Klassikkohaaste - Victor Hugo Kurjat

Tammikuun kirjabloggarien klassikkohaasteeseen valitsin Victor Hugon Kurjat. Se osoittautuikin mielenkiintoiseksi valinnaksi.

Jotenkin etukäteen oletin, että kirja kertoo äärettömän köyhistä kaupunkilaisista, jotka kamppailevat saadakseen työtä ja sitä myötä ruokaa, valon pilkahdusta ei näy mistään, lapsia kuolee ja aikuiset hyytyvät lumikinoksiin... No, Pariisin lumikinokset on pienet, mutta olen nähnyt Versaillesin lammikon jäässä. 

Näin siis otaksuin. Ihan ei mennyt nappiin ennustus tällä kertaa.

Kirjan kurjuus osoittautuikin toisenlaiseksi ja moninaiseksi. On orja, on vankilaan joutunut nainen, on pieni tyttö, jota kohdellaan kuin Tuhkimoa...

Ja kaiken kurjuuden keskellä on hyviä hetkiä. Vaikka vanki kuolee, pelastuu Tuhkimo pahasta perheestä, vanki saa lapsen ja lapsi saa oppia... 

Vaikka kirja oli paksu, tai minun tapauksessa kaksiosainen, tuntui, että kirjan viisi osaa toi lukemiseen enemmän sekavuutta kuin selkeyttä. Minähän olen kronologisten tarinoiden ystävä. 

Toisaalta kirjalla oli loistavat hetkensä. Tykkäsin erityisesti ajasta luostarissa, sekä Tarinoista, joissa kerrottiin sivujuonia... Se siitä kronologisuuden ihannoinnista. Hah. 

Se, mitä kaipasin, oli tunnistettavien paikkiojen vähyys. Onhan Pariisi iso ja olen ollut siellä vain 5 päivää, mutta silti se oli pienoinen pettymys. 

Toisaalta, kun päähenkilö käveli pimeässä kaupungissa, oli helppo muistaa ne hetket, jolloin etsin pimeässä pariisilaisessa puistossa geokätköä.

Kirja oli klassikko, joka kannatti lukea, ja voisin jopa lukea uudestaankin, mutta ehkä kaipaisin sitä, että kirja kirjoitettaisiin uudestaan.

*. *. *  

Muiden osallistujien klassikot löytyy täältä. 

Soffamatkalla Gabonissa

Sylissäni on elämäni ensimmäinen kirja Gabonista, maasta jonka jälkeen minulta puuttuu enää 27 kirjaa 27 maasta ja haaste on selätetty. Gabon on sen verran haasteellinen lukumaa, että jo ensi sivuilla päätän, että kirjan täytyy olla soffamatkastatuksen arvoinen. Saattaa olla, että menee tovi jos toinenkin, ennen kuin löydän toisen kirjan tästä maasta. 

Gabon kuulostaa ensi kuulemalta sarjakuvassa olevalta räjähdysääneltä, mutta se on valtio Keski-Afrikan länsirannikolla. Maan rajanaapureita ovat Kamerun, Kongo ja Päiväntasaajan Guinea, missä Yössä vuori roihuaa Juan Tomás Ávilan mukaan. Naapurissa, noin 250 km rannikolta Guinean lahdella sijaitsee lisäksi Saõ Tomé ja Principe saarivaltio, mistä taannoin kävin soffamatkalla etsimässä Tarzanin hautaa matkaoppaana Juha Ruusuvuoren kirja. 

Käsissäni on hyvin säilynyt harvinaisuus sadan vuoden takaa. Kirja löytyi elämäkertojen hyllystä ja oli mukana lukuretriitti viikonlopussa syyskuussa. Mutta nyt vasta tuli sopiva aika lukea kirja loppuun. 

Albert Schweitzer Aarniometsän lääkärinä - lääkärin kokemuksia ja havaintoja Keski-Afrikan aarniometsässä. Mikään uuden uutukainen kirja ei ole, sillä se on julkaistu suomeksi sata vuotta sitten, 1922.

Lääkärin matka alkoi pitkäperjantaina 1913 kohti Gabonia. Ennen matkaa kirjan päähenkilö oli toiminut Strassbourgin yliopistossa urkutaiteen ja kirjallisuuden opettajana. Hyppy aarniometsän lääkäriksi oli siis suuri. 

