Ei koskaan enää

Tänään on vietetty Auschwitzin vapauttamisen 75-vuotismuistopäivää. Useampikin tuttava on laittanut FaceBook seinälleen kuvia/mietteitä siitä, että tapahtumat eivät saa toistua - Ei koskaan enää!

Näihin toiveisiin on helppo yhtyä, vaikka myönnän pelkääväni, hetkeä, jolloin joku onnistuu sumuttamaan jotain kansaa niin, että vastaavan tyylinen joukkotuho toistuu jollain tapaa.

Ellemme ole valppaina, on tuhon mahdollisuus olemassa. Maailmassa ei onneksi ole ollut tuon jälkeen yhtä tuhoisaa laitosta, mutta erilaiset ihmisryhmät ovat kyllä onnistuneet tuhoamisessa mittavissa määrin ilman laitoksiakin. Näistä esimerkkinä Ruanda 1994. Pakko tunnustaa, että noin 10 vuoden lukemisenkaan jälkeen en ole saanut luettua loppuun Philip Gourevitchin kirjaa Huomenna meidät ja perheemme tapetaan. Ei vaan pysty, ei kykene, vaikka olen useammankin kerran päättänyt, että luen sen.

Koko maailman lukuhaasteeseen lukemistani kirjoista ensimmäisiä oli Tadeusz Borowskin Kotimme Auschwitz.

Ei se mikään kepeä aloitus ollut.

Ennen kuin ihminen on kokenut katastrofaalisen kriisin, ihminen ei kykene sanomaan, onko hän selviytyjä vai lamautuja. Järjestelmällisessä tuhoamisessa ei silti paljon auta, vaikka olisikin tyypiltään selviytyjä, sillä koneisto jyrää läpi kaiken huolimatta yksilön tahdosta, jos niikseen päättää.

Useimmiten kuitenkin aina joku onnistuu selviytymään. Onnistuu kestämään paremmin nälkää ja tauteja. Onnistuu olemaan oikeassa paikassa useammin kuin muut ja väärässä paikassa harvemmin kuin muut.

Ehkä sellaisella ihmisellä on joku sisään rakennettu kyky säilyä hengissä, selviytyä, mutta useimmiten taitaa kuitenkin olla kyse sattumasta ja sen lisäksi rakkaudesta tai hitusesta toivoa.

Maanalaisesta toiminnasta epäilty, ja siksi leirille joutunut runoilija Borowski selviytyi vaikka lukuisat muut kuolivat. Hänelle, kuten monille muillekin selviytyjille itse selviäminen kävi kuitenkin liian isoksi asiaksi. Borowski päätti elämänsä muutamia päiviä esikoisensa syntymän jälkeen.

Auschwitz oli joidenkin koti jonkin aikaa, mutta useimmille se jäi vain lyhyeksi päätepysäkiksi elämän ja kuoleman välillä. Itse en ole Auschwitzissä vielä päässyt käymään. Enkä edes tiedä haluaisinko nähdä kaiken sen hirveyden jättämät muistomerkit, valtavat keot silmälaseja, kenkiä, matkalaukkuja.... ja yllättävää kyllä, valokuvista katsoen koskettavimpana pienoinen vuori partasuteja.

Pari vuotta sitten Puolan matkalla asuimme ihastuttavassa pikkuhuoneistossa vanhan pienkerrostalon kolmannessa kerroksessa. Portaikko oli puinen ja niitä astuessa kuulin selkeästi SS-miesten saappaiden kopinan.

Ei koskaan enää - Nimmermehr.

Yksin saarella

Vietin sunnuntain soffalla unelmoiden aaltojen murtumisen kohinasta Cookinsaarten rantaan.

Sijainti. (Vas. Australia) 

Muutama vuosi sitten etsittiin bloggaajan autiolle saarelle talonmieheksi jonnekin Tyynenmeren pikkusaarelle. Tarkoitus oli houkutella paikalle turisteja.

Muistan miettineeni olisiko minusta asumaan vapaaehtoisesti yksin saarella ja mistä hinnasta olisi. 

Hinta sisältäisi myös ajatuksen kuinka paljon olisin valmis raatamaan ruokani eteen. Olisinko valmis ryöstämään tiiran pesiä tai harppunoimaan kalaa. 

Heräisinkö kukonlaulun aikaan aamulla hoitamaan puutarhaa. 

