En tiedä onnistuiko se tälläkään kerralla, mutta nyt se on luettu.
Törmäsin kirjaan Twitterissä, missä seuraan lähinnä vain Italian suosittuja puheenaiheita tänään listaa. Se on kumman kultturelli lista ja olen bongannut sieltä aiemmin esim. Fernando Pessoan Anarkistipankkiiri teoksen, josta meillä ei juuri ole puhuttu. Kutkuttavan hurmaavan nerokas kirja sekin ja täyttää itse asiassa 100 vuotta tänä vuonna.
Non c’è niente, è come la luna.
Kuu. (Siellä ei ole mitään. Se on kuin kuu.) Pavesen yksi tärkeistä ammennuksen lähteistä oli Amerikka. Vertaus kuuhun tulee Californian osavaltion autiosta maaseudusta. Pavese kirjoitti kirjan 1950, jolloin seutu oli nykyistä asuttamattomampi.
Kun on ollut poissa pitkään, luulee helposti palanneensa takaisin samaan paikkaan, vaikka vuosien kuluessa tuttu paikka ja sen ihmiset ovat muuttuneet. Ihan niin kuin on muuttunut itsekin, mutta itse tietysti muistaa vain sen, minkä jätti. Ja kuvittelee palaavansa samaan paikkaan. Paikkaan, jossa ei ollut mitään ja nyt onkin tai päinvastoin.
Kirjassa päähenkilö huomaa, kuinka tutut puut on kaadettu pois. Se ei sovi muistojen mielikuvaan, joka vaatii, että nuoruuden maisemissa ei mikään muutu. Ja kuitenkin, aina puut kasvavat, ellei muuta. Pakko silti todeta, että itse jaksan hämmästellä, kuinka vähän on muuttunut lukiopaikkakuntani kylänraitilla 40 vuodessa. Ainoa näkyvämpi muutos Pomarkun kylänraitilla taitaa olla urheilutalo ja kävelysilta joen yli... Vaikka onhan sinne tullut pyörätiet ja lisää rivitaloja, ellei muuta.
Kun ajattelen omaa lukioaikana 40 vuoden takaa, ajattelee asioita nykyisillä aivoillani, en niillä, mitkä minulla oli 1980-luvun alussa. Minulla on koulutukseni, kokemukseni ja lukion jälkeinen elämäni mukana. Niin kuin kuuluukin olla. Sehän on minun elämäni.
Ja se juuri on tämän kirjan nokkeluus. Pavese osaa kertoa asiat niin, että mukana on ihmisen koko elämä. Ei vain aikaa silloin tai nyt vaan kaikki.
Kirjan päähenkilön nimeä ei kerrota, se jää avoimeksi, vain lempinimi tiedetään... Mutta kuitenkin opimme tuntemaan hänet paremmin kuin ehkä naapurimme, jonka kanssa vaihdamme sanasen silloin, toisen tällöin.
Paikalliset ihmiset muuttuivat sodan ja natsien, kommunismin ja partisaanien myötä. Jostain jäljelle jäi vain kokkotulen tuhkat.
Kuitenkin ihmisissä on paljon samaa mitä ennenkin. Ystävän kanssa voi jatkaa siitä, mihin vuosia sitten jäätiin. Vaikka välissä olisi molemmilla oma elämä.
Kaiken kaikkiaan tämä oli klassikko johon kannatti tarttua kaksin käsin ja uskon tarttuvani toistenkin.
Kiitokset haasteesta.
Sitä emännöi tällä kertaa Kartanon kruunaamaton lukija jonka blogista voi lukea muiden lukemista klassikoista. Mielenkiintoisia kirjoja näkyy olevan muidenkin hyllyssä.  |
| Kuva: Porin vanha hautausmaa aamulla varhain Pavesen runolla. |
