Vaimoni on toista maata

Facebookin muistoja tältä päivältä vuosien varrelta on kerrassaan mainio asia. Olen saanut viikon sisällä itseni kahdesti kiinni siitä, että en muistanut, mitä tapahtui marraskuussa 2011. Se nyt ei sinänsä ole ihme, sillä työyhteisöni eli YTeisen jälkeistä loppusuoraa ja sattuneista syistä vietimme sillä työpaikalla viimeistä joulua vol 2. Se ensimmäinenkin vuotta aiemmin rasitti. Kulttuuria ehdin näemmä silti harrastaa.

Muutama päivä sitten muistot kertoivat että olin ollut Ateneumissa ikimuistoisessa näyttelyssä. Olen vuosikausia kuvitellut, että jätin sen väliin, mutta koska en ole koskaan päivityksessäni valehdellut olleeni muualla missä olen, niin uskottava on. 

Tasan 13 vuotta sitten olin tänään päivällä puhujakeikalla Savonlinnassa ja illalla teatterissa katsomassa Vaimoni on toista maata. Jostain syystä muistan sen puhujakeikan kyllä oikein hyvin. Valokuvasta muistan ruokailunikin teatterin jälkeen.

Olen kuvitellut muistavani kaikki näytelmät, joita olen nähnyt livenä, mutta tämä eibkyllä ole jättänyt mitään kunnon muistijälkeä. Tällä kertaa pistän tuon silloisen stressin piikkiin, mutta huolestun, jos niin tapahtuu muidenkin vuosien osalta. 

Kävin yhdistyksen kanssa kesällä 2023 katsomassa tuon näytelmän Porissa Kirjurin kesäteatterissa. 

Jotain tuttua siinä tuntui olevan, mutta mieleni kellot kilkatti 1980-1990-luvun Tampereelle, missä näin tuolloin monta samantyylistä farssia Esko Roineen tähdittämänä. Mikkeli ei tullut mieleen, vaikka siellä ja Lahdessa näin mikkelinvuosinani melkein kaikki suuren näyttämön kappaleet. 

No. Pakko olla itselle armollinen. 

Porissa pääosissa oli Joonas Nordman, Maria Kuusiluoma, Mika Muranen ja Jenny Kokander. Näytelmässä vanhempi pariskunta kutsuu kylään nuoremman pariskunnan, isäntäpari kuvittelee nuoremman naisen ulkomaalaiseksi ja farssien tapaan siitä syntyy melkoinen (parisuhde) soppa. Vanhalla parilla on ongelmansa, nuoremmalla omansa.

Itse nautin näkemistäni, sillä oma kauan sitten päättynyt parisuhde ei katselua häirinnyt. Kaverilla meni enemmän tunteisiin. Väliaika tarjoilu oli maukas, seura hyvä ja vessaan lyhyt jono. Nehän ne on kesäteatterimiljöön tärkeimmät asiat.

Tykkään farsseista harvakseltaan nautittuna. Ne on kyllä vähän 'aivot narikkaan' meininkiä, mutta useimmista on kuitenkin löytynyt myös vakavahenkisempi sanoma. Tässäkin parisuhteiden erilaisuudet.

Käsikirjoitus on ranskalaisen Gilles Dyrekin käsialaa, ja pakko todeta, että kyllä ranskalaisetkin osaa farsseja kirjoittaa. 

Lähes 60-vuotias Dyrek on toisen polven näyttelijä, joka on kirjoittanut useampia näytelmiä. Vaimoni on toista maata lienee ainoa suomennettu, koska minun Google ei tarjonnut muun nimisiä näytelmiä. Dylekin Joulu parvekkeella kuulostaisi hienolta joulunäytelmältä. Katsoisin jos joku kääntäisi.

Surukseni huomasin, että Mikkelin teatterilla menee nykyään huonosti. Tämän päivän uutisissa oli, että rahat ja näytteleminen loppuu 2028 tienoilla, ellei jostain tule rahallista buustia. Nykyään teatterissa on enää kuusi vakinaista näyttelijää. Sääli, sillä tykkäsin Mikkelin teatterista. Sieltä jäi hyvät muistot. Toivottavasti joku senkin pelastaa, nyt kun kulttuuriministeriö kiristää rahahanoja, eikä Raha-automaattiyhdistys enää anna tukea, kuten 1990-luvulla.

Toivottavasti kurjuus ei iske koko maan teattereihin. Porissa näyttelijät paikkasivat aikanaan (noin 1992) vuoden tulosta hulvattomalla sketsinäytelmällä, jonka nimi on painunut unholaan, saattoi olla Tähden lentoja. Näytelmässä mainostettiin sponsoreita kuten Nauha ja nappia, Vesi Mäkistä ja ennen kaikkea Ilmari Holmlundia, josta laulettiin Porilaisten marssin sävelellä:

🎶Holmlund, presidentiksi...🎶

Mainos kannatti, sillä edelleen muistan kolme pääsponsoreista... Sen jälkeen en muuten olekaan istunut usein eturivissä, sillä Kai Tanner Teini-ikäisenä mutanttininja -kilpikonnana liukui lähes nenääni kiinni näytelmän tiimellyksessä. Oli siinä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja myös yksi teatterikassan ryöstö.

Kirjurinluodon kesäteatteri on kiva, ja yllättävän lähelle sinne pääsee myös bussilla. Kesäteattereiden huono puoli on, että niihin tarvitaan auto tai jonkun yhdistyksen bussikuljetus. Käyttäisin kesäteattereita paljon enemmän, jos jotkut ymmärtäisi perustaa sellaisia bussipysäkin viereen... Tai joku alkaisi bussimatkat kaikkiin lähitienoon kesäteattereihin.

Soffamatkalla Tanskassa

Kun Suomi oli liittymässä Euroopan unioniin 1990-luvun alkupuolella, osallistuin Rauman kansalaisopiston ja muutaman muun opiston kanssa yhteiselle Turun avoimennyliopiston kurssille Eurooppa näkökulmia muutokseen. Kurssin laajuus oli 25 opintoviikkoa (perusopinnot). Kurssilla tutustuttiin eurooppalaisen kulttuurihistorian ohella Rauman tanskalaiseen ystävyyskaupunkiin Næstvediin, mikä sijaitsee Samalla saarella Kööpenhaminasta lounaaseen. Kurssin aikana osallistuin ensi kertaa ryhmäpuheluun Erkki Toivosen (Lontoo) ja muutaman muun opistoluokan kanssa. Se oli eksoottista silloin. Ja kallista. 

Sain kaverilta ihanan kortin Kööpenhaminasta. Pinssin olen tainnut poimia SuomiAreenalta. 