Merimatka Euroopasta Kongoon kesti kolme viikkoa laivalla. Jo matkalle sattui uusia asioita ihmeteltäväksi:

Seisoin keulassa ja tarkkasin, miten se hitaasti irtautui ja nousi läpikuultavassa vedessä pinnalle. Samalla ihailin sinertäviä lintuja, jotka sirosti liiteli aallokon yllä. Eräs merimies selitti minulle, että se oli lentokala. 

Nopeasti kirja eteni Gaboniin, missä pianon siirtäminen tuotti pieniä hankaluuksia, mutta onnistui sekin. 

Heti alkuun on todettava, että vaikka maailma on kovasti muuttunut sadassa vuodessa, niin aarniometsän löytyy internetin mukaan edelleen pilvin pimein. Unsplashista löysin tuoreehkon kuvan joesta ja metsistä. Maan maapinta-alasta 85% on tiheää sademetsää, jonka säilymistä myös pyritään edistämään. Pari luontokohdetta ovat päässeet Unescon maailmanperintökohteiksi. 

Kirjassa kerrotaan monista sairauksista, joita Gabonissa tuolloin esiintyi. Lääkäriä pidettiin joskus noitanakin, etenkin jos potilas leikattiin nukutuksessa. Kerrottiin, että lääkäri tappoi potilaan, paransi ja herätti kuolleista. 

Toisaalta jotkut, etenkin pienet potilaat, saattoivat pelätä, että tohtori teurastaisi ja söisi heidät. Pahoin-kansan keskuudessa esiintyi tuolloin vielä ihmissyöntiä. 

Merkitsin tekstin lopussa olevaan karttaan lääkäriaseman sinisellä. Lomailupaikka valkoisella. 

Lääkäriasemia oli harvassa. Yksikin potilas tuli 300 km soutumatka takaa (kartassa valkoisella). 

Vuoden 1914 alussa lääkäri oli vaimoineen pari kuukautta hoitamassa lähetyssaarnaajaa ja samalla muitakin alueennpotilaita Talagougan lähetysasemalla (kartassa violetti). 

Lääkärin työn ohella aikaa kului paljon rakennustöihin. Lääkäriasema aloitti toimintansa lähetystyöntekijän kanalassa. Kun se oli saatu toimimaan, rakennettiin oikea lääkärin vastaanotto, missä esim apteekkivarasto oli saman katon alla. Sitten tarvittiin unitautisille oma maja, joka turvallisuussyistä rakennettiin joen toiselle rannalle. 

Rakennustöissä tuli itse olla valvojana, koska muuten työ ei olisi edennyt. 

Kuva kirjasta. 

Tuo unitauti olikin mielenkiintoinen juttu. Jotain tiesin siitä entuudestaankin. Uutta oli, että afrikkalaiset suojelivat itseään tautien leviämiseltä määrittelemällä mihin saakka ihminen saattoi kulkea. Esim. galoas-kansa sai tulla N'gounje-joen laskulle, mutta heidän täytyi jättää kauppatavaransa siihen, ja paikalliset hakivat ja myivät ne. Jos ihminen ylitti määrätyn paikan, hänet tapettiin (ja syötiin). Vasta kun länsimaalaiset tulivat ja vaativat kantajia ja soutajia kulkemaan näiden rajojen ohi, alkoi taudit levitä. 

Tautien lisäksi kirjassa kerrottiin mm. puiden kaatamisesta, tuoreesta ruuasta, norsu ongelmista, hietakirpuista vaeltajamuurahaisista jne. 

*  *  *  *

Kirjan kirjoittaja, Albert Schweitzer, sai Nobelin rauhanpalkinnon 1952 sairaalan petustamistyöstään Gabonin Lambarénéen. Hän kuoli 1965 ja on haudattu Gaboniin.

Hänen työtään on myös arvosteltu siitä, että hän ei opettanut paikallisia lääkäriksi, mutta kirjaa lääkärin maahan muutto vuosilta lukiessa tulee mietittyä, että taisi olla melkolailla sama juttu, kuin suomalaisella Selma Rauniolla kirjassa Minä voin mennä Namibiassa, joka niin ikään perusti uuden lääkäriaseman ja sitä kautta sairaalan uuteen maahan, missä ei ennen ollut sairaalaa. 

