Aikahyppy menneisyydestä 2000-luvulle

Sadut alkavat sanoilla olipa kerran. 

Siis olipa kerran maatalon emäntä Tiina Antintytär. Hän asusti perheensä kanssa pienessä maalaiskylässä Satakunnassa. Elettiin vuotta 1798. Oli tulossa pääsiäinen ja sen vuoksi emännällä oli paljon töitä tehtävänä. Pyhiksi piti siivota ja valmistaa ruokaa. Onneksi oli piikoja ja tyttäriä, jotka auttoivat. Piika oli vatkannut pääsiäismämmiä pihalla. Lumi tarttui hameen helmoihin. Hänen sormiaan ja varpaitaan paleli.

Tiina huomasi, että työt kotona sujuivat hyvin. Naapurissa asui köyhä vanhus, jolla ei ollut lapsia auttamassa. Tiina päätti lähteä viemään naapurille leipää, voita ja palan palvattua lampaan lihaa. Hän laittoi ruuat koriin ja lähti kävelemään. Matka ei ollut pitkä, siihen ei kulunut kymmentä minuuttia. Naapurin pihassa emäntä katseli kohti kotia. Siellä se oli, komea ja iso talo pellon toisella laidalla. 

Tiina astui hämärään tupaan. Mökissä oli kylmä ja vanhus näytti sairaalta. Tiina päätti lähettää rengin tuomaan mökkiin vähän polttopuita. Naiset puhuivat hetken aikaa. Sitten Tiinan piti lähteä kotiin valvomaan mämmin tekoa.

Kun Tiina oli kotipellon puolivälissä, nousi yhtäkkiä sakea sumu. Tiina jatkoi kävelyä pellon toiseen päähän. Sitten sumu häipyi. Mutta mitä ihmettä! Tiinan edessä ei ollutkaan oma piha. Tiina näki vain korkeita taloja, paljon isompia, mitä oli läheisessä kaupungissa. Ihan piti nostaa katsetta ylöspäin. Ikkunoita oli päällekkäin jopa seitsemän. Tiina luuli olevansa unessa. 

Ulkona oli kylmä, ja Tiina päätti mennä sisään ensimmäiseen taloon. Hetken aikaa ovea kolkutettuaan hän pääsi sisään. Oven avannut nainen sanoi olevansa Sari. Sari kertoi viettävänsä pääsiäistä yksin ja toivotti vieraan tervetulleeksi. Molemmat naiset ihmettelivät toistensa vaatteita. He olivat kuitenkin kohteliaita, eivätkä ihmetelleet ääneen. Kovin erilainen oli myös puhetapa, vaikka molemmat puhuivat suomea.

Tiina ihmetteli. Hän ajatteli: 

-Katsotaan nyt sitten kokonaan tämä outo uni. Otetaan vastaan kaikki mitä silmien eteen tulee.

Paljon uutta ja ihmeellistä tulikin. Outoja ruokia. Hyvältä tuoksuvaa kahvia. Liesi johon ei tarvinnut laittaa puita. Ja kovin mielenkiintoinen teatterilaatikko, jonka kuvat vaihtuivat koko ajan. Kotoista oli ainoastaan. käsityöt. Sari harrasti kutomista. Hänellä oli pienet kangaspuut, jolla hän kutoi pieniä pöytäliinoja. Lankoja oli niin paljon, ja aika kului mukavasti käsitöitä tehden. Lasten kasvattamisesta ja löytyi paljon yhteistä puhuttavaa. 

Tiina tiesi, että pääsiäisenä pitää tehdä monia taikoja, että talon karjaonni säilyisi. Se oli emännän tehtävä. Vaikka Tiina ajatteli nukkuvansa, hän päätti tehdä kaiken mahdollisimman oikein tässä oudossa maailmassa.

Kiirastorstaina Tiina keräsi salaa essunsa taskuun kaikki talon esineet jotka näyttivät olevan rautaa. Niiden kanssa oli helppoa kävellä huoneesta toiseen. Päiväkävelylläkin Tiina piti rautaa taskussaan. Näin saatiin koti puhdistettua pahasta. 

