Rakastan lokakuita, niissä on kunnon lataus

En tiedä, mistä mieleen juolahti otsikoksi Kari Levolan jostain nuortenkirjasta joskus mieleeni jäänyt lause. Mutta tottahan se on: lokakuissa on latausta vaikka mihinkä.

Sitaatti jostain Levolan kirjasta

Viime viikonlopun täysikuu ja pimeät illat innosti lukemaan runoja. Lukupinosta löysin muutamia kotimaisia runokirjoja ja niiden kanssa oli hyvä aloittaa.

En tiedä, mikä modernissa miesrunoudessa tai äijärunoudessa viehättää, mutta jostain syystä kirjastorepusta löytyy useimmiten juuri sellaista, jos ylipäätäännrunoja löytyy.

Nyt pinosta porilaisten  Pauli Karmalan Kuutamopeuran ja Ville Lindgrenin Muuttumattomien ohella myös yksi helsinkiläinen teos, joka ei kuitenkaan ole Jenni Haukiota, vaan tällä kertaa modernia kansanrunoutta, jota alunperin ei ole kirjoitettu runoksi, vaan Vauva-lehden yleisöosaston seinäkirjoitukseksi. Kyseessä on kirja nimeltä Kalevauvala : kansanrunoutta keskustelupalstoilta, jonka ovat työstäneet Aapo Niininen ja Kimmo Numminen 2018.

Lokakuun runovalinnat

Olen lukenut Karmalan aiemmat 4 runokirjaa ja tätä uusinta olen välillä suorastaan odottanutkin. Edellinen runokirja Ukko on vuodelta 2014. Taisi olla kolmisen vuotta sitten Porin Kirjaston yö -tapahtumassa, kun Karmala totesi, että uutta kirjaa ei ole tulossa sen syksyn markkinoille, eikä ehkä muutenkaan ihan lähiaikoina. Hyvää tietysti kannattaakin odottaa.

Muistelen lukeneeni nuorempana jostain psykologian kirjasta, että aika menee nopeiten nelikymppisenä, ja uskon luovien ihmisten kärsivän tästä eniten. Lapset ja perhe-elämä vievät aikaa, työkin haukkaa osansa tai sen hakeminen. Runojen sisällöstä voisi päätellä, että näin on Karmalankin kohdalla.

Monet kirjan runot kertovat lasten kasvattamisesta ja siitä, miten elämä on löytänyt uomansa. Runon Lavian kajo (s.7) säkein sanoen:

   ...Eiliset pelit on pelattu,
              harmaat parrankarvat eivät tästä vähene....

Perheen ohella kuutamopeura, (mikä ihastuttava näky ikkunasta katsottuna yli aamu-usvaisen pellon), vilahtelee muutamassa runossa niin, että jäin miettimän mikä eläin itselleni voisi olla se, joka vilahtelisi omissa runoissani eniten. Tulin siihen tulokseen, että se olisi linnut (lajia nimeämättä mutta poislukien joutsen) tai ajovaloissa juokseva jänis. Muut eläimet eivät tulleet mieleen.

Myönnän. Hieman erilainen sielunmaisema syntyy peurasta, joka seisoo maailmaa kuulostellen kuutamossa kuutamossa kenties hennon aamu-usvan keskellä läheisellä pellolla ja ajovaloissa juoksevasta, järkensä hetkeksi menettäneestä jäniksestä, mutta se vain osoittaa, kumpi meistä on äijärunoilija ja kumpi kirjoittaa historiikkeja.

Äijärunoudessa parasta on se, että runo avautuu nopeasti. Pari lukukertaa riittää, vaikka pidempi miettiminen voisikin tuottaa uusia tasoja.

Ville Lindgrenin runo-kuvateos edustaa erilaista näkökulmaa. Siinä missä Karmalan rakkaus on syventynyt arjesta ja Grandiosan säkeen mukaan (s.13):

    ...Ja saa pakaste-Grandiosankin 
    tuntumaan rakkaudella paistetuksi.

on Lindgrenin rakkaus nuori, tuore ja kupliva:

    Kasvata pehmeä nurmi
    ehkä hänen jalanjälkensä jäävät juuri tähän...

kuten sanotaan runossa Olet saapunut kohteeseen.

