Kolme niin erilaista kirjaa Nigeriasta

Hieman yllättäen huomasin lukeneeni pari uutta kirjaa Nigeriasta entisten lisäksi. Joskus sitä onnistuu yllättämään itsensäkin 🙃

Toinen kirja oli dekkari, jonka kirjoittaja Seppo Mustaluoto
on kustantamon esittelyn mukaan ensimmäinen suomalainen erikoisjoukkokoulutuksen saanut ammattisotilas (eläkkeellä) joka on kirjoittanut toimintajännärin.

Janne Norrmanin elämästä kertovan sarjan (ehkä tästä tulee laajempikin sarja) toinen osa, Kuoleman safari, sijoittuu pääosin Nigeriaan, jonne Janne lähtee tulevan appiukkonsa pyynnöstä tarkistamaan uuden öljysataman valmistumista. Hirveän hyvin ei alkanut tämäkään reissu. Muutaman satamapäivän sijaan reissusta tulee hieman pidempi matka autiomaassa leijonien ja hyeenoiden seurassa.

Tämä sarjan toinen osa on itsenäinen, mutta suosittelen silti lukemaan ensimmäisenkin osan: Slaavilainen peli. Kirjassa seikkaillaan lähinnä Ukrainassa ja Venäjällä.

Hieman toisenlaista näkökulmaa Nigeria elämästä antaa Chimanda Angozi Adichien kirja Rakas ystäväni tai 15 ehdotuksen manifesti.

Heti ensimmäinen ehdotus tuntuu hyvältä. Ole kokonainen ihminen: nainen, äiti, työntekijä. Rakasta sitä mitä teet. Työtä ei sen sijaan tarvitse rakastaa. Riittää, että rakastaa sitä, mitä työ antaa.

Kotityöt ja lastenhoito on yhteisiä töitä. Toinen ei siis auta vaan tekee oman osuutensa. Kaikkea kotityötä ei tarvitse panna puoliksi. Riittää, että molemmat tietää, että ollaan tasoissa, on myös hyvä ohje.

Teksti kirjassa on ihanan suorasukaista ja opit niin marttamaisia:

Ruuanlaitto ei tule munasarjojen mukana. (s.18)
Se opitaan. Ja ihanteellista olisi, jos molemmat sukupuolet senkin taidon oppisivat. Sukupuolirooleja ei pitäisi tyrkyttää lapsille. Alkaen väreistä. Se, että on sukupuolineutraaleja värejä kuten harmaa, (ja meillä vihreä ja keltainen), vain korostaa sitä että sininen on poikien väri ja vaalean punainen tyttöjen. Kaupoissa vaatteet on jaettu meilläkin omiin osastoihin sukupuolen mukaan, samoin lelut.

Opin kirjasta jotain uuttakin, kuten sen, miten vaarallinen on esimerkiksi sallia sana. Brittilehdessä on ollut haastattelu, kuinka Philip May on sallinut Teresa vaimonsa loistaa. Jos roolit olisi olleet päin vastoin, ei koskaan olisi kirjoitettu 'sallimisesta' , vaan silloin Teresa olisi lehden mukaan kenties 'tukenut miestään' . Jos vain toinen puolisoista voi sallia, niin avioliitto ei ole taas-arvoinen.

Sen olen tiennyt aiemminkin, että vaarallista on puhua naisinsinööristä, tai kannustaa tyttöjä naimisiin ja poikia työpaikan etsimiseen. Avioliitto ei ole saavutus. Avioliittoon mennään, jos mennään, mutta se ei ole enää status, jota tavoitellaan. Parisuhde on vinksallaan jos nainen tavoittelee liittoa, ja mies ei mitenkään.

Tärkeä kasvatusehdotus on lukemaan opettaminen. Lapsen tulee lukea muitakin kirjoja kuin oppikirjoja.

Sen verran feministi olen ollut koko ikäni, että oma nimi on asia, josta en ole luopunut. Monet ovat. Hillary Ridhamkin joutui taipumaan vuosien naimisissa olon jälkeen Clintoniksi. En sano, että puolison nimen ottaminen olisi väärin, mutta jotain maailmasta kertoo, että tunnen vain yhden miehen, joka on ottanut vaimonsa sukunimen. Ja kuitenkin meillä on ollut mahdollisuus valintaan historiallisista ajoista aina 1920-luvulle saakka, ja uudestaan 1980-luvulta lähtien. Välissä oli siis vain noin 60 vuotta, jolloin valinta ei ollut mahdollista.

Tyttöjen ei kirjan mukaan tarvitse oppia miellyttämään. Riittää että oppii olemaan rehellinen ja urhea ja pitämään itsellään sen, mitä omistaa.