Pia Juul Hallandin murha oli niitä ohuita kirjoja, jotka odottivat ikuisuuden ennen lukemista yöpöydällä ja sitten ihmettelin, miksei ollut tullut luettua sitä aiemmin. Tässä palkitussa kirjassa ei ollut keskiössä rikoksen ratkaisu vaan se, miten yhtäkkinen ja odottamaton murha kadulla vaikuttaa jäljelle jäävien elämään. Takakansiteksti kysyy, saako murhan jälkeen mennä laiturille lukemaan. Hyvä kysymys. Itse kysyisin myös, että uskaltaako mennä vai pitääkö pelätä myös oman hengen vuoksi 🌟🌟🌟

Lone Theilsin Nora Sand -sarjaa olen lukenut likimain yhden vuodessa. Eniten tykkäsin ensimmäisestä Kohtalokas merimatka, mutta ei muutkaan lukemani ole olleet hassumpia. Kirjoissa seikkaillaan sekä Tanskassa että Englannissa, missä tanskalainen Nora Sand työskentelee nykyisin. Pääpaino on enemmän Englannissa. 🌟🌟

Sally Salmisen Aikani Tanskassa -kirjassa eletään toista maailmansotaa. Kirjassa luetaan Salmisen viiden vuoden päiväkirjaa ja muistellaan ajan tapahtumia. Odotin kirjalta enemmän sota-ajan kuvausta, mutta se ilmeni lähinnä arkisissa asioissa. Vaatteita varastettiin, koska oli pulaa. Ihmiset oli likaisia/nuhjuisia, koska oli pulaa. Ja ulkonaliikkumiskielto alkoi kello 21. Sinänsä kirja oli tuttua Salmista, eli hyvä. Odotukseni vaan oli sota-ajan kuvauksessa. 🌟

Tanskan sisällissota 2018-24 oli kirja jonka lukemista odotin. Loppujen lopuksi petyin. Ajatus siitä, että joku elää pitkään on kutkuttava, joskin kauhistuttava, jos kaikki muut vanhenevat ja kuolevat. Päähenkilö on 475-vuotias ja muistelee tuota kuvitteellista sisällissotaa koiralleen, joka on vain 350-vuotias. Luulisi, että sitä muistaisi muutakin kuin petipuuhia ja koiran hajuaisteja. En myöskään ymmärtänyt kuvailua tomaatin elämästä purkissa. Mutta ajatus oli hyvä. Ihan turhaan säästin vuoteen 2024, sillä vuosilla ei juuri merkitystä ollut. Sama se tietty on nyt jos ajatellaan 1600-luvun sotia. 

A. J. Kazinski Viimeinen hyvä ihminen. Juutalaisten kirjoitusten mukaan maailmassa on koko ajan 36 hyvää ihmistä, jotka itse eivät tiedä sitä olevansa, ja joita ilman maailmaa ei olisi. Yhtäkkiä hyviä ihmisiä alkaa kuolla ja Kööpenhaminan poliisi alkaa tutkia asiaa. 35. kuoleman on määrä tapahtua Venetsian rautatieasemalla tai eräässä tanskalaisessa sairaalassa. Kirja on ensimmäinen sarjan osa ja todellakin tahdon tietää miten tarina jatkuu. Annoin kaksi tähteä helmikuussa, mutta nyt marraskuussa tuntuu, että täydet kolme olisi sopinut tähän yhtä hyvin. 🌟🌟🌟

Ingel Gammelgaard Madsenin Polttava syyllisyys kertoi autokolarista. Lukiessa vertailin sitä Mikä Waltarin kolarikirjaan. En ole varma kummasta tykkäsin enemmän. Hyviä molemmat. 🌟🌟

Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -kirjoista olen aiemmin lukenut Vanki ja Metsästäjä. Nyt oli vuorossa Pullopostia. Pullopostin suomennoksesta on aikaa 10 vuotta, joten kovin uudesta kirjasta ei ole kyse. 

Sarja on ollut kiikun kaakun, siinä ja siinä onko se liian skandinaavinen minun makuuni, mutta on vielä menetellyt. Tykkään osasto Q:n ajatuksesta: osasto joka ratkaisee ajan kanssa asioita, joita muut eivät ole ratkoneet. 

Vanki oli aikanaan ensimmäinen skandinaavinen dekkari, joka luin sen jälkeen, kun lopetin skandinaavisten dekkareiden kuluttamisen. Kovin montaa muuta skandia en ole kokeillut. Muistaakseni Perkeet-haasteen innoittaana sen luin. Lisäksi olen lukenut pari vanhaa Nesbota, jotka sijoittuvat Aasiaan. 🌟

Tanskasta junalla Haaparannan kautta Suomeen matkustetaan Kim Leinen kirjassa Kuilu. Veljekset lähtee sotimaan Suomen sisällissotaan 1918. Junamatka kestää 3 päivää, joskin Tukholmassa ehdittiin myös ryypätä. Seinäjoella on harjoitusleiri. 

"Kaikkialle, talojen nurkkiin, aitoihin, puihin, pyörätelineisiin on sidottu kuolemanväsyneitä hevosia."... "hevosenkarvoja suussa kun syödään hevosenlihakyljyksiä, hevosenlihahöystöä, hevosenlihapihviä. Perunoita, jos on onnea, lisukkeeksi karkeaa leipää ja sen päällä voinokareita, mutta ei sokeria teehen vaan sakariinia jota he sirottelevat myös puuroon. Ja hevosenlihaa. 

Ei enää ikinä hevosenlihaa! sanoo Ib. Mieluummin rupean ihmissyöjäksi." Sota ja aika Saksassa muuttaa ihmistä. 

Huomasin, että kirja oli kuitenkin jostain syystä jäänyt helmikuussa kesken. En edes muista enää viekoitteliko hollantilaiset kirjat eteenpäin Euroopassa, vai jäikö kirja muuten vain kesken. Loppu kirjassa soditaan myös Saksassa, mutta lukenut olen näemmä vain Suomen osuuden.

En muuten ole muualta lukenut kuvausta hevosenlihan syönnistä. Metwurstissahan sitä kerrotaan olleen, mutta olen myös maistanut sitä savustettuna. 

Matkani päätti lokakuun viimeisenä päivänä Inger Wolfin Pimeä syys, joka aloittaa Daniel Trokic -sarjan. Opiskeleva yksinhuoltajaäiti löytyy murhattuna lenkkipolun varrelta. Alaston ruumis, myrkkykatkot rinnan päällä...  Asetelma viittasi vahvasti skandi-dekkareihin, mutta kokeilin, kun oli mahdollisuus kokeilla tekoälylukijaa. Yllättäen tykkäsin myös tarinasta niin, että lukenen senkin. Tykkäsin myös tekoälytyypistä. 🌟🌟

Aimo Hauhion kuvituksia

Olen aina ihaillut vanhojen pehmeäkantisten dekkarien kansikuvia. Niiden rosoinen tyyli puhuttelee jollain tapaa enemmän, mitä nykyinen viimeisen päälle photoshopattu kansityyli. Innostuin asiasta jälleen kerran pari vuotta sitten, kun Porin pääkirjastossa oli Aimo "Ami" Hauhion kuvitustöistä kertova näyttely. Vasta tätä kirjoittaessa tajusin, että näyttely oli lainassa Rupriikista, eli se on jatkossakin nähtävillä jossain päin Suomea. 

Näyttely oli esillä Porissa jo joulukuussa 2022, mutta niin vain on jäänyt kirjoittamatta tämäkin päivitys loppuun. Hyvin ehtii vieläkin, sillä hienot kannet, kuvitukset ja sarjakuvat eivät häviä minnekään, vaikka näyttely onkin ollut jo pitkään muualla, ja luultavasti kiertänyt puoli Suomea parissa vuodessa.  

