Elokuvaneuvoksen kynästä

Kaupallinen yhteistyö. Sain kirjan tekijöiltä (kavereiltani) painotuoreena lahjaksi. Itselleni on vaikea sanoa onko tämä nyt sitten kaupallista yhteistyötä, koska en (vielä) tee kaupallisia juttuja eikä mitään toiveita esitetty puolin eikä toisin. Kaiketi tämä sitten on. Ainakin mainostan tässä tuttavani kirjaa.

***

Kävin julkkareissa Porin kirjastossa. Julkkareissa on aina kiva käydä ja käynkin aina, kun osuu kohdalle ja sopii kalenteriin, oli sitten kyseessä mikä kirja tahansa. Tännekin olen kirjoittanut mm. parista omakustanteisesta runokirjasta ja Arttu Tuomisen uutuuksista. Taisin kirjoittaa joskus myös Semmoista ja Tommoisistakin. Niihin julkksreihin eksyin sattumalta. 

Rami Nummi ja Hanna Dahlroos esittelivät toimittamassa kirjaa Elokuvaneuvoksen kynästä : Elokuvakritiikejä vuosilta 1976-1993. 

Itse sain kirjan painotuoreena ystävänpäivän tienoilla. Oli innostava lukea todellisten elokuvien rakastajien toimittama kirja Kari Uusitalon elokuvakritiikeistä. 

Kritiikkien ohella kirjassa on myös Rami Nummen tekemä haastattelu Kari Uusitalosta. 

Uusitalo on asunut nuorena Merikarvialla ja opiskellut Porissa, joten hänellä oli suhde Poriin. Siksi oli mainio idea kirjoittaa tämä kirja juuri Porissa. 

Nummi kertoi intonsa Kari Uusitaloa kohtaan lähteneen Mitä missä milloin 1983 -kirjasta. Siitä löytyi mm. 55 suomalaista merkittävää elokuvaa ja esittely Tauno Palosta Uusitalon kirjoittamana. 

Kun Nummi mainitsi Tauno Palon muistin itsekin lukeneeni saman kirjan ja esittelyn. Sain itsekin tuohon aikaan MMM kirjoja joululahjaksi. Toisin kuin Nummi, minä en innostunut elokuvista, vaan yhä enemmän kemiasta. Palohan oli ammatiltaan kemisti. 

Niin erilaisia kimmokkeita voi saada eri kirjoista! Itsestäni ei silti tullut kemistiä, mutta sain kyllä opiskeluoikeuden geologiaa lukemaan Turkuun. En mennyt, vaan lähdin Pohjois-Karjalaan lukemaan ekonomiaa. 

Dahlroosin into suomalaisiin elokuviin lähti vähän aiemmin niin ikään Mitä missä milloin kirjasta. Kirja oli vuoden 1981 kirja. Sen Tulitikkuja lainaamassa tekstiä en muista, vaikka olen senkin kirjan lukenut kannesta kanteen aikanaan. Silloin oli niin vähän lukemista, että luin kaiken mitä käsiini sain. 

12-vuotiaana Dahlroos löysi naapurin vintiltä ison pinon Hyvinkään sanomia. Sitten löytyi Kino-lehti ja kirjaston Suomen filmografia -kirjat. Niistä Uusitalon kieli ja elokuvien esittely tuli tutuksi. 

Kaikilla ei 1980-luvulla ollut mahdollisuutta nähdä elokuvia. Hyvin tehtyjen kritiikkien ansiosta elokuvat  tulivat tutuiksi ja jäivät elämään mielessä. Tässä kohden voisi jopa käyttää erään italialaisen ohjaajan sanontaa: 

"Miksi tehdä taideteos, kun sen voi kuvitella paljon paremmin." 

Dahlroos kehui erityisesti Uusitalon kieltä. Hänen suosikkinsa on kritiikki Jäniksen vuodesta, mikä onkin mainio kirja, en muista nähneeni elokuvaa koskaan kokonaisuudessaan). Nummi kehui Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan kritiikkiä. Molemmat löytyvät kirjasta.

Porilaisen Visa Mäkisen Mitäs me sankarit oli Uusitalon mielestä paras Mäkisen elokuva. Myös se arvostelu on päässyt kirjaan, totta kai. 

Tuottoisan kriitikon tekstejä on niin paljon, että karsintaa piti tehdä paljon. Urakka oli iso, mutta toisaalta, ihan kaikkia tekstejä ei ollut helposti saatavilla, kun entisen naapurin Hyvinkään sanomatkin jäi 1980-luvulle.

Tämä oli ensimmäinen lukemani elokuva-kritiikejä pursuava kirja. Tarkemmin muistellen taisi olla ensimmäinen kirjani, missä on ylipäätään mikään kritiikki pääosissa. 