Lauantai-iltana käytiin läheisellä pellolla katsomassa valtavaa nuotiota, pääsiäiskokkoa. Sinne Tiina heitti sukkaansa tarttuneen oljen, joka oli peräisin omasta navetasta. Kokolle kävellessä Tiina huitoi käsiään sivuille ja oli kylvävinään viljaa. Niin tehtiin kotona, jotta saataisiin hyvä viljaonni. 

Kaikkein tärkein asia oli vielä tekemättä. Jostain pitäisi löytää naapurin lehmä, jonka hännästä voisi leikata muutaman karvan. Se teko saisi omat lehmät voimaan hyvin. Ongelman oli vain se, että tässä isossa kylässä ei ollut lehmiä. Koiria oli sen sijaan kaikilla. Tiina päätteli, että koirat ovat tämän kylän lehmiä. Yöllä naiset kävelivät pääsiäiskokolta kotiin. Tiina pysähtyi silittämään jokaista vastaan tulevaa koiraa. Hänellä oli vanttuut kädessään. Sarin luo päästyä Tiina poimi talteen jokaisen koirankarvan. Se takaisi karjan hyvinvoinnin koko vuodeksi. 

Tyytyväisenä onnistuneisiin pääsiäistaikoihin Tiina meni nukkumaan. Pyhä aamuna Tiina heräsi aikaisin. Silmiin osui Sarin eteisessä oleva vanha lehmänkello. Tiina otti kellon käteensä ja soitti sillä äänekkään aamuherätyksen. Se toi lisää onnea karjan kasvattamiseen. Sari oli vähän vihainen aikaisesta herätyksestä.

Aamupalalla syötiin leipää ja paljon kananmunia. Kahvi maistui erityisen hyvältä. Sitä piti ottaa neljäskin kupillinen. Naiset kävelivät kymmeneksi kirkkoon. Takaisin tullessa he oikaisivat pellon poikki. Keskellä peltoa nousi yhtäkkiä sakea sumu. Hetken kuluttua sumu hälveni. Sarikin oli hävinnyt. Edessä oli tuttu kotitalo. Aurinko paistoi kirkkaana keskellä taivasta. 

Kevein mielin Tiina avasi kotinsa oven. Hetkeen kukaan ei tuntenut tulijaa, joka oli oudoissa vaatteissa. Sitten syntyi suuri ilo. Äiti oli palannut kotiin. Kaikki ihmettelivät missä Tiina oli ollut nämä päivät. Tiina ihmetteli itsekin. Vaikea oli selittää, että oli käynyt vuodessa 2016. Sovittiin, että siitä ei kerrota muille. Ensi töikseen Tiina lähetti rengin auttamaan naapurin vanhusta, mutta siitä oli jo huolehdittu. Kun Tiina ei ollut tullut kotiin, isäntä oli käynyt naapurissa ja lähettänyt apua. 

Kerrotaan, että Tiinan kotitalossa kaikki sujui hyvin tämän jälkeen. Lehmät saivat vain lehmävasikoita. Karitsoita syntyi lukuisia. Vilja kasvoi hyvin. Talonväki pysyi terveenä.

Kun naapurit kysyivät:

-Millaisia taikoja olet tehnyt kun teidän talossanne kaikki menestyy?

Nauroi Tiina vain, että kaikki johtuu kahvista. Tiinan iski nimittäin aikamatkallaan kahvin himo. Tiina pakotti miehensä heti pääsiäisen jälkeen ostosmatkalle. Ostoslistalla oli kahvia, kahvipannun ja muut kahvin tekovälineet. Sen jälkeen ei talossa kahvitonta päivää nähty. 

* * * * *

Tämä satu on julkaistu alunperin Satakunnan Kansan blogissa 23.3.2016. Kun blogi reilua vuotta myöhemmin lakkautettiin, siirsin kaikki tekstini vähitellen tähän vanhaan blogiini. 