Näyttelyssä esiteltiin Hauhio niin kansikuvittajana, kuvittajana kuin sarjakuvapiirtäjänäkin. Niinpä oli ihan pakko lainata pino kirjoja. Muiden lukukiireiden vuoksi teosten lukeminen jäi pääosin pääsiäisen jälkeiseen aikaan. Siis vuonna 2022... minne tämä aika oikein kuluu?

Hauhio teki yli 300 kansikuvaa kirjoihin ja lehtiin. 

Lueskelin teini-iässä paljon scifi-kirjoja, mutta sen jälkeen niihin on tullut tartuttaa harvoin. Olavi Kanervan ja Reino Helismaan Maan mies Marssissa oli varmasti aikoinaan joka pojan unelmalukemista. 

Tuntemattomat ja tutkimattomat alueet panevat mielikuvituksen laukkaamaan kohti tuntematonta määränpäätä nykyäänkin. Jopa 'aikuisemmillakin pojilla', kuten vaikka Elon Muskilla, joka tavoittelee kohti avaruutta. 

Tämä olikin ensimmäinen Reino Helismaan omalla nimellä tekemä kirja jonka olen lukenut. 

Tämä taisi olla myös ensimmäinen scifi-sarjakuvani, vaikka siitä en olekaan ihan varma. Ensimmäinen kirjan Marsista joka tapauksessa. 

Harmi, että innostukseni scifi-kirjoihin on sammunut lähes kokonaan. Tämä lukukokemus oli hyvä, mutta vaikka kuinka olen itsenäi tsempannut lukemaan uudelleen Dyyni-kirjan, niin en vaan innostu. Sääli. 

Tämä kirja oli  mielenkiintoinen kuvaus siitä, mitä aikanaan kuviteltiin Marsissa olevan. Kirjassa on vehreyttä ja eläimiä, mutta tuskin minun aikanani Marsiin perustetaan minkäänlaista siirtokuntaa. Vielä 1980-luvulla, kun scifi-kirjoja luin, siirtokunta kuussa tai Marsissa ei ollut ihan tavaton ajatus. 

Eri maiden parhaat sadut -kirjasta löytyi muutama oudompikin satu, vaikka ei vanhojen satujenkaan kertaaminen haittaa. Monissa vanhoissa kirjoissa satu kerrotaan hieman eri tavalla, joten kertaus on jopa virkistävää. 

Verrattuna Maan mies Marsissa -kirjan kuvitukseen, oli satukuvitus paljon pikkutarkempaa. 

Aina silloin tällöin haaveilen piirtämisestä, mutta sen opettelu ei innosta. Jos piirtäisin, voisin kuvitella piirtäväni mustalla tussilla vaalealle paperille, kuten tässäkin kuvassa on. 

Ehkä tuo Saapasjalkakissa kuva on eniten tyyliä, jota voisin tavoitella. 

Näistä saduista tuttuja oli ainakin Jaakko ja papu, Saapasjalkakissa sekä Vuohi ja kolme pientä vuonaa. 

Vuona on siitä hauska sana, että sitä näkee nykyään tosi harvoin. Eikä ehkä olisi tässäkään tarvinnut näkyä, sillä vuona on lampaan karitsa, ei vuohen kili. Omassa lapsuuden satukirjassani yksi kileistä meni piiloon kaappikelloon. 

Muitakin sarjakuvia Hauhio piirsi. Ensimmäiset sarjakuvansa hän teki 1937 Seura lehteen. 

Rajaseudun

 Poika,  Ismo Lento oli yksi suosituista sarjakuvista. Koltan perintö, Sam Hurjan seikkailut maalla, merellä ja ilmassa, Lentävä lautanen... olivat varmasti huimia seikkailuja nuorille ja miksei vanhemmillekin pojille. Pulliainen seikkaili sarjakuvasivuilla. Näitä en juuri käsiini saanut, mutta Laikku 05 : kotimaiset sarjakuvat 1900-1945 -kirja oli kiva kooste monista vanhoista sarjakuvista. 

Kuvakoosteessa oleva otos Lentäjä Sam Hurjan seikkailut maalla, merellä ja ilmassa on muuten Hauhion ensimmäinen lehteen piirtämä sarjakuva. Se julkaistiin Seurassa numero 20 vuonna 1937. Siinä Sam Hurja lähtee matkalle Amerikasta laivalla Suomeen. Oikea Seura löytyy Digiarkistosta. Sarjakuva on lehden loppupuolella. 

Laitanpa tänne vielä yhden kuvan samaisesta Seurasta. Lehdessä näkyi olevan P.G. Wodenhausen tarina Jeevesin ja Bertilin kevätfiiliksistä. Senkin kuvittajana näkyy olleen Ami Hauhio. Pitäneekin lukea taas heidän sattumuksistaan. Olisipa itsellänikin Jeeves hoitamassa kaiken kotityön. 

Kolme kertaa Zweig

Itävaltalainen kirjailija Stefan Zweig (1881-1942) oli itselleni uusi tuttavuus. Törmäsin Shakkitarinaan helmikuussa, ja ihastuin Zweigin tyyliin heti. Onnekseni löysin häneltä useampiakin mielenkiintoisia kirjoja, joista tähän mennessä on suomennettu kymmenisen kirjaa. 

Pienellä googlailulla selvisi, että olen kuin olenkin tutustunut Zweigin yhteen tarinaan aiemmin. Zweigin novelli Kirje tuntemattomalta naiselta on nimittäin tarina, josta on tehty Tauno Palon tähdittämä Valkoiset ruusut elokuva, joka sai ensimmäisen jaetun Jussi-palkinnon vuonna 1944. Novelli ilmestyi ensi kertaa Amok kokoelmassa 1922. Valkoisessa ruusussa ihailun kohteena on kirjailija. Samasta novellista myöhemmin tehdyssä amerikkalaisessa elokuvassa on pianisti. 

Shakkitarina

Aloitin lukemisen Shakkitarinasta. 

Zweig kirjoitti Buenos Airesissa 1942 julkaistua pienoisnovellia maanpaossa vuosina 1938-1941. En tiedä Zweigin shakkitaidoista, mutta ainakaan tämä kirja ei ole omaelämäkerrallinen, sillä Zweig lähti Itävallasta pakoon jo 1934, kun rotuopit olivat vasta leviämässä Saksassa ja Itävallassa, mutta paljon oli hänkin kokenut. 

Sattumalta laivamatkalla kaksi shakin mestaria kohtaavat. Molempien aivotoiminta on poikkeuksellista. Toinen on kaikkien tuntema mestari. Toinen on sitä vain omassa päässään. 

En ole koskaan oli pelannut tosissani shakkia, vaikka kaksi kertaa olen omistanut pelilaudan ja nappulat. Siirtojen opettelu paperilta ilman osaavaa kaveria tuntui ylivoimaiselta, eikä tuolloin ollut käytössä internetistä löytyviä pelejä, joilla harjoitella. 

