Viime aikoina on tullut luettua useampiakin urheilijoiden elämäkertoja. Viime vuoden maailmanlaajuinen hitti oli Kari Hotakaisen kirjoittama Kimi Räikkösestä kertova teos, ja se piti lukea tietysti heti uutena.
 |
| Teräksistä seivästään mittaileva urheilija nuorukainen. |
Hieman aiemmin on tullut luettua muutamia muitakin: Mika Häkkinen ja Jorma Kinnunen tulee oitis mieleen. Schumacherista kertova teos odottelee lukuvuoroaan.
Perkeet lukuhaaste innosti lukemaan tänäkin vuonna ainakin yhden urheilijaelämäkerran, joten päätin kuunnella vihdoin viimein monta vuotta sitten Elisa-kirjalta ostamani Eeles Landströmin kirjoittaman omaelämäkerran. Se on jäänyt lukematta, sillä urheilu ei juuri ole kiinnostanut sitten 1986 jalkapallon MM-kisojen jälkeen.
Nuo kisat olivat itselleni jonkinlainen kyllästymispiste. Muutaman viikon television katsomisen jälkeen perinteisten urheilulajien katseleminen ei enää houkutellut, vaikka sitä ennen katselin jopa lentopallon EM-kisoja. Lentopallo on mielestäni peli, jota pelataan, ei katsella. Samaa mieltä lienevät monet muutkin lentopalloa nuoruudessaan omalla kotikylällään harrastaneet. Nykyisin katselen satunnaisesti vain curlingin, alamäkiluistelun ja tandemuimahyppyjen kaltaisia lajeja. Ja F1-kilpailuja.
Pakko myöntää, että olen aika onneton, ellen peräti tragikoominen näiden vähänkin itselleni tuntemattomimpien suuruuksien kirjoittamien elämäkertojen suhteen. Tuoreena ja kirveltävänä muistissa on edelleen noin 10 vuoden takaa “jostain kuuluisasta kotimaisesta oopperalaulajasta” kertova elämäkerta. Se imaisi niin mukaansa, että sen luettuani kerroin seuraavana aamuna innoissani kirjasta työkaverilleni. Valitettavasti en vain enää muistanut, kenestä kirja kertoi, mutta mainio elämäkerta kirja se silti oli. Sittemmin olen alkanut muistaa kirjan päähenkilön nimenkin, se oli baritoni Esa Ruuttunen.
Eeles Landström oli itselleni täysin outo nimi, vaikka mielestäni olisin voinutkin törmätä nimeen aiemmin lukiessani Rosenlewin urheilijoista. Michiganin yliopistossa opiskellut Landström toimi urheilu-uransa aikana, vuosina 1962-1970, Porissa Rosenlewin sosiaalipäällikkönä.
Ensimmäisellä kerralla etsin Rosenlewin historiasta tietoa Ilmari Taipaleesta. Tuo pitkiä matkoja juossut siikaislainen olympiajuoksija urheili Rosenlewin urheilijoiden riveissä mm. Helsingin olympialaisten aikaan 1952. Samoissa kisoissa myöhemmin seiväshyppääjänä tunnetummaksi tullut Eeles Landström otteli kymmenottelussa. Kumpikaan miehistä ei noussut mitalisijoille Helsingissä. Myöhemmin lueskelin Rosenlewin urheilijoiden historiaa vielä laajemmin tehdessäni Relaatio-pelejä (sana-assosiaatiopeli). Parissa pelissä aiheena on ollut myös urheilua ja Rosenlewhän liittyy läheisesti myös Porin Ässien historiaan.
Oli mielenkiintoista lukea urheilijan itsensä kirjoittama elämäkerta, josta välittyi hyvin niin urheiluhistoria kuin työhistoriakin. Niiden yhteensovittamisessa oli näemmä omat ongelmansa jo ennen Matti Nykäsen ja Toni Halmeen aikoja. Landströmin tiedosti ongelman jo hyvissä ajoin ja päätti kouluttautua hyvään ammattiin jo uransa alkupuolella. Suomessa siihen ei ollut mahdollisuutta, joten hän pyrki ja pääsi opiskelemaan ulkomaille.
Urheilu oli nuorelle Landströmille tärkeää, mutta perheen perustettuaan hän alkoi kiinnostua yhä enemmän muista asioista. Urheilijaelämä johdatti perheellisen miehen liian usein liian pitkäksi aikaa pois kotoa. Samaa olin aistivinani myös Kimi Räikkösen elämäkerrasta. Mies ei välttämättä halua matkustaa kaukomaille kilpailemaan juuri, kun odottaa vaimon synnyttävän.
Eeles Landstöm lienee ollut urheilun ulkopuolellakin esikuva monille myöhemmille urheilijoille, jotka ovat löytäneet urheilu-uraa jälkeen uuden työuran kansanedustajana tai kansainvälisissä urheilutöissä. Landstöm itse toimi johtotehtävissä isoissa yrityksissä kuten Rosenlew, Veikkaus ja Yleisradio sekä kansanedustajana.
Hyvä kirja. Olisi tähän kirjaan voinut tarttua jo aiemminkin.