Raunion aika kului lääkärintyön ohella rakennustöitä valvoessa ja rakentaessa. Nukkumiseenkin jäi aikaa vain vähän, joten opetustyö tuskin oli ensimmäisenä mielessä, vaikka se olisi ollut työnkuvana, mitä se ei tuolloin ollut. 

Maailma muuttui tuolloinkin nopeasti. Tuoreet näkemykset omaava opetuslääkäri olisi varmasti kyennyt tekemään paljon enemmän, kuin sairaalaa rakentanut hallintolääkäri. Jälkeenpäin on asioita helppo arvostella. Nykyään lähetystyöstä kotiutetaan työntekijät kotimaahan muutaman vuoden välein, jolloin on mahdollisuus itsekin oppia jotain uutta.

Jäniksen vuosi (22.1.23-9.2.2024)

Hyvää alkavaa Jäniksen vuotta! Kiinalaisen legendan mukaan jänis on peräisin kuusta ja omistaa elämäneliksiirin. Vuotta hallitsee huolehtivaisuus, inhimillisyys, avuliaisuus ja lähimmäisen rakkaus. Tänä vuonna kannattaa liittyä humanitaarisiin järjestöihin, perustaa perhe, lisääntyä ja kiinnittää huomiota ihmisoikeuksiin. Politiikassa keskitytään kansalaisten tyytyväisyyteen, joten katsotaan, miten paljon vaalilupauksia satelee kevään vaaleissa. 

Kirjailijoista tunnetuin jänis on ollut Günter Grass, joten Pitänee lukea edes yksi hänen kirjoistaan tänä vuonna. 

Tutuin Jäniksen vuodesta kertova kirja on Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi, joka tosin kertoo Jäniksen kanssa vietetystä vuodesta, eikä se välttämättä ole juuri kiinalaisen kuukalenterin Jäniksen vuosi. Vatanen ja jänis on kyllä klassikko. 

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis kirjassa on samoja elementtejä kuin Paasilinnan klassikossa. Romanialainen kerjäläinen Vatanescu pelastaa Jäniksen, jonka jalka vaatii hoitoa. Yhdessä he etsivät töitä, jotta Vatanescu saisi vihdoin ostaa pojalleen nappulakengät. Tietämättään Vatanescusta tulee somejulkkis. 

Vuosi tunnetaan erityisesti Vietnamissa myös Kissan vuotena. Sen kunniaksi kannattaa kuunnella Al Stewartin Year of the Cat - levyn hamalta 1970-luvulta.

Sirpa Tabetin Kissan vuosi jännärissä päähenkilö on mainostoimistossa työskentelevä nainen, joka ennustaa iltaisin ihmisille kädestä. Naisella on näkijän lahja. Sitten yksi asiakas surmataan. 

.

M/S Mystery 2 ja muita laivakokemuksia

En edelleenkään ole risteily fani, mutta mitä enemmän luen risteilyistä, sitä enemmän on alkanut kiehtoa erilainen risteily. Mitä jos joku kerta vaan vaikka sanoisi eikä tekisi mitään muuta.

Kuuntelin Teemalta Riku Rantalan Podcast-sarjan  M/S Mystery risteilyjen pimeällä puolella toisen tuotantokauden lähetykset heti uutena, mutta päivitys tulee joulukalenteriöverieni vuoksi vasta nyt.

Toisaalta hyvä niin, sillä luin joku päivä, että Rantalan sarjassa mainitsemia kohteita Airistolla aletaan tutkia. Sitä tietoa ei ollut vielä Podcastia tehdessä. 

Mielenkiintoinen True Crime pläjäys oli tämäkin sarja ja herätti monia tunteita. 

Sitäkin kyllä mietin, että on outoa, että jotkut tapaukset sitä huomaa uutisvirrasta heti tuoreeltaan, ja jotkut huomaa vasta vuosien päästä ihmetellen, ettei ole mitään muistikuvaa asiasta. Esimerkiksi raumalaisen Markuksen tapaus on itselleni tapaus, josta ei ole juuri muistijälkiä aiemmin.