"Shakin houkutus perustuu pohjimmiltaan yksinomaan siihen, että sen strategiat kehittyvät kaksissa erilaisissa aivoissa erilaisiksi, että kun henkisesti sodassa musta ei tunne valkoisen kulloistakin liikettä ja yrittää koko ajan arvailla ja kuljeskella. Kun taas valkoinen pyrkii ohittamaan ja väistämään mustan salaiset aikomukset."

Kirja julkaistiin 1942 varovaisesti pienellä, 300 kirjan painoksella. Sittemmin siitä on tullut klassikko, joka kiinnostaa intensiivisyydellään nykyisinkin. 

Esimerkiksi suomeksi kirja on käännetty kahdesti. Aina Oksalan käännös julkaistiin 1951 ja Maria Wichin vuonna 2017. 

Itse luin jälkimmäisen ja se teki todella vaikutuksen. Täydet kolme tähteä ja paras kirja tähän mennessä tänä vuona (luettu 17.2.) 🌟🌟🌟

Matka Neuvostoliittoon

Varasin kirjastosta pari kirjaa, jotta saisin kolme täyteen, mutta en malttanut jäädä odottelemaan niitä, vaan tartuin suoratoistopalvelustani löytämääni saksankieliseen, Zweigin Neuvostoliiton matkasta vuonna 1928 kertovaan Reise nach Russland kirjaan.

Matkalla Zweik osallistui Tolstoi-museon avajaisiin ja tapasi unkarilaisen kirjailija Gogolin, joten matkakertomus kiinnosti.

Noh. Olisi tietty pitänyt muistaa, että Gogol oli kuollut jo kauan sitten... Kyseessä oli Maksim Gorgi, mutta muuten kirja oli ihan luettava 🙃. Gorgi oli tuolloin hiljattain palannut viiden vuoden reissultaan Italiasta ja perin väsynyt pitkästä matkasta, mutta otti kuitenkin vieraan vastaan. 

Ihmettelen kyllä kirjan nimeä, sillä vuonna 1928 nimi Neuvostoliitto oli ollut käytössä jo viisi vuotta (Neuvosto-Venäjä vuoteen 1922), joten valtio oli jo tuolloin saksaksi Sowjetunion. Tässä suoratoistopalvelun e-kirjassa on ehkä korjattu nimi nykyiseen muotoon. 

Kirja alkaa junamatkalla Itävallasta Moskovaan. Matkaa sinänsä ei valitettavasti kuvata, mutta kerrotaan, että Moskovaan menijöitä (pääsijöitä) oli sillä viikolla vaivaiset 20.

Matka-aikaa Zweig kuvaa enemmänkin ajaksi, jona pitää sopeutua uuteen aika- ja välimatkakäsitykseen. Välimatkoja ei lasketa sadoissa vaan tuhansissa kilometreissä. Zweigin matka oli pitkä, nykyisin lyhin reitti Wienistä Moskovaan autolla on joitain kilometrejä vaille 2000 km ja oletan matkan kestäneen junalla tuolloin kaksi yötä ja yhden päivän. Kolme vuorokautta Zweig mainitsee venäläisittäin pieneksi matkaksi ja 12 tuntia on vain retki. Mainittakoon myös, että Napoleonin aikaan ratsastukseen Pariisista Moskovaan kului Zweigin mukaan 50 päivää. 

Tunnin myöhästyminen on ihan korrektia, neljän tunnin keskustelu ystävän kanssa normaalia ja 1,5 tunnin julkinen puhe lyhyt ja oltuaan maassa muutaman päivän ja totuttuaan uuteen aikakäsitykseen, Zweig pohti kannattaako lähteä vähän kauemmas kylään, jos aikaa kyläilyyn on vain 6 päivää. 

"Nietcewon" [sillä ei ole väliä] avulla paikalliset ovat oppineet kärsivällisiksi. Hassua, että muistan kuulleeni tuon termin myös kotikylällä lapsena. Lieneekö se peräisin evakoilta, jotka kotikylälläni olivat Kivennavan suunnalta? 

Ensivaikutelma Moskovasta on Zweigille kiireinen ja nuhjuinen. Näkymä tuo mieleen Wienin 1919, jolloin ensimmäinen maailmansota oli päättynyt, eikä sodan aikana ollut aikaa ja mahdollisuutta pitää paikkoja tiptop kunnossa.

Lukemalla oppii paljon. Zweig kertoo kuinka tuolloin kirkkoja ja ikoneita puhdistettiin kansan silmiä varten, ja vuosisatojen kynttilöiden noen alta löytyi kirkkaita värejä. Tuttu juttu. Yllätys itselleni oli, että vasta alkuvuodesta kuulemani ateenalaisen Pantheonin temppelien värikkyys oli tuttua jo 100 vuotta sitten. Miksi kukaan ei ollut kertonut minulle sitä aiemmin?

Matkakertomuksesta tulee mieleen jostain syystä aikalaisensa Olavi Paavolainen. Zweig ei kuvaile tekniikan esiinmarssia kuten Paavolainen, mutta tunnistan saman huolellisen tarkkailijan innon Zweigin kuvaillessa Neuvostoliiton erilaista kulttuuria ja kansan intoa taiteita kohtaan.

Teksti on ruostuneellakin kielitaidolla, kääntäjää apuna käyttäenkin kaunista, mutta itse olisin kaivannut enemmän kuvailua. Toisaalta, jos matkailu Neuvostoliitossa oli tuolloin yhtään samaan tapaan säädeltyä kuin Pohjois-Koreassa 1990-luvulla, niin oli hyvä, että edes tuon verran tietoa pystyi jakamaan.

Moskovassa Zweig osallistui yli 6 tuntia kestäneeseen Tolstoi-juhlaan ja Tolstoi-museon avajaisiin. Ennen paluumatkaa hän kävi Tolstoin kotipaikalla ja tutustui Tolstoin tyttären kanssa kotimuseoon, jota Zweig piti hämmästyttävän alkeellisena. Olen itsekin nähnyt siitä kuvia ja todennut itsekin, että Tolstoin "kartano" vastasi omaa länsisuomalaista kartanokäsitystäni yhtä paljon kuin hyvinkin tavallisen näköiset savolaiskartanot, joissa vierailin Mikkelin vuosinani.

Leningradista, nykyiseltä Pietarista jäi mieleeni matkakirjasta, kuinka pääkaupungin siirtäminen Moskovaan pudotti väkimäärän kolmesta miljoonasta 3/4 miljoonaan, ja kuinka 7 kilometriä pitkä ja pariisilaisen Champs- Élyséen levyinen pääkatu, Nevski Prospect lähes humisi tyhjyyttä. 

Kirja oli mielenkiintoinen kertomus 1920-luvusta. Kannatti lukea, vaikka saksankieli vähän kangerteleekin harvahkon käytön vuoksi. 🌟🌟

Amok

Kolmas Zweig Amok alkoi vähän sekavasti kuvauksella Napolissa 1912 tapahtuneesta oudosta onnettomuudesta. Kappale oli sen verran outo, että asia selvisi vasta viimeisellä sivulla. Siinä välissä oli hyvä mutta surullinen tarina. 

