Suomi 100

Itselläni oli jotenkin suuremmatkin odotukset tästä juhlavuodesta. Kuvittelin, että monia ainutlaatuisia ja kerrassaan uusia näkökulmia avaavia tapahtumia olisi ihan vaivoiksi asti. Ilmeisesti olen onnistunut välttämään kaikki ylimaalliset tapahtumat samaan tapaan, kuin onnistuin sivuuttamaan SuomiAreenankin jota vietin tiiviisti työpaikallani.

Satakunnassa Suomi100 –logoa on nähnyt harvakseltaan, mutta tuttavani muissa maakunnissa ovat kertoneet, että heillä teema on esillä heinäpeltoja myöden. Maanviljelijät ovat kuulemani mukaan paalanneet heinäänsä tänä vuonna sinisiin ja valkoisiin paaleihin ja tehneet niistä sangen näkyvää taidetta maanteiden tuntumaan. Itsekin olen nähnyt tuollaisia teoksia valokuvissa.

    

Muutaman kerran olen toki bongannut Satakunnassakin Suomi100 –logon, mutta näkemissäni tapauksissa kyseessä on ollut SuomiAreenan tapaan toistuva tapahtuma.

    

Sellainen oli Porin kirjastossa järjestetty Kirjojen yökin. Itselleni käynti Kirjoen yössä oli aivan uusi kokemus, sillä aiempina vuosina en ole kyennyt muiden menojen vuoksi siihen osallistumaan. Tänä vuonna olin viisaampi ja pistin tapahtuman visusti kalenteriin jo hyvissä ajoin.

    

Kirjastoon olikin saatu edustava joukko mielenkiintoisia satakuntalaiskirjailijoita. Tässä tapauksessa satakuntalaisuus oli kerrankin käsitetty savolaisten tapaan laajasti eikä sillä tapaa suppeasti kuin siikaislaisuus Siikaisten Wikipedia sivuilla, missä Sammissa nuoruutensa asunutta, lukuisia suomenmestaruuksia saavuttanutta ja kaksi kertaa olympialaisissakin juossutta Ilmari Taipaletta ei vieläkään suostuta tunnustamaan siikaislaiseksi, koska toisaalla Wikipediassa Taipaleen kerrotaan syntyneen Tampereella.

    

Paikalla olleista kirjailijoista olin tavannut muutamia aiemminkin Helsingin kirjamessuilla tai kirjailijoiden omissa tilaisuuksissa. Paljon ehdin, kuunnella, mutta surkuttelin silti itsekseni, etten ehtinyt kuuntelemaan Heli Laaksosta. Tosin häntä olen kuullut useammankin kerran. Eräässä Mikkelissä järjestetyssä tilaisuudessa hän kertoi kovasti jännittäneensä esiintymistä savolaisyleisölle, jonka murre on himpun verran erilaista kuin kotoisat länsimurteemme. Porissa hänellä oli varmasti kotoisampi olo, vaikka hyvin otti savolaisyleisö hänet vastaan.

    

Kirjojen julkaisutilaisuuksissa on aina oma hohtonsa. Niinpä illan kohokohta oli tietysti Arttu Tuomisen Silmittömän julkaisutilaisuus. Olen toppuutellut itseäni kovasti ja ainakin toistaiseksi olen onnistunut olemaan lukematta sarjaa ennen kuin sen viimeinenkin osa ensi vuonna ilmestyy.

Olen tainnut aiemminkin jo mainta, että rakastan pitkiä tarinoita ja siksi haluan lukea sarjat kokonaisuudessaan kerralla. Siitä huolimatta oli taas hienoa kuulla kirjailijan itsensä kertovan pieniä makupaloja kirjasta jo etukäteen.

Silmitöntä en siis ole lukenut ja pakko myöntää, että Petri Tammisen Suomen historiaa lukuun ottamatta myös kaikkien muiden Kirjojen yössä olleiden kirjailijoiden uutuus teokset ovat vielä lukematta.

Suomen historiakin olisi varmasti lukematta, ellei se olisi niin oivallisesti sopinut Porin kirjaston kirjahaasteen kohtaan Suomen historiasta kertova kirja.

