Itävaltalainen kirjailija Stefan Zweig (1881-1942) oli itselleni uusi tuttavuus. Törmäsin Shakkitarinaan helmikuussa, ja ihastuin Zweigin tyyliin heti. Onnekseni löysin häneltä useampiakin mielenkiintoisia kirjoja, joista tähän mennessä on suomennettu kymmenisen kirjaa.
Pienellä googlailulla selvisi, että olen kuin olenkin tutustunut Zweigin yhteen tarinaan aiemmin. Zweigin novelli Kirje tuntemattomalta naiselta on nimittäin tarina, josta on tehty Tauno Palon tähdittämä Valkoiset ruusut elokuva, joka sai ensimmäisen jaetun Jussi-palkinnon vuonna 1944. Novelli ilmestyi ensi kertaa Amok kokoelmassa 1922. Valkoisessa ruusussa ihailun kohteena on kirjailija. Samasta novellista myöhemmin tehdyssä amerikkalaisessa elokuvassa on pianisti.
Shakkitarina
Aloitin lukemisen Shakkitarinasta.
Zweig kirjoitti Buenos Airesissa 1942 julkaistua pienoisnovellia maanpaossa vuosina 1938-1941. En tiedä Zweigin shakkitaidoista, mutta ainakaan tämä kirja ei ole omaelämäkerrallinen, sillä Zweig lähti Itävallasta pakoon jo 1934, kun rotuopit olivat vasta leviämässä Saksassa ja Itävallassa, mutta paljon oli hänkin kokenut.
Sattumalta laivamatkalla kaksi shakin mestaria kohtaavat. Molempien aivotoiminta on poikkeuksellista. Toinen on kaikkien tuntema mestari. Toinen on sitä vain omassa päässään.
En ole koskaan oli pelannut tosissani shakkia, vaikka kaksi kertaa olen omistanut pelilaudan ja nappulat. Siirtojen opettelu paperilta ilman osaavaa kaveria tuntui ylivoimaiselta, eikä tuolloin ollut käytössä internetistä löytyviä pelejä, joilla harjoitella.
"Shakin houkutus perustuu pohjimmiltaan yksinomaan siihen, että sen strategiat kehittyvät kaksissa erilaisissa aivoissa erilaisiksi, että kun henkisesti sodassa musta ei tunne valkoisen kulloistakin liikettä ja yrittää koko ajan arvailla ja kuljeskella. Kun taas valkoinen pyrkii ohittamaan ja väistämään mustan salaiset aikomukset."
Kirja julkaistiin 1942 varovaisesti pienellä, 300 kirjan painoksella. Sittemmin siitä on tullut klassikko, joka kiinnostaa intensiivisyydellään nykyisinkin.
Esimerkiksi suomeksi kirja on käännetty kahdesti. Aina Oksalan käännös julkaistiin 1951 ja Maria Wichin vuonna 2017.
Itse luin jälkimmäisen ja se teki todella vaikutuksen. Täydet kolme tähteä ja paras kirja tähän mennessä tänä vuona (luettu 17.2.) 🌟🌟🌟
Matka Neuvostoliittoon
Varasin kirjastosta pari kirjaa, jotta saisin kolme täyteen, mutta en malttanut jäädä odottelemaan niitä, vaan tartuin suoratoistopalvelustani löytämääni saksankieliseen, Zweigin Neuvostoliiton matkasta vuonna 1928 kertovaan Reise nach Russland kirjaan.
Matkalla Zweik osallistui Tolstoi-museon avajaisiin ja tapasi unkarilaisen kirjailija Gogolin, joten matkakertomus kiinnosti.
Noh. Olisi tietty pitänyt muistaa, että Gogol oli kuollut jo kauan sitten... Kyseessä oli Maksim Gorgi, mutta muuten kirja oli ihan luettava 🙃. Gorgi oli tuolloin hiljattain palannut viiden vuoden reissultaan Italiasta ja perin väsynyt pitkästä matkasta, mutta otti kuitenkin vieraan vastaan.
Ihmettelen kyllä kirjan nimeä, sillä vuonna 1928 nimi Neuvostoliitto oli ollut käytössä jo viisi vuotta (Neuvosto-Venäjä vuoteen 1922), joten valtio oli jo tuolloin saksaksi Sowjetunion. Tässä suoratoistopalvelun e-kirjassa on ehkä korjattu nimi nykyiseen muotoon.
Kirja alkaa junamatkalla Itävallasta Moskovaan. Matkaa sinänsä ei valitettavasti kuvata, mutta kerrotaan, että Moskovaan menijöitä (pääsijöitä) oli sillä viikolla vaivaiset 20.
Matka-aikaa Zweig kuvaa enemmänkin ajaksi, jona pitää sopeutua uuteen aika- ja välimatkakäsitykseen. Välimatkoja ei lasketa sadoissa vaan tuhansissa kilometreissä. Zweigin matka oli pitkä, nykyisin lyhin reitti Wienistä Moskovaan autolla on joitain kilometrejä vaille 2000 km ja oletan matkan kestäneen junalla tuolloin kaksi yötä ja yhden päivän. Kolme vuorokautta Zweig mainitsee venäläisittäin pieneksi matkaksi ja 12 tuntia on vain retki. Mainittakoon myös, että Napoleonin aikaan ratsastukseen Pariisista Moskovaan kului Zweigin mukaan 50 päivää.
Tunnin myöhästyminen on ihan korrektia, neljän tunnin keskustelu ystävän kanssa normaalia ja 1,5 tunnin julkinen puhe lyhyt ja oltuaan maassa muutaman päivän ja totuttuaan uuteen aikakäsitykseen, Zweig pohti kannattaako lähteä vähän kauemmas kylään, jos aikaa kyläilyyn on vain 6 päivää.
