Toivo ei ole kuollut

On matkoja, jotka ovat helppoja. On matkoja, jotka ovat rankkoja. On matkoja, jotka ovat hyvin suunniteltu. On matkoja, joilla kaikki menee pieleen. Useimmiten matka voidaan mitata melkeinpä metrilleen oikein. Vaikeimmin mitattava matka on kuitenkin matka toiveesta valmiiksi.

Yksi isäni sanonnoista on "Kyllä Jumala laiskalle lupaa, mutta ei anna." On helppo unelmoida, mutta useampien unelmien eteen pitää tehdä töitä.

Joskus olen lukenut, että ainoa paikka, missä menestys on ennen työtä on sanakirjassa. Nykyään onnenkantamoisia saattaa tulla menestyksen suhteen somen avulla aivan yllättäen, mutta useimmiten kaikki vaatii ponnisteluja.

Jotkut osaavat ponnistella koko ajan oikeaan suuntaan. 

Aina se ei onnistu, mutta olen yrittänyt lohduttaa itseäni silloin, että "nämä olivat hyviä askeleita": eli ei haitaa, vaikka eksyin, kun kuitenkin kunto nousi.

Pilvilinnojen rakentelu ei ole aina helppoa ammattilaisellekaan, vaikka joskus olen miettinyt, kuka oikeastaan on pilvilinnojen rakentelun asiantuntija. Vaaditaanko siihen unelmointitaitojen ohella rakennusmestarin tai arkkitehdin opintoja, vai riittääkö taiteellinen silmä?

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, mutta pessimisti toteaa helposti, että se toinen puolikas on tärkeämpi, koska se saattaa homman valmiiksi.

Jos maailman epävarmin pituusyksikkö on matka toiveesta valmiiksi, niin onko loppujen lopuksi varmaa peltoa auraavan häränkään työ? Saattaa se härkäkin kupsahtaa kesken peltosaran kääntämisen. Niinpä epävarmuudesta huolimatta jatketaan toivomista. Näin korona-aikana toivo on se, mistä me kaikki voimme ammentaa. Toivo ei saa olla kuollut, vaikka elämmekin vaikeita aikoja. 

* * * * *

Teksti on kirjoitettu 2020 julkaisematonta blogia varten. Liitin sen tänne 10/24.

 

Pimeydestä loistaa valo

Yksi vaikuttavimmista afrikkalaisista kirjoista on ollut itselleni Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo, jonka luin viime vuonna. Osa vaikuttavuudesta tuli siitä, että kirja kertoi aiemmista kirjoista tutun David Livingstonen (1813-1873) viimeisestä matkasta.

 

Tuttu päähenkilö (tosin kirjassa jo edesmennyt), ei silti selitä kirjan hienoutta.
Pidin mainiona asiana, että kirjan kertoja, Halima, oli nainen, joiden ääntä harvoin on kuultu tutkimusmatkojen yhteydessä. Halima teki itseeni niin suuren vaikutuksen, että onlin tyystin unohtanut, että kirjassa oli toinenkin kertoja, lapsena orjaksi ostettu Jacob Wainwright.

Kirjan taustalla on aitoja tapahtumia tutkimusmatkalta, joita siteerataan Livingstonen päiväkirjakatkelmina. Myös itse tapahtuma, Livingstonen kuivatun ruumiin kantaminen reilun 2000 km matkan verran koilis-Rhodesiasta (nykyisin Sambia) halki Afrikan, on totta. Se on käsittämätön matka autollakin, mutta kävellen reilun 60 hengen seurueensa ruumista kantaen se on matka, josta sietikin tehdä kirjan. Matkan varrella tapahtuu kaikenlaista ja tavataan outoja heimoja, mutta kirjan pääkohdat tapahtuu kun ollaan leiriydytty. 

Viimeisen vuoden aikana olen suositellut kirjaa useammillekin tuttavilleni, joten se on ollut mielessäni siis usein. 

Nyt kesällä Yle tarjosi mainion kokoelman afrikkalaisia tarinoita, joihin kuului mm. kirjaesittelyjä, musiikkia ja historiaa. Yksi jaksoista oli tämän kirjan esittely. 

Ohjelmassa ulkoministeriön tiimivetäjä Milma Karttunen ja toimittaja Jukka Kuosmanen vertailevat lukukokemuksiaan, jotka ovat hyvin samantapaisia kuin omanikin, paitsi että olin itse unohtanut mies kertojan udon roolin. 

Oli jännä huomata, että myös he nostivat kirjasta esiin Haliman unelman sansibar laisesta ovesta. Se jäi itsellenikin kirjasta mieleen, mutta se ei ole itselleni yllätys, sillä pidän ovien valokuvaamisesta. Sansibarilaista ovea en ole vielä nähnyt livenä, mutta olisi mielenkiintoista nähdä erityisesti sellaiset ovet, joissa on tapit elefantteja varten. 

Itse jäin miettimään että Livingstone näyttäytyi kirjassa mieheltä, joka oli aidosti ystävystynyt joidenkin tutkimusseurueensa jäsenten kanssa ja ostanut heitä vapaiksi. Jotenkin olen aina mieltänyt hänen toisenlaiseksi. 

Gappahin kirjan Livingstone tuokin mieleeni Suvi Kinoksen seitsemän enoa kirjan tutkijat ennemminkin kuin englantilaisen ylimielisen aristokraatin. Se on mielestäni hyvä asia, sillä Suvi Kinoksen suku on ihan huippu. 

Ehkä tämän jälkeen pitäisi vihdoin tarttua Livingstonen päiväkirjoihin. Kaiketi sellaisetkin on painettu.