Pakko todeta, että kirja – ohuudestaan huolimatta – kolahti. Heti kohta aloin miettiä, millaisen kirjan saisi vastaavina ”makupaloina” kirjoitettuna omasta suvustani.

Vuoteen 1983 kirjoittaisin, että kävin silloin ensimmäisen tietokonekurssin Pomarkun lukiossa. Opetusvälineenä oli rehtorin uusi tietokone, joka oli niin hieno, että me oppilaat emme saaneet laittaa siihen itse virtaa päälle. Syksyn aikana opettelimme ohjelmoimaan Basicilla mm. lottorivin. Mainittakoon, että rivi ei tuottanut yhtään lottovoittoa ennen kuin onnistuin hukkaamaan rivin yliopistoaikana.

Sata aurinkoista päivää enemmän

Hain taannoin geokätkön jonka aiheena oli sata aurinkoista päivää enemmän ja mieleni siirtyi Vaasaan, joka Merikarvian ohella on mainostanut itseään tällä mainoslauseella.
    

Vietin Vaasassa yhden kesätyörupeaman ajan joskus 1980-luvulla. Kaupunki viehätti silloinkin, mutta ei niin paljoa, että olisin uskaltanut jättää opinnot kesken ja jäädä talveksi töihin. Sittemmin useampia lamakausia kokeneena olen monesti katunut, että en jäänyt. Pelko siitä, ettei koskaan valmistuisi, oli suurempi, kuin halu saada työkokemusta – etenkin, kun 1980-luvulla riitti kaikille töitä.

Sata aurinkoista päivää enemmän tekee kymmenessä vuodessa tuhat auringon näkemistä enemmän. Näkemisestähän tässä mainoslauseessa on kyse, sillä aurinkoiseksi päiväksi riittänee, että aurinko vilahtaa edes hetken ajan taivaalla.

    

Kymmenen vuotta kuluu loppujen lopuksi nopeasti, joten ihmettelen, miksi mikään kunta ei ole vielä keksinyt mainostaa tuhannella aurinkoisella päivällä.

    

Lukevaisempi lukija aavistaa jo tässä vaiheessa, mihin suuntaan teksti on etenemässä. Aivan oikein: Afganistanin suuntaanhan sitä tuli nojatuolimatkattua tällä kerralla.

    

Olen ladannut iPodilleni Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa joskus Mikkelissä asuessani, eli ainakin yli 5,5 vuotta sitten. Olen pääsääntöisesti pitänyt kaikista lukemistani naisten elämää hunnun takana valottavista kirjoista, mutta jostain käsittämättömästä syystä tämä miehen kirjoittama tarina ei vaan ole aiemmin tuntunut aloittamisen arvoiselta.

    

Kesän aikana olen taas kuunnellut äänikirjoina useampia pohjoismaisia dekkareita ja jossain vaiheessa tuli sellainen tunne, että nyt voisi kokeilla jotain aivan muuta.

Loppujen lopuksi työmatkojen iloksi tarkoittama kirja oli pakko kuunnella muutaman päivän aikana lähes yhteen soittoon sillä tarina vei kummasti mukanaan.

    

Ihan en kuitenkaan allekirjoittaisi Suomi24 keskustelupalstalla esitettyä kysymystä ”Suositelkaa keveitä eri kulttuureista kertovia tyyliin … Tuhat loistavaa aurinkoa.” Itse en kokenut kirjaa millään muotoa keveäksi, vaikka kirjailija oli saanut taiturimaisesti liitettyä kirjaan sekä ilon että surun niin, että päähenkilöiden arjesta näytti pääasiassa muodostuvan kaikesta huolimatta vähintäänkin siedettävä.

    

Kirjassa koettiin sotaa ja kapinaa ja siinä tehtiin perheväkivallan ohella yksi murhakin. Päähenkilöt, Mariam ja Laila onnistuivat kuitenkin löytämään hyviä hetkiä kuten päivittäisen hetken, jolloin naiset istuivat juomassa kuumaa kahvia ja syömässä tähteeksi jäänteitä halvan murusia.
    