Historiankirjoittaja kohtasi runoilijan Sampolassa

Ruut Luoto lukee Reporankaa Pori 2016

Pidin oman kirjoittamiseni lomassa kahvitauon. 
Poikkesin kirjastossa tapaamassa runoilijaa.

On hyvä saada välillä erilaista näkökulmaa; 
tavata muita kirjoittajia, ja kuulla erilaisia tekstejä. 
Historiikkia kirjoittaessa pitää olla paljon yksin. 
Arkistokansioita ei voi kantaa mukanaan kahvilaan. 
Runojen ja tarinoiden kirjoittajilla on helpompaa. 
Lähdemateriaalin saa pistettyä pipon sisään, kun lähtee ulos.

Ensimmäisen blogitekstini (jo viime syksynä) 
piti kertoa Pihlavan kirjaston näyttelystä. 
Silloin en vielä kuitenkaan aloittanut kirjoittamista. 
Tämä tuli mieleeni tänään Sampolan kirjastossa. 
Kirjastossa on aina kiva käydä, mutta harvoin siitä tulee kirjoitettua.

Kirjastoon oli kokoontunut mukavan kokoinen ryhmä naisia. 
Väkeä oli sen verran, että keskustelu pysyi hallinnassa. 
Toisaalta ihmisiä oli tarpeeksi, jotta kuultiin erilaisia näkökantoja.

Mutta missä olivat miehet? 
Voisi kuvitella, että ilmaiset pullakahvit houkuttelisivat paikalle,
vaikka runot eivät kiinnostaisi. 
Monet miehet käyvät kahvilla traktorikaupassa, 
vaikka eivät aio koskaan ostaa traktoria. 
Minäkin olen käynyt joskus Honkajoen konepäivillä. 
Olisi mukavaa tavata joskus samoja ihmisiä toisenlaisen kulttuurin parissa. 
Se olisi virkistävä kokemus.

Virkistävä kokemus oli myös tutustuminen Ruut Luotoon. 
Hän on nuori taiteilija, esikoiskirjailija. 
Ensimmäisen runokirjan nimi on Reporanka.

Kirjoja on vaikea verrata toisiinsa. 
Jokaisen lukeminen on omanlainen kokemus. 
Kokemukseen vaikuttaa myös se, millainen mieliala on kun kirjan avaa. 
Sanat kuulostavat erilaiselta kun on nuori, vanha tai 
keski-ikäinen ja työn uuvuttama. 
Siksi yllätyin, kun runoja kuunnellessa mieleeni tuli Jari Tervo. 
Olen ymmärtänyt, että Jari Tervon kirjoittaa kirjan nopeasti. 
Sitten hän tiivistää tekstiä sana sanalta. 
Reporanka kirjaa on kirjoitettu nopeasti, 
mutta sen ajatukset vaikuttavat tarkkaan mietityiltä. 
Tykkäsin. Siitäkin huolimatta, että kirja oli ohut. 
Olen tainnut jo kertoa, että pidän paksuista kirjoista ja kirjasarjoista. 
Toivon, että tämä kirja olisi sarjan ensimmäinen. 
Kirja, jonka esipuheessa kiitetään Bilbo Reppulia, ei voi olla huono.

Runohetken jälkeen oli kevyt mieli käydä maitokaupassa. 
Laitoin riisipuurokattilan liedelle. 
Tämä teksti valmistui yhdessä riisipuuron kanssa. 
Aina välillä muistin käydä hämmentämässä kattilaa. 
Pohjia myöten, kuten äiti on opettanut.

”Sanomalehtikeisari venyttää aina lounastaan. Irvistelee pannukahville.” 

Kirjoittaa Ruut Luoto runossa Sanomalehtikeisari. 
Runohetken vuoksi minä venytin lounaani myöhäiselle. 
Pannukahvikin maistuu - mieluiten mutteripannussa keitetty.

Vanhat sanonnat uusiksi

Olin kuuntelemassa kesällä 2014 Peter Vestebackaa.

