Klassikko haaste - John Dickson Carr Kuiskaava kuolema

Tämän kesän kirjabloggarien klassikkohaasteeseen valitsin Ranskaan sijoittuvan klassikkodekkarin, jonka kirjoittajalta en ennen tätä kesää ole lukenut mitään. 

John Dickson Carria taisin luvata lukea klassikkohaasteeseen ja se on ihan hyvä idea. Klassikkodekkareita tulee luettua ylipäätään ihan liian vähän, koska uusiakin dekkareita on pilvin pimein tarjolla. 

Kuiskaava kuolema täyttää hyvin henkilökohtaisenkin klassikkovaatimukseni. Olen linjannut, että kirjan pitää olla ilmestynyt viimeistään kun osasin lukea, eli 1970. Tämä on ilmestynyt 1946. 

Uppouduin kirjaan niin, että pääsi unohtumaan, että tapahtuma-aika oli 1940-lukua. Jossain kohtaa sitten mietinkin, mikseivät ne soittaneet kännykällä... Kirja oli siis ainakin minulle sellainen, että se oli kestänyt aikaa hyvin. 

Kirja alkaa Murhakerhon tapaamisella, joten heti alkoi käydä kateeksi. Mäkin haluan murhakerhoon (saa kutsua, jos tarkoitus on keskustella tapahtuneista murhista, ei tehdä niitä). Aiheena murha kerhossa on kinkkinen "suljetun huoneen" -tapaus. Tosin suljettu huone tarkoitti tässä kohdin kyllä avointa kattoa. 

Kirjan pojan suuri haave on muuttaa Pariisiin ja opetella maalausta. Isä myötäilee:

"Maalaaminen on harrastuksena hyvä ja sovelias, mutta vakavana ammattina mahdoton."

Äiti vastustaa vieläkin kiivaammin.

Kuvaan astuu kaunis sihteeri. Sitten isä murhataan. 

Murhakerhon otettua tapaus käsittelyyn alkaa tapahtua, vaikka murhasta on kulunut useampi vuosi. 

Kirja piti otteessa hyvin. En malttanut mennä ajoissa nukkumaan vaan piti lukea kerralla loppuun. Niin on kyllä useampien dekkareiden kanssa. Itsekin vähän ihmettelin, kun usein on niin, että näiden yksittäisten kirjojen kohdalla minulta menee tovi jos toinenkin kirjan alussa, ennen kuin pääsen kirjailijan tyyliin sisään.

Mielenkiintoani lisäsi vampyyrit, jotka istuivat mystiseen tai kryptiseen tarinaan hyvin. 

Alkukesästä luin Carrin Kuolema pettureiden portilla ja tykkäsin siitäkin yhtä paljon. Melkeinpä Pitänee tehdä Carrin kirjoistakin oma lukulista, kuten minulla on esim. Maria Langin ja 3 etsivää kirjoista. Minusta on hauska lukea vanhoja, tasalaatuisia sarjoja hitaasti nautiskelen, eikä ilman kirjanpitoa muista mitä on lukenut.

Kiitokset haasteesta ja sen emännöimisestä

Oksan hyllyltä -blogin pitäjälle. (Logo: Niina T. / Yöpöydän kirjat -blogi) 

Pelto-observatorio

Käytiin parin kaverin kanssa Teemu Lehmusruusun Pelto-observatorio teoksen opastuksessa heinäkuussa. Ostin museokortin itselleni syntymäpäivälahjaksi, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin käyttämään korttia.

Kannatti. Oli muuten tosi ihana ilta! (Ei ole maksettu mainos, sillä korttikin oli itse hankittu). Nautin, ja niin näkyi nauttivan kaveritkin.

Mainoksessa oli luvattu pientä naposteltavaa, ja tarjoilu ylitti odotukset. Alkoholitonta kuohuviiniä, mansikoita ja tuoreita hedelmiä.... Mikä ihana alku illalle. 

Itse esitys oli tätä varten tehdyssä pikku-suulissa, joka ei jää Hanhiluitoon tämän jälkeen. Harmi, sillä charmia riittäisi rakennuksessa muihinkin näytöksiin. 

Lehmusruusun teos koostui suulin muotoillusta savitaulusta, johon heijastettiin Paraisilta Qvidjan tilan mailta hiilidioksidipollähdyksiä ja mitä lie ötököitä. Pellossa on anturit, jotka mittaa muutoksia ja niiden mukaan sitten vaihtuu värit ym. 

