Hyvää Minna Canthin päivää!
...Ja jos Itä-Suomen Yliopistossa on edelleen Ruuhka-Suomalainen osakunta (virallisesti Hämäläis-Eteläsuomalainen osakunta, tai vielä tuttavallisemmin Ruuhkis), niin hyvää vuosijuhlapäivää sinnekin. Perustamisesta lienee nyt 35 vuotta. Mitenkähän on, pääsisköhän yhtenä perustajana mukaan juhlimaan 5 vuoden päästä...
Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi ihmeessä vuosijuhlapäiväksi valittiin kuopiolainen hahmo, mutta sitten muistini syövereistä nousi esille ajatus, että keväällä ei tuolloin ollut oikein muita sopivia juhlapäiviä, kun Kalevalan päivä oli jo Karjalaisella osakunnalla ja Runebergin päivä Savolaisilla... ja olihan Ulrika Wilhelmina Johnson sentään kuitenkin syntynyt Tampereella, vaikka sen useimmat unohtavat, kuten nyt itsekin olin tehnyt. Agricola olisi tietty ollut enemmänkin ruuhkasuomalainen hahmo, mutta huhtikuun alku ei mahdollisten pääsiäisten vuoksi olisi ollut hyvä vaihtoehto. Monet kauempaa tulleet opiskelijat pitivät pidempää pääsiäislomaa.
Minna Canth syntyi 1844 ja kuoli 1897 vain 53-vuotiaana. Canthin ensimmäinen kirja, Novelleja ja kertomuksia julkaistiin 1878 eli tuottoisaa kirjoitustyötä oli parikymmentä vuotta. Canth kirjoitti suomen kielellä, mikä ei tuohon aikaan ollut itsestään selvyys.
Canth kirjoitti kymmenen näytelmää ja seitsemän pitkää novellia sekä ison kasan lyhyempiä kertomuksia. Hänellä oli oman salonkinsa ohella iso verkosto, jonka kanssa hän kävi kirjeenvaihtoa. Esimerkiksi Lucina Hagmanin kanssa hän pohti suomenkielistä opetusta ja pitäisikö tytöille opettaa samoja asioita kuin pojille vai painottua enemmän esimerkiksi kotitalouden opettamiseen. Muistelen Canthin kannattaneen kotitaloutta, mutta Lucina Hagmanin omassa koulussa kotitaloustunnit aloitettiin vasta 1960-luvun loppupuolella.
Viime vuosina olen pyrkinyt lukemaan ainakin yhden Minna Canthin kirjoituksen joka vuosi.
Tänään luin Lehtori Hellmanin vaimon. Kuvittelin kyllä lukeneeni sen aiemmin, mutta se oli ilmeisesti joku muu aikalaiskirja, jonka pääosissa oli Hellmanilta kuulostava nimi, ehkä Juhani Ahoa.
Lehtori Hellman (liekö Canth osannut englantia) iskee itselleen vaimoksi kauniin opiskelijaneidon.
Opiskelu luonnollisesti jää papin aameneen ja lehtorilla on naimisiin sellainen hoppu, että kotitalouden opiskelukin jää huonoihin kantimiin. Opiskelemassa olleet nuorethan joutuivat usein jo hyvin nuorena lähtemään kotoaan kauas täysihoitoon joko tuttavien luo tai oppilaitoksen asuntolaan. Kummassakaan ei välttämättä oppinut käytännön kotielämää.
Hellmanin vaimo on siis pulassa.
Piikaa pitäisi ohjata ja valvoa, mutta minkäs teet, kun piika tietää enemmän. Soluttautuminen lehtorin seurapiireihinkään ei suju hyvin. Muiden opettajien vaimot ovat vanhempia ja kokeneita. Rouviksi kasvaneita tai kasvatettuja. Hellmanin vaimon itsetunto ei riitä nousemaan seurapiirien keulakuvaksi vaan hän häpeää jo ensi visiitillä ylipukeutumistaan, istuu soffalle (hyi, hyi, olisi pitänyt kursailla, sillä soffa on kunniavieraille) ja pasmat (tuskin nuorikko tunsi sitä sanaa vaikka osasikin ommella sieviä vauvan paitoja) menee sekaisin ja jauhot suuhun. Henkevä keskustelu ei luonnu ja verkostoituminen jää ohueksi.
Sanalla sanoen. Hellmanin vaimo jää yksin. Ei kuitenkaan samalla tavoin Yksin, kuin Juhani Ahon oivallisessa pienoisromaanissa, jonka luin viime vuonna. Juhani Ahon yksinäinen on yksin Pariisissa, kun ei saanutkaan rakastamaansa tyttöä vaimokseen.
Hellman näyttää kyllä rakastavan vaimoaan, tai ainakin kunnioittaa hänen asemaansa niin, ettei lyö tai huuda vaimolleen, vaikka tämä ei osaakaan toimia oikein. Sanonnassa sanotaan, ettei haukku haavaa tee, mutta pienikin sana voi olla otollisessa maaperässä epäilyksen siemen. Niinpä vaimo ottaa kaikki Hellmanin sanat moitteeksi ja alkaa ajatella, että Hellman ei välitä hänestä. Vain kirjoittaminen tuntuu hyvältä, mutta kukapa vaimoihminen ehtisi miehensä mielestä kirjoittamaan joutavanpäiväisiä romaaneita....
Loppuratkaisua en spoilaa, kannattaa lukea ja katsoa itse, oletko samaa mieltä, että myös vaimossa on vikaa. Hän ei ole mielestäni valmistautunut vaimon tehtäviin kuten olisi pitänyt. Sopia kyllä kysyy, onko nykynuoretkaan valmistautuneita nykypuolisoiden rooliin. Vanhat tavathan ovat usein pinttyneitä kolmanteen tai neljänteen polveen, kuten Raamatussa oivallisesti sanotaan, ja mistä kirjoitin kauan sitten itsekin kolumnin Pohjola Norden lehteen.
Kirjan pääpaino on kuitenkin siinä, että yhteisöt eivät ota avosylin vastaan erilaisia uusia jäseniä ja eri aikakausilla on hyvinkin erilaiset ihanteet.
Onneksi näistä ajoista on osin päästy ohi, mutta toisaalta some nostaa helposti tikun nokkaan pikkuasioita ja tekee niistä entistäkin isompia. Esimerkiksi muistelen tässä kuinka tohtori Jenny Haukio sattumalta reilu 12 vuotta sitten joi linnan juhlissa kahvia kupista, missä oli lusikka. Korrekti paikka toki lusikalle on kahvitassilla, mutta pitääkö asiasta ilkkua lehdissä lukemattomia kertoja. Sama koskee mielestäni myös uusinta kohua Catharinan kuvankäsittelystä. Jos me ei olla aivokirurgeja, niin joskus pitää myös muistaa armeliaisuus:
"Hullu ei huomaa ja viisas ei puhu mitään."