Mies lähti Kalkutasta Eurooppaan Oceania-laivalla. Hän sai viimetipassa paikkalipun, mutta huonon hytin. Niinpä hän vietti yöt kannella katsellen tähtiä, kunnes tapasi toisen matkustajan, joka niin ikään viihtyi yön pimeydessä. 

Linnunrataa katselisin minäkin mielelläni... 

Amok on kirjan mukaan malaji-kansalla eräänlainen päihtymyksen tila. Mies juo välinpitämättömänä ja yhtäkkiä sekoaa. Tarttuu tikariin ja alkaa juosta. 

Ihmiset huutavat Amok Amok, jotta vastaantulijat eivät osuisi seonneen tielle, sillä se johtaisi puukotukseen. Seonnut taltutetaan väkivalloin. Usein jopa ampumalla, koska muuten ei tokene aiheuttamalla vaaraa. 

Wikipedia kuvaa tilaa raivoksi tai mielipuolisuudeksi ja vertaa sitä viikinkien berserkkiyteen. Malaijin ohella tätä murhanhimoista juoksua tapahtuu kaikkialla. Ilmiö ei ole onneksi yleinen. 

Mies kertoo laivan kannella matkakumppanilleen surullisen tarinansa.  Eräänlainen Amok siihenkin liittyy. Kannattaa lukea, ehdottomasti. 

Mielenkiintoista.  🌟🌟

Ja pari viikkoa myöhemmin jälleen kävi niin kuin usein ennenkin. 

Amok oli käsitteenä ennen kirjan lukemista täysin tuntematon itselleni. Ja sitten törmäsin Agatha Christien kirjassa Ruskeapukuinen mies lauseeseen: 

"Pelkänpä, että rouva juoksee amokia."

Amokin juoksemisesta puhutaan myös Christien Neiti Pinkertinin salaisuus kirjassa. 

Amok-kirjan lopussa oli Hugo von Hofmannsthalin novelli Bassompierren elämys. Ihmettelin lukiessa miksi juuri se, mutta Zweigin elämäkerrasta luin, että Zweig ja hänen opiskelukumppaninsa ihailivat Hofmannsthalia, joka jo 17-vuotiaana oli julkaissut ensimmäisen näytelmänsä ja siirtynyt palvottujen näytelmäkirjailijoiden kastiin. 

Syysloma - sukellus vuoteen 1984

Loma on aika, jolloin tehdään jotain muuta kuin arkena. Monet matkustavat, tekevät remonttia, osallistuvat viikon kursseille tai tekevät kaikki rästiin jääneet kotityöt. Tämän kirjoittamista aloittaessa on tiistai, ja on aika miettiä voisiko lomalla vain olla ja lukea. No, virkkasin ja luin ja kävin katsomassa kurpitsoja. 

Syksyn uutuudet ovat pääasiassa jo ilmestyneet, ja jos asiaa ei osannut ennakoida kevätpuolella vuotta, on suosituimmissa kirjoissa kirjastossa pitkä jono.

Se ei silti estä lukemasta. Vanhoja kirjoja riittää! 

Aloin lukea aikuisten dekkareita vähitellen 1980-luvulla lukiossa ja sen jälkeen. Ensimmäisenä luin kotoa löytyneen Mauri Sariolan Lavean tien laki ja kirjakerhosta tilaamani Ken Folletin Neulansilmä. Alistair MacLean ja Leon Uris kolahtivat myös. Elokuvamainen näyttävä toiminta oli suosikkini. Sitten tutustuin Agatha Christieen. 

Kovin tarkasti en uutuusdekkareita silloin seurannut, sillä esimerkiksi vuonna 1984 ilmestynyt Catherine Airdin Kuolema on kaunopuheinen -kirja on jäänyt kokonaan huomioimatta ihan näihin päiviin saakka, vaikka kirja kuuluu Sapo-sarjaan, jonka listaa silmäilen tämän tästä. 

Kentissä asuva Aird on kirjoittanut 26 romaania, 4-5 kirjaa vuosikymmentä kohti. Tällä vuosikymmenellä on ilmestynyt vain yksi. Lisäksi on novelleja ja pari tietokirjaa salapoliisikertomusten kirjoittamisesta. Suomennettuja kirjoja on viisi dekkaria. 

Itse asiassa Aird on ollut minulle kirjailijana kokonaan uusi tuttavuus, kunnes eilen luin Henrietta, kuka lienetkin -dekkarin. 

Henriettan äiti kuolee ja ilmenee, että kuollut nainen ei ole koskaan synnyttänyt. Mielenkiintoinen asetelma dekkarille, ja sen verran hyvä, että luin toisen heti perään. 

Kaunopuheisessa kuolemassa tyttökoulun kemianopettaja, joka on myös innokas kemiantutkija, kuolee. Kuolintodistuksessa lukee kuolinsyynä sokeritauti. Mutta mitä ihme rahaa on tilillä oleva neljännes miljoonaa puntaa? Ja ketkä kaikki oikein perivät. 

Loppuviikolle olin varannut muutaman muunkin vuonna 1984 ilmestyneen dekkarin. Yllättävän kivoja nämä aikuisiän kynnykselläni ilmestyneet kirjat olivatkin. 

Alfred Hitchcock nimellä 1984 ilmestyi pari uutta 3 etsivää kirjaa, joista ehdin jo lukea 3 etsivää ja kadonnut merenneito -kirjan. Poikien kesälomatehtävä saa uuden käänteen kun viisivuotias poika katoaa. 

Kirja on totuttua 3 etsivää laatua ja ihmettelin lukiessa sitä, kuinka tämä sarja ei ole noussut yhtä paljon esille viime aikoina kuin Neiti etsivä -sarja. 

Luin ensikertaa 3 etsivää kirjan vasta yläasteella, koska oman koulun kyläkirjastossa sellaisia ei ollut. Tykästyin. Poikien kekseliäs asuntovaunuvaja teki vaikutuksen. Nykyisin olen lukenut pari kolme kirjaa vuodessa kevyeksi välipalaksi. Kirjat ovat siitä kivoja, että niissä on sopivasti jännitystä nuoremmille ja meille muille vähän elokuvakulttuuriakin.

Juha Numminen ja Esa J. Tikka kirjoittivat Sulevi Manner nimellä neljä kirjas. Niistä toinen, Ristilukki ilmestyi 1984. 

Kirja oli paikoitellen hyvinkin kiinnostava ja mukaansa tempaava, paikoitellen politiikka ja kähmintä toi mieleen sen miksi jätin Tree Pines -sarjan aikoinaan kesken, vaikka itse rikoksen ratkaisu oli siinä nautittavaa. Toisin kuin Tree Pinesissa, tässä kirjassa loppu oli hyvä.

Keskiviikkona tajusin, että oli hyvä idea kahlata läpi kaikki yhden vuoden kirjat. Löytyi monta, jotka olin lukenut aikanaan tai muistin kirjakerhosta, kuten Mika Waltarin Neljä päivänlaskua (jota en lukenut nyt, kun pidin dekkariviikkoa). Mutta paljon löytyi sellaisia kirjailijoitakin, joita en ollut lukenut lainkaan, joistain, kuten Sulevi Mantereesta en ollut kuullut lainkaan.

