Oma Pariisin matkani ei ehkä ollut gastronomisesti kulinarismin riemuvoitto, sillä itse en kykene syömään vehnää enkä sokeria ja kaverilla oli ankarat määrälliset raamit. Syötiin usein mutta vähän, ja itse korvasin osan ruuasta maito kahvilla. Hyvää ruokaa söimme kaikkialla, vaikka esimerkiksi patonkia pystyinkin maistamaan vain herneen kokoisen palasen. Ranskan taitoni ei riittänyt edes menün lukemiseen, mutta italialla pärjäsi loistavasti. Parissa paikassa söin parasta kanaa ikinä osaamatta sanoa kumpi oli parempaa.
Boris Vianin Päivien kuohu on romaani, joka pitää lukea lause kerrallaan maistellen sitä. Tarina etenee jouhevasti, mutta ellei lukija ole tarkkana, jää jotain huomaamatta. Ilmaisu on jollain tapaa rönsyinen, mutta kuitenkin tiivis. Sanoja käytetään poikkeuksellisen kivalla, yllättävälläkin tavalla, mikä saattaa olla syy, miksi Viania ei ole käännetty enempää.
"Matto alkoi kuolata pieniä saippuakuplia." [kun Colin kävi suihkussa ja pesi kylpyhuoneen maton ammeen reunalle kuivumaan].
"Hänellä [ystävällä] oli sama kirjallinen maku, mutta vähemmän rahaa."
"Colin meni hänen [kauniisti pukeutuneen tytön] ohi ja alkoi itkeä. Tyttö oli ainakin 59-vuotta vanha. Colin istui jalkakäytävän reunalle ja itki yhä."
Colin on vauras ja joutilas. Eletään 1920-lukua. Hän on vaihtanut tätinsä kanssa kokkia antamalla välirahaa kaksi pakettia belgialaista kahvia. Uusi kokki metsästi ananashammastahnalla vesijohtoputkesta ankeriaan, josta tekee taivaallisen kuuloista alkuruokaa. Ennen sitä nautitaan aperitiivi, joka on valmistettu musiikin mukaan. Jokaista nuottia kohti on oma alkoholi tai kivennäivettä, määrä suhteutettuna kappaleen pituudelta, jotta lasi ei täyty liian aikaisin.
Kirja on surrealistista ilotulitusta, ja on vaikee kuvitella, millainen elokuva tästä on tehty. Onko se tavallinen rakkaustarina, mikä juoni kirjassa on, vai onko myös tekstin moni-ilmeisyys myös huomioitu. Pitänee katsoa joskus.
Simone Beauvoirin Kauniit kuvat -kirjassa eletään keskiluokkaisen perheen arkea. Käydään töissä, kyläillään vanhempien luona, puhutaan paljon päivän uutisista ja ilmiöistä, ja siinä sivussa syödään kaikenlaista. Keittoa, ananasjäätelöä....
-Te ette syö, te ruokitte itsenne, isä sanoi heille jonain päivänä.
Tartuin kirjaan vähän pitkin hampain, mutta kun en ole lukenut montaa Beauvoirin kirjaa, niin päätin ottaa tämän välipalana. Olin kuullut, että kirjassa keskustellaan paljon ja heti ajattelin Kauniita ja rohkeita, mutta loppujen lopuksi enemmän tästä tuli mieleen vaikka Rintamäkeläiset.
Tärkein puheenaihe ei ole se, kuka on kenenkin sängyssä tai miten parhaiten kieroillaan, vaan puhutaan kuten tavalliset ihmiset. Mikä on OCAR? Miksi alkuasukkaat liikehtii? Missä täsmälleen sijaitsee Davon?...
Satu Waltarin opiskeluajoista Pariisissa kertova kirja vuodelta 1952 on Kahvila Mabillon. Kirjassa istutaan paljon kahvilassa ja eletään opiskelijoiden vapaata elämää, jossa saa ja antaa omaa kulttuuripääomaansa muille ja samalla muovautuu itsekin oppien muutakin kuin kielen. Waltarin kirjasta ei nouse esiin mitään tiettyä ruokaa, mutta aikakauden ranskalainen kahvilakulttuuri tulee käsiteltyä mukiin menevästi.
Armas J. Pullan Vatsan muistelmissa kerrotaan mm. Dumasin ruokakirjoista, mutta tähän nostan esille touloiselaisen maalaisruuan, joka sopii tunnelmiin juuri nyt erinomaisen hyvin, luinhan juuri Henri Toulouse-Lautrecin elämäkerran.