Markuksesta puhuttiin myös Tiina Saaren ja Maiju Majamaa Ei jälkeäkään 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua kirjassa. 

Itseäni kiinnosti tässä kirjassa vieläkin enemmän toinen risteilyyn liittyvä tapaus, jossa porilainen Ari, joka hukkui Tallinnan satama-alueella. Porilaisena tunsin Arin moikkaustasolla ja seurasin lehtijuttuja tuoreeltaan. Kuvassa olen Tallinnan satamassa ennen korona-aikoja. 

Osa kirjan tapauksista oli tosi tuttuja monista uutisista, osan tunsin vain paikkakunnan mukaan. Kiva, että kirjassa oli niin löydettyjä kuin löytämättömiäkin kadonneita. 

Edellisen risteily päivityksen jälkeen olen risteilyt Itämerellä ainakin Matti Almilan kanssa. Ruumis Ruotsin linjalla kirjassa Rikosta tutkii Ilta-Sanomien toimittaja Turun seudulla. 

Sebastian Fitzekin Matkustaja 23 oli mielenkiintoisesti hieman poikkeava dekkari. Kirjan nimi tulee kuulemma siitä, että laivoilta katoaa koko maailmassa keskimäärin 23 matkustajaa vuodessa.

Sami Tabellin Malaika parkaisu paratiisissa kirjassakin ollaan risteilemässä purjeveneellä Tyynen valtameren saarilla, paitsi ei juuri risteillä vaan ollaan koronan vuoksi jumissa.

Kaikista kirjoista tykkäsin, mutta Malaikaan ihastuin. 

19.1. Piispa Henrikin muistopäivä

Piispa Henrikin surmavirsi  kertoo Henrikin ja Lallin tarinan. Se on innostanut monet kirjailijat tarttumaan Henrikin tai Lallin tarinaan. Usein se on tarkoittanut molempia. Myös Kerttu on päässyt ääneen ainakin yhdessä kirjassa. 

Henrik

Nuorille suunnattu tarina on Juuse Tammisen Repolan kuninkaan vangit. Kirjassa kerrotaan 1155 tehdystä ristiretkestä Suomeen ja Köyliön tapahtumista sen yhteydessä. Kirja kuuluu Nuorten toivekirjasto -sarjaan ja on niitä harvoja, jotka puuttuivat aikanaan omasta kokoelmastani. 

Riitta Nelimarkan Piispa Henrik ja Lalli on 1975 ilmestynyt lastenkirja Pyhän Henrikin ja Lallin legendasta. 

Omasta hyllystäni löytyy Pentti Rajalan kirja Piispa Henrik ja Lalli, siinä on kiva kuvitus. 

Lalli

Tuomas Heikkilä on kirjoittanut kirjan Lalli - kansallismurhaajan muotokuva.

Lalli on mies, joka ei käytä ketään kylmäksi, paitsi ehkä Piispa Henrikin Köyliön järven jäälle. 

Henrik ja Lalli tarvitsevat toisiaan.

Kivasti kirjoitettu kirja Lallista ja vähän Henrikistäkin, eli miehistä, joiden elämä ei ole yhtään niin varmaa kuin tarina kuolemasta. 

Myös Matti Rautiaisen dekkari Lallin perintö sivuaa Lallin tarinaa. 

Kerttu

Orvokki Annalan Lallinkartanon Kerttu antaa äänen Kertulle, Gertrudille, ritarintytyärelle, joka rakastuu Lallin mutta päätyy vaimon sijasta tämän jalkavaimoksi. 

Tämän luin viime kesänä, kun radiossa puhuttiin Piispa Henrikistä. Ja aloitin tätä kirjoitusta. 

Reliikit

Juha Ruusuvuori on jälleen tarttunut kiehtovan aiheeseen - pyhimysten jäänteisiin. Itseäni on ihmetyttänyt se, kuinka monessa kirkossa ja luostarissa on vitriinissä pyhien miesten luun kappaleita. Mietin aina sellaisen nähdessäni, miksi pyhä mies ei saanut tulla haudatuksi kokonaisena, irrotettiinko luut ennen hautausta vai kävikö joku myöhemmin valitsemassa kauneimmat luut näytettäviksi ihmisille ja tekemään ihmeitä. 