Rakkaudesta ja parisuhteesta puhutaan Kalevauvalassakin, myös niistä hetkistä, jotka eivät aina mene putkeen. Vakavistakin asioista puhutaan, mutta kuten yleisöpalstoilla niin usein nykyään jollain tapaa alkanut tarina saa uuden käänteen joko vahingossa tai sitten tahallaan provosoiden.

Runossa Keski-ikä (s. 36-37), aloitetaan ajatuksella, kuinka vähän keski-ikäistä on olla 50 v. ja kiivetä Kilimanjarolle. Joidenkin mielestä se nimenomaan on keski-ikäistä (pienellä yleiskunnon kohotuksella onnistuisin vuorelle kiivenneiden tuttavieni mukaan siinä luultavasti minäkin, sillä loivarinteinen 5.895 m korkea Kilimanjaro ei ole mikään Mount Everest, vaikka korkea vuori onkin).

    ...Olen keski-ikäinen läskiäiti
    ja aion lähteä kattoon Rammsteinia
    ei oikein jari sillanpäät uppoa
    ja tangoa en osaa...

Runon lopussa todetaan, että ennen pelotti se, että tulee keski-ikäiseksi, nykyään se, ettei tajua olevansa sitä.

Itselläni tuota ongelmaa ei ole ollut, sillä lukioni psykologian kirjan mukaan keski-ikä alkaa 25 vuotiaana, kiipesitpä Kilimanjarolle tai et ja kuuntelitpa sitten Sillanpäätä tai Rammsteinia. Itse tosin en ole nähnyt siinäkään ristiriitaa, mutta minähän olen ollut keski-ikäinen 25 vuotiaasta lähtien, joten minulla ei ole siitä komplekseja.

Kalevauvalaa en suosittele luettavaksi ruuhkabussissa, jos nolostuu helposti nauraessaan itsekseen. Joidenkin runojen säkeet yllättävät yhtäkkiä, kuten vaikka runo Kuorsaava kissa. Runossa pohditaan miten saa kissan kuorsaamisen loppumaan. Joku on ollut sitä mieltä, että kissan kuorsaaminen johtuu väärästä ruokinnasta. Asiaa pohditaan puolin ja toisin kunnes runon viimeisessä säkeessä:

    Nyt alkoi kiinnostaa.
    Kerrotko tarkemmin, 
    niin syötän miehenikin oikein.

Kalevauvala on miesten kokoama, ja vaikka suurin osa runojen säkeistä lienee nuorten naisen kirjoittamia, kuten Vauva.fi keskustelupalstalla yleensäkin, niin valmiit runot osuvat äijärunojen ytimeen. Simppeliä tekstiä, josta ei välttämättä tarvitse etsiä uutta syvyyttä ja metaforia.

Kirjaston kirjojen välistä löytyy väliin muiden jättämiä kirjanmerkkejä. Sokerina pohjalla tarjoilen lopuksi Kalevauvalan välistä loytämäni mietteen:

Löytö kirjan välistä

Galbraith-Ibsen 1:1

Odotin kovasti sopivaa aikaa kuunnella Robert Galbraithin (oikealta nimeltä J.K. Rowling) Valkoinen kuolema -kirjan. Vihdoin sekin aika koitti.

Käsiin saatuna kirja osoittautui enemmänkin kyllä vihreäksi jättiläiseksi kuin valkoiseksi kääpiöksi, jolla nimellä sitä aluksi virheellisesti kutsuin. Siitä osoituksena kirjan vihertävä kansi ja lähes 700 sivuun yltävä sivumäärä. Lisää järkälemäisyyttä kirjaan tuo runsaat sitaatit Henrik Ibsenin Rosmersholm näytelmästä, jotka antavat uudenlaista potkua itse tekstille, ja itseni tapauksessa myös nosti lukumäärää 100 sivulla.