"Nietcewon" [sillä ei ole väliä] avulla paikalliset ovat oppineet kärsivällisiksi. Hassua, että muistan kuulleeni tuon termin myös kotikylällä lapsena. Lieneekö se peräisin evakoilta, jotka kotikylälläni olivat Kivennavan suunnalta?
Ensivaikutelma Moskovasta on Zweigille kiireinen ja nuhjuinen. Näkymä tuo mieleen Wienin 1919, jolloin ensimmäinen maailmansota oli päättynyt, eikä sodan aikana ollut aikaa ja mahdollisuutta pitää paikkoja tiptop kunnossa.
Lukemalla oppii paljon. Zweig kertoo kuinka tuolloin kirkkoja ja ikoneita puhdistettiin kansan silmiä varten, ja vuosisatojen kynttilöiden noen alta löytyi kirkkaita värejä. Tuttu juttu. Yllätys itselleni oli, että vasta alkuvuodesta kuulemani ateenalaisen Pantheonin temppelien värikkyys oli tuttua jo 100 vuotta sitten. Miksi kukaan ei ollut kertonut minulle sitä aiemmin?
Matkakertomuksesta tulee mieleen jostain syystä aikalaisensa Olavi Paavolainen. Zweig ei kuvaile tekniikan esiinmarssia kuten Paavolainen, mutta tunnistan saman huolellisen tarkkailijan innon Zweigin kuvaillessa Neuvostoliiton erilaista kulttuuria ja kansan intoa taiteita kohtaan.
Teksti on ruostuneellakin kielitaidolla, kääntäjää apuna käyttäenkin kaunista, mutta itse olisin kaivannut enemmän kuvailua. Toisaalta, jos matkailu Neuvostoliitossa oli tuolloin yhtään samaan tapaan säädeltyä kuin Pohjois-Koreassa 1990-luvulla, niin oli hyvä, että edes tuon verran tietoa pystyi jakamaan.
Moskovassa Zweig osallistui yli 6 tuntia kestäneeseen Tolstoi-juhlaan ja Tolstoi-museon avajaisiin. Ennen paluumatkaa hän kävi Tolstoin kotipaikalla ja tutustui Tolstoin tyttären kanssa kotimuseoon, jota Zweig piti hämmästyttävän alkeellisena. Olen itsekin nähnyt siitä kuvia ja todennut itsekin, että Tolstoin "kartano" vastasi omaa länsisuomalaista kartanokäsitystäni yhtä paljon kuin hyvinkin tavallisen näköiset savolaiskartanot, joissa vierailin Mikkelin vuosinani.
Leningradista, nykyiseltä Pietarista jäi mieleeni matkakirjasta, kuinka pääkaupungin siirtäminen Moskovaan pudotti väkimäärän kolmesta miljoonasta 3/4 miljoonaan, ja kuinka 7 kilometriä pitkä ja pariisilaisen Champs- Élyséen levyinen pääkatu, Nevski Prospect lähes humisi tyhjyyttä.
Kirja oli mielenkiintoinen kertomus 1920-luvusta. Kannatti lukea, vaikka saksankieli vähän kangerteleekin harvahkon käytön vuoksi. 🌟🌟
Amok
Kolmas Zweig Amok alkoi vähän sekavasti kuvauksella Napolissa 1912 tapahtuneesta oudosta onnettomuudesta. Kappale oli sen verran outo, että asia selvisi vasta viimeisellä sivulla. Siinä välissä oli hyvä mutta surullinen tarina.
Mies lähti Kalkutasta Eurooppaan Oceania-laivalla. Hän sai viimetipassa paikkalipun, mutta huonon hytin. Niinpä hän vietti yöt kannella katsellen tähtiä, kunnes tapasi toisen matkustajan, joka niin ikään viihtyi yön pimeydessä.
Linnunrataa katselisin minäkin mielelläni...
Amok on kirjan mukaan malaji-kansalla eräänlainen päihtymyksen tila. Mies juo välinpitämättömänä ja yhtäkkiä sekoaa. Tarttuu tikariin ja alkaa juosta.
Ihmiset huutavat Amok Amok, jotta vastaantulijat eivät osuisi seonneen tielle, sillä se johtaisi puukotukseen. Seonnut taltutetaan väkivalloin. Usein jopa ampumalla, koska muuten ei tokene aiheuttamalla vaaraa.
Wikipedia kuvaa tilaa raivoksi tai mielipuolisuudeksi ja vertaa sitä viikinkien berserkkiyteen. Malaijin ohella tätä murhanhimoista juoksua tapahtuu kaikkialla. Ilmiö ei ole onneksi yleinen.
Mies kertoo laivan kannella matkakumppanilleen surullisen tarinansa. Eräänlainen Amok siihenkin liittyy. Kannattaa lukea, ehdottomasti.
Mielenkiintoista. 🌟🌟
Ja pari viikkoa myöhemmin jälleen kävi niin kuin usein ennenkin.
Amok oli käsitteenä ennen kirjan lukemista täysin tuntematon itselleni. Ja sitten törmäsin Agatha Christien kirjassa Ruskeapukuinen mies lauseeseen:
"Pelkänpä, että rouva juoksee amokia."
Amokin juoksemisesta puhutaan myös Christien Neiti Pinkertinin salaisuus kirjassa.
Amok-kirjan lopussa oli Hugo von Hofmannsthalin novelli Bassompierren elämys. Ihmettelin lukiessa miksi juuri se, mutta Zweigin elämäkerrasta luin, että Zweig ja hänen opiskelukumppaninsa ihailivat Hofmannsthalia, joka jo 17-vuotiaana oli julkaissut ensimmäisen näytelmänsä ja siirtynyt palvottujen näytelmäkirjailijoiden kastiin.