Ruusuvuoren kirja Ryöstetty pyhimys kirjassa eletään 1300-luvun Turussa.  

. 

Pari päivää Dino Buzzatin seurassa

Tavanomaisella 'Italiassa tänään' nettihauillani irtosi 10.1.-sitaatti Dino Buzzatin kirjasta. Buzzati ei soitellut mitään kelloja, joten kyselin apua luottokumppaniltani, sig.ra Googlelta. Yleissivistyksessäni näkyi olevan yhden aikansa suosituimman italialaisen kirjailijan menevä aukko! Joten eikun paikkauspuuhiin.

Aloitin lukemisen sitaatin lähdekirjasta, Tataariarosta. 

Yllättävää kyllä, viihdyin erityisen hyvin kirjan kanssa, vaikka siinä ei tapahtunut juuri mitään, ja maisemien katselukin tuntui olevan linnoituksen sotilailta kielletty kuin sallittu.

Etukäteen oletin, että kaukaisella arolla olevassa linnoituksessa elämä olisi laiskan pulskeaa ja metsästys, shakki, viini ja keskustelut tulisivat tarkoin kuvatuksi. 

Yllätys olikin melkoinen, kun esimerkiksi peli-illat ohitettiin kepeästi toteamalla, että vasta tullut voitti, mutta kohta vuoro voittaa oli uusilla vasta tulleilla, koska syrjäisessä paikassa ei kehitytä.

Kirjan voisi mielestäni tiivistää kolmeen kappaleeseen, mutta juuri se oli kirjan viehätys. Kun kirjoittaja kursseilla sanotaan näytä, älä kerro, niin tämä koko kirja on sitä näyttämistä. Kuinka pian kuluu aika palveluksessa kun sen antaa kulua... Kohta on kulunut pari kuukautta ja pari vuotta, ja jo tullessaan upseeri kuuli, että joillakin oli kulunut 20 vuottakin pian.

Jälleen kerran olin kiitollinen italian kulttuuriuutisista. Hyvä, että löysin Buzzatin, jonka kuolemasta tulee 28.1. tänä vuonna 51 vuotta. 

Buzzati on rinnastettu Rudyard Kiplingiin, Franz Kafkaan ja Edgar Alan Poe'en. 

Jälkimmäisen tyylin huomaa paremmin joistain Noiduttu takki ja muita kertomuksia -kirjan tarinoista. 

Omaksi suosikikseni nousi Seitsemän kerrosta -kertomus, jossa kerrotaan erään potilaan elämästä sairaalassa, missä terveimmät ovat seitsemännessä kerroksessa ja sairauden vakavoituessa siirrytään kerroksissa alaspäin. Ykköskerroksen potilailla ei ole paljon toivoa paranemisesta. 

Siinäpä oli nerokas kertomus! Miten mielenkiintoisella tavalla kertomuksessa pidetään yllä hyvää mieltä. 

Koko kirja on Leena Rantasen käännös ja julkaistu vuonna 2020. Seitsemän kerrosta -kertomuksen on kääntänyt myös Aarre Huhtala 2007 ilmestynyttä novellikirjaa varten. 

Jos Tataariaro hienous oli siinä, että tapahtui perin vähän, niin kertomusten hienous oli tarinoiden yllätyksellisyys ja monipuolisuus. 

Huomenna hän tulee

-Odottavan aika on pitkä.

-Hyvää kannattaa aina odottaa.

-Nalle Puhin mukaan hunajan syönnissä on parasta hetki juuri ennen hunajan syömistä.

Odottaa pitää kuitenkin maltillisesti, vaikka hermo menisi, sillä:

-Turha nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Mitä tässä nyt sitten on odotettu? 

-Kuin kuuta nousevaa. 

-Odottaa kuin Kokko Mikko joulua. 

Sei Shõnagon kirjoitti muistikirjaansa Tyynynaluskirja  990-luvun Japanissa. Itse ole odottanut sen käännöstä reilun kolme vuotta. Joka tammikuun puolivälissä on iskenyt hirveä pettymys. "Ei Tänäkään vuonna."... 

Viime vuonna kyselin teosta oikein kustantajalta, netti oli täynnä ilmoituksia "ilmestyy 14.1.22", mutta kustantaja ei ollut lisännyt kirjaa katalogiinsa. No, ei tullut viime vuonna. 