Sitaatit olivat osin hyvinkin osuvia, ja ehkä juuri siksi kesti pitkään, ennen kuin tajusin, että ne kaikki olivat yhdestä näytelmästä.

No, tuo pieni epätarkkuus on itselläni hyvin yleistä äänikirjojen kanssa, joten ei huolta eikä hämminkiä tälläkään kerralla. Tämän kirjan kohdalla kyllä syytän huonosta huomioinnistani myös sitä, että juoni imaisi totaalisesti mukaansa heti alkumetreiltä.

Aloitin Robin Ellacotin ja Cormoran Striken elämistä kertovan dekkarisarjan lukemisen välittömästi, kun ensimmäinen osa, Käen kutsu julkaistiin äänikirjana (2013). Ihastuin. Silkkiäistoukka osoittautui myös loistavaksi kirjaksi, mutta sarjan kolmas osa, Pahan polku ei jostain syystä sytyttänyt kuten sarjan muut osat. Siksi vähän jännitinkin, miten käy neljännen osan kuuntelun kanssa, mutta turhaan jännitin. Hyvin kävi, vaikka kesken kirjan kuuntelun olikin miltei mahdotonta nukkua ja jossain välissä väsytti armottomasti.

Rosmersholm löytyy
Valituista draamoista.

Kirjassa oli tarinaan lisäsyvyyttä tuovien Rosmersholm sitaattien ohella lukuisia eri sivujuonia, joihin äänikirjan kuuntelija olisi voinut eksyä, ellei kirjailija olisi saanut pidettyä koko palettia hanskassa. Galbrait onnistui siinä kyllä mainiosti.

Robinin ja Cormoranin tarinat etenivät omalla tavallaan yhdessä ja erikseen. Sen ohella ratkaistiin taideväärennöksiä ja murhia, jotka veivät yksityisetsivät niin kartanomiljööseen maaseudulle kuin hämäriin lähiökuppiloihin.

Robin pääsi vihdoin kokeilemaan toden teolla naamiointikykyjään parlamentin käytävillä ja vasemmistoradikaalien yhteisössä. Paljon muutakin kirjaan mahtui, mutta edes kuunneltuna se ei tuntunut yhtään sekavalta. Kentis Ibsen sitaatit toimivat automaattisesti ajatusten ohjaajina uuteen asiaan, mene ja tiedä.
 

Olen nähnyt vuosien varrella muutamia Ibsenin näytelmiä, mutta Rosmersholm on vielä näkemättä.

Näytelmän taustalla on tarinat Rosmersholmin valkoisesta hevosta (kuolemasta) ja kartanon lapsista, jotka eivät koskaan naura.

Herra Rosmerin puoliso on hiljattain tehnyt henkilökohtaisen päätöksen ja päättänyt elämänsä. Rosmer on eronnut kirkkoherran virastaan ja asustaa ainakin näennäisen siveästi kartanoa yhdessä kuolleen vaimonsa seuraneidin ja talon kodinhoitajan kanssa. Kartanossa vierailee rehtori ja kuolleen vaimon veli, jotka tuovat lisäinformaatiota talon asukkaille.

Kaiken kaikkiaan Rosmersholm on traaginen näytelmä naisesta ja miehestä, jotka päätyvät tekemään traagisen ratkaisun. Dramaattisesti. Ja näennäisesti melko vähin puhein.

Kirjojen tarinat ovat näyttävät ensialkuun täysin erilaisilta, mutta molemmissa on runsaasti samoja elementtejä.

Yhtäläisyydet selviävät parhaiten lukemalla molemmat kirjat. Esimerkiksi kummassakin kirjassa taustavaikuttajana on aateliston moraali, perhesalaisuudet, itsemurha ja sen sallima tila muille suhteille, sanomalehtiin painetut tekstit, ääriliikkeeseen liittyminen, jääminen paikoilleen sen vuoksi, että joku muu on maksanut asioista paljon ja loppujen lopuksi myös insesti.

Mielenkiintoinen kokonnaisuus siis kaiken kaikkiaan ja vahva suositus molempien kirjojen lukemiselle.

