1920-luku iloineen ja kehityksineen on aina kiehtonut. Oman värinsä siihen toi kieltolaki, joka tuntuu tavattoman järjettömältä keksinnöltä - ihan kuin ihmiset lopettaisivat juomisen jos laillista viinaa ei ole saatavilla.
Virosta tuotiin silloinkin juotavaa, ja kotona poltettiin salaa. Rikkailla oli suhteet lääkekonjakkia kirjoittaviin lääkäreihin.
Mutta kirjallisuutta ajatellen kieltolaki oli historiallinen helmi. Monen moista kirjaa siitä olen itsekin lukenut.
Yksi lukemistani on Kieltolain Korkeajännitys Jari Rasin Kovanen
Mutta palatakseni Ankkurilyhtyyn...
Mielikuvani on, että tarina rakentui sattumalta löydettyjen kieltolain aikaisten levyjen ympärille. Jokainen kuunnelman jakso taisi päättyä uuteen levyyn. Ne taisi olla mainittu kirjassakin. Sitä en muista, soitettiinko kuunnelmassa enemmänkin levyjä.
Olen tällä viikolla kuunnellut Niina Niskasen Hatuntekijä-sarjaa, joka tämän tästä tuo mieleen Ankkurilyhdyn/Houkutuslinnun.
Päähenkilö Rouge laulaa iltaisin jazzia, kunnes päätyy iltatöihin veljensä ravintolaan Kobraan. Veljellä ei mene hyvin. Laulun sanoja toistellaan. Teksti on jotenkin ulkopuolista kerrontaa. Pirtus trokataan, on varpusia, jadoittain kanisteteita. Velkojiakin on. Vakoilijoita piisaa ja taustalla häänöttää sisällissota.
Kuva: Pikkukuvat tein tätä varten tekoälyn avulla.
Hatuntekijä sarjassa on kuunneltavana Yönpunainen höyhen, Hatuntekijän kuolema ja Rihkama.
Silkit, sarssit
Villit villat ja
Alimpana arka nahka.
Silloin tällöin, ainakin elämän laitapuolella arka nahka saa osan kolhuista, olipa sitten mies tai nainen.
Sarja oli kiva välipala. Jatkoakin voisi seurata. Kenties 1930-luvulla.