Hän puhui lahjakkaista lapsista SuomiAreenan keskustelutilaisuudessa. 
Paljon puhuttiin hyvää asiaa. 
Mieleeni jäi erityisesti yksi ajatus.

Vanhat sanonnat pitäisi tehdä nykyaikaiseksi. 
Sellaiseksi että niitä ymmärrettäisiin. 
Ja sellaiseksi, että ne kertoisivat nykyisestä elämästä.

Muistelen, että Peter lupasi aloittaa uudistustyöt. 
Minun silmiini uudistettuja sanontoja ei ole osunut, 
joten päätin "nostaa kissan pöydälle" ja aloittaa. 
Miksi muuten kissa alun perin on nostettu pöydälle? 
Tuleeko sanonta viinan salakuljettajilta? 
Kieltolain aikaan viinakanisteria saatettiin kutsua tiineeksi (pentuja odottavaksi) kissaksi. 
Tokihan sellaisen 'kissan' saattoi nostaa pöydällekin.

"Mies tulee räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta."

Ennen ei ollut väliä, jos ei aina muistanut niistää nenäänsä, 
kunhan ei nauranut tarpeettomasti. 
Nykyisin tärkeää on se, miltä näyttää. 
Pitää olla aina siisti ja huoliteltu, mutta oman tyylin mukaan. 
On myös tärkeää, että jää ihmisten mieleen - hyvässä tai pahassa. 
Koomikoitakin rakastetaan. 
Ja ne pääsevät useammin televisioon kuin ne, 
jotka ovat syntyneet Hamletin rooliin. 
Olisiko uusi sanonta siis - 
"Naurattaja menestyy, muttei ryysyissä kulkija."

"Päivän kestää vaikka aidan vittana."

Olen kuullut tuon sanonan isältäni, ja siitä on tullut yksi lempisanontani. Mutta mitä se tarkoittaa? 
Tällä kerralla ei väännetä asiaa rautalangasta, 
sillä vanhanaikaiseen risuaitaan ei käytetty rautalankaa.
Tiedättehän vanhanaikaiset risuaidat, joita pinta-aidaksikin kutsutaan. 
Aidat, jotka on tehty karsituista nuorista puista (katso kuva). 
Aidan puut sidotaan kiinni toisiinsa tuoreesta, 
noin metrin mittaisesta puun alusta tehdyllä 'narulla'. 
Sitä voidaan sanoa aidan vittaksi.

Huonompikin sidos kesti päivän. 
Hyvät sidokset kestävät vuosikausia.

On vaikea kuvitella tylsempää työtä, kuin olla paikallaan ja kannatella puuta.
Paikallaan pysymisestä tulee hauiksetkin kipeiksi. 
Mutta kyllä sellaistakin työtä voisi tehdä yhden päivän ajan.

Tosin nykyisin monet haluavat tehdä vain sellaisia töitä, jotka ovat hienoja. 
Tai ainakin pitäisi saada paljon palkkaa. 
Lisäksi työssä pitäisi olla tosi kivaa. 
Pitäisikö tämäkin sanonta muuttaa ja sanoa vain:

"Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi liian yksinkertaisiin hommiin."

Ennen kuin aloitetaan muutostyöt, pitää miettiä, 
mitkä sanonnat haluamme säilyttää. 
Kaikkein rakkaimpiin sanontoihin ei ole syytä koskea. 
Ne ovat koskemattomia. 
Minkä sanonnan sinä muuttaisit, minkä säilyttäisit?

Vanhat sanonnat lumoavat

"Maaliskuu jo maata näyttää, tiet tukkii, ojat täyttää"

Näin sanottiin ennen vanhaan Honkajoella. 
Ja niin sanotaan vieläkin. 
Luin nimittäin tämän sanonnan hetki sitten Facebookin Suomen historian ryhmästä.