Tämän lajin kirjoja on kuulemma niukalti Suomessa. Aiemmin Helmivyö kustantamo on tehnyt kirjan Tapani Maskulan kritiikeistä. Sen ja Jörn Donnerin kritiikkien lisäksi on tehty kirja vain parin henkilön kritiikeistä. 

Maskulan tiedän kritiikkejä kirjoittaneen (kävin Maskula näyttelyssä Turun pääkirjastossa ja opin kaikenlaista joku vuosi sitten, no ennen korona-breikkejä, joten yli viisi vuotta sitten), mutta olen kuvitellut Donnerin vain tehneen elokuvia itse. Toisaalta se ei ole yllätys tuotteliaalta mieheltä, joka on mm. tehtaillut aikanaan epävirallisen Suomen ennätyksen eri oppiaineiden approbatureiden lukemisessa. 

Kirjan kansikuva on Aarne Tarkaksen elokuvasta Älä Nuolaise, joka on yksi Uusitalon lempielokuvista. Elokuvassa voitetaan lottovoitto, mutta siinä käy toisella tapaa huonosti kuin isän serkun lottovoitossa (joka hupeni huomaamatta). Mutta ei spoilata elokuvaa. Katsokaa itse. Tai lukekaa Uusitalon kritiikki siitä.

Kirjaan on päätynyt myös tekijöiden lempielokuvia, esimerkiksi Härmästä poikia kymmenen -elokuvan kritiikki.

Oli pakko kysyä tekijöiltä, pitävätkö he samoista elokuvista kuin Uusitalo. Itse esimerkiksi olin aikanaan Jukka Kajava kanssa samoilla linjoilla. Jos Kajava kehui, tykkäsin itsekin. Toisin päin asia ei välttämättä toiminut. 

Nummi sanoi tykkäävänsä samoista elokuvista mistä Uusitalokin, mutta toisaalta hän suurena melodraama ystävänä tykkää myös niistä, mistä enemmän realistisilla linjoilla oleva Uusitalo ei. 

Kirjan lukemisesta oli jo sen verran aikaa, että en enää muistanut itse lukuprosessiani. Niinpä yllätyin, kuinka paljon lukuvinkkejä olin itselleni merkinnyt kirjaan (onneksi oli oma kirja mihin merkitä). Esimerkiksi Juurakon Hulda -elokuvakritiikin marginaaliin olen kirjoittanut isolla Sääksämäki. Veikkaan, että jossain vaiheessa tulee Sääksmäki-päivityskin julkaistua, mutta sitä en ole vielä aloittanut. Bongasin kirjasta myös Hilja Valtosen kirjan Päivä perijättärenä, jota en ole vielä lukenut. Se kirja on Markan tähden -elokuvan taustalla. 

Jos kirjasta jotain kehitettävää etsii, niin itse jäin kaipaamaan vain hakemistoa, mistä olisi voinut aakkosjärjestyksessä etsiä elokuvien nimiä (monessa kritiikissä mainitaan muitakin elokuvia kuin se, mistä kritiikki on tehty) ja ehdottomasti myös elokuvien ohjaajia. Näin kirjaa olisi helpompi käyttää käsikirjana television vieressä. 

Kirja oli itselleni mielenkiintoinen kahdella tapaa. Ensiksikin oli nuo antoisat kirjavinkit ja paikkakuntamaininnat, joita on vaikea löytää yhtäkkiä, jos tietoa kaipaa. Toiseksi pidän vanhoista elokuvista, koska niissä harvoin puhutaan niin, ettei siitä saa selvää. Tosin taustamusiikki on joissain vanhoissa jännittävissä kohdissa melkoisen raivostuttava. Monet kirjan elokuvista onkin tullut nähtyä vuosien saatossa kuin itsestään, vaikka en koskaan avaa itse televisiota elokuvan vuoksi, ellei kyseessä ole geokätköön liittyvä elokuva. Vanhempien luona elokuvia tulee nähtyä ihan riittävästi. Kotona keskityn lukemiseen.  

Kirjoja tehdään kulttuurityönä rakkaudesta lajiin. Niinpä ei ole ihme, että: 

Uusi kirja on jo suunnitteilla. 

Dekkarimatka maailman ympäri -lukuhaaste

Vuosi alkoi mukavasti dekkareiden voimin masilmanympärimatkalla. Luin reilu 20 dekkaria, mutta pientä päänvaivaa tuotti löytää sitä varten eri maata, jotka sopivat haasteeseen. Halusin itse todellakin lukea jokaisen kirjan eri maasta. Itse haaste ei siihen veloittanut. Näin sain mukavasti parikymmentä maata heti vuoden alkuun. Jumitan kuitenkin jonnekin pidemmäksi aikaa vuoden varrella.