Kantaisinko illan hämärtyessä satoja litroja vettä nuutuneille kasveille... 

Vai turvottaisinko kuivattuja kasviksia kattilassa ja avaisin tonnikalapurkin.

Yksin olemista en kaihtaisi jos

Useasta saaresta koostuva Suvarivin atolli.
Tomin saari punaisen pisaran yläpuolella. 

saarella olisi toimiva yhteys pelastushelikopteriin, mutta olisinko valmis olemaan yksin niin, että en tietäisi näenkö ihmisiä (lue saanko turvaa) enää tänä vuonna.

Tärkein kysymys on tietysti se, ryhtyisinkö siihen kaikkeen yli viisikymppisenä.

Tuskin. Ja ruuastakin veikkaan, että ilman pakkoa tuskin ryhtyisin munarosvoksi, vaikka tuoretta ruohosipulia olisikin kiva ripotella munakkaalle.

Uusiseelantilainen Tom Neale oli toista maata. Hän oli yli 50-vuotias muuttaessaan ensi kertaa Cookinsaariin kuuluvalle Anchorage saarelle Suvarovin atollille.

Muuttamisesta oli todellakin kyse, sillä muuttokuormassa oli (polkupyörää lukuun ottamatta) Tomin koko omaisuus hopeista teekannua myöten.

Päivät saarella kuluivat arkisten aherrusten puitteissa. Viihdykkeisiin kuului pieni kirjasto, rottien pyydystyksestä vastaavat kissat ja iltatee. Tom oli kuitenkin tyytyväinen.

Hän eli saarella kolmeen otteeseen yhteensä 16 vuotta. Hänen kirjansa Yksinäisen miehen saari kertoo kahdesta ensimmäisestä jaksosta jotka kestivät yhteensä 6 vuotta.

Kolmas jakso kesti 10 vuotta ja päättyi Tomin sairastumiseen. Tuolloin Tom oli käsittääkseni palkattuna saaren valvojana.

Tom Nealen kuoleman jälkeen runsaasta lintukannastaan tunnetusta Suvarovista tehtiin kansallispuisto.

Nykyisin siellä asustaa purjehduskautena kaksi palkattua työntekijää, jotka muiden kirjoittamien blogitekstien mukaan toimivat myös tullivirkailijoina. Tätä kirjoittaessani löysin ainakin kaksi suomalaista purjehtijaa, jotka ovat käyneet saarella tällä vuosituhannella.

Kirja jäi valitettavasti tekijänsä ainoaksi. Olisi ollut mielenkiintoista lukea myös tuosta viimeisestä jaksosta, joka päättyi 1977 Neaven sairastuttua syöpään.

Nautin kirjan lukemisesta niin, että ahmin sen kepeästi yhden sunnuntain aikana. 

Eloon jäämistaistelu on luonnon voimien edessä yksin ollessa samanlaista, olipa valmistautunut tai ei. Siksi olikin hieno vertailla mielessään kirjaa Tom Hanksin tähdittämään Castaway leffaan. Elokuva tuli senkin vuoksi mieleeni, että Neale kykeni pohtimaan terveyttään jo etukäteen, ja mm. poistatti hampaista ne, joista olisi voinut koitua saarella ongelmia.

Raskaasta työstä huolimatta Tom Nealen mieliala oli pääasiassa positiivinen. Kun saarella yksin oleminen ei ollut pakko, oli yksinäisiäkin hetki helpompi elää.

Kirjasin kirjan Porin kaupunginkirjaston lukuhaasteessa kohtaan esikoisteos. Sellainenhan tämäkin oli, vaikka varmasti haasteen tekijät kuvittelivat mielessään uutuusteoksia. 

Joulu Toijalan takana

Minulla oli joululomalla kunnioitettava pino kirjoja, mutta taisin lukea reissussa niistä vain pari. Perinteiseen tapaan olen tänäkin vuonna viettänyt loppiaista kotosalla lueskelen, ja lukupino onkin huvennut hieman.

Yksi

Joulu 2019 oli ruskeahko.
Se sopikin hyvin mustaan
joulun aikaan. 

joulureissussa mukana ollut kirja oli vuonna 1963 painettu pokkari, Tauno Yliruusin Joulu Toijalan takana.

Aloitellessa kirjaa pohdin, olenko lukenut sen sittenkin aiemmin, mutta totesin heti alkutekstien perusteella lukeneenikin saman kirjailijan Rikosetsivien vapaapäivän, josta on tehty myös kuunnelma. Siinä tarinassa oli totisesti yllättävä loppu!, joten odotukset olivat korkealla jo aloittaessa. 