Joku kerta pitää ottaa käsittelyyn joku muu vuosi. Ehdottomasti. Ja suosittelen muillekin. On niitä kirjoja ilmestynyt ennenkin, mutta monet hyvätkin unohtuvat, kun jatkuvasti tulee uutta ja uutta jota sometetaan paljon, mutta näitä vanhoja somettaa vain harvat. Suurinta osaa näistä ei löytynyt Googlen avulla yhdestäkään blogista. 

Josephine Teyn Murha lippuluukulla oli yksi viikon helmistä. Tänä vuonna olen lukenut yllättävän paljon englantilaisia, itselleni entuudestaan outoja dekkarikirjailijoita, kuten tämä Teykin, joka itseasiassa oli nimeltään Elizabeth MacKintosh (1896-1952) oli... no, Tey oli kyllä itse asiassa skotlantilainen. 

Mies lippuluukulla aloitti vuonna 1929 Alan Grant -sarjan. Sarjassa ilmestyi viisi muuta teosta, joista Ajan tytär on toiseksi viimeinen. 

En ole kyllä ihan varma, olenko joskus lukenut Ajan tyttären, se ainakin on nimenä tuttu, ja olen lukenut tuosta Richard kolmannesta kertovasta dekkarista. Ellen ole sitä lukenut, niin nyt on kyllä aika ottaa sekin esille. 

En usko myöskään katselleeni Hitchcockin elokuvaa Nuori ja viaton (löytyy myös nimellä Tyttö oli nuori), joka perustuu löyhästi Teyn yhden dekkarin pariin ensimmäiseen lukuun, mutta sen voisin kyllä katsoa, jos saan sen käsiini.

Vaikka suomalaiset ehkä ovat unohtaneetkin Teyn, niin Englannissa häntä on muistettu. Esimerkiksi vuonna 1990 (38 vuotta kuolemasta) Teyn Ajan tytär valittiin historian kaikkein aikojen suurimmaksi rikosromaaniksi Englannissa. 

Grant-sarjan lisäksi hän kirjoitti pari itsenäistä mysteeriä, jotka sijoittuvat Grantin maailmaan, ja kolme muuta romaania, nelisenkymmentä näytelmää tai kuunnelmaa sekä ratsuväen johtaja John Grahamin elämäkerran 1600-luvulta. 

Georges Simenonin Maigrettiin olen tutustunut enemmän vasta muutaman viimeisen vuoden aikana. Simenon (1903-1989) oli syntyjään belgialainen, mutta muutti aikuistuttuaan Pariisiin ja alkoi kirjoittaa. Maigret kirjoja syntyi kaikkiaan 84. Lisäksi muita romaaneja. Melkein kaikki Maigretit on suomennettu ja olen lukenut, että esimerkiksi Antti Tuuri lukee kirjoituskautenaan vain Maigretteja yhä uudelleen ja uudelleen, jotta muiden kirjailijoiden tyylit eivät näkyisi kirjoissaan. 

Maigret piippuineen on niin tuttu hahmo, että on saanut oman patsaan Alankomaiden Delfzjissä. En vielä ole lukenut Maigret Hollannissa kirjaa, jotenen tiedä, onko kirjan tapahtumapaikka juuri tuolla.  

Nyt lukuvuorossa oli suomeksi vuonna 1984 uutena painoksena ilmestynyt Maigret viettää lomaa. Ensi kertaa se ilmetyi Suomeksi jo 1953. Maigret vaimoineen lomailee pienessä ranskalaisessa kylpyläkaupungissa Les Sables d'Olonnessa Lounais-Ranskassa, kunnes simpukat tuovat heille vatsanväänteitä ja rouva Maigretilla todetaan samalla umpisuolen tulehdus. Rouva lepäilee nunnien sairaalassa ja Maigretilla on ilmeisesti tylsää, koska hän alkaa tutkia auto-onnettomuudessa loukkaanutneen ja sittemmin kuolleen tytön tapausta. 

Googlasin kaupunkia ja sen Biskakanlahden rannikolla olevat hiekkarannat toivat mieleen Yyterin ja nykyajan rannan kerrostalosilhuetti minkä tahansa modernin rantakaupungin. 1950-luvulla kaupunki oli varmasti matalampi, mitä nykyisin. Nykyään siellä on asukkaita 44.000. 

Kaupungin nimi kuulosti tutulta, ja tuttuhan se olikin Ari Huuselan kirjasta Tahdolla maailman ympäri. Vendée Globe yksinpurjehduskilpailu alkaa sieltä. Huusela osallistui kilpailuun 2020-2021. Koska kilpailu on joka neljäs vuosi, seuraava lähtö on 10.11.2024. Siinä ei käsittääkseni ole mukana suomalaisia. 

Pierre Boileau ja Thomas Narcejac kirjassaan Rahan varjo kertoo eteläranskalaisesta vanhusten täyshoitolasta. Kirjailija, herra Herboise, 75-vuotta, pitää täyshoitolaa yllätyksettömänä, kunnes hoitolaan saapuu pariskunta, jonka vaimo on miestään paljon nuorempi. Jonkin ajan päästä mies löytyy terassin alle pudonneena. Vai sittenkin työnnettynä sinne. Herboise alkaa tutkia asiaa. Muitakin on kuollut oudosti. Kirja viipyilee yhden kuoleman synnin tiimoilla, mutta en spoilaa, enkä mainitse sitä ääneen. Kirjan tapahtuma-aika on 1970-luku. Koska kirjan eläkeläiset olivat rikkaita, mielsin kaupungiksi Saint-Tropezin, mutta ainakaan itselleni ei selvinnyt oikea kaupunki. 

Ranskalaiset Boileau (1906-1989) ja Pierre Ayraud alias Thomas Narcejac (1908-1998) tunnetaan erityisesti Hitchcockin Vertigo - punainen kyynel -elokuvan taustalla olevasta romaanista. He kirjoittivat yhdessä nelisen kymmentä romaania ja molemmat palkittiin myös omista romaaneistaan. Molemmat ajattelivat omalla tavallaan, joka toi rikkautta kirjoihin. Boileau oli kiinnostunut siitä, miten asiat tapahtuivat ja Narcejac siitä miksi niin tapahtui. Ensimmäinen yhdessä kirjoitettu romaani on vuodelta 1951. Yhdessä he kirjoittivat vuodesta 1970 alkaen myös Arsène Lupin tarinoita. Ayraud kirjoitti yksinkin dekkareita ja merenkulkuun liittyviä romaaneita. Boileau kirjoitti aiemmin ainakin seikkailuromaanin. 

Kun Maigretin kohdalla mainitsin hollantilaisen patsaan, niin jos nyt loman kunniaksi lähdetään maisemiakin katselemaan, niin ainakin Narcejac on saanut oman kadun, jota voi käydä kävelemässä Nantesissa. Tosin siinä ei kyllä ole kovin paljon ihailemista, sillä kadunpätkän varrella ei ole juuri mitään nähtävää. Ayraud työskenteli Nantesissa professorina, minkä vuoksi hän kenties halusi toimia salanimellä. Narcejac nimen hän otti kylältä, jossa hän kävi nuorena kalassa usein. 