Hassua kyllä, vahva, kardemummalla maustettu kahvi ja halva kuuluivat itsellänikin talvisten sunnuntai-iltojen nautintoihin silloin, kun vielä kykenin syömään sokeria. Tosin wikipedian mukaan halvaa saisi myös taatelisiirapilla makeutettuna, joten ensi talvea ajatellen pitänee ryhtyä tarkkailemaan halvojen ainesosia.

Kirsin kardemummakahvi ( = kaksi kupillista turkkilaistyylistä kahvia yhdelle juojalle)

Mittaa perinteiseen kahvipannuun

3 dl vettä         

2 kahvimitallista mieluistasi kahvijauhetta

½ tl kardemummaa mieluiten itse jauhettuna.

Laita pannu liedelle ja kiehauta perinteiseen tapaan, eli kun kahvi meinaa kuohua pannusta, nosta pannu liedeltä. Sekoita lusikalla.

Kun kuohunta on laantunut, laske pannu takaisin liedelle ja anna kuohahtaa vielä toisen ja sitten kolmannenkin kerran. Anna purujen laskeutua jonkin aikaa. Kaada juoma perinteiseen mokkakahvikuppiin tai itämaisittain lasiin niin, että nostat ja lasket kahvipannua ylös alas. Tällöin kahvin pinnalle tulee kauniita kuplia.

Nautiskellaan halvan murusten tai minkä vaan makean kera mieluiten hyvän kirjan kanssa mukavassa nojatuolissa istuen. Ellei satu omaamaan lukuhaluja, toisen kupillisen voi jakaa hyvän kaverin kanssa, joka osaa kertoa tarinoita kuin kirjoissa ikään.

Heinäpaaleja ja oliiviöljyä

Italialaisia oliivilehtoja ja kankaanpääläisiä heiniä.

Satuin sattumalta lauantaina Kankaanpään kesätorille, minkä tuntumassa vietettiin MTK Kankaanpään 100-vuotisjuhlapäivää.
Paikalle oli tuotu erikokoisia traktoreita, heinäpaaleja ja kananpoikia. Kilpailla sai mm. pöllin suoraan sahaamisesta ja siitä mihin ruutuun vasikka tekee isommat tarpeensa puolen päivän jälkeen.

    

Innokkaimmat saivat kokeilla lypsämistä kahden utareen lypsyasemalla. Itsekin kokeilin vieläkö maitoa tai tässä tapauksessa vettä, utareista irti saisin. Emäntäkoulusta kun sentään on aikaa, ei reilu kaksikymmentä, vaan reilu kolmekymmentä vuotta, kuten serkkuni taannoin vuosipäivänä laskelmiani korjasi.   

Niin se aika rientää.

    

En tiedä, oliko vuosien saatossa ruostunut taito vaiko muisti, sillä sain herutettua ämpäriin vain muutaman pisaran, kun vieressä istunut pikkupoika sai pelkällä rutistuksella aikaan melkoisen tuloksen. Joku mielikuva on, että lehmän utareet olisivat himpun verran pehmeämmät kuin tämän leikkimielisen lypsyaseman muoviviritelmä. Hauska juttu joka tapauksessa.

Ihmettelin jälleen kerran nykytraktorien julman näköistä nokkaa. Itselleni siitä tulee mieleen aina julma, jättimäinen hämähäkki. Lieko mielikuva perua fantasiakirjallisuudesta: R.A. Salvatoren Musta haltia – ja J. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta –saagoista.

    

Suomalaiseen juhlaan kuuluu luonnollisena osana kahvit. Torilla tuttavat sumppia kovasti kehuivat, joten eikun jonottamaan. Seuralaiseni kehuivat kahvia ja pullaa maukkaaksi. Vehnä- ja sokeriallergisena jätin pullat väliin, mutta kerma olisi kahvin kanssa maistunut. Jotenkin olisin kuvitellut, että maaseudun ammattilaisia edustavan järjestön juhlakaffeilla pöydässä olisi kermaakin, mutta nykyään sitä näemmä saa vain siellä, missä on espressokone tai marttojen tilaisuuksissa, jos sielläkään. No. Menihän ne kahvit alas ilman kermaakin ja siinä sivussa kuuntelin venesjärveläisten nuorten 4H-yrittäjien herkkupyörän esittelyä. Täytyy todeta, että nämä erilaiset nuorisoyritykset ovat kyllä mainio keksintö.