Huono idea ei ole lukea myös Catulluksen Laulujen kirjaa tai uudempaa käännöstä Kaikki runous.

Catullus. Katkelma runosta 37, mitä ei taittu ajaa takaa
Galbraithin kirjassa, vaikka muista runoista olikin puhetta.

Itse lainasin edellisen, mutta pakko myöntää, että kirja jäi tällä kerralla vain selailun ja sieltä täältä lueskelun asteele.

Catullus oli ensimmäinen roomalainen runoilija, joka kirjoitti rakkauteen liittyvästä hellyydestä joka käsitti myös hellyyden samaa sukupuolta kohtaan ja joihinkin runoihin viitataan siis Valkoinen kuolema -kirjassa.  Kuten oheinen tekstikatkelma osoittaa, teksti on sangen suorasukaista tämän päivän lukijan silmille ja korville... mistä tulikin mieleeni, että kirja olisi hauska kuunnella vaikkapa Timo Koivusalon lukemana.

Itse pidän kovasti kirjoista, jossa viitataan muihin, paljon vanhempiin kirjoihin, mutta vain jos oikea kirja käy kyllin selvästi esille tekstistä tai viitteistä. Mielestäni on mukavaa etsiä lisätietoja
1. siksi, että ne yleensä syventävät lukukokemusta kuten tässä Rosmersholmin lukeminen syvensi
2. vähentävät kestoharmitustani siitä, että koulussa ei aikanaan luettu klassikoita tai edes annettu lukulistaa kirjoista, jotka kaikkien sivistyneiden ihmisten tulisi lukea.

Sing-sing-Singapore

Aasian matkailuni on jäänyt päiväretkeen Istanbulin Aasian puoleiseen kaupunginosaan, mutta onneksi kirjojen kanssa voi tehdä vaikka minkälaisia soffareissuja.

Tänä vuonna olen suorittanut useampaakin kirjahaastetta joista eksoottisin on ollut Perkeet haaste, missä rikotaan omien kirjamakujen rajoja monellakin tapaa. Itse olen kokenut sen pelkästään positiiviseksi asiaksi.

Haastelistalla tuotti eniten päänvaivaa lukea kymmenes tai sitä suurempi osa mitä tahansa kirjasarjaa, josta ei ole lukenut yhtään osaa aiemmin. Minähän olen pitkien sarjojen ystävä, joten montaa sellaista ei kirjastosta löytyvästä kirjasarjoja luettelevasta kirjasta löytynyt. Koko kirjassa sellaisia sarjoja oli vain kolme, joista valitsin brittiläisen Adam Hallin (oikealta nimeltään Elleston Trevor) dekkarisarjan. Vuonna 1988 kirjoitettu Surmantanssi Singaporessa oli sarjan 12 osa ja valitsin tämän nimenomaisen osan siksi, että siihen mennessä en ollut lukenut koskaan yhtään kirjaa Singaporesta.
 
Pokkarin kannessa mainostetaan kirjan sisältävän ylittämätöntä korkeajännitystä ja sen olevan vakoilukirjojen valioita. Kenties niin olikin, mutta korkeajännitys ja vakoilukirjat eivät ole niitä dekkareita jotka ensimmäisenä kannan kotiini, joten lukukokemus ei ehkä sen vuoksi ollut tämän vuoden top-10 kokemuksia. Silti en voi sanoa, että kirja olisi ollut huonoinkaan tänä vuonna lukemani kirja, sillä silläkin oli hetkensä.

Teetä ja surmantanssia

Lukemista olisi varmasti helpottanut se, että olisi lukenut ne 11 muuta kirjaa, jotka oli kirjoitettu ennen tätä ja siten tuntenut päähenkilön ja kirjailijan tavan kirjoittaa jo entuudestaan. Melko hyvin solahdin kuitenkin tekstin imuun ja itse seikkailuun, jossa vakoiltiin, lennettiin, ammuttiin ja seikkailtiin, kuten vakoilukirjoissa yleensä on tapana.