Ranskasta lennähdin päivämarkalle Meksikoon. Sieltä en olekaan lukenut aiemmin dekkaria... ja oikeastaan tämä oli lähestulkoon TrueCrimeä, sillä kirja perustuu tositapahtumiin. Kirja oli Jorge Ibargüengoitian (1928-1983) Kuolleet tytöt. Kuolleet tytöt olivat ilotyttöjä, joiden emäntänä oli sisarukset. Kirja kertoo kuuden tytön kuolemasta ja yhdestä laittomasta abortista. 

Oikeassa elämässä sisarukset tehtailivat yhdessä ja erikseen yhteensä 91 murhaa, josta jäivät kiinni, mutta luultavasti määrä on jopa yli 150, mikä on onneksi edelleen alansa maailmanennätys ja toivottavasti sitä ei koskaan rikotakaan. Kirjassa kuolleet ovat kaikki prostituoituja, mutta sisarukset tappoivat myös miehiä, jotka näyttivät, että heillä oli paljon rahaa. Kirja käsittää ajan vuodesta 1961 eteenpäin aina vuoteen 1964, jolloin heidät tuomittiin. 

Seuraavat kolme kirjaa sattuivat niin osuvasti sivuamaan samaa aihetta, että päivittelen niistä erikseen. 

Syyslomaviikon viimeinen kirja oli Taru Mäkisen lastenkirja Salakielisakki ja suuret setelit. Mäkistä olen lukenut silloin tällöin kirjan sieltä, toisen täältä. Salakielisakki oli uusi tuttavuus. Tomi on kuuro ja salakieli on luonnollisesti viittomakieltä. Joskus on hyvä, että ei tarvitse puhua ääneen. Mäkinen on luonut sen verran mukavan sakin, että taidan lukea tämän sakin toisenkin kirjan Suuri pamaus. 

Dekkareita tikkataulun äärellä

Syyslomaviikko kului 1984 vuoden dekkareiden parissa. Aikamoinen kokoelma niitä kerääntyikin. Kaiken kaikkiaan 11 kirjaa, mutta 1980-luvun tapaan ne olivat melko ohuita. Itselleni muistuu 1980-luvun jännityskirjoista vain Leon Urisin Exodus, joka tuntui tiiliskiveltä muiden joukossa. 

Lukiessa sattuu välillä ihan käsittämättömiä sattumuksia. Valitsin 1984 vuoden kirjoja alkuviikosta reilun pinon, josta jäi vielä toinen mokoma seuraavallekin viikolle. Järjestystä en mitenkään valinnut etukäteen vaan otin käsille kirjan, mikä sattui juuri sillä hetkellä miellyttämään, tai mihin tuntui olevan aikaa. 

Loppuviikosta luin sitten vahingossa peräkkäin kolme kirjaa, jossa tikkataulu mainittiin jollain tavoin. 

Ensimmäisenä luin Pentti Kirstilän Munthen. Ei muuten ollut hassumpi kirja! Kirja alkaa Thaimaan lentokentällä tapahtuneesta sattumuksesta. Valokuvaaja Munthe kuvaa, kuinka julkkisnainen joutuu lentokenttähenkilökunnan tarkastettavaksi. 

Oletetaan syyn olevan huumeissa ja Thaimaassahan se tarkoittaa vuosien vankeutta. Kirjassa väläyteltiin jopa 500 vuoden tuomiota. No, senhän kuolema sitten jossain vaiheessa armahtaisi. 

Tätäkin asiaa aletaan tutkia Suomessa, kun tutkittavaksi tulee murha. 

Kirjassa Munhte heittelee tikkaa vapaasti ilman pallon ulkopuolista akselia pyörivään maapalloon. Pallo pyörimään ja tikka lentämään. Sitten katsotaan, osuuko tikka mielenkiintoisen nimiseen paikkakuntaan. En nyt enää muista mitä ne olivat, mutta Sansibar tuli itselleni mieleen. 

Toinen kirja oli Olli Hakkaraisen Kuutamokeikka. Kirjan päähenkilöllä ei mene järin hyvin. Sitten vanha tuttava tulee tarjoamaan hänelle rahakasta keikkaa tietäen vanhastaan, että päähenkilöön voi luottaa kaikessa. Tehtävävään kuuluu ajaa purjeveneellä myöhään syksyllä merelle Porvoon edustalle ja palata sitten Helsinkiin. Päähenkilö arvelee, että kyseessä on huumepaketti, ja harmittelee, että tulikin luvattua. Toisaalta merellä on hieno olla. 

Paketti saapuu perille, mutta sitten sattuu kaikenlaista. Jossain vaiheessa päähenkilö kävelee huvilan pihapiirissä, missä on tikkataulu. 

Tämän jälkeen ei voinut kuin ihmetellä, sillä Hannes Markkulan Koston piikki on terävä -kirjan piikki oli darts-tikka, ja se oli kolmas tikkataulumaininta perättäisissä kirjoissa. Roberts pubin tikkakerho lähtee Helsingistä Nuuksioon Espooseen. Siellä järjestetään tikkakerhon virkistyspäivä, joka muodostuu kosteahkoksi tapahtumaksi. Tikkaakin heitellään uusilla, matkan varrelta ostetuilla tikoilla. Murhakin tapahtuu.

Lapsena heiteltiin tikkaa kesäisin, väliin ahkerastikin. Dartsia en ole koskaan kokeillut, Kirjan mukaan se vaatiin tarkan heittokäden ohella myös kykyä laskea. Perinteisessä tikkataulussa käytetään viittä tikkaa ja kaikki heittelevät vuorotellen samoja tikkoja. Darts piireissä kirjan mukaan "jokaisella" on omat lempitikat joita käytetään. 

Parhaita ovat wolfram-tikat, joita voi myös terottaa. Tikkoja on vähän jokaiseen makuun. Löytyy näemmä eri painoisia (paino nousee yhdellä grammalla), erilaisilla pito-ominaisuuksilla ja sulilla, jotka sujahtavat helpommin täysin toisen tikan vereen. Googlettelin hieman noita tikkoja ja kolmen tikan setistä saa pulittaa himpun verran enemmän, mitä mökkitikoista. Löysin mm. sellaisen, jonka hinta oli 250 euroa kolmesta tikasta. Harrataa voi näemmä monella eri tasolla tässäkin harrastuksessa!

Sen verran innostuin näiden kirjojen myötä tikanheitosta, että ehkä sitä taas ensi kesänä voisi jossain kokeilla. Vai pitäisikö ostaa oma tikkataulu kotiin. 

Tekoäly lukijana

Kuukauden viimeiseksi kokonaan luetuksi kirjaksi valikoitui ensimmäinen suomenkielinen tekoälylukijakokeiluni. Valitsin lukijaksi neljästä vaihtoehdosta Tuomas (AI). Kiva, että valittavana oli sekä mies että naislukija. 

Äänikirjapalveluuni on tullut parikymmentä kirjaa, missä voi valita lukijan. Valitsin niistä luettavakseni tanskalaisen dekkarin Wolf Inger Pimeä syys, jonka sisältöön en puutu tässä kirjoituksessa. Se löytyy muutaman päivän päästä lokakuun luetuissa. 