Esitystä katseltiin heinäpaalien päällä istuen. Aurinko loi tunnelmallisia viivoja pimeähköön suulin. Taustalla soi kitara, klarinetti ja piano, jotka kuvastivat niin ikään maan kosteutta, lämpöä ja hiilidioksidia. 

Fiilis oli mystinen. Opas istui seuranamme koko ajan aluksi kertoillen teoksesta ja lopuksi vastaillen outoihin kysymyksiimme kuten näkyykö sade teoksessa? 

Joskus taide pääsee yllättämään. Pakko todeta, että vain harvoin on tullut istuttua yhden teoksen äärellä näin pitkään, likimain tunti siinä kului. 

Edellisen kerran niin on käynyt 1990-luvulla. Ensin Raumalla, missä olen katsellut neliöistä maalattua puolalaista, jonkun Andrewin, isoa taulua todella pitkään. Myöhemmin Tampereella, missä katselin armenialaisen meritaiteilijan Ivan Konstantinovitš Aivazovskin jättimäistä öljyvärityötä Aalto vuodelta 1889. Pakko todeta, että 5*3 metrin kokoisessa taulussa riittää katseltavaa paljon pidemmäksi aikaa kuin pienessä Mona Lisassa.

*  *  *

Itsellekin muistiin: tämä oli kirjoitus numero 500.

Tulilahden murha

Talvella huomasin, että Tulilahden murhista tulee tänä vuonna kaksikin kirjaa. En ole liiemmälti Tulilahden murhaan paneutunut aiemmin. En ole edes ennen katsonut missä paikka tarkalleen on, mutta nyt huomasin, että olen muutaman kerran ajellut itsekin samaa tietä mitä naiset ajoivat ja ollut muutaman kilometrin päässä kanavalla. 

Kun ei ole paljon kerrottavaa, on lähdettävä kyllin kaukaa. Jos lähtee muinaisista roomalaisista, alkaa äidinkielenopettaja nalkuttaa takaraivossa, mutta aina voi lähteä viime vuosituhannen alusta, kuten Teemu Keskisarja kirjassa Tulilahti - tutkimuksia naismurhista. 

Tai ei se lähtenyt, vaan päätyi sinne, kun muutakaan uutta ei ollut tarjota. Ja hyvä että päätyi, sillä se osa kirjasta oli yhtä mielenkiintoinen, mitä alkuosakin.

Kirjassa oli lueteltu kaikki naisiin kohdistuneet tapot ja murhat viime vuosituhannen alkupuolelta. Aika paljon niitä oli, muttei ylen määrin. En laskenut, mutta Viipuri saattoi ottaa kyseenalaisen johtopaikan. Satakunnasta naistappoja oli viisi. Kopioin tähän synnyinkuntani ainoan tapauksen. 

Naistapot ja murhat oli Keskisarjalle esimerkkejä siitä, että naisia tapettiin melko vähän. Monet tapoista sattui kotioloissa. Maantiellä noudatettiin wanhaa naisrauhaa, ja siksikin oli yllättävää se, mitä Isojoella ja Tulilahdella tapahtui. Tulilahdella naiset olivat kyllä leirintäalueella, mutta jos nyt oikein ymmärsin Keskisarjan ja Mikko Pennasen kirjoista, niin joku mopomies seurasi naisia. Ja Heinäveden kylältäkin lähti pari miestä neitojen teltanovea kolkuttelemaan. 

Luin molemmat Tulilahden murha kirjat putkeen. Ensin luin  Pennasen Tulilahden murhamysteerin ja jatkoin samoin tein Keskisarjan uutukaisella, heti kun se ilmestyi suoratoistopalveluuni. 

Molemmista kävi selväksi, että tapaus on levällään kuin Jokisen eväät. Joitain epäiltyjä on, mutta aika hepposilta todistelut vaikutti. Jotenkin silti kuvittelisin, että tekijä oli paikallinen. 

Harvoin sanon tätä kirjoista, mutta nyt tuntui siltä, että Pennanen oli turhankin perusteellinen kerronnassaan. Olisin uskonut vähemmälläkin. Toisaalta myös Keskisarja yllätti, vaikkakin toiseen suuntaan; tykkäsin tästä kirjasta yhtä paljon kuin Saapasnahkatornista viime syksynä. 