Itselleni kirjan parasta antia olivat kuitenkin (edellä mainituista syistä) pienet yksityiskohdat, kuten teen juominen:

Hän keskeytti, kun valkotakkinen hovimestari toi ison hopeisen teetarjottimen. Prinssi kohotti teekannun kantta ja nuuhkaisi- 
-Lapsang Souchong - kai se kelpaa herroille?
Minä nojauduin taaksepäin ja seurasin seremoniaa. Venäläisetkö Indo-Kiinassa? Siihen en ollut osannut varautua. 
Ja sitten lopuksi tämä, herra Jordan. Kun nyt Laosin ja Kamputsean kapinalliset saavat jatkuvasti lisää aseita, nuo maat alkavat olla sisällissodan partaalla. Normaalitilanteessa tämä olisi toki hyvä asia: me tuskin pitäisimme kommunistien kaatumista pahana. Mutta kukaan ei kykene ennustamaan millaiseen verenvuodatukseen se johtaisi, tai missä määrin Neuvostoliiton vaikutus Indo-Kiinassa kasvaisi. Saako olla sokeria?
-Ei kiitos. (Pokkarin sivu 34)


Tarina jatkuu keskusteluna, toisen kupin tarjoamista ei kirjassa mainittu, vaikka Lapsang Souchong tee onkin sangen maukasta.  Tosin sitäkään ei mainittu kirjassa.

Kirja oli siis Elleston Trevorin Adam Hall -nimellä kirjoitetun dekkarisarjan osa numero 12, mutta kaiken kaikkiaan Trevor oli tuolloin julkaissut jo noin 90 kirjaa ja näytelmää. Sangen tuottoisa kirjailija, sanoisin.

Loppujen lopuksi kirjan pääpaino ei ollut kovinkaan paljon Singaporessa joten täydellisyydentavoittelija minussa vaati lisää ja lisäähän se saikin, kun kuuntelin äänikirjana Kevin Kwanin Ökyrikkaat aasialaiset.

Jos Hallin 1988-luvun dekkarissa nautitaan teetä prinssin kanssa, mutta muutoin eletään enemmänkin keskiluokkaisen ihmisen elämää, niin Ökyrikkaat aasialaiset kirjassa asetelma on päin vastoin. Ökyrikkaat hengailevat päähenkilö Rachelin kanssa aina välillä myös keskiluokkaisemmissa paikoissa, mutta muuten vedetään kyllä rahankäyttö-övereitä läpi koko kirjan.

Tavallista keskiluokkaista amerikkalaista elämää viettänyt kollegani, taloustieteilijä Rachel tapaa mukavan, niin ikään aasialaiset juuret omaavan nuoren miehen, joka kutsuu parin vuoden seurustelun jälkeen Rachelin kesälomalle Singaporeen ja samalla parhaan ystävänsä häihin.

Jos Rachelin poikaystävä Nick olikin Amerikassa tavallinen historian professori, niin jo lentokentällä Nickistä sukeutuu mies toisesta maailmasta. Lento Tyynen valtameren yli tehdään sviitissä ja yhtäkkiä näyttää siltä, että myös Rachel pääsee osalliseksi hieman erilaiseen talouden pitoon, mitä on kotimaassaan tottunut.

Tutustuin kymmenisen vuotta sitten J.R.Wardin Mustan tikarin veljeskunta -sarjan innoittamana Marc Jacobin miesten pukuihin ja yleisemminkin eurooppalaiseen houte couture -muotiin. Nyt lukiessani ökyrikkaiden elämästä, oli pakko googletella millaisen Lanvinin mekon voisi saada syysjuhliin 7.000 eurolla (vedin vähän aitaa matalaksi ja oletin, että tuossa hintaluokassa on se ja sama, onko kyseessä eurot vai dollarit. Tätä kirjoittaessani 7.000 dollaria on 6.360 euroa, mutta mitä tuo pieni erotus, 640 euroa on rikkaille....). Malliston koot loppuvat onneksi numeroon 44 (yllättävän iso sekin), joten minun ei tarvitse yhtään olla katkera siitä, että mekot eivät ole omaan budjettiini sopivia. Kirjan Rachel sai kuitenkin sellaisen mekon ystävättäreltään lahjaksi tuosta noin vaan. Kaiken muun ohessa.

