilu 2600 ihmistä, joista 80% on ollut norjalaisia, muut kansainvälisiä tutkijoita ja venäläisiä työläisiä, kuten kaivosmiehiä. Saaren ainoan kaupungin, Lonhyeabyenin väkiluku on noin 2500, joten lähes kaikki asuvat samassa kaupungissa. Sen kokoisessa yhteisössä lähes kaikki oppivat tuntemaan toisensa.
Pääkaupungin ohella asuttuja on Barentsburg ja Ny-Ålesund sekä venäläisten Pyramiden, hylätty kaivoskaupunki, Sves suljettu kaivos ja
K jossa on hylätty tutkimusasema.
Näistä itse haluaisin nähdä etenkin Pyramiden, jossa on Murmanskista tuotu nurmikko keskusaukiolla. Sen alla on lämmitysputket, joten näky lienee eksoottinen. Pyramiden on myös paras paikka nähdä jääkarhuja.
Jokainen Huippuvuorille asettuva joutuu osallistumaan koulutukseen, jossa opetetaan oikea pukeutuminen, jääkarhuilta suojautuminen jne.
Kaupungin ulkopuolella olet omillasi, joten mukana täytyy olla valopistooli, isokalibetinen kivääri, lisäksi myrskysuoja, kuumaa juomaa ja ruokaa. Kivääriä pitää osata käyttää riittävän hyvin. Esimerkiksi yliopistolla kaikki opettajat ja oppilaat opetetaan ampumaan karhuja. Testissä pitää saada 25 metrin matkalta 4 osumaa 30 sekunnissa. Jääkarhut ovat nopeita.
Jääkarhut ovat hyvin uteliaita, ja kiinnostuvat kaikesta uudesta. Joskus jääkarhu voi tepastella myös kaupungissa. Karhuja ei kuitenkaan saa ampua kuin viimeisenä keinona, sillä ne on rauhoitettuja.
Aurinko nousee 15. helmikuuta ja laskee 25. lokakuuta, joten kaamos on pitkä. Myös yötön yö on pitkä, noin 4 kk. Joskus voi nähdä revontulet päivälläkin.
Suurimmat vaarat Huippuvuorilla ovat pakkanen (usein -30° tai enemmän), jääkarhut, lumivyöryt (jäätikkö on pakkautunutta lunta ja se valuu alamäkeen), railot, ekinokokki (jota kaikkialla kulkevat naalit levittää) ja onnettomuudet, jotka usein johtuvat aseista, moottorikelkoista (polttoaine loppuu tai kelkka rikkuu) tai äkillisistä sään muutoksista.
Esitelmä oli mielenkiintoinen, mutta kirjoittaminen jäi kesken ja unohtui helteiden helpotettua. Niinpä jatkoin kirjoittamista vasta nyt, tammikuussa 2024. 
Ellinoor Rafaelsenin, Katja Huippuvuorilla - dekkarissa tutustutaan jollain tapaa useampiin edellä mainittuihin ongelmiin ikään kuin käytännössä.
Katja lensi saarelle Norjan mantereelta saatuaan kuukauden pestin filmiryhmän apulaiseksi. Kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan, mutta Katjalla kuuluu olevan aiempaa kokemusta murhien selvittelyssä.
Tämä oli ensimmäinen lukemani Katja-dekkari. Ohuehko, mutta sangen mielenkiintoinen vähästä sivumäärästä huolimatta. Lukenen muutkin Katja-kirjat, jotka kaikki näkyvät tapahtuvan eri paikoissa.
"Yksi mies ei kuulemma halunnut ampua jääkarhuja ja otti siksi ulos lähtiessä mukaansa sateenvarjon, sanoi Oskari. Kuvaaja kysyi, luuliko se, että karhu sylkäisisi sen päälle vai pelkäsikö se, että täällä tulisi vastaan laama. Ei, se luuli, että voisi säikyttää karhun juoksemalla sitä kohti avaamalla ja sulkemalla sateenvarjoa."
Kirjan loppuratkaisu yllätti ainakin minut.
Taidemaalari Esko Sarkkisen Lumi. Kirjassa muistellaan matkaa Huippuvuorille. Sarkkinen kuvailee lumen ja valon maalaamista ja muistelee samalla menneitä. Alkuun oli hankalaa, kun täytyi maalata lähinnä residenssissä, tai kerjätä muilta kyytiä, mutta sitten hän keksii, miten saada moottorikelkan käyttöönsä, ja myöhemmin vielä miten saa siihen polttoainetta, jolloin hän pääsee (livahtamaan) yksin maalaamaan minne haluaa. Ongelmiakin siitä tulee.
Olisipa kiva nähdä teokset livenä.
Bea Uusma, Naparetki, minun rakkaustarinani on kirja, jossa selvitetään mielestäni perinpohjaisesti, mitä tapahtui kolmelle miehelle, jotka lähtivät kuumailmapallolla vuonna 1897.
Miehet lähtivät iloisella mielellä Danskøyan saaren tuntumasta Huippuvuorten länsiosaata käymään pikaisesti pohjoisnavalla, minne aiottiin pudottaa poijun käynnin muistoksi. Mukana oli paremmat kuteet ja shampanjaa juhlia varten, sitten kun olisi laskeuduttu Alaskaan tai Venäjälle. Onneksi mukaan otettiin myös säilykkeitä, korppuja, 3 rekeä, koottava kangasvene, pyssyjä ja muuta tarviketta yhteensä nelisensataa kiloa.