Luin kirjat siinä järjestyksessä, kun niitä keksin. Pientä ongelmaa tuotti se, että olen viime vuosina pyrkinyt lukemaan mahdollisimman monesta maasta. Esimerkiksi luin syksyllä slovakialainen dekkarin. Fiksumpi olisi säästänyt... Jemmassa ei ollut oikein yhtään dekkaria Australian, Botswanan ja Intian lisäksi. Niitäkin oli säästellyt päiviin, jolloin en keksi mitä lukisin.

1. Suomi Murhan sävel -dekkariantologia on odottanut lukemista sen verran pitkään, että aloitin siitä. Tykkään kuunnella novelleja yksi kerrallaan, mutta en juuri välitä niiden lukemisesta. Yleensä kaksi ensimmäistä tuntuu tosi hyvältä, sen jälkeen intoni loppuu. Niin kävi nytkin. 

2. Norja Jørgen Jægeriltä luin kaikki neljä kirjaa, jotka löysin. Haasteeseen laitoin Kuoleman sinfonian, missä kuuluisa kapelimestarikin on vaarassa. 

3. Islanti Seppo Mustaluodon ja Tjörvi Einarssonin Hylkeen metsästäjä alkaa niin ikään uuden sarjan jota aion seurata jatkossakin. Siinä suomalaispoliisi lähtee Islantiin auttamaan tutkimuksissa.

4. Usa Fredric Brownin amerikkalainen Syntipukin yö oli pitkästä aikaa dekkari, joka ei kiehtonut yhtään. Luin kuitenkin sitkeästi loppuun. Kirja oli liian amerikkalainen minun makuuni.

5. Kolumbia Simone Buchholzin Hotel Cartagenassa yhtyi kaksi ei-Kirsi ystävällistä kirjallisuusmaata: Saksa ja Kolumbia. Edes kannen kiehtova Ananas ei viekotellut. Onneksi pääsi pois nopeasti vilvoittelemaan tunteita.

6. Etelämanner sopikin erinomaisesti vilvoitteluun. Siellä oli kylmä. Clive Cusserin seurassa meno on sen verran kiivasta ja varusteet hyvät, ettei tullut liian kylmä. Jäätikön uhka oli kirjan nimi, ja siinä pahis on jonkinlainen ilmastohyvis. Ainakin omasta mielestään.

7. Australia Sitten lämpimämpään ilmastoon. Tammikuussa Australiassa on kesä. Jane Harperin Falk-sarjaa olen lukenut pari aiemmin. Nyt oli vuorossa kolmas osa Ulkopuoliset. Nautin kuten edellisessäkin.

8. Kiina Mietin luenko aasialaisen kirjan Kiinasta vai Japanista, valitsin käärmeen vuoden kunniaksi Robert van Gulikin ja tuomari Deen. Yksi kaksi kolme kuolema oli kirja. Kirjassa on tosi huonoa säätä, ja ilmoja pidellessä Dee ratkaisee rikoksen. Ei ollut ehkä paras lukemani Gulik, mutta kelpo kirja. 

9. Intia Vaseem Khanin Kuolema koittaa keskiyöllä kirjan lukemista olen jo odotellut. Nyt oli sopiva aika. Nautin. Kovasti odotan tälle jatkoa, toivottavasti tulee pian. 

11. Botswana Intiasta lennähdin Botswanaan. Muita dekkareita ei kavereiden kanssa keksitty koko mantereelta. Siis sellaisia joita en ole lukenut. Varmaan joku W. Smithin jännäri olisi ollut, mutta niissä ei varsinaisesti juuri ratkotavrikoksia. Mma Ramotswe tutkii : Laiskanlinnan laulu on Alexander McCall Smithin viime vuonna julkaistu kirja. Pari edellistä on ollut vähän tasapaksuja, mutta tästä tykkäsin taas paljon. 

11. Togo oli tämän haasteen todellinen yllätys. Aluksi kirjasin kirjan Liberian, mutta loppujen lopuksi Liberiasta ei juuri ollut muuta mainintaa kuin jossain kirjan esittelyssäkin mainittu poikkeaminen. Togossa Susikoski katseli kokonaisen päivän verran nähtävyyksiä taksin ikkunasta. Kirja oli Mauri Sariolan Susikoski Päiväntasaajalla, ja olen kuullut sen joskus kuunnelmana, mutta kirja oli mielestäni parempi. 

12. Vatikaani Michael Dibdinin dekkareissa Salaseura Aurelio Zen ratkoo rikoksia eri puolilla Italiaa. Nyt hän oli Roomassa ja joutui tutkimaan murhaa Vatikaanissa. 