Sama jatkuu tänäkin nuonna. Nyt on 13.1.23, ja

Huomenna hän tulee.

Ainakin niin väittää kaikki netin kirjakaupat. Vaikea sitä on uskoa, sillä kirja ei ollut mielestäni nytkään Teoksen katalogissa. Eikä mitään hehkutusta näy missään. 

Kirjan suhteen on näemmä vähän samanlaista meininkiä kuin Samuel Beckettin oivallisessa näytelmässä Huomenna hän tulee. 

Näin vuosi sitten maaliskuussa Facebookissa meemin, jossa lentoasemalla odotteli joku kyltti kädessä ja kyltissä luki Godot. Sellaisia on kuulemma näkynyt enemmänkin. Joku tuttu kertoi nähneensä sellaisen ihan itse. 

Godot piti oikein googlettaa silloin, kun ei tullut siitä mitään mieleen. Tunsin nimeltä Beckettin teoksen nimellä Huomenna hän tulee, mutta Godot ei ollut siis tuttu. 

Kun asia selvisi : kirjan uusin painos on Godota odottaen, niin pakkohan se oli varata ja lukea. Lainasin molemmat painokset, mutta loppujen lopuksi luin vain vanhan.siinä oli miellyttävämpi fontti. Uudesta kirjasta luin kirjan esittelyn.

Nyt sitten siis odotetaan, kuin näytelmän miehet. Godot tulee tahi ei. Tyynynaluskirja tulee tahi ei. Huomenillalla ollaan viisaampia. Näytelmässä poika tulee ja sanoo, että Godot tulee huomenna. Ehkä joku kertoo huomenna, että kirja ilmestyi. Kirjakauppaan en lähde jonottamaan. Vaikka odotettu on.

Huomenna hän tulee. 

Kaiketi. 

Soffamatkalla Panamassa

Panaman kanava, panamahattu, Panaman paperit, Panaman räätäli... Siinä taitaakin olla kokolailla kaikki, mitä Panamasta tulee mieleen heti kun kuulee sanan Panama. 

-Mutta pitäähän tässä Atlantin ja Tyynenmeren yhdistävässä maassa olla jotain muutakin muistettavaa!

Siispä tuumasta toimeen. Otetaan hyvä asento soffalla ja sitten vaan kirja käteen ja menoksi. 

Jos olisi kesä ja lämmin, voisin olla parvekkeen soffalla Panamahattu päässä, tosin se ei varjosta tarpeeksi silmiä... Enkä edes omista panamahattua. Vielä. "Kaikillahan" tuo taipuisa hattu on hattuhyllyllä. 

Hassu muistikuva tulee mieleen: 

Mitä yhteistä on panamahatulla ja Teddy-karhulla? 

Tässä on oiva tilaisuus kaivella muistia. Pistän vastauksen tekstin loppuun. 

Panamahattu ei oikeasti ole Panamasta vaan etelämpää, Ecuadorista. Aito hattu tehdään palmusta saaduista oljista ja sen voi rullata pieneen tilaan rakenteen rikkumatta. Nykyään samanmallista hattua tehdään edullisemmin paperinarusta. Aitoja hattujakin on edelleen saatavilla. 

Ensimmäisenä tartun John Le Carrén Panaman räätäliin, aikanaan suosittuun vakoojaromaaniin jonka välissä on ollut kirjanmerkki noin kolmasosan kohdalla reilun vuoden ajan. 

Kirja jäi kesken, kun maailma viekoitti eikä vakoilutarinat ole suosikkejani. Heti ensimmäisenä hypähtää silmille teksti:

... Palvelija löysi siivouskomerosta käärmeen...

Ehkä Panama ei ole minun maani... vaikka toisaalta koulukaverini sängyn alla oli kyykäärme 1970-luvulla (ei päätynyt Iltalehteen, kuten nykyisin kävisi), joten onko sitä missään turvassa käärmeiltä.

Kirjassa on fiktion ohella paljon faktaa, joskaan en niistä montaakaan tarkastanut. Ainakin perusasiat oli kunnossa ja luulen, että muutkin. Esimerkiksi Panaman kanava mainitaan. 