    

Luin joku aika sitten Malva Nevan kirjoittaman dekkarin, joka kertoo italialaiseen maataloon vapaaehtoistyöhön lähteneestä suomalaisesta Leasta. Kirja italialaisine maataloustöineen toi oitis mieleeni kymmenisen vuotta sitten lukemani suomalaisten maastamuuttajien kirjoittamat kirjat Italiasta ja Unkarista. Siinä missä suomalaisella maatilalla tehdään heinää, puidaan viljaa ja säilötään mansikoita, poimitaan italiassa oliiveita ja säilötään erilaisia vihanneksia.

    

Valheiden pastoraalissa Lea tutustuu italailaisen maaseudun arjen ongelmiin, jotka näyttävät olevan samanlaisia kuin Suomessakin: pelkkä maanviljelys ei tahdo kannattaa eikä raskas puurtaminen maanviljelyksen parissa tahdo kiinnostaa nopean rikastumisen toiveita elättelevää nuorisoa.

    

Kirjan keskeisenä teemana murhan ohella on ihmiskauppa. Raskaasta aiheesta kerrotaan kuitenkin sen verran kepeällä otteella, että ainakaan itselleni ei kirjasta kauhukuvia jäänyt. Toisaalta, pakko myöntää, italialaiset ihmiskauppaongelmat eivät olleet minulle uusi asia vaan niistä on tullut luettua useampaankin otteeseen Repubblica –lehdestä. Myös Venetsiassa asuvan Donna Leonin on parissa dekkarissaan kuvannut ihmiskauppaa.

    

Romantiikan nälkäisille kerrottakoon, että kirjasta löytyy myös sitäkin.  

    

Taitelijanimen Malva Neva takana on kahden Italiassa asuvan suomalaisen kirjailijan, Marjatta Helisten ja Varja Lahdenperän yhteistyö ja sen vuoksikin sopii erinomaisesti Porin kirjaston lukuhaasteessa luettavaksi. Haasteen yksi kohta on nimittäin ”kirja, jossa on kaksi kirjoittajaa”. Itse kirjasin haasteeseen kuitenkin valitemani italialaisen kirjan kohtaan ”kirja, josta voi tehdä kirjanaaman”. Se oli Gianrico Carofiglion Silmät ummessa, joka sekin oli kelpo dekkari ja mukava poikkeus pitkästä aikaa, sillä päähenkilö oli asianajaja.

    

Italia on itselleni se maa, jonne voisin muuttaa eläkepäiviksi. Kesät voisi asua Suomessa, sillä Suomen kuumuus on riittänyt minulle aina loistavasti – myös tänäkin kesänä. Olen opiskellut italiaa muutamia vuosia, mutta romaanien lukemiseen ei kielitaitoni vielä riitä vaikka aina silloin tällöin tulee kokeiltua. Viimeksi kokeilin lukea tuttua Harry Potteria italiaksi. Tarpeeksi monta kertaa kun yrittää, niin joku kerta lukeminen onnistuukin, uskon minä.

    

Olen tätä ennenkin harrastanut mielenkiintoisia lukuprojekteja. Yhtenä vuonna luin viitisen kymmentä Italiaan sijoittuvaa kirjaa ja kirjoitin osasta kirjallisuusjutun Martat-lehteen. Tuon lukuprojektin aikana tutustuin soffalla ja parvekkeen lepotuolilla moniin italialaisiin kaupunkeihin, mutta maaseudun elämää kirjat eivät juuri avanneet. Siksi Valheiden pastoraali oli mukava täydennys aiemmin lukemiini kirjoihin ja antoi näkökulmaa vaikkapa siihen, miten niitä oliiveita loppujen lopuksi oikein poimitaan.