13. Portugal Anu Patrakan uusi dekkarisarjat Porton poliisiaseman väestä on odottanut lukemista jo kahden kirjan verran. Luin molemmat. Kiusaaja sopi paremmin haasteen kohtaan.Ison tähden olisi voinut antaa tällekin, mutta päätin jakaa vain kolme ja ne meni jo.

14. Englanti Luin ainakin neljä murhakirjaa Englannista. Kaarina Griffithsin kirjoja oli jemmassa kolme. Tähän kohtaan sopi Meren syliin. 

15. Tanska Lone Theils oli luonnollinen valinta Tanskasta. Uusi sarja vaikuttaa aiempaakin paremmalta. Kirjan nimi on 87 sekuntia. Sen verran ihminen jaksaa pidätellä hengitystään veden alla ennen kuin tulee paniikki.

16. Ruotsi Reissun isoimmaksi pettymykseksi osoittautui Jenny Rognebyn Leona Kortit on jaettu. Ei ollut mun sarja tämä, ei. 

Suomi Kunnon matkalla on alku ja loppu, joten lisätään tähän Mauri Sariolan dekkarin Minä, Olavi Susikoski. Se on tullut äänikirja palvelussani useamman kuukauden ajan tyrkyllä joka välissä, joten kuuntelin sen pois. Olen kuunnellut tarinan aiemmin kuunnelmana, mutta loppuratkaisua en muistanut. Myös Risto Juhanin Virta ottaa omansa oli hyvä dekkari, mutta ei sekään sopinut haasteeseen.

Haasteen valmistuttua poikkesin vielä Belgiassa kuuntelemassa TrueCrimeä panttivankina olemisesta Sabine Dardennen tositarina 80 päivää Belgian hirviön vankina. Ihan hirveä tarina se oli, mutta tyttö selvisi hengissä ja tolkuissaan ja kirja oli hyvin kirjoitettu. 

Olisi ollut kiva suorittaa lukuprojekti samassa järjestyksessä kuin olisin suorittanut oikeankin maailmanympärimatkan, mutta huomasin haasteen aivan liian myöhään. Tähän kirjasin matkan siinä järjestyksessä kuin olisin sen lentänyt. Kartalla tuo kyllä näyttää hassulta, kun ajattelin, että Etelämantereelta lähdetään länteen tai jopa etelään eikä itään, kuten tässä tasokarttakuvassa...  maapallohan on pyöreä. 

Viime vuonna kun yritin aloittaa BookCrossing -haasteen ohjeilla maailmanympärimatkaa millä vaan kirjoilla (en siis edes yrittänyt löytää BookCrossing-kirjoja). Siinä haasteessa piti kulkea maasta naapurimaahan. Vain pakolliset veden ylitykset sallittiin, jos se oli pakko. 

Se matkani tyssäsi lopulta siihen, kun tajusin, että olisi olisi pitänyt valita

* hirveä etukäteissuunnittelu tai

* edetä hitaasti sitä mukaan kun kirja löytyy. 

Reissu jäi lopulta neljän Pohjoismaan mittaiseksi minikierrokseksi: Suomi, Norja, Ruotsi, Tanska ja Suomi. 

Mutta dekkarihaaste oli kiva. Ehkä ensi vuonna uudestaan etukäteen reittiä harkiten. Pitää oikein tutkia tarkemmin lento/laivareittejä karttapallon kanssa. Ihan liian harvoin tulee se otettua esille lukuprojektien kanssa. 

Kiitokset haasteesta @kirjanii

Lehmien kanssa evakkomatkalla

Noin 30 vuotta sitten kuulin marttatuttavaltani, kuinka hän oli 14-vuotiaana kävellyt toisen tytön kanssa parin talon lehmien kanssa Karjalasta Savo-Karjalaan. En enää muista, millä paikkakunnalla he olivat vihdoin saaneet lehmät junaan ja päässeet Porin maalaiskuntaan. Kävelymatkan aikana tyttöjä ei ollut pääsetty taloihin nukkumaan, vaan he olivat joutuneet yöpymään talleissa tai salaa ladoissa. 

Muistan, kuinka ajatus siitä, että tuon ikäiset tytöt saivat tuollaisen kohtelun satutti. Edelleen se tuntuu huutavalta vääryydeltä. 

Tytöt selvisivät iloisen ja elämänmyönteisen luonteensa vuoksi. Silloin se oli ollut myös vähän kuin seikkailu, mutta mitä kaikkea matkalla olisi voinut sattua. Matkaa oli kuitenkin muutama sata kilometriä. He seurasivat junarataa, ja aina välissä oli tullut vastaan evakoille tarkoitettuja muonituspaikkojakin, mutta pääasiallinen ravinto oli ollut lehmistä saatava maito ja repussa olleet eväät. Kovin paljon he eivät olleet saaneet vaihdettua maitoa esimerkiksi leipään, jota maalaistaloissa varmasti olisi ollut. 