Tämä sanonta on melko helppo ymmärtää. 
Sanat ovat tuttuja. Vain sana tukkii näyttää oudommalta. 
Miten tiet voivat olla tukossa, jos asfaltti on näkyvillä? 
Sanonta on peräisin ajalta, jolloin tiet olivat kapeita ja huonoja. 
Keväällä lumi sulaa ja routa vaurioittaa tien pohjaa. 
Tiehen syntyy kuoppia ja tien pinta on märkä ja kurainen.

Vanhoissa sanonnoissa on usein vaikeita sanoja.

"Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla"

Pyy on lintu ja linnun paikka on oksalla. Sen ymmärtää kaikki. 
Mutta mikä pivo oli ennen kuin siitä tuli sähköinen lompakko? 
Se oli käsien ja vartalon muodostama tila. 
Hyvä siinä pivossa on pyytä kantaa, jos pyyn sattuu saamaan kiinni. 
Tämä sanonta tuli mieleen viime viikon Aku Ankka –lehdestä. 
Siinä oli yhteen kuvaan piirrettynä lukuisia sanontoja. 
Yhtä niistä en keksinyt.

"Lähti kuin hauki rannasta"

Kalastus ei ole ollut koskaan taitolajini. 
Ei, vaikka myönnän kirjoittaneeni kerran esitelmän talvikalastuksesta. 
Se sitten on mielenkiintoista työtä. 
On vaikea kuvitella, miten kalaverkon saa pingotettua jään alle, jos ei ole itse nähnyt sitä. 
Minä olen pari kertaa katsellut Eurajoella, miten se tapahtuu. 
Se ei ole minun lajini. En ole koskaan viihtynyt jäällä. 
Jää pelottaa, kun ei tunne veden virtauksia, eikä tiedä itse missä jää on heikkoa. 
Jätän talvikalastuksen muiden hoidettavaksi. 
Torilta saa ostaa tuoretta kalaa tarpeeksi.

Jääpuikkoja kuvattuna Kenkäverossa 2008

Jäästä tykkään silloin, kun se roikkuu räystäältä pitkinä jääpuikkoina.
Nekin alkavat olla nykyään harvinaisia. 
Jääpuikkoja syntyy katon reunalle vain, jos talo päästää lämpöä ulos. 
Uudet talot on tehty tiiviiksi eikä jääpuikkoja synny. 
Se on hyvä lämmön kannalta, mutta huono jääpuikkojen kannalta.

Viime viikolla oli Matin päivä. 
Ennen ajateltiin, että Matti heittää kuuman kiven järveen ja jäät alkavat vähitellen sulaa. 
Ulvilassa on sanottu:

"Matti tulee pitkän parran kanssa"

Pitkällä parralla tarkoitettiin tässä yhteydessä räystäällä roikkuvia pitkiä jääpuikkoja. 
Niiden aika alkaa olla nyt. 

* * * * *

Tämä teksti oli niitä harvoja, jotka Satakunnan Kansan blogipalstalla kirvoittivat hieman enemmänkin keskustelua. 

Kirjoittajaa muistutettiin, että jääpuikot eivät ole kenellekään hyvä asia, koska ne ovat hengenvaarallisia. Mikä on totta erityisesti puutalokaupunginosissa keskustojen liepeillä, missä räystäille kertyvä jääpuikko on jalankulkijan pään yläpuolella. 

Katoavaa kansanperinnettä on joka tapauksessa nämä jääpuikot. Ennen wanhaan näitä roikkui melkein kaikilla räystäillä, kun talot falskasivat lämpöä liiankin kanssa. Nykyisin jääpuikkoja saa ihailla enemmän rannoilla ja kallioleikkauksissa. 

Joten varokaahan korkealla olevia jääpuikkoja - ja ihailkaa niitä, jotka ovat lähellä maata. 

Keskustelua syntyi myös itse sanonnoista: Uudempaa sananpartta edusti kravaanareiden juhlavuoden slogan - "Tientukkeena jo 50 vuotta" ja nimiin liittyvät sanonnat kuten Manun illallinen, Jokisen eväät ja enon vene. Esteristä minä en puhu mitään.