Vapaatuomari, rikoskomisario Viktor Suomisen yksinäinen joulu Helsingissä vaihtuu parin jouluglögin jälkeen maaseutujouluksi entisen opiskelutoverin luona Toijalan takana Raitilassa. 

Vanhan pokkarin paksuja sivuja käännellessä aika kului kuin siivillä. Välillä toki piti pohdiskella kirjassa olleita ajatuksia, kuten vaikka tämä:

"Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin yksinkertaisten ihmisten luulo siitä että muut ovat kiinnostuneita heidän asioistaan." 

Nykyisin tosin tuntuu tosin siltä, että tavallisen ihmisen ei tarvitse olla edes yksinkertainen luullakseen, että muut kiinnittävät huomiota muuhun kuin itseensä. Välillä tuntuu, että ihmiset miettivät koko ajan, mitä muut heistä miettivät. Yleensä huoli on turha. Vaikka toisaalta, vain yhden sanavalmiin ihmisen kiinnostumisella voi nykyisin olla kohtalokkaatkin seuraukset, jos kiinnostuneen ihmisen huomiot lähtevät leviämään somessa. 

Tai tämä: "Annan sivistys oli sitä itsestäänselvää hienostunutta lajia, jota ei voi hankkia mistään kouluista vaan jonka voi antaa vain kotikasvatus."

Viime vuosikymmeninä kotikasvatus on jäänyt monissa perheissä vähemmälle, kun monet vanhemmat ovat kuvitelleet koulun ja päiväkodin opetusten riittävän. Ihan kaikkeen peruskoulu ei riitä. Todellisen herrasmiehen tunnistan kyllä, kun sellaisen tapaan.

Kirjan edetessä tuttuuden tunne säilyi, mutta viimeistään loppuratkaisu vahvisti, että en ollut  lukenut kirjaa aiemmin.

Tuollaisen lopun kyllä muistaisin!

Tuttuus johtui ehkä siitä, että kirjasta tuli jotenkin tunne, että kirjailija halusi kirjoittaa tarinasta näytelmän/kuunnelman. Se ei ollut mitenkään huono asia, vaan sulavoitti tarinan etenemistä mukavasti, niin että parisataa sivua oli luettu ennen kuin olin tiristänyt teekannusta viimeisenkin pisaran Tallinnasta ostamaani joulu teetä.

Yllättävä loppuratkaisu sai kirjan tuntumaan vieläkin paremmalta kuin Rikosetsivien vapaapäivä.

Näin kului loppiainen lukupinoni viimeisen joulu kirjan kanssa mukavasti. Vielä on aamuun asti aikaa miettiä josko riisun joulun pois nyt vai jätänkö sen tehtävän Nuutin-päivään.

Edit. Yliruusi on tunnettu ja palkittu näytelmäkirjailija, joten ei ehkä ollut ihme, että minulle tuli mieleen kirjasta kuunnelma/näytelmä.

Väriä elämään

Tänään oli taas niin puhuttelevia värejä taivaanrannalla auringon laskiessa, että sielu lepäsi. Musteen siniset sävyt taivaalla on niin mun juttu.

Siinä katsellessa tuli mieleen värihaaste, jonka näin joku päivä, ja aloin miettiä, mitä värejä missäkin kuussa voisi odottaa.

näkeväni...

...Eikä aikaakaan, kun jonkinlainen lista oli valmiina.

Tammi = Harmaalla taitetut sävyt
Helmi = Vaalean punainen
Maalis = Ruskean/mullan sävyt
Huhti = Keltainen
Touko = Vaalean vihreät sävyt
Kesä = Sininen
Heinä = Punainen
Elo = Hopea (hopeinen kuu luo...)
Syys = Loppukesän vihreät sävyt
Loka = Oranssi/oranssin keltainen
Marras = Syklaamin punainen/lila
Joulu = Tumma havun vihreä

Auschwitzin tatuoija Kadotettujen kahvilassa

Loppu vuoden lukupinostani löytyi pitkästä aikaa pari toisen maailmansodan ajoista kertovaa tarinaa.

Aloitin ja myös lopetin näiden lukemisen Max Mannerin kirjalla Kadotettujen kahvila. Siinä välissä luin Heather Morrisin Auschwitzin tatuoijan ja totuuden nimessä noin 50 muutakin kirjaa.