Niin mielelläni oleisin pistänyt tähän jonkun kuvan lapsuuden kodin lehmistä, mutta sellaista ei ole. 

Maaliskuun lukupiirissä aiheena on Rosa Liksom. 

Minulla on pitkään ollut suunnitteilla Väylän lukeminen ja nyt siihen oli loistava tilaisuus. Kirjan kannessa väylällä lukee: Meitä kaikkia yhisti yksi asia, olima tien päälä ja kuljima kohti länttä.

Väylässä tyhjennetään jatkosodan loppuessa Lappi asukkaista ennen kuin saksalaissotilaiden karkoitus maastamme alkoi. Eletään syyskuuta 1944. Työkyvyttömän väestön siirto aloitettiiin 2.9. takaa lähtöpäivää en äänikirjasta havainnut, mutta ilmoista päätellen se ei ollut ihan syyskuun alkua. 

Lueskelin myös Brita-Kaisa Välimaan pro gradu -työtä "Miehet lähti rintamalle ja me lähettiin karjan kansa Ruotsiin" -Lapin sodan naisevakkojen kokemukset evakkoajasta ja Ruotsista. Gradu löytyy netistä PDF:nä ja se on vuodelta 2022. Kirjaa varten on tehty 12 haastattelua karjan kanssa evakoitujen kanssa.

Tutkimuksessa kerrottiin, että ensin evakuoitiin vanhukset, lapset, heidän hoitajansa, sairaat ja raskaana olevat. Toisessa vaiheessa evakuoitiin karja ja sen hoitajat. Väylässä lähtö oli samaan aikaan, mutta niin varmasti jouduttiin tekemään kun hallittua kuntien evakuoinnin porrastusta ei aina pystytty noudattamaan. Jo kesän aikana lähtijöitä oli ollut pari tuhatta. Elo-syyskuun vaihteessa lähdettiin isolla porukalla. Lapin väestöstä evakuoitiin 74%, sekä Ruotsiin, että etelämmäs Suomeen. 

Kirjassa kaksii tyttöä ja 13-vuotiaan kertojan nuori veli kävelevät lehmien kanssa Ruotsiin. Lapin sodan päätyttyä tyttö ja lehmät palaavat takaisin kotikylälle. Ruotsiin kävelytettiin Lapista muutama kymmenen tuhatta lehmää. Etelää kohti kulkin noin 8000 lehmää. Pienemmät eläimet lahdattiin ennen lähtöä. 

Entisenä Emäntäkoulun käyneenä, ja rehuopin laskut kiitettävästi suorittaneena maalaistyttönä mietin, että miten ihmeessä Ruotsi pystyi ruokkimaan tuollaisen määrän lehmiä yhtäkkiä. Ainakin Väylässä kerrottiin lehmien lihoneen matkarasituksen aikana laitumansa kilot talven aikana. Jostain piti löytyä paljon ylimääräistä heinää!

Evakunointiohjeiden mukaan karjan ja tavaran evakuointi oli sotilaisviranomaisten tehtävä, mutta käytännössä karja jäi nuorten tyttöjen ja poikien kontolle. Osa karjan saattajista oli myös nuoria, lapsettomia naisia, kuten Sanna-Leena Knuutilan kirjassa, josta enemmän jutun loppupuolella. 

Matkaan lähdettiin Väylässä niin myöhään, että perässä tuli sitten jo saksalaisia, jotka räjäyttelivät siltoja. 

Kuuntelin kirjan äänikirjana ja Anna Saksman oli tornionjokilaakson murteelle lukijana loistava. 

Olen kuunnellut jonkun muunkin Pohjois-Suomeen sijoittuvan kirjan hänen lukemanaan ja jotenkin hänen äänensä toimii todella hyvin pohjoisten murteiden kanssa. Etukäteen olin kuullut, että kirjassa on meän-kieltä, mutta pakko todeta, että en erota sitä muista alueen murteista. Joka tapauksessa nautin kielestä. Ehkä tuo olisi itse lukien ollut haastavampaa. Lukupiirissä muut kertoivat, että aluksi murteen lukeminen oli haastavaa, mutta siihen kuulemma tottui nopeasti. Kuultuna Liskomin kieli eli kuin viimeistä päivää, tai kuin elämän kevättä... miten sen sitten ottaa. 

Saima leirintäkäskyn... ootima Marttaa... molin patikoinu... en pystyny syöhmään... tallustelin tunnista toiseen....