Kirjoista opin uutta, sillä olin kuvitellut, että leiriytyjiä olisi ollut muitakin. Myös hautaustapa ja vammojen moninaisuus oli itselleni uutta. Polkupyörien piilotuspaikasta sen sijaan olin kuullut aiemmin. 

Pidin onnistuneena sitä, että luin molemmat vasta kesäkuussa, kun tuoreempikin oli ilmestynyt.

Murha tapahtui 28.7.1959 eli 64 vuotta sitten. Hieman ihmettelen, kuinka vuosi, puolitoista vuotta ennen pyöreähköä merkkipäivää julkaistaan peräti kaksi kirjaa murhista, joista ei hirveästi ole "lauluja lauleltu" aiemmin. Lienikö kyseessä kilpalaulanta, vai laskuvirhe. Paremmin kirjat olisivat sopineet 65-vuotismuisteluksi. 

Tuuterin Linda ja muita juttuja

Näin näytelmän Eurajoen Kuivalahdella Tuuterin Linda 1986 tai 1987, tai molempina....siitä on aikaa niin kauan, ettei ihan kaikkea tarkkaan muista. 

Tuuterin Lindan on kirjoittanut Reijo Leino, jonka käsialaa taitaa olla aika moni Kuivalahden kesäteatterin näytelmistä. Osa niistä on esitetty myöhemmin uudestaan, kuten Tuuterin Lindakin vuonna 2016. 

Arto Seppälä kirjoitti 1995 radioon kesä sarjan Merivettä paatin alla, jonka kertomukset Seppälä on tallentanut vaimonsa kotitanhuvilta Kuivalahdelta. Pari vuotta myöhemmin harmittelin kun ei tullut tallennettua kuulemiani juttuja samoilta rannoilta. Saman kokoisen kirjan niistäkin olisi saanut... Mutta kun ei muistanut juttuja, niin tekemättä on jäänyt. En sano tätä menneitä harmitellen, vaan siksi, että juttuja siellä piisasi. Oli niitä tarinoita Munakarin veljesten jälkeenkin, ja toivottavasti joku minua ymmärtävämpi niitä aikanaan ylös kirjasi. 

Seppälän kirjassa Selkeemmille vesille, joka  saattaa olla samainen kuunnelmasarja kirjan kansissa, kerrotaan Vähäniemen Topista, joka sodassa osasi aavistaa koska pommi tulee. Topi myös aavisti, kuinka viimeisellä inkeriläisten salakuljetusreissulla mukana oli joku, joka ilmiantaisi touhun. Niin kävikin. 

Yksi reissu Eurajoelta Ruotsiin ja takaisin kesti pari päivää keskimoottoriveneellä. Joku mielikuva on, että yhdeltä reissulta he joutuivat soutamaan kotiin, liekö ollut se viimeinen kerta, jolloin takaisin tullessa ajoivat kiveen. Luultavasti, sillä poliisi ja ilmiantaja oli odottelemassa kun tulivat kotiin. Tai sitten se oli joku aiempi pirtureissu. Toisaalta, pystyykö 11 metristä venettä soutamaan. 

Linnareissu siitä tuli. Vähäniemen leivinuunin paikattu halkeama todisti ilmiantajan kertoman lähtöpaikan. Linnasta palattua miehet oli sitten sen harjoittaneet -. kerran haljenneen uunin. 

Kolmisensataa inkeriläistä pääsi kuivalahtelaisessa 11 metrisessä veneessä yli ennen kiinni jäämistä. Joitain jäi Eurajoelle ja meni naimisiin, kuten näytelmän Tuuterin Linda. 

Rakkaustarinoita ehti syntyä, sillä Eurajoen seuduilla oli paljon inkeriläisiä karanteenileireillä. Pitäisikin lukea tuttavani Toivo Flinkin tutkimus inkeriläisistä: Kotiin Karkotettavaksi. Inkeriläisen siirtoväen palautukset Suomesta Neuvostoliittoon 1944–1955. Olen sitä selannut uutukaisena, mutta en ole kunnolla lukenut. Ehkä sielläkin kerrotaan Eurajoestakin. 

Tämä kaikki tuli mieleen, kun luin Marja-Sisko Aallon Tsaarittaren rubiinit -dekkarin. Siinäkin puhuttiin kuinka inkeriläisiä kuljetettiin Eurajoelta Ruotsiin. Kirjan vene oli huomattavasti kuivalahtelaista venettä pienempi, sillä siihen mahtui vain yhdeksän inkeriläistä. 