Vatsan muistelmissa kerrotaan myös että Talleyrandin lempijusto oli Brie ja sen vuoksi Brien käyttö levisi eri hoveihin Wienin kongressin jälkeen.
Maurice Edmond Sailland eli Curnonsky puhui toulouselaisen cassouletin puolesta. Viimeaikoina olen alkanut ihailla eri maiden papukeittoja. Vielä en ole siirtynyt ihailusta maisteluun, mutta uskon senkin tapahtuvan lähitulevaisuudessa.
Curnonsky piti parhaana erään vanhan rouvan papukeittoa, jota valmisteltiin pieteetillä reilu vuorokausi. Pää raaka-aineita olivat valkoiset pavut, siankylki, yrtit ja valkosipuli. Sitä piti käydä ohimennen maistamassa, vaikka pieni poikkeaminen päätieltä lisäsikin matka-aikaa vuorokaudella.
En tiedä miten tuosta maistelemaan poikkeamisesta tuli mieleen vanha kirja, jossa nuori mies, Kit, lähtee autoajelulle parin juhlimishaluisen miehen kanssa ja päätyy ajamaan autoa ja aikuistuu. En muista kirjassa mainitun ruokaa, mutta ajelua ja yöpymistä siinäkin oli, kuten papukeitonmaisteluretkellä.
Kirja oli James Aldridgen Viimeinen silmäys ja matka tehtiin 1929. Vanhemmat miehet ovat Ernst Hemingway ja F. Scott Fitzgerald. Matkasta on kuulemma maininta myös Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi -kirjassa, mutta sitä kohtaa en kyllä muistanut.
Milano Kundelan Merkityksettömyyden juhla -kirjassa syödään pariisilaisilla cocteil-kutsuilla kanapeetä ja maistellaan kotona armanjakkia. 1980-luvun puolivälissä emäntäkoulussakin kanapeitä tehtiin.
Canapé on pieni leivonnainen, kuin soffa, jonka päällä on esim. juustoa tai lohta ja koristeita, ja se syödään sormin laittaen kerralla suuhun. Emäntäkoulussa tein pursotettuja pohjia, mutta mieleen ei ole jäänyt mitä sen päälle laitettiin vai menivätkö ne myyntiin täyttämättä.
Kundelan kirjassa pohditaan haaleaksi jäänyttä äitisuhdetta ja elämää aikuisena. Neuvostoliittolaisten johtajien tarinoitakin kerrotaan, kuten tarina 24 peltopyystä ja kaupunkien nimistä ja mukana keskusteluissa on myös eräs pakistanilainen. Myös enkeleitä, navoista ja pissaamisesta puhutaan ja siteerataan Hegeliä. Jotenkin tuli kotoisan 1980-lukuinen olo.
Tykkäsin kirjasta, kuten 1980-luvulla
Olemisen sietämättömästä keveydestä. Kirjan luin sopivasti Milano Kundelan kuoleman jälkeen loppukesästä 2023 menneitä muistellen.
Fred Vargas on kirjoittanut kolme kirjaa historiantutkijoista, jotka perustavat kommuunin yhdessä yhden jäsenen kummisedän, työstä erotetun poliisin kanssa. Sarja alkaa kirjalla Pystyyn kuolleet, jossa kolme evankelistaa: Mathias, Marc ja Lucien tutustuvat Marcin valitsemaan taloon. Naapurissa asusta oopperalaulajatar, jonka ihmeeksi pihan ilmestyy jonain yönä vuosia vanha pyökki.
"Tätä on olla kusessa, ajattelee työtön historiantutkija Marc potkiessaan pikkukiviä pariisilaiskorttelin kaduilla.
Ei duunia,
Ei rahaa,
Ei naista!
Vaihtoehtoja ei ole monia, mutta hädässä ystävä tunnetaan. Marc ottaa yhteyttä perustaa kommuunin Pariisin laitamilla sijaitsevaan vanhaan talorähjään. Huonejako on helppo. Esihistoria Matias, keskiaika Marc ja ensimmäinen maailmansota Lucien majoittuvat kukin omaan kerrokseensa. Vuokrarahat tienataan yhteisvoimin hanttihommiin."
Kommuunin miehet alkavat kukin ammattitaitonsa mukaan miettiä oudon puun tapausta. Yksi tuntee maaperän, toinen sotatekniikat jne. Yksi miehistä, Matias, päätyy työskentelemään kadulla olevassa ravintolassa, jossa porukka on viettänyt kivat juhlat.