Ruotsissa tyttö oli talvisydämen ilman lehmiä, kun hän etsi äitinsä, mutta muuten lehmät kulkivat mukana koko kirjan. Välillä lehmien saattajia oli enemmänkin, välillä vähemmän. Perille löydettiin aina. 

Matkalla lehmät laihtuivat, mutta talven aikana pulskistuivat takaisin. Ei ole lehmiä tarkoitettu kävelemään kilometrikaupalla päivittäin. Sorkkien kestävyyttä ajatellen lehmien päivittäinen kävelymatka oli valtion antamien ohjeiden mukaan korkeintaan 15-20 kilometriä. Väylässäkin yhden lehmän sorkkiin tulee vaurioita menomatkalla. Paluumatkalla kiirettä oli vähemmän, jos vain malttoi kävellä hitaammin. Kotiin päin kun on aina kepeämpää kulkea kuin kotoa pois. 

Välimaan mukaan lehmiä ohjeistettiin kuljettamaan 60-100 lehmän ryhmissä ja niille katsottiin etukäteen laidunpaikat yöksi. En tiedä, miten oli Karjalasta lähteneiden kanssa. Tuttavani kertoi, että hän ja toinen tyttö kuljettivat vain kahden talon lehmiä, mutta emme puhuneet määrästä. Isoja taloja oli sielläkin. Väylässäkin kertojan perheellä lehmiä oli nimistä päätellen useampi, mutta en laskenut montako. 

Rovaniemeltä rajalle oli matkaa 100 kilometriä, joten aikaakin kului useampia päiviä. Väylä-kirjassa lähtöpaikka lieni lähempänä rajaa. Välimaan gradussa kerrotaan, että kauempaa evakuoidut kuljetettiin moottoriajoneuvoilla tai junalla, jos sellaisia oli vapaana sotilaiden siirtelyltä. Rajaa lähellä olevat kävelivät. Väylä-kirjan kuntaa ei mainittu, mutta matkaa rajalle ei kovin montaa päivää ollut. 

"Omin avuin ylimenopaikalle liikkumisesta tuli rasittavaa karjaa jalkaisin kuljettaville karjanhoitajille sekä myöhemmin evakuoiduille Tornionjokivarren kuntien asukkaille."

Sen verran maalaistyttö olen joskus ollut, että kateeksi ei käynyt lehmien kanssa kävely yhtään. En tiedä, miten paljon helpompaa lehmien kuljetus olisi, jos niihin olisi hoitosuhde, mutta aika pääkköjä elukoita ne lapsuuden lehmät olivat, kun niitä yritti ajaa muualle kuin navettaan lypsylle. Sinne ne tulivat mielellään, kun tissejä pakotti maito. Monesti olen ajatellut, että ei minusta olisi ollut lehmipaimeneksi, onneksi sitäkään ei ole tarvinnut kokeilla. Tosin paimenet varmasti oppivat miten lehmät ajattelevat toisin kuin tällainen lukutoukka.  

Väylässä, kuten myös Välimaan tutkimuksessa kerrotaan, kuinka lehmä palasi pelästyttyään kodin lähitienoilla omaan navettaan. Molemmissa tapauksissa toinen lähtö onnistui. 

Lehmä oli perheille tärkeä eläin. Se eli pitkään ja sitä täytyi hoitaa päivittäin. Siihen syntyi kiintymys kuten miehille hevosiin. Niinpä monet vasikoista lehmäksi naudan kasvattaneet tytöt olivat voimakkaasti lehmiensä puolella. Lehmä oli ystävä, jonka tappamista ei hyväksytty. Näin se tuntui olevan kirjassakin. 

Sorkkansa vioittaneelle lehmälle etsitään hoitajaa, piikkilankaan raapeutuneet tissit hoidetaan tervalla ja lehmän poikimista odotellaan porukalla, vaikka evakkomatkalla oltiinkin. 

Rajan ylitys tapahtui lautalla, kuten monet matkan aikanaa tekivätkin. Lehmät eivät olleet innoissaan lautalle menosta, vaan enemmänkin peloissaan, mutta tutun hoitajan rauhoittelemana lastauskin onnistui paremmin. 

Vaikka kulku lehmien kanssa oli raskasta, niin Ruotsin puolella evakossa tilanne lehmien kanssa oli parempi. Ilman eläimiä tulleet majoitettiin usein myös leireille. Eläinten kanssa tulleet saivat takuuvarmasti kotimajoituksen. Välimaan mukaan: 

"Kaikki pidemmän aikaa evakossa olleet, jotka majoittuivat lehmien kanssa, päätyivät yksityismajoitukseen."