"Ja sitten Andréen ääni katkaisee hiljaisuuden: Köydet irti! Mutta kun köydet isketään poikki, pallo ei nouse ilmaan lainkaan niin kuin on suunniteltu. Sen sijaan kova tuuli nappaa sen ja paiskaa ilmapallotalon ainoaa pystyssä olevaa seinää päin. Pallo törmää rajusti kulmahirteen ennen kuin se viimein nousee kohti taivasta. Andréen suusta kuullaan viimeiseksi sanat: Mikä helvetti se oli?Heti kun pallo pääsee irti lankkuseinästä ja liitelee salmen ylle, tuuli tarttuu purjeisiin. Pallo pyörii oman akselinsa ympäri ja syöksyy äkillisesti kohti merenpintaa. Paniikissa retkikunnan jäsenet alkavat leikata irti hiekkasäkkejä, joiden pitäisi toimia painolastina. Samalla tapahtuu jotain, mitä kukaan ei ollut osannut laskea kirjoituspöydän ääressä: laahausköydet, jotka on levitetty rannalle, kiertyvät kaikki samaan suuntaan. Ne ruuvautuvat irti omilta kierteiltään, ja kun pallo liukuu yli veden, köydet ovat irronneet ja jäävät rannalle lojumaan."
Lähtö epäonnistui, mutta päätettiin jatkaa silti, vaikka huonon lähdön vuoksi menetettiin laahusköysien pudotttua ohjauskyky ja painolastia niin, että pallo nousi liian korkealle, mikä tarkoitti lyhyempää lentomatkaa. Pallo putosi ahtojäihin jättimäiselle jäälautalle.
Ilmeisesti varusteet olivat likimain riittävät, vaikkakin epäkäytännölliset, sillä miesten päiväkirjoissa puhutaan kylmyydestä, mutta ei paleltumisvammoista.
Miehistö veti rekeä perässään ja taivalsi löytäen vihdoin Valkosaaren, joka sijaitsi vajaa 500 km päähän koiliseen lähtöpaikasta. Seuraavat saaret olisivat kuuluneet Venäjälle.
Siihen päättyi miesten taru. Ruumiit löydettiin vasta 33 vuotta myöhemmin. Bea Uusma on selvittänyt mitä olisi voinut tapahtua ja ainakin itse uskon niin käyneen.
Jäätikkö suojasi hyvin miesten leiriä, sillä jopa heidän ottamat valokuvat saatiin kehitettyä ja päiväkirjoistakin oli säilynyt suurin osa lukukelpoisena.
Monica Kristensen, Amundsenin viimeinen matka. Amundsenin lähti etsimään Huippuvuorille kadonnutta ilmalaiva Italiaa. Niin kuin monesta vastaavasta kirjasta olen lukenut: ei olisi kannattanut lähteä kun kaikki varustelu ei ollut sujunut täydellisesti.
Kun ilmalaiva Italian miehistöstä oli pelastettu ne, jotka jäivät henkiin, etsittiin Amundsenia ja joitain muita etsijäryhmiä.
Kirjassa mainittu suomalainenkin retkikunta löysi yhden koiravaljakolla eksyneen alppijääkärin. Amundsenia ei löydetty.
Kirjailija on kerännyt TrueCrime -tyyppisesti asiakirjoista mainintoja ja johtopäätökset on luettavissa kirjasta. Ilmalaivan ja samalla Amundsenin lentoveneen miehistöä etsittiin myöhemminkin.
"Albertinin retkikunta ehti kesän 1929 aikana tarkastaa peräti 65 varikkoa. Vaatimattomalla jäämeren paatilla yllettiin huikeaan suoritukseen. Runsaassa yhdeksässä kuukaudessa taittui hurjat 10.000 kilometriä Huippuvuorten ympärillä ja Barentsin merellä." 🌟🌟
Amundsenia enemmän itseäni kiehtoisi Ilmalaiva Italia ja sen edeltäjä ilmalaiva Norja, joka lensi pohjoisnavan yli muutama vuosi aiemmin Amundsenin johdolla. Onneksi kirjassa kerrotaankin paljon ilmalaivan etsinnästä.
Arto Meller on kirjoittanut tuosta ilmalaiva Italiasta runon, joka alkaa:
"Jääkää hyvästi, rakkaat,kenraali Nobile ilmalaivallaanpurjehtii kimmeltävään kuolemaan...se joka matkalle lähtiessään tietäöminne päätyy, on siellä jo."...
Arto Meller, Ilmalaiva 'Italia' runokirjasta.
Paukkupakkasten häiritessä ulkoilua luin siis 5 uutta kirjaa Huippuvuorilta. Ei huono.
Mainittakoon lopuksi pari teosta, jossa tehdään tutkimusta muuallakin
Pari vuotta sitten kävin Huippuvuorilla Jessica Haapkylän ja Villejuhani Sutisen kirjojen kanssa. Haapkylän kirja oli Meren tarina - Meribiologin tutkimusmatka Arktikselle ja Sutisen kirja Arktis-likaista lunta. Molemmat kertova kirjoissaan tunnelmia useammasta eri kohteesta. Myös Huippuvuorilta, missä tehdään arktista tutkimusta monilta tieteenaloilta.
PS: Edit 19.6.24 Luettujen tiedostoa penkoessani huomasin, että olen antanut täydet pisteet Sigri Sandbergin kirjalle Pimeys. Koska tuskin tulee ihan heti luettua pinoa kirjoja Huippuvuorista, lisää tämän tähän. Kirjassa yhdistyy kirjailijan omat kokemukset pimeyden haastamisesta ja itävaltalaisen Cristiana Ritterin kokemukset vuodelta 1932 jolloin hän vietti talven Huippuvuorten pimeydessä, osin yksin, sillä mies oli välillä retkikuntansa kanssa tekemässä tutkimusta. Mielenkiintoinen kirja, jota voin suositella näiden muiden ohella.