Geokätköilypitoista jännitystä

Kankaanpään Santaskylässä järjestettiin viime viikonloppuna peräti kahdet kisat: Aamupäivällä pidettiin Geokätköilyn avoimen luokan SM-kilpailut ja iltapäivällä oli Pesupallon heiton MM-kilpailujen vuoro.

    

Aktiivisena geokätköilijänä osallistuin luonnollisesti SM-kilpailuihin. Tanakalla täti-ihmisellä ei ole mahdollisuutta osallistua voittoa tavoitellen ihan kaikkiin SM-kilpailuihin, joten tässä oli meikäläisellekin oiva tilaisuus kokeilla miltä tuntuu kilpailla.

    

Hienoltahan se tuntui. Kilpailla. 

Viimeksi, kun olen ollut SM-kilpailuissa, olin yhtenä järjestävistä tahoista. Kyseessä oli Mikkelissä järjestetyt Sukankudonnan epäviralliset SM-kilpailut. Niissä kudottiin sukkaa kävellessä ja lopputuloksen ratkaisi kudotut kerrokset ja kävelty matka. Nopeimmat kutoivat osan sukan kantapäästä ja kävelivät nelisen kilometriä. Lisäpisteitä sai jos osasi ryystää kierrosten välissä kahvia oikeaoppisesti tassilta.

    

Santaskylän kisoissa siis geokätköiltiin. Tai oikeammin kierrettiin metsäpolku, jonka varrella oli kysymyksiä geokätköilystä.

    

Nimimerkillä Muija geokätköilevä merikarvialaiskätköilijä voitti ykköspalkinnon, johon pokaalin ja tittelin lisäksi kuului optio järjestää ensi vuonna vastaava kilpailu omalla paikkakunnalla.

- Kuvaskankaan urheilukenttä olisi luonnollinen valinta kisojen pitopaikaksi, kertoi voitostaan tyytyväinen Muija.

    

Vähältä oli, että kilpailut eivät menneet muihin maakuntiin. Toiseksi tuli nimittäin Kippa Etelä-Karjalasta ja kolmanneksi Hämytin Pirkanmaalta. Itse sijoituin hienosti pistesijoille, ollen kahdeksas.

Geokätköilypainotteisen viikonlopun täydensi upea ilma ja sen suomat lukuhetket ulkona. Lukemiseksi olin valinnut mm. Hanna Kökkön kirjoittama kirja Kätkö. Se on ensimmäinen osa 13-vuotiaan Manun geokätköilyharrastuksesta kertovasta kirjasarjasta. Sarja oli itselleni entuudestaan ihan outo ja törmäsinkin kirjaan vahingossa kirjaston nuorten osastolla. Siellä tekee aina silloin tällöin mielenkiintoisia löytöjä. Ensimmäisen kirjan tapahtumat sijoittuvat Hämeenlinnaan. 

    

Geokätköilyn ja rikoksen selvittämisen ohella kirjassa tutustutaan Manun ja Helmin rakkaustarinan ensi metreille. Tätä kirjoittaessa sarjasta on ilmestynyt kuusi kirjaa, joista uusin, Megamysteeri, kertoo Sastamalassa pidettävästä geokätköilyn Mega tapahtumasta. Sekin olisi ollut oivallista luettavaa viime viikonloppuna, sillä Porvoossa pidettiin tuolloin Suomen 8. Mega tapahtuma, johon päivän aikana osallistui noin 1300 kätköilijänimimerkkiä.

    

Kätkö ei suinkaan ollut ensimmäinen geokätköilyaiheinen rikoskirja, jonka olen lukenut. Jo pari vuotta sitten tutustuin Johanna Hulkkon Geoetsivät sarjaan, jossa päähenkilöt ovat Manua nuorempia. Suosikkini on kirjan päähenkilön, Raparperin, isä joka viherintoilee ja tarjoilee perheelleen mm. punajuurimehua. Se on viimeaikoina tullutkin usein mieleeni, sillä eräs sokeriton mehujää maistuu juurikin mielestäni punajuurimehulta. Geoetsiväsarjasta lukemista odottaa enää uusin, viimevuonna ilmestynyt Geoetsivät ja yksikätinen madonna, jota en ole onnistunut näkemään vielä vapaana kirjaston hyllyssä. Tämä onkin ilmeisen suosittu sarja siis!