Lukijan vaihtaminen oli näppäränpää mitä äänikirjan vaihto E-kirjaksi. Se tapahtuu näytön alhaalla olevasta Lukija kohdasta klikkaamalla. 

Kaikki vaihtoehdot oli nopeasti kokeiltu. Vaihtoaika oli niin nopea, että se ei häirinnyt juurikaan virkkaamiseen keskittymistä. Kesken virkkauksen ei tee mieli hiplata sovelluksen vaihtoehtoja tämän tästä. 

Vaihdossa ei myöskään menettänyt mitään, sillä uusi lukija sanoo pari viimeistä sanaa uudestaan. 

Mielestäni se on hyvä, sillä ainakin näin uutena tekstin kuunteleminen herpaantui hetkeksi, kun keskityin kuuntelemaan eri ääntä enkä sitä, mitä sanottiin. 

Äänen vaihtumiseen varmasti tottuu jatkossa nopeasti, jos eri ääniä tulee kokeiltua usein, joten en usko, että muutaman kokeilun jälkeen menetän sanaakaan lukijoita selatessani. 

Tässä kohden uskon, että uudemmat äänikirjan lukijat eivät ole samoilla kalkkiviivoilla. Itse koen olevani hyvin tottunut lukija, sillä 1,5 vuoden päästä vietän äänikirjan kuuntelun 40-vuotisjuhlia. Saa tuoda kakkua ja kuohuviiniä huhtikuussa 2026 lähestulkoon päivittäisen äänikirjojen kuuntelun kunniaksi. Kaseteista aikanaan aloitin. 🙃

Kokeilin kaikkia lukijoita pari eri kertaa ja valitsin lukijakseni Tuomas (AI). Valittavana oli myös aito Jaakko Ohtonen sekä Sanna (AI) ja Max (AI). 

Olen aiemmin, 8-10-vuotta sitten kuunnellut pari äänikirjaa englanniksi, joissa on ollut vanhanaikainen, konemainen ääni, miksi sitä soitten sanottiinkaan. Tämä nykyinen tekoälypohjainen lukeminen ei hirveän paljon poikkea ihmisen lukemisesta verrattuna noihin aiempiin ääniin, jotka erottaa ihmisäänistä selvästi. 

En tunnistanut Tuomaan äänen alkuperää, jos sellaista olikaan, joten en osannut verrata sitä aitoon lukijaan. Sanna (AI) ääntä, joka on lainattu Sanna Majurilta, en lyhyestä katkelmasta erottaisi aidosta. Syynä voi olla kuulovammani tai epämusikaalisuuskin, mutta kun on kärsinyt 1980-2010-lukujen vähäisen tarjonnan ja osin kelanauhuriajalle tehdyt äänitteet, ei vieläkään ole turhan ronkeli siitä mitä saa. 

En juuri kiinnitä huomiota äänien puutteisiin vaan keskityn itse tarinaan. Sehän siinä on pääasia.

Tykkään, kun kirja luetaan ääneen niin, että puhujat eroaa kerronnasta. Vesa Vierikon Harry Potter -tulkinta on tästä loistava esimerkki. Nämä tekoälylukijat eivät muuttaneet ääntä dialogeissa. Luenta oli ihan peruslukemista, johon olen tottunut tietokirjoissa ja usein silloin kun lukija ei ole puhumisen ammattilainen kuten näyttelijä. Muutama päivä sitten kuuntelin Sanna Majurin itsensä lukemista ja Sanna (AI) kuulosti kuulovikaiseen korvaani samalta, mutta vähemmän ilmeikkäältä, vähemmän näytellyltä, mutta ei yhtään huonommalta. 

Tykkäsin tekoäly Tuomaasta. Noin kuuden tunnin aikana sain Tuomaan vain kolme kertaa kiinni ruotsalaistyyppisestä intonaatiosta tms. väärästä suomalaisesta ääntämyksestä. 

Korvaan pisti myös se, että lukujen alkua (jos kirjassa ylipäätään luvut oli), ei erottanut kappaleiden vaihdosta kyllin selkeästi. Ihmisen lukemana tauko on yleensä vähän pidempi. Tämä korjantunee jatkossa. 

Kaiken kaikkiaan kelpo luenta. Kun kokeilin vuorotellen kaikki neljä vaihtoehtoa, tuntui omaan korvaani ihminen huonoimmalta vaihtoehdolta. Korostan kuitenkin sitä, että kuulokäyräni ei ole "normaali", vaikka kuulenkin melkein kaiken puhutun melko hyvin.

Oli tosiaan hyvä, että tarjolla oli sekä mies- että naisääniä. Oma synnynnäinen kuulovaurioni on sopraanovokaalien taajuudella. Luultavasti sen vuoksi valintani kohdistuu aina mieslukijaan, jos mietin kuuntelenko jostain aiheesta yhtä hyväksi kuvittelemani kirjan A vai B. 

Kokeilin aluksi toista äänikirjaa, missä oli vain naislukijoita, mutta niistä yksikään ei innostanut, eikä tarinakaan ollut tähän päivään sopiva. Elättelen toiveita, että kaikissa kirjoissa, joihin tulee useampia tekoälylukijoita, olisi jatkossa valintamahdollisuutena molemmat sukupuolet. 

Inhokkilukijani on nainen, jolla on pääkaupunkiseudun nuoren naisen intonaatio ja joka lukee dekkarit nuotilla, joka minun korvaani sopisi enemmänkin eroottisiin novelleihin. Siinä valossa katsottuna tekoälylukijat saattavat laajentaa kuunteluvalikoimaani entisestään. On kirjoja, jotka olen unohtanut lukijan vuoksi.

Luultavasti ihmistä edullisempi tekoäly tulee tuomaan äänikirjamarkkinoille kokonaan uuttakin tarjontaa. Jostain haastattelusta luin, että äänikirjoiksi voidaan tekoälyn avulla lukea myös enemmän tietokirjoja. 

Itse toivoisin, että myös menneiden vuosikymmenten kirjoja tehtäisiin jatkossa äänikirjaksi entistä enemmän. Nyt kun olen tätä kirjaa lukuun ottamatta lukenut kaksi viikkoa vain vuonna 1984 ilmestyneitä kirjoja, voin todeta, että aiemminkin tehtiin kivoja kirjoja. 

Veikkaan, että tästä tulee kuuntelukokemuksena lähestulkoon yhtä iso muutos omaan äänikirjojen käyttöön, kuin aikanaan siirtyminen painavista kasettikirjoista, cd-levyihin, cd-levypinosta yhteen MP3-levyyn ja vähän myöhemmin MP3 soittimeen ja viimeisimpänä äänikirjoja tarjoaviin suoratoistopalveluihin. Niidenkin kanssa on tullut koettua jo yksi muutos, kun rajoittamattomasta tuli määrältään rajoitettu. 

***

Kukaan ei ole sponsoroinut tätäkään tekstiä. Pitkän linjan äänikirjojen suurkuluttajana kaikkia äänikirjoihin liittyviä uutuuksia pitää kokeilla heti alkuunsa. Itse tykkäsin ja halusin jakaa kokemukseni.