Mitä muita ohjeita annetaan, voi lukea kirjasta, joka on täyttä asiaa kannesta kanteen. Kirja on nopeasti luettu, sillä kansien välissä ei ole kovin paljon sivuja.

Molemmat kirjat olivat keveämpiä lukea, kuin ensimmäinen nigerialainen kirjani: Uzodinma Iwealan Ei kenenkään lapset. Kirja teki vaikutuksen, mutta tällaista kirjaa lukiessa toivoisi aina, että jokainen olisi aina jonkun lapsi. Ihan kaikkea ei tarvitsisi antaa lapsen koettavaksi.

Käsityömessuilla Tampereella

Muutama vuosi sitten tuli todettua, että käsityömessut olivat sellainen pettymys, että ihan heti en tule uudestaan. Eilen kuitenkin kuulin, että pääsen mukaan työpaikan Bussi reissulle, ja melko innoissani lähdinkin mukaan.

Nyt, kun ei ollut turhia kuvitelmia siitä, että joka käänteessä näkisi jotain uusia hienoja tekniikoita, ja kun vielä lisäksi oli päässä työpaikan silmälasit, joiden läpi katsellen messuilla käytiin, oli käyntikin likimain nautinto eikä sellainen pettymys kuin viimeksi. Silloin odotin kovasti näkeväni tekemistä, mutta näinkin vain myyntikojuja toisensa jälkeen. Nyt ne myyntikojutkaan eivät siis enää häirinneet.

Muutamassa vuodessa

Tämänvuotinen oma
himmeli, jonka tein
Marttaillassa.
Mukana kuvassa
myös sormet.

valikoima ei

juuri ollut vaihtunut. Makramee solmuja oli esillä enemmän ja paperinaru-juttuja vähemmän. Myös
himmeli-hommeleita oli ehkä vähän useammalla kojulla esillä, samoin ehkä muitakin perinnekäsitöitä.

Viimeksi käydessä kiinnitin tietty huomiota eri asioihin, mutta jotenkin tuntui nyt siltä, että kierrätys oli hieman vahvemmin esillä (erityisesti jäi mieleen kierrätysmuovista ja - puusta tehdyt puikkomitat, jotka olivat mielestäni hieno idea.

3D tulostukseen olen tutustunut aiemminkin, viimeksi kesällä Porissa OAJ:n SuomiAreena näyttelyssä koulun tiloissa. Messuilla pysähdyin ihastelemaan pitkäksi aikaa Ikaalisten Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen  3D projekteja. Hienoja olivat. Voisipa joskus itsekin kokeilla.

Ensi vuonna uusiksi? Ehkäpä. Silloin taas uusien silmälasien kera.

Kiitospäivän soffamatka Kanadaan

Kanada lienee ainoa amerikkalainen maa, jonne oikeasti haluaisin. Osaksi syynä on sinne muuttaneet ja juurtuneet sukulaiset, mutta jollain tapaa olen mieltänyt Kanadan kotoisen suomalaiseksi, mutta meitäkin tasa-arvoisemmaksi maaksi.

Omaa kaukaista sukuani löytynee eniten Sudburyn tienoilta. Näin kiitospäivänä reissasin kuitenkin Tree Pines nimisessä kylässä Quebeckin lähellä.

Luin Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä

dekkarin
jo aiemmin, ja tänään lopettelin bussimatkalla sarjan toisen osan Kylmän kosketus, jossa kerrotaan joulukaudesta.

Sarjan alku oli sen verran mukaansa tempaava, että hieman harmittaa, että tuli aloitettua sen lukeminen näin varhain. Onneksi sarjan kolmas osa Kuukausista julmin ilmestyy jo keväällä.

Saattaa olla, että hyvää ei tällä kertaa malta odottaa edes kevääseen, sillä BookBeatissa näkyy löytyvän sekä äänikirjana että kirjana peräti 6 kappaletta.

Pidin sarjassa erityisesti siitä, että Armand Gemachen ohella myös osa kirjassa esiintyvistä kyläläisistä on samoja molemmissa kirjoissa.

etsivä

Louise Pennyä on kutsuttu kanadan moderniksi Agatha Christieksi. Kieltämättä Penny on tehnyt saman tyylisiä huomioita ihmisluonteista, mitä Christie. Voisin hyvinkin kuvitella modernin Christien kirjoittavan Curling ottelusta ja itsekkäistä äideistä.

Ylipainoisista lapsista Christiekin

on kirjoittanut. Muistaakseni sellainen esiintyi eiliselle hyvin sopivassa kirjassa Kurpitsajuhlat. Jos satun muistamaan väärin, niin joka tapauksessa tuo on yksi Christie-suosikeistani. Omasta kirjahyllystä löytyy tämän näköinen painos.