Tiedän, että maailmassa on oikeastikin ökyrikkaita, mutta kyllähän se vähän pistää ihmetyttämään millaiseksi maailma on mennyt viime vuosikymmeninä, kun ihan vaan verkkokaupastakin voi hankkia 7.000 € mekkon yhtä sesonkia varten. Aiemmin mekkoa piti lentää hakemaan Pariisista. Tuossa hintaluokassa olisi voinut valita kahdesta mekosta. Yllättävää kyllä, Lanvinin syksyn 2019 mallistossa näkyy olevan keskiössä mekot, jotka ovat kuin huivista solmmittuja; kevyitä, mutta tumman syksyisiä sävyiltään.  

Toisaalta yksi 7.000 € mekko ei merkitse tuossa porukassa juuri mitään. Kun rahaa on, sitä voidaan käyttää. Eräskin Nickin tuttava ostaa tuosta noin vaan korvakorut (joista ei edes pidä), hinnalla, millä saa noin 70 neliön kerrostaloasunnon Eirasta. Rahankäytön muuttumisen vuoksi kirja sopiikin mukavasti Marttojen lukuhaasteen kohtaan Kirja jossa rahaa on niukalti tai yhtäkkiä runsain määrin.

Kun unohtaa rahankäyttö-överit, niin kirja oli kelpoa luettavaa ja yllätyin itsekin, kuinka tykkäsin siitä, vaikka en juuri koskaan lue pelkästään romanttisia kirjoja.

Kirajassa eletään maailmassa joka on tosi kaukana omastani, mutta silti:
kuinka samanlaisia ihmisten ongelmat ovat, olivatpa he sitten köyhiä tai rikkaita!

Kuten olen ennenkin kirjoja lukiessani havainnut, niin ihmisten väliset suhteet ja suhdeongelmat säilyvät samoina sosioekonomisesta asemasta ja aikakaudesta huolimatta. Toki pientä pintasäätöä on esimerkiksi siinä, voiko puolison valita itse vai suorittaako valinnan joku muu taho jne., mutta yhtä kaikki, ihmiset etsivät toisiaan, rakastuvat, saavat lapsia, pettävät... olipa aika ja sosioekonominen status mitä tahansa.

Francoise Sagan aikanaan tiivisti asian ytimen oivallisesti yhteen lentävään lauseeseen:

Raha ei tee ketään onnelliseksi, mutta itken mieluummin Jaguarissa kuin linja-autossa.

...ja se onkin mielestäni syy, miksi rikkautta tavoitellaan. Ei tietenkään Jaguarin vuoksi, vaan siksi, että elämä on siedettävämpää, kun voi kuitenkin hädänkin keskellä aina valita, itkeekö bussissa vai luksusautossa. Me tavikset pystymme harvoin valitsemaan.

Tykkäsin siis itse tarinasta, mutta kirjan parasta antia oli sen sisältämä runsas tietomäärä. Monessa kohtaa nousi vesi kielelle kun puhuttiin herkullisista aasialaisista ruokalajeista. Kirjassa esiteltiin aasialaisia ruokia ja historiaa mukavasti tarinan lomassa tyylillä, josta pidin. Kuuntelin kirjan, mutta mielessä kävi, että ruokajuttuja ja aasialaisia sanontoja ajatellen olisi kiva selata myös tavallista kirjaa, jolloin ne jäisivät paremmin mieleen. 

Kirjasta on tehty kuulemma myös elokuva. Sen voisi kyllä katsoa jonain viikonloppuna. Ehkä sieltä sitten selviäisi sekin, missä päin Singaporea Nickin tuleva perintötalo oikeasti sijaitsee. Mielessäni sijoitin sen keltaisen nuolen osoittamaan paikkaan. Siellä olisi sopivasti neliökilometrin verran rakentamatonta maata.

Tuohon metsikköön kuvittelin mielessäni Nickin isoäidin talon.