Myös Väylän tyttö päätyi yksityismajoitukseen, mutta hän lähti kuitenkin etsimään äitiään, joka oli raskaana. 

Vuoden alussa luin Sanna-Leena Knuuttilan selkokirjan Jäätyneet tiet, missä nuori tyttö kävelytti lehmiä kohti etelää. Evakkoon päädyttiin Kauhajoelle. Siinä kirjassa yksi lehmistä jouduttiin lopettamaan, sillä se ei selvinnyt matkan rasituksista. 

Yritin etsiä muitakin lehmän kanssa kulkukertomuksia. Muutaman löysinkin:  

• V. Erkkilä ja P. Iivari Jätetyt kodit, tulotut sillat. 
• Matti Helelän Karjalasta Karunaan - Anttalaisten evakkomatkat ja sotavuodet.
• Lassi Rämö Takaisin Karjalaan -kirjassa palataan Muolaan 1942 keväällä. 
• Osmo Heinosen Evakkotaival-kirjassa lehmät pääsevät junalla Rantasalmen asemalle. 
• Minna Kettusen Jaetun maan lapset kertoo Salmin evakoiden matkasta Lapinlahden Alapitkän kylään. Itsekin olen Alapitkässä poikennut. Salmilaisten karja on komeaa ayshire-rotua, joten perillä lehmät aiheuttavat myös kateutta. 
• Evakoista ja karjasta kerttova sarjakuvaromaani Kannas on Hanneriina Moisseisen käsialaa. 

Yksikään noista ei ollut se, jonka muistan lukeneeni. Tätä viimeistellessäni kaipaamani teos tuli mieleeni. Se on Merja Mäen Ennen lintuja, jonka luin pari vuotta sitten. Kirjassa tyttö pakenee raskaana olevan kälynsä kanssa kävellen kahden lehmän ja hevosen kanssa Sortavalasta suuntana Pohjanmaa. 

Miesten viikko 24.3. Gabriel

Gabriel, tule takaisin! Tuo huurahdus on ensimmäisiä mitä tulee mieleen Gabrielistä, vaikka tunnen minä ne enkeliveljeksetkin: Mikael, Rafael ja Gabriel. Nimipäivää viettää Gabriel, Kaapo, Kaappo ja Kaapro, paria jälkimmäistä en ole koskaan tavannut, eikä Kaapokaan kovin tuttu ole, mutta Gabrielin tiesin takuuvarmaksi. Kolumbialainen nobelisti on kirjoittanut useammankin kirjan, jota en vielä ole lukenut.

Valitsin päivän kirjaksi Gabriel Garcia-Márquezin kirjan Rojumyrsky. Kun aloin lukea kirjaa, mielessä oli vielä viime vuoden mainio lukukokemus kirjasta Haaksirikko. 

Rojumyrsky on kirjailijan esikoisteos vuodelta 1955. Nimestä tulee itselleni mieleen kaikki se muoviroju, mitä merissä nykyään velloo, mutta tässä ollaan pienessä, kuvitteellisessa Macondon kylässä keskellä kolumbialaista viidakkoa. Samaan kylään sijoittuu myös Sadan vuoden yksinäisyys, mutta sitä kirjaa en ole vielä kyennyt aloittamaan. Myös joissain muissa Garcia-Márquezin kirjoissa kylä esiintyy. 

Kirjan tapahtumapäivänä on 12.9.1928, jolloin kylään tullut, everstin taloon asettunut tohtori haudataan. Kirjassa on äänessä eversti, hänen tyttärensä ja lapsenlapsi. 

Tässä kirjassa eletään kuulemma aikaa Sadan vuoden yksinäisyyden jälkeen, kun banaanifirmasta on jäljellä vain rojua. 

Mielenkiintoinen viikko oli tämäkin miesten viikko. Muistelen, että 1990-luvulla miesten viikkoja oli useampia, saas nähdä, löydänkö enää kolmatta. 

Miesten viikko 23.3. Akseli

Yksi viikon helpoimmista nimistä oli Akseli, josta tiesin löytäväni kirjan varmasti. Hirveän montaa vaihtoehtoa ei tästäkään kuitenkaan tullut vastaan. 

Akseli Kallen-Gallela Kallela kirja : Iltapuhdelmia. Nimensä mukaan kirjassa on tarinoita, joita on parasta lukea ääneen, kuten tarinoita ennenkin kerrottiin tai luettiin. Niin luki myös appiukkoni äidilleen ja vaimolleen näiden tehdessä käsitöitä iltaisin sotien jälkeen. 

Kirjaa kannattaa myös selailla fyysisestikin, sillä siinä on kauniita kuvia. 