    

Näiden pitkien aasinsiltojen kautta päästiinkin sitten vihdoin tämänpäiväisen aiheeni pääkirjaan eli Ursula Poznanskin kirjaan Vii5i, jonka luin talvella. Tämä itävaltalainen dekkari/thrilleri ei sitten enää olekaan mikään lastenkirja. Kirjan alkumetreillä löytyy nimittäin ruumis, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Geokätköilyn tapaan koordinaateista löytyy rasia, mutta siinä rasiassa on jotain aivan muuta kuin puhtoinen logivihko…

    

Jos pitää valita otanko luettavaksi perinteisen dekkarin vai thrillerin, niin normaalisti valinta ei kestä kauaa. Jätän yleensä psykologisen kauhun lukematta jos valittavana on perinteisempääkin salapoliisityötä. Niinpä luulen, että Vii5i ei olisi kulkenut repussani kirjastosta kotiin, ellei siitä olisi tehty geokätköä, joka piti ratkaista.

    

On aina hauskaa huomata, kuinka sattumalta, lähes vastoin tahtoa valikoitu kirja voi loppujen lopuksi olla kuukauden tai jopa vuoden lukupinon helmi. Näin kävi Viidellekin, sillä tuskin maltoin lopettaa sitä kesken. Toinenkin Poznanski tuli kokeiltua heti putkeen, mikä ainakin itselleni on merkki siitä, että kirjailijan tuotanto on lukemisen arvoinen.

    

Pienoinen pettymys kirjassa oli se, että kirjan poliisit eivätkä sen puoleen pahiksetkaan, tuntuneet erityisesti itävaltalaisilta. Tämä lukuprojektini on nimittäin osoittanut, kuinka virkistävää on huomata kirjailijan tekevän päähenkilöistä oman maansa edustajan ja välittävän lukijalle kuvaa rikostarinan ohella maansa arjesta. Poznanskin teoksessa tämä toiveeni ei mielestäni täyttynyt. Kirjan lukemisesta on nyt muutama kuukausi, mutta ilman Wikipediaa en olisi keksinyt, tapahtuiko kirjan salapoliisityö Saksassa, Itävallassa vai Sveitsissä. Oikea vastaus oli siis Itävalta.

*  *  *  *  *

Tämä päivitys jatkaa löyhästi kirjallisuuteen liittyvää blogiani ollen sarjan numero 2. Itävalta.

Blogini ensi vieraille kerrottakoon, että päätin viime vuonna, että osallistun 2017 Porin lukuhaasteeseen. Koska 30 kirjaa on perin niukasti joka päivä jotain lukevalle, ja koska pidän erilaisiin kulttuureihin tutustumisesta, haastoin itseni lukemaan kirjan jokaisesta maailman maasta. Ja koska normaalistikin luen pääasiassa rikoskirjallisuutta ja fantasiaa, pyrin siihen, että jokaisesta kirjasta löytyisi rikos, vampyyreitä tai keskiaikaisia ritareita. Aina parempi, jos kaikki kolme ovat edustettuna samassa kirjassa.

Ruislinnun laulu korvissani

Kun on kerran kuullut ruisrääkän lauleskelevan kesäillassa, ei voi muuta kuin pohtia, josko Eino Leinon aikaan olisi sittenkin ruislintu tarkoittanut jotain muuta lintua.

Joskus kauan sitten Eurajoella kuulin, kuinka ruisrääkän laulua kuvattiin sellaiseksi, kuin rutikuivasta puusta yrittäisi kiskoa irti hieman ruostunutta rautanaulaa. Ainakaan itselleni se ei ole ääni, jota kuuntelisi mieluummin kuin satakieltä, vaikka auliisti myönnän, että ulkoseinän takana rantametsikössä asustava, puolisoa vaille jäänyt satakieli pitää aikamoista meteliä koko kesän.

Muutama päivä sitten töissä kuulin, että Porissakin ruisrääkkää voi kuunnella. Lempeässä kesäillassa, jos kohta sellaisia saamme, on toivottavasti romanttisempiakin lintuja kuunneltavaksi, esimerkiksi mustavariksia..... ei kun mustarastaita.