Kaksoset Nasti ja Irma Kiseleff pyrkivät Ruotsiin. Veneeseen oli menossa muutama, neljä paikkaa jäi arvottavaksi. Irma pääsi matkaan, Nasti ei. Uutta venettä ei tullut, ja sitten tuli poliisi. Nasti pääsi karkuun muutaman muun kanssa. Heitä onnisti, ja he pääsivät pienellä veneellä Ruotsiin ystävällisen miehen kuljettamana.

Kaikenlaista sitä ehtii tapahtua, kunnes ollaan 1940-luvun puolivälistä tässä päivässä ja tutut poliisit sekä pastori Perkiö ryhtyy tutkimaan. 

Tämän kirjan taustalla on Pietarin lähistöllä olleen Inkerinmaan kansan vaiheet. Katsoin kartasta, että Inkerinmaa alkoi sotien välissä heti Terijoen ja Kivennavan kuntien jälkeen kun Neuvostoliiton raja oli ylitetty. Jotenkin olen sijoittanut mielessäni alueen vain Pietarin eteläpuolelle, mutta loogistahan se on, että kielialue säilyi rajan jälkeenkin. 

Olen tykännyt Aallon dekkareista alusta alkaen, mutta kerta kerralta ne tuntuu paremmilta. 

Olipa kerran apteekki

Ensimmäiset muistoni apteekki liittyy tuoksuihin. Ilmassa leijui 1970-luvun alun apteekissa yrttien ja lääkkeiden tuoksu. Osa lääkkeistä, kuten apteekin oma yskänlääke sekoitettiin itse. Samanlainen tuoksu leijuu ainakin Hövermarkin dekkarissa. Dekkarissa apteekit tekee kiinnostaviksi myrkyt, vaikka ei se mitenkään itsestään selvää ole.

Nils Hövenmark, Kuolema käy apteekissa. Kun tuomenpirulaiset kukkii kirkkopuistossa, niin on aika järjestää kevätjuhlat. Oli lauantai 6.6.1942 Ruotsissa. Oli sotakevät ja ostokortit tiukalla. Kortitontakin ruokaa löytyi, ja vielä päälle vähän kortilla makkaraa. Hommaakin piisaa. Onko syyllinen Susiapteekin hullu proviisori vai joku muu juhlijoista? Yksi kerrallaan jokainen on syytteen valokiilassa... 

Kevät saapui siis tiistaipäivänä tänä vuonna, keskiviikkona oli jo kesä. Melkein. 

Kiva kirja. Mietiskelin ketä suomalaista kirjailijaa kirjan tyyli muistutti, mutta ei sitten tullut mieleen... Ja eikun uutta kirjaa kehiin. 

Frances Fyfield Pitkä uni  kertoo mitä tapahtuu lontoolaisessa apteekissa. 

Rakkaudesta viis, rakkaushan kasvaa ruusujen tavoin, kun himo kukoistaa rikkaruohojen joukossa. Tai sitten ei. 

Pitkä uni ei ollut sellainen apteekkikirja, jota ajattelin. Päähenkilöt olisi voineet olla yhtä hyvin vaikka dekkarikirjailijoita. Pakko todeta, että tykkäsin edellisestä kirjasta enemmän. Ellen olisi odottanut lukevani kirjaa apteekista, olisin kenties tykännyt. 

Ingrid Noll Apteekkari   

Äiti ei ollut perinnyt suvultaan muuta kuin tunnuslsuseen, rahasta ei puhuta, sitä on... ja käsittämättömän omahyväidyyden. 

Isä: Rahasta ei puhuta. 

Saksalaiset dekkarit ei ole suursuosikkejani, mutta tämän alku vaikutti lupaavalta. 

Jos uunna vuonna pyryttää

Niin saamatta rahat jää. 

Nainen kertoo sairaalan huonetoverilleen elämäntarinansa. Oli siinä vaiheita. Olen tykännyt kirjeromaaneista ja tämä muistutti hiukan niitä, vaikka potilastoverikin oli välillä vähän äänessä. 

Yllättäen törmäsin vielä ennen tämän julkaisua yhteen kirjaan, jossa pienen paikkakunnan apteekkarilla vaimoineen on merkittävä rooli. Kirja oli Vilho Helasen Rauhaton rannikko. Tapahtumapaikkana Vaasan seutu, paikkakuntaa ei mainittu. 