Kirja on syntynyt Gallen-Kallelan seniorivuosina, kun hän tarinoi takkatulen äärellä kertomuksia ja mietteitään. Niitä kirjoitti uulemma muistiin kääntäjä Martti Raitio pikakirjoituksella. 

Opin kirjasta mm. sen että Gallen-Kallelan maalatessa Poika ja varis -teosta, kuvan poika yrittää osua suolalla variksen pyrstöön, jotta variksesta tulisi kesy.

Monta muutakin taulujen taustatietoa näistä jutelmista selvisi.

Miesten viikko 22.3. Victor

Kuten on jo tullut todettua, vaikeita nimiä kirjailijoiksi on tämän viikon nimipäiväsankarit. Tänään nimipäivää viettävät Vihtori ja Viktor. Vaihtoehtokalentereista löytyy Victor ja muut kirjoitusasut, sekä Vito ja Vikki. Yhden Vikkin olen tuntenyt lapsena. Harvinainen nimi se oli silloinkin. 

Päivän kirjaksi valitsin fantasiaa Aurinkokuninkaan hovista. Kirja on Victor Dixen Pimeyden hovi, ja se on sarjan 1. osa.

Ensimmäisessä osassa nuori nainen pääsee/joutuu aurinkokuninkaan kouluun, jossa kasvatetaan hovikelpoisia aatelisia ihmisiä. Neito ei ole aatelista syntyperää, vaan ottaa sen roolin itselleen. 

Kirjassa Aurinkokuningas Ludvig XIV:stä on tullut vampyyri 1700-luvulla. Muitakin vampyyreitä on, mutta hän oli ensimmäinen. Kirjan vampyyrit metsästävät kyllä ihmisiäkin, mutta pääasiassa he juovat heille kymmenyksinä maksettavasta kuukausittaisesta verestä, jonka jokaisen ei-aatelisen täytyy maksaa. 

Koulutuksen kuluessa neito oppii tärkeitä hovitaitoja kuten nokkelaa keskustelua, ratsastamista, lepakkojen hoitoa, verenlaskemista ei-aatelisista jne. 

Aion kuunnella sarjan muutkin osat, mutta sarja aiheutti itselleni yhtä vähän intohimoa kuin aikanaan Nälkäpeli: kiva sarja, mutta jotkut toiset ovat kiehtoneet enemmän. 

Miesten viikko 21.3. Pentti

Tämänkertaisen miesten viikon puolivälissä kohtaamme Pentin. Päivälle löytyikin Penttejä suorastaan tulvimalla. Linkola, Saaritsa, Saarikoski ja Kirstilä tulivat oitis mieleeni. Eikä Kouria, Haanpäätä tai porilaista Jokistakaan tarvinnut kauaa miettiä. Myös Pentti Siimeksen elämäkerta tuli mieleen, mutta sen olen lukenut. Nykyään on yhä vähemmän nimipäiviä, jolloin nimipäivää viettää vain yksin nimi, Pentti on yksi sellaisista. Vaihtoehtokalenterista löytyy mm. Pena ja Peltsi.

Maaliskuisen Kirja-Monopoli -pelini noppa osoitti heti ensimmäisenä päivänä aiheeseen ihmissuhteet, joten päivän kirjailijaksi valikoitui itselleni muuten kuin nimenä tuntematon Pentti Holappa (1927-2017) ja kirjaksi jo nimen perusteella erilaisia ihmissuhteita käsittelevä Miehen suudelma : Kirjailijan muistelmia. 

Kun huomasin, että sitä ei vielä löytynyt äänikirjana, valitsin tälle päivälle Holapan itsensä lukeman Elävänä Bulevardilla. 

Holappa voitti Finlandia-palkinnon 1998 kirjalla Ystävän muotokuva, mitä en ole lukenut, kuten en aiemmin muutakaan Holappaa. 

Miehen suudelma -kirjasta selviää, miten pelkällä kansakoulu pohjalla voi nousta kulttuuriministeriksi. Holappa teki nuorena miehenä juurakonhuldat. Hän opiskeli juoksupoikana ja kirjavarastonhoitajana aktiivisesti kansalaisopistossa Tampereella ja Helsingissä.

Luin loppujen lopuksi vielä kolmannenkin Holapan kirjan, runokirjan Rumpukalvolla. En ole ihan varma tykkäsinkö runoista. Runojen poljento oli kiva, mutta ei ehkä ihan minulle kirjoitettu.

Lukemistani kolmesta kirjasta pidin eniten Miehen suudelmasta... jälleen elämäkerta, jonka päähenkilö oli ennen kirjaa minulle täysi mysteeri. 

Ps. Tänään on liputuspäivä ja juhlimme Maailman metsäpäivää (YK). Metsä on hyvä paikka kuunnella myös runoja, joten eikun Holappaa kehiin.