Kadotettujen kahvila

imaisi heti mukaansa wieniläiseen kahvilaan. Kahvilan omistaja on juutalainen ja hänen tyttärensä Kathrine hyörii kahvilassa auttelemassa isäänsä kun koululta ja muilta kiireiltä ehtii.

Syttyy sota ja tietäähän sen, että hyvin tässä ei käy... Katherine säilyy kuitenkin vaaroista hengissä kerta toisensa jälkeen. Osaksi hyvällä tuurilla, osaksi auttajien turvin: auttajien, joilla useimmilla on auttamisen pontimena myös vahva halu saada jotain etua myös itselleen.

Luin alun ahmimalla, mutta jämähdin pariisilaiseen taloon, jossa oltiin viihdytetty miehiä jo useamman vuosikymmenen ajan. Katherine vietti talossa lukuisia kuukausia, mutta oma vierailuni jäi pariin-kolmeen. Vaikka päätarina 1930-1940-luvuilta imaisi mukaansa, niin nykypäivän tarina ei niinkään. Pakko myöntää, että vieroksun usein kirjoja, joissa on ajallisia takaumia tai kuten tässä, sivupolkuja nykyisyyteen.

Koska itse tarina oli kuitenkin mukaansa tempaava, päätin ottaa kirjan joululomalle mukaan, ja tulihan se sitten luettua... Tosin aloitin lukemisen vasta 1.1., koska jostain syystä jouluna en lukenut kovinkaan paljon.

Vieläkään en innostunut nykypäivän osuudesta, mutta kirjan sain luettua. Edelleen olin ihastunut menneeseen tarinaan, mutta nykypäivän osuus jäi oudoksi, vaikka selkeni sekin loppua kohti.

Auschwitzin tatuoija

oli toista maata eli etenin nopeasti maaliin.

En juuri koskaan lue arvosteluita etukäteen, kun ne niin usein spoilaavat tarinaa liikaa. Kun sitten kirjan luettuani törmäsin useampaankin kritiikkiin, joissa oltiin kaipaavinaan tarinaan lisää juonenkäänteitä, hämmästyin.

Kirjahan on elämäkerrallinen tarina... Romaaneissa voi olla pilvin pimein juonenkäänteitä, mutta elämäkerrallisissa romaaneissa pitää mielestäni pysyä siinä, mitä kertoja on kokenut.

Toki kritiikkiä on tullut myös siitä, että tarinan faktoja ei ole tarkistettu tarpeeksi ja asiat eivät siksi ole oikein (toisenlaisiakin kommentteja olen lukenut). Tähän ei itselläni ole juuri kommentoitavaa. Eli en saanut kirjoittajaa kiinni virheistä, mutta ehkä niitä oli. Itse olen lukenut natsi-Saksaa koskevia sotakirjoja vain muutaman sitten lukioajan (ja 1980-luvun alun), itse asiassa yhtäkkiä ei tule mieleen vuosilta 1985-2018 kuin Kotimme Auschwitz ja HhHH, vaikka toki jotain muutakin olen saattanut lukea.

Itse siis pidin kirjasta. Tarina kulki mukavasti eteenpäin, vaikka tämäkään elämäntarina ei ollut kevyt. Kirja oli kirjoitettu niin, että tarina ei tullut uniin, vaikka myönnän, että harvoin mikään tulee. Viimeksi sellainen kirja oli argentiinalainen dystopia Rotukarja.

Kirjasta on tulossa ilmeisesti heti alkuvuodesta televisiosarja ja tammikuussa ilmestynee myös kirjan päähenkilön, Lalen, vankitoveri Cilkasta kertova kirja. Sekin Heather Morrisin käsialaa.

Sota on hirveä asia, mutta on lohdullista aina välissä lukea tarinoita, joissa sota kaiken tuhon keskellä myös saattaa yhteen ihmisiä. Lale Sokolov ja hänen rakastettunsa Gita elivät vahvasti yhdessä Gitan kuolemaan saakka.

Jokken kirjanurkassa on Rauhan lukuhaaste, jossa pitää lukea ja kirjoittaa blogiteksti toista maailmansotaa käsittelevistä kirjoista, ja sellainenhan tämäkin teksti oli. Toinen maailmansota päättyi 75-vuotta sitten, joten siksi Rauhan haaste.