Kirjailija asui Panamassa jonkin aikaa 1990-luvulla kun hän kirjoitti kirjaa. Maisemien kuvailua ei ole moitittu, mutta paikalliset eivät pitäneet siitä, millaisiksi heitä kuvaillaan kirjassa. 

Panaman kanava on avattu 1914 ja se on 82 kilometriä pitkä. Kanavan korkein kohta on 26 metriä meren pinnasta, joten aika monta sulkua tarvitaan. Panaman kanavan sulkujen väli, joka oli alunperin 304,8 metriä, nykyisin 366 metriä sekä leveys ja syvyys määrittelee valtamerilaivojen kokoa, sillä Etelä-Amerikan kiertäminen pidentää kanavaan mahtumattomien laivojen matkaa jopa 13.000 km. 

Joskus olen mietiskellytkin tuota standardia. Miten tällaiset 'sattumat' kuten se, minkä kokoiseksi on jonkun kanavan sulut saatu tehtyä, määrittelee sata vuotta myöhemminkin sitä, millaisia esineitä, tässä tapauksessa laivoja, tehdään. Olisiko arkkitehti aikanaan miettinyt enemmän kanavan leveyttä ja sulkujen pituutta, jos olisi tiennyt, kuinka tärkeä asia on vuosikymmenten päästä. 

Nykyään kanava on Panaman omistuksessa. Muistelen, että vuosituhannen vaihteessa, kun USA luovutti kanavan kokonaan Panamalle, oltiin vähän huolissaan, mutta hyvin tuo on näyttänyt toimivan, vaikka isommaksi peruskorjatussa kanavassa onkin ollut teknisiä ongelmia. 

Tähän huolen aikaan sijoittuu myös Le Carrén kirja. 

Joskus pitäisi katsoa Panaman räätäli elokuvana. Ehkä kuvista pääsisi paremmin tunnelmaan. 

Vuoden 2023 ensimmäisenä kirjana luin Césare Airan surrealistisvivahteisen kirjan, missä oli kaksi pienoisromaania, Varamo ja Maisemamaalari. Jälkimmäinen on tosipohjainen tarina Maisemamaalari Johann Moritz Rugendasista (1802–1858), joka maalasi valokuvantarkkoja kuvia saksalaisiin kirjoihin Argentiinassa, Chilessä ja Meksikossa. Yksi maalausmatkoista kesti reilun 10 vuotta. 

Varamo sen sijaan sijoittuu 1920-luvun Panamaan. Eräänä palkkapäivänä Colónin kaupungissa kirjuri saa palkan väärennettyinä seteleinä. Sellaisten omistaminen ja levittäminen on rangaistavaa ja johtaa Varamon outoihin tilanteisiin. 

Outoa Varamon elämä on entuudestaankin, sillä hän täyttää eläimiä sivubisneksinä ja puuhailee kirjassa pianoa soittavan kalan parissa... Surrealistista, todella. 

Saarelle perustettu Colón sijaitsee Panaman kanavan suulla sen Atlannin puoleisella rannalla. Kaupungissa asuu nykyisin noin 35.000 asukasta ja se on yksi maailman isoimmista verovapaista satamista. 

Kuvien perusteella 1920-luvulla Colónin leveän pääkadun taloissa oli katutasossa liikehuoneita ja niiden yläkerrassa kerros tai kaksi asuinkäytössä. Isot parvekkeet oli molemmissa asuinkerroksissa pääkadulle päin. 

Tuohon näkymään on helppo sijoittaa Varamo tekemään pikkuostoksia ja vaeltelemaan rahantuskissaan. Oliko hänellä Panama-hattu päässään - mene ja tiedä. 

Kahden kirjan voimin en saanut kovin laajaa käsitystä Panamasta, mutta palaan asiaan, jos joskus löydän lisää kirjoja tästä maasta. 

*  *  *  *

Vastaus aiempaan kysymykseen:

Molemmat liittyvät Amerikan presidenttiin Theodore "Teddy" Roosenveltiin. Teddykarhun nimeäminen on tunnetumpi asia, mutta myös Panama hattu on saanut nimensä, kun Roosenveltillä oli tällainen hattu päässään tehdessään tarkastuskäynti Panamassa.