Suvihan meillä tässä on meneillään, ja jotenkin itse olen aina mieltänyt kesän kaikkein runollisemmaksi vuodenajaksi. Se johtuu varmaan siitä, että kesällä 1986 ollessani kesätöissä Siikaisten keskustan grillillä, lueskelin runoja niinä hiljaisina hetkinä, jolloin asiakkaita ei ollut mailla halmeilla ja kaikki siivoustyötkin oli tehty jo aikoja sitten. Kävin lainaamassa kirjastosta kerrallaan kolmisen kymmentä runoteosta sen kummemmin valitsematta. Aakkosjärjestyksessä. Kesän aikana sain hiljaisina hetkinä, kun päivälle määrätyt työt oli tehtynä, luettua koko runohyllyn teokset.

Suven ja runon -päivänä pitää toki lukea runoutta. Eino Leinot tuli kahlattua kannesta kanteen lukioaikana, eikä vielä ole tuntunut siltä, että yksittäisten runojen lisäksi pitäisi aloittaa lukeminen uudestaan. Tunnustaudun kyllä enemmän loppusoinnullisen kuin nykyaikaisemman runouden ystäväksi,. Jälkimmäistä lukiessa mietin useasti, mikä loppujen lopuksi on runon ja mininovellin ero. Vielä en ole sitä keksinyt, mutta asian pohtiminen on työn alla.

Sattumalta käsiini osui tämänviikkoisilla kirjastokäynneillä kaksikin runoteosta, jotka haluan jakaa tässä ja nyt kaikelle kansalle. Ensi alkuun mainittakoon, että itsellenikin yllätyksenä, kummassakaan ei ole loppusoinnun loppusointua.

Ensimmäisenä suosittelen Arto Juurakon ja Benjam Pöntisen Eläämellistä rakkautta. Reilusti neljäsosa verestäni on pohjalaista ja luultavasti siksi eteläpohjalainen murre kuulostaa korvissani kovasti kotoiselta. Kirjasta löytyy hienoja eläinkuvia ja niihin liittyviä rakkausrunoja. Pohojalaasittain lausuttuna, totta kai. Kirjassa voi tutustua mm. Mesikämmenen ratekiaan, Murkkupeuraan, Naalimaankaikkeuteen ja Porsahien pohorintoihin.

Toinen runokirja on Hamdam Zakirovin Kaukana mereltä. Uzbekistanilainen, nykyisin Kouvolassa asuva Zakirov runoilee kesästä: pioneista, auringonkukista, kesäkuusta, kesästä 1988, Adoniksen ja Andrein kesästä.

Kirja palautti mieleeni oman nuoruuteeni ja ennen kaikkea ne ihanat, sateiset kesäpäivät, jolloin äidin kanssa kuunneltiin radiosta Raimo Lintumiehen juontamaa kesäohjelmaa ja tehtiin käsitöitä kuten kudottiin mattoja. Zakirovin matonkutoja taisi tehdä hieman erilaisempia mattoja, kuin äitini neliniitiset räsymatot, mutta samoissa mietteissä lienevät naiset käsitöitä tehdessään kaikkialla maailmassa.

Aikuisena on ollut mielenkiintoista huomata, miten erilaisia on ne asiat, jotka ovat olleet lapsuuden kesien kohokohtia. Itselleni sateisten ja käsityöpainotteisten kesäpäivien lisäksi kohokohtia olivat pyöräretket uimaan muiden kylän lasten kanssa, matonpesupäivät sekä kauppa-auton käyntiä seurannut jäätelöhetki.

*  *  *  *  *

Tämä päivitys aloittaa blogissani uuden sivun. Viime vuonna päätin, että osallistun tänä vuonna Porin lukuhaasteeseen. Koska 30 kirjaa on perin niukasti joka päivä jotain lukevalle, ja koska pidän erilaisiin kulttuureihin tutustumisesta, haastoin itseni lukemaan kirjan jokaisesta maailman maasta. Tämä oli siis päivitys numero 1: Uzbekistan.