Omalta Pariisin matkalta jäi mieleen, että pieniä ravintoloita oli "joka paikassa". Kirjan ravintola sijaitsi kaupungin liepeillä, mutta kuitenkin alueella, missä on vielä 5 kerroksisia omakotitaloja. Kommuunin alakerrassa on keittiö ja yhteistilat, sen yllä 3 kerrosta asuinhuoneet evankelistoille ja ullakolla kummisedän huone.
Jossain vaiheessa löytyy ruumiskin.
Seuraavassa osassa Marc on ryhtynyt osa-aikaiseksi pyykkäriksi. Kolmannessa osassa he tekevät tutkimuksia Pariisissa ja itse rikos ratkeaa muualla.
Myös Vargas in kirjassa Painu tiehesi ja pysy poissa, Marc avustaa komisario ruttoasioissa. Kirjan keskeinen tapahtumapaikka on pieni ravintola, jonka luona luetaan ääneen maksusta sanomia, joita ihmiset toivovat luettavaksi. Komisario istuu usein sanomien kuulemisen jälkeen ravintolassa syömässä. Kirjassa mainitaan myös vanhan mummelin herkulliset pikkuleivät. Sääli, ettei reseptiä jaettu.
Nyt kun olen lukenut viitisenkymmentä kirjaa Ranskasta, alan havahtua siihen, kuinka kiva olisi jos olisi lähiöravintola, jossa viihtyisi ja jonka tarjoilijat tuntisivat vakioasiakkaat.
Fred Vargasin Sinisten ympyröiden mies -kirjassa on selitetty mielenkiintoinen jaksojärjestelmä. Viikko on jaettu kolmeen jaksoon. Ensimmäisessä on alkuviikko maanantaista keskiviikkoon, toinen kattaa ajanhaksot torstaista lauantaihin ja kolmas on sunnuntai.
Ensimmäiseltä jaksolta ei odota paljon, mutta toinen on vilkkaampi ja odotuksia täynnä. Jos toiseen jaksoon osuu lounas, jolla tarjotaan lampaanlapaa ja linssejä, niin ei hyvä, mutta jos sellainen ruoka osuu kolmosjaksoon, niin se on jo melkein katastrofi... Ja yhtäkkiä rupesi tekemään mieli linssejä ja lammasta 😊
Itse söimme Ranskassa mm. italialaista polentaa, omelettia, ja pari taivaallista kanaruokaa. Jos pystyisin syömään vehnää tai sokeria, olisin syönyt myös patonkia ja leivoksia. Patonkia kyllä maistoin sormen kynnen kokoisen palan, pikkusormen.
Löysin Guillaume Musson dekkarin Tyttö ja yö, missä yliopiston alumni palaa yliopistonsa juhliin ja kampuksen kahvilassa, vessassa käynnin aikana, joku on kirjoittanut muistiinpanoihin sanan KOSTO, tekstin päällä on myös aurinkolasit, joiden käyttäjää ei ole nähty 25 vuoteen. Siitä alkaa tarina, jota itse kuvailisin sipulimaiseksi. Kun on päästy johonkin tulokseen tapahtuu uusi käänne. 🌟
Kirjakahvila Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia ja Huolet pois, elämä on helppoa tarjoilee lukijalle kahvin ja leivonnaisten ohella romantiikkaa Pariisilaisessa kahvilassa ja Irlannissa. Agnès Martin-Lugandin kirjoitustyyli piti otteessa, vaikka kirjat olivatkin makuuni turhan harlequinimaisen siirappiset ja ennalta-arvattava. Kirjat luin koronabreikin aikaan, joten silläkin lieni osuutta poikkeukselliseen hempeilyyni.
Jos Enid Blytonin Viisikoissa on hyvät eväät niin Georges Simenonin komisario Maigretilla on erinomainen kokki vaimonaan. Muistelen, että kirjoissa esitellyistä ruokalajeista olisi keittokirjakin, jota en kyllä ole nähnyt. Kirjassa Maigret ja viinikauppias komisario on flunssassa ja vaimo tekee hänelle lounaaksi vasikanpaistia. Vasikkaa ei ole tullut lautasellani vastaan, mutta muistan kuinka kivalta lapsena tuntui vasikan turpa ja kieli, kun juotin vasikoita.
Itse dekkarissa liikutaan Pariisin toimistoissa, varastoissa ja ilotalossa, jossa on tuntihuoneita.
Pariisista lukusyksynäni tartuin Jean Rhysin Kvartettiin siksi, että kirjan nimi johdatti mieleni salakavalasti eläkeläisistä kertovan Kvartetti-näytelmän tunnelmiin.
Luin alkuvuodesta Siintää Sargassonmeren enkä innostunut Rhysistä. Kieli oli kyllä kiehtovaa, mutta itse tarina ja sen hahmot... No en sano enempää. En ole pitänyt myöskään Humisevasta harjusta, koska käsitin sen enemmän kuin Edward Cullen, joten se selittänee miksi Rhyskään ei kiehdo minua.
Jos olisin lukenut Anna Lassilan Kvartettiin kirjoittamat saatesanat ennen kirjan lukemista, tuskin olisin lukenut lainkaan, mutta periaatteeni on, että klassikkoa ei jätetä, joten luin loppuun.
Anna Lassila nimittäin kuvailee päähenkilöä:
"Aina kun Marya saa tilaisuuden, hän valitsee väärin, epäluotettavan aviomiehen, itsekkään rakastajan. Hänet kuvataan vailla menneisyyttä, tässä ja nyt, keskellä tapahtumia, jotka etenevät vääjäämättä kohti tuhoa. Marya on nainen, joka törmäilee oviin, rakastuu renttuihin, vihaa kaikkia muita paitsi niitä, jotka hänen olonsa tukalaksi saavat. Ja eniten hän vihaa itseään."
Jossain vaiheessa lukemista ajattelin, että Marya oli kuin Frendien Rachel hääpuvussa ennen kuin Monica tuhoaa luottokortit ja pistää Rachelin itsenäistymään. Mutta ei Maryalla ollut sisua eikä tukea siihen.
Kvartetin kolme muuta hahmoa, puoliso Stephan, sekä Maryan ystävätär Lois ja tämän puoliso Heidler ylläpitävät Maryan elintasoa. On kalliita juomia, hyvää ruokaa. Syödään ulkona, käydään ravintoloissa niin, että itsekin aloin jo kaivata tavallista koti-iltaa, jota harvemmin tapahtui, koska silloin mentiin juhliin. On siinä vatsalla muistelemista, muutakin kuin sitä kertaa kun Marya päätti juoda itsensä humalaan ja voi pahoin. Sitäkin voi tapahtua Pariisissa.
Lopettelen gourmetmatkaani Pariisissa kirjaan, joka itselläni on tätä julkaistaessa vielä vähän kesken. Henri Troyatin Kahvila Pariisissa on toinen osa Améliestä kertovasta viisiosaisesta Siemen ja hedelmät sarjasta.
Jotenkin odotin kurjalta enemmän kahvila meininkiä, mutta tämä olikin eräänlainen sotakirja. Puoliso oli sodassa ja Amélie piti ravintolaa ja kävi tapaamassa miestään tämän lepovuoron aikana. Sota kirjaksi tämä oli ihan ok, mutta kahvilakirjana itselleni turhien toiveiden tynnyri.
Viimeisenä nostan esille Muriel Barberyn Kulinaristin kuoleman. Kirjassa ruokakriitikko muistelee kaikkea hyvää, mitä on syönyt kriitikkovuosinaan.
Kuolemantuomitulle tarjotaan viimeinen ateria, mutta ruokakriitikko etsii mielessään kadotettua makua. Jotain, mikä tekisi elämästä... ja hänen tapauksessaan myös kuolemasta elämisen arvoisen.
En tiedä mitä itse haluaisin viimeiseksi ateriakseni, jos tietäisin sen olevan viimeiseni. Eräässä vitsissä kauan sitten jossain Varsovan liiton maassa kuolemaan tuomittu toivoi norsu-omelettia, norsu löytyi, mutta ei munia, joten tuomittu vapautettiin.
Olisiko viimeinen ruoka jotain ylimaallista jota en ole koskaan maistanut, tai jotain tuttua ja turvallista, kuten äidin leipoma uunilämmin satakuntalainen ohrainen vehnäkakko runsaalla voilla ja lasi kylmää maitoa. Jos sitä seuraisi kuolema, ei olisi pelkoa vehnän tuomista vatsakivuista.
Seuraavalla Pariisin matkalla, jos sellaista tulee, maistelen purjo-perunakeittoa ja kalaruokia... Ja juon paljon lisää cafè Parisieneä.