Terttu Autereen kirjassa Sen edestään löytää Asemakylän apteekissa alkaa tapahtua kun komea Elias Sorri saapuu apteekkiin harjoittelijaksi. Eletään 1930-lukua. Tässäkin kirjassa tutkijana on lääninetsivä Juhani Kuikka, joten tapahtumapaikkana on Karjala. Onerva on Viipurissa, eli hän osallistuu kirjaan lähinnä vain puhelimen välityksellä, jos oikein muistan. Olen pyrkinyt lukemaan Autereen kirjat tuoreeltaan joten lukemisesta on jo tovi. 

Maria Langin Kolme pientä eukkoa -kirjasta pidin, kun sen luin muutama vuosi sitten. Enää en olisi enää muistanut, että juuri siinä Langissa oli apteekki yksi keskeinen teema. 

Joskus tuli luettua kaskukirjoja lähes alvarinsa. Viimeaikoina ei ole tullut niihin tartuttu, mutta nyt kaivoin esiin apteekkikaskut. Kolmella markalla kanfärttiä : kaskuja, tarinoita ja muistelmia apteekista on ilmestynyt jo vuonna 2005. Höröttelin itsekseni parvekkeella ja toivoin, että naapurien olohuoneen ovet oli kiinni. 

Ja sitten on tietty Reijo Mäen dekkarit, joissa Jussi Vares avaa Uuden Apteekin oven sangen tiheään. Se apteekki on baari. 

Pitkästä aikaa julkkareissa

Kirjan julkaisutilaisuudet on aina sykähdyttäviä. On ilo nähdä uusi kirja ja tyytyinen tekijä ja kuulla kirjasta.

Eino Leinon synttärit ja Suven ja runon päivä oli hyvä hetki julkaista runokirja. 

Porin pääkirjastossa julkaistiin Sisko Vainion kolmas runokirja Pahuuden jäänteet. Kirjassa on Isra Abdullan kauniin herkkä kuvitus. 

Valitettavasti Abdulla ei ollut päässyt paikalle, mutta Vainio oli kutsunut mukaan saksofonia soittavan Mika Merimaan ja shamaani rumpua soittavan Jasmina Kälkäjän. 

Kuulimme monia runoja, välissä rummutusta ja laulua, välissä saksofonin soittoa. 

Runot oli kivoja ja yleisö näytti viihtyvän. Kiitokset kirjastolle tästä kokemuksesta. 

Suven ja runon päivä

Hyvää Suven ja runon päivää ja Eino Leinon päivää myös. 

Sen kunniaksi esiintyy somessa tänään paljon runoutta. 

Itselleni vuoden alku on ollut poikkeuksellisen huono runovuosi. Vaivaiset kolme kirjaa on luettuna ja niistäkin Joel Lehtosen Puolikuun alla - kirjan aloitin ilmeisesti jo toissa vuonna. 

Lehtosen runot kiehtovat mieltäni. Niissä on paikoitellen samantyylistä kiehtovuutta, mitä on mielestäni Johanneksen evankeliumin 1 luvun alkupuolella tai musiikissa Dimitri Šostakovitšin toisessa valssissa. 

Lehtosen runot ovat syntyneet hänen matkallaan Pohjois-Afrikassa. 

Lopputalvesta luin Teemu Helteen Kahden kaupungin runot. Heillehän sopii talveen. Kesähelteeseen en kaipaa yhtään hellettä lisää. Ensi talvenakin Hellettä voi lukea. Tykkäsin. 

Kiira Korven Hyppää vaan -kirjan varasin kirjastosta oitis, kun olin lukenut Hesarin arvostelun. Ei kirja minustakaan Eino Leinoa ollut, mutta tykkäsin. Mielestäni Korven runot ja miettet sopivat hyvin paikkaansa. Jos kirja olisi ilmestynyt 1996, olisin saanut siitä vertaistukea. 

Karvapallokynistä olen Korven kanssa nykyään samaa mieltä. Omistan kolme. Vielä kun ne saisi arkistokelpoisella musteella 🙃

Aamulla aion lukea bussissa ukrainalaista nykyrunoutta. Kirja on odottanut yöpöydälläni liian pitkään. 

Kiitokset